Minulla on huono maku

Vaihdoin ikkunaverhot. Löysin kirpparilta ihanan suklaanruskeat verhot ja punaisen pimennysverhon. Minulla on kolme ikkunaa, kaivoin kaapista lisäksi kaikki punertavat verhoni ja voilà: koti näyttää ihan uudelta. Vielä kun jaksaisi imuroida ja pestä kahvikupeista läikkyneet kahvitahrat. Olen vähän sokea välillä lialle. Huomasin vaan äkkiä, hei tuo on muuten kahvia, tuo tuossa, keskellä lattiaa. Kotini on suhteellisen siisti. En osaa organisoida, joten pöytien päälle tapaa kerääntyä lasteittain tavaraa. Suloisessa sekamelskassa lääkärinlausuntoja ja mainospostia, nenäliinoja, kirjoja, sateenvarjo, UBS-kaapeli, virkkuukoukku, bussilippuja, kyniä, tavaraa, tavaraa, tavaraa... Ne ovat kasoissa, ilman logiikkaa, ilman tietoa, mihin ne kuuluvat. Minä vain kasaan ne siihen, koska jos laitan ne sekaisin oleviin kaappeihini sieltä en ainakaan löydä niitä. Huokaus. Olisin valmis maksamaan muutaman euron hyvästä säilytysjärjestelmästä. Hah, ottaisin Sheldon Cooperin mielelläni asuntooni sijoittamaan tavarani loogiseen järjestykseen.

Noh, pääosin täällä on siistihköä. Talvella lääkäri jopa kysyi asiasta. "Jaksatko pitää kotisi siistinä?" Katsoi nuorta komeaa omalääkäriäni ja olin valehtelematta: "kyllä minä kotini jokseenkin siistinä pidän."
Niin, ei täällä voi syödä lattioilta, mutta jos sinulla on sellaisia mielihaluja, ei sillä lattian siisteydellä taida olla niin väliäkään. Ja lopulta, eipä tuolla asialla ole väliksikään. Oma on kotini.

Minä pidän kodistani. Rakastan vanhoja romujani ja kirpputoreilta ostamiani tavaroita. Olen ostanut elämässäni yhden huonekalun uutena. Se oli ihana nojatuoli Ikeasta. Istuin sen päällä puoli vuotta. Vain yöksi siirryin sänkyyni. Sitten se hajosi. Seuraavan puolivuotta istuin tuolinromusta modifioimassani "nojatuolissa", uuteen asuntooni en lähtenyt sitä enää raahaamaan. Se oli kaunis tuoli. Punaista vakosamettia, rakkautta ensisilmäyksellä. Sainko koko rahan edestä tuotetta, ostaessani sen, en. Mutten osaa katuakaan. Se oli täydellinen tuoli, jos ei oteta sitä laatua huomioon.

Muut uutena asuntooni eksyneet huonekalut ovat saatu lahjaksi. Koulupöytä ostettiin isäni viimeisenä kesänä, siitä on siis 14 vuotta aikaa. Keittiönpöydän sain tupaantulijaislahjaksi tädiltä. Äiti osti kirjahyllyn täyttäessäni pyöreitä. Rakastan kotiani hyvin paljon. Täällä käyvät sanovat sitä kodikkaaksi ja tiedän sen olevan sitä. Silti kun tulee vieraita, olen hiukan hämilläni, siivoan sen nurkasta nurkkaan, pahoittelen ensimmäiseksi vierailleni miten rumaa, likaista ja käytettyä täällä on. Ja samalla mietin, miksi teen niin. Miksi pyydän anteeksi asioita, joista olen oikeastaan ylpeä? Asioista, joista oikeasti välitän ja rakastan. Tyynyjen valtaama sohva, siskonmiehen jokamieskilpailusta voittama matto. Minä pidän niistä, ne ovat minun valitsemat, enkä olisi niitä ottanut ja tuonut kotiini, mikäli en pitäisi niistä.

Totuus on, että pahoittelen makuani liikaa. Se on typerää nöyryyttä asiassa, jossa ei tarvitsisi olla anteeksipyytelevä. Miksi nöyristellä maun suhteen? Minulla on monessa asiassa huono maku. Pidän ensinnäkin huonosta musiikista. Jos hyvällä yhteellä on huono levy, on se huono levy todennäköisesti suosikkini. Minä olen se hölmö joka menee täydestä kaikkiin niihin jekkuihin, joilla huonoista elokuvista tehdään "hyviä".

