Eilen pidin ystävälleni saarnaa siitä, miten se on kaunis, siitä miten sen pitää alkaa taas unelmoida, suunnitella ja haluta jotain tulevaisuuteensa. Että sen pitäisi uskoa se, mitä se haluaa. Tilanteen ironia on hyvin kutkuttava. Noh, jaa. Tämä viikko on mennyt hyvin, mitä nyt uni karttelee. Olisi lähdettävä koululle ja pistettävä word-asiakirjat täyteen. Haluaisin vain nukkumaan.
Toinen ystävä soitti aamulla, olimme sopineet tapaamisesta, minä pommiin nukkuneena, juuri yritin saada itseäni liikkeelle. Ystävä ei ollut nukkunut koko yönä. Syyllisenä mietin, että se oli ajanut koululle ja minä olin taas nukkunut pommiin. Mä olen kehno ja paha ihminen. Kamala ihminen. Patistin sen kotiin nukkumaan. Ehtii tehdä asioita myöhemminkin. Syyllisyyteni syö minut hengiltä.
Nyt lähden. Menen ja teen. Yritän uskoa itsekin siihen mitä haluan. Että minä 3 vuoden päästä katsoo tämän päivän minua ja nyökyttää päätään hyväksyvästi. Se uskoi vihdoin sen, mitä se haluaa.