Ystäväni mies on viihdealalla. Sanotaan näin, että hänen nimensä lukee joidenkin televisio-ohjelmien lopputeksteissä. Ei hän ole mikään suuri nimi, mutta mies, joka tietää viihdeteollisuudesta jotain, koska on päivät pitkät sen äärellä töissä, harrastaa alaa kaiken vapaa-aikansa ja on opiskellutkin asiaa. Kuten aina, myös viimeksi kun näimme, kävimme läpi kaikki viime aikoina näkemämme elokuvat ja TV-sarjat ja esitimme mielipiteemme. Keskustelimme ja pohdimme niitä näitä, hän puhuu ammattilaisena, minä maallikkona. Keskustelu ei siis ole tasaväkistä, mielipide-eroilla ei ole senkään vuoksi väliä. Enkä siis usko hänen ajattelevan minusta enempää tai vähempää, vaikka mielipiteeni asioissa eroaisikin, mutta siitä huolimatta, pieni ääni päässäni kiljuu turhautumista: "anna minun pitää huonoista elokuvista ja TV-sarjoista". Miksi en sano sitä ääneen, hän on niitä fiksuja miehiä, jotka todennäköisesti vain arvostaisivat minua enemmän mikäli niin tekisin.

Minua turhauttaa kyvyttömyyteni julkisesti huutaa omaavani huonon maun lukuisissa asioissa ja antaa itselleni lupa olla täysin välinpitämätön sen suhteen, mitä muut ovat siitä mieltä. Minä rakastan populaarikulttuuria. Rakastan sitä. Pidän asioista, jotka ovat muodikkaita, suosittuja ja massojen rakastamia. Se vain on niin. Hurmaannun asioista, joita yhdistää se pienin yhteinen nimittäjä. Tottahan se on, että kun ihminen saa sen mitä haluaa (tai liikaa jotain) häneltä loppuu nälkä. Nälkä ylittää itsensä tekemisissään, hän luovuttaa tavoittelussaan saada aikaan jotain todella merkityksellistä. Artistit, kirjailijat, ohjaajat, näyttelijät, taiteilijat, he saavat saaveittain rahaa, kunniaa ja palvontaa onnistuessaan, mitä sen jälkeen on annettavana kun on saanut kaikkea muuta jo niin paljon. Harva osaa todella löytää sen kaiken takaa jälleen paloa tehdä elokuvia kuvatakseen visiota, säveltääkseen jotain sielustaan,... Kun saa paljon tulee niin täyteen, ettei enää löydä annettavaa. Mutta silti... Asiat voivat olla hyviä, vaikkeivat ne ole loistavia. Meillä on oikeus olla tyhmiä ja vain viihtyä.

Toinen kysymys sitten on asiat, jotka eivät milloinkaan ole olleet loistavia, ainoastaan suosittuja. Perään oikeutta pitää niistäkin. En usko niissä olevan mitään pahaa. En ole tässäkään pyhimys. Inhoan itse vain viidettä, joka pitää minua tyhmänä, enkä osaa aina olla sanomatta sitä ääneen. Inhoan suurinta osaa realityaohjelmista, en voi sietää Täydellisiä naisia tai Sex and the City sarjaa tai elokuvia, inhoan Salattuja Elämiä ja saippuaoopperoita. Ymmärrän tietoisella tasolla, mitä ne merkitsevät muille, pystyn nähdä teoriatasolla viihdearvon, mutta en voi sietää sitä tunnetta, että minua pidetään tässä nyt todella tyhmänä. Ja siitä huolimatta pidän monista muista asioista, jotka suorastaan tihkuvat kuluttajan tyhmistämistä.

Joten sitä on kaiketi taas tilanteessa, jossa on parasta kaivaa oma päänsä persuksistaan. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni. Aivan vapaasti voinet pitää niistä, tuo likainen tunne, joka minulle niistä syntyy on vain omani, enkä minä ole mikään makuasi kyseenalaistamaan. Tiedänhän pitäväni asioista, jotka sinä tuomitset typeriksi ja suorastaa ajan ja rahan haaskaamiseksi. Vanha sanonta pitää edelleen paikkaansa, makuasioista kiistely on turhaa, se ainoastaan loukkaa. Pitäkäämme kukin haluamistamme asioista, aina jossakin on joku, joka on valmis väittämään juuri sinun asiasi olevan typerää, mielikuvituksetonta, mitään uutta synnyttämätöntä toistoa. Jokainen pitää asioista, joilla ei ole todellista arvoa annettavana, siis muuta kuin viihtymisen arvo, joka on arvo sekin. Ja jokaisella on oikeus itse arvioida se mittari, jolla käyttöarvoja voi arvioida. Huonouskin on subjektiivista.

Tunnustan kaikkein typerimmät asiat, joista pitäminen osoittaa huonoa makua ja joista pidän siitä huolimatta:

1. Sellaiset tanssimusiikkikappaleet, jotka saavat minut tanssimaan villisti öisin asunnossani kun en saa unta.
Pidän esim tälläisistä katu-uskottavuuden upottajista:
David Guetta: When Love Takes Over
Beyonce: Crazy in Love
Lady Gaga: Telephone ja Bad Romance
Fall out Boy: Thnks fr th Mmmrs
Sophie Ellis-bextor: 2 kappaletta, joiden nimiä en muista
Lily Allen: Fuck You
Katy Perry: Hot'n'Cold
Kelly Clarkson: Since You've been gone
...ja lukematon määrä muita yhtä tasokkaita jumputuksia, jotka vain vetoavat tanssijalkaani.

2. Lauantaimakkara. Se on pelkkää valkoista jauhoa, mutta pidän siitä silti.

3. Muodin huipulle ja Huippumalli haussa -reality ohjelmat.

4. Quentin Tarantinon huonot ja yliarvostetut elokuvat kuten Kunniattomat paskiaiset. En välitä vaikka elokuvan parhaat kohtaukset ovat ensimmäisten 10min aikana ja sen jälkeen elokuva on aikalailla pelkkää huttua.

5. Niclebackin Burn It to The Ground ja Backstreet Boysin Incomplete

6. Minä RAKASTAN joitain James Bluntin kappaleita.

 
Huh. Tulipa hyvä olo. Katu-uskottavuus riippuu kaduista, jolla kulloinkin sattuu kävellä. Seuraavalla kerralla voisin kertoa asioista, joita muut pitävät loistavina ja joita itse en pidä minään... tai paljastamalla kliseitä, joita rakastan. Tässä heti kolme: Louboutin, Chanel jaYves Saint Laurent. Revi Siitä Sinä Tuomitsija!

Onhan se viimein sunnuntai? Ihan varmastiko?

Aika on todella suhteellista. Olen ollut enemmän tai vähemmän migreenissä nyt 4 päivää. Olen myös samat 4 päivää herännyt joka aamu uuteen sunnuntaiaamuun, paitsi tänään, jolloin ensimmäinen ajatukseni oli lievästi pettynyt: eihän se sunnuntai varmasti ole vielä tänäänkään. Tässä päivässä ei ole muuten yhtään mitään odotettavaa. En tiedä, miksi olen puoli viikkoa odottanut päivää, joka ei mitenkään poikkea muista. Olin silti pettynyt ajatellessani, ettei vieläkään ole sunnuntai ja lievästi sanoen tyytyväinen osuessani kuitenkin päivään nimeltä sunnuntai.

Aika kulkee syvyyksissä hitaammin. Ihan oikestikin, mutta masentuneelle se tuntuu kuin eläisi samaa päivää uudelleen ja uudelleen. Luulen että se on kyvyttömyyyttä erottaa nyansseja. Hieno sana, joka tarkoittaa sävyeroja, vivahteita asioiden olemuksessa. Kyllä, taidan olla niitä ääliöitä, jotka käyttävät mielellään hienoja sanoja, tosin sivistymättömyys johtaa usein siihen, että niitä voi käyttää iloisesti väärin. Silloin tilanne voi olla välillä jopa ironinen tai sitten minun on syytä jälleen kerran yrittää hahmottaa, mitä ironia oikeasti taas tarkoittikaan.

Päivät muuttuvat puuroksi, koska on päässään joutunut tunneliin. Jos kuvainnollistan tapaani ajatella masentuneena, se on putki. Putki kapenee, kapenemistaan ja sen päässä näkyvä valo heikkenee joka askeleella. On vain lohduttomuus, koska putki tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, ja mieleen alkaa hiipiä, että se valokin on vain illuusio. Se alkaa kadota vähitellen. Se jättää yksin sinne pimeään.

Elämähän on täynnä pieniä asioita, joista voisi nauttia. Pysähtyä haistelemaan niitä perkeleen kukkia. Niitä vain ei näe, ei erota siellä yksivärisyydessä ja jos sellaiseen sattumalta törmääkin, sen tekee mieli tuhota. Putkessa on nimittäin vain kaksi tunnetta välinpitämättömyys ja viha. Ainoastaan vihalla on nyansseja: katkeruus, kateus, syyllisyys ja raivo. Tässä asiassa valinnanvaraa siis on.

Se vaatii työtä nähdä täällä putkessa. Ongelmallista on myös haluttomuus katsoa. Päivistä tulee yhä enemmän toinen toistensa kaltaisia. Vaihtoehtoja ei näe tai ne tuntuvat turhilta, liian vaativilta. Ne vaihtoehdot unohtaa, ajatukset, muistot asioista, jotka tekevät hyvää. On helpompaa tuudittautua yksinkertaiseen toistuvaan rutiiniin. Joten päivät vain kuluvat. Tuo armas aika vain naksuttaa eteenpäin. Sitä unohtaa, miten hyvää sielulle tekee katsoa hyvä elokuva. Ei muista, miten ihanaa on ottaa käteensä kirja ja pudottautua sivuille. Sitä tahallaan kieltäytyy menemästä ulos, vaikka se tekee itselle hyvää. Jää omien tekosyidensä taakse.

Nyt on se monta päivää odotettu sunnuntai. Pöydälläni on 3 aloitettua kirjaa. Koneella ja hyllyssä läjä katsomattomia dokumentteja ja elokuvia. Ulkona paistaa aurinko. Mitä minä siis nyt teen, menen nukkumaan. Laitan migreenilääkkeen naamaani ja menen nukkumaan. Katsotaan päiväunien jälkeen asioita taas uudesta kulmasta. Toivon mukaan kulmasta, jossa pää ei ole kipeä.

Faktaa ajasta:
http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2006_1/4672

Miten asioita saadaan?

En voi mennä sähköpostiini.

No niin, minulla on rutiinini. Aamu alkaa kahvilla ja Farmvillellä. Kaksi isoa mukillista, jotka juodaan hitaasti ja nautiskellen kun samalla klikkaillaan palstoja palstan perään. Sitten mennään sähköpostiin, uutispalveluihin ja sen jälkeen aletaan harkita päivän ohjelmaa. Laitetaan vaatteet päälle ja tehdään jotain, siis sikäli, että tehdään jotain sinä päivänä. Tänään autuas rutiinini katkesi sähköpostin kohdalla. Siellä oli kaksi viestiä. Toinen oli ystävältä, toinen hakemastani työpaikasta. Aloitin ystäväni viestistä, mutten kyennyt keskittyä kunnolla, enkä muista siitä mitään.

Hakemani työpaikasta tulleessa viestissä minulle kerrottiin, että paikka oli valinnut kesätyöntekijät, mutta minua kutsuttiin paikalle tutustumaan keikkatyömahdollisuuksien merkeissä. Voi tuska. Hyppäsin ylös ja paniikinomaisesti siistin keittiön, laitoin likaiset pyykit lattialta pyykkikoriin, tuijotin säikähtäneen näköistä naamaani peilistä ja hoin ääneen: voi ei, voi ei, voi ei.

Minun on mentävä sinne. Tiedän, että minun on mentävä sinne, mutten tahdo. On vastattava sähköpostiin tänään, mutten tahdo. Mahassa pyörii paniikki. Pahinta on, etten voi mennä nyt sähköpostiini. En voi mennä kirjoittamaan ystävälleni, koska se tyhmä viesti on siellä myös. Enkä kuollaksenikaan taas muista, oliko ystäväni viestissä jotain sellaista, joka vaatisi välitöntä reagointia. Se nimittäin taisi alkaa, jotenkin siten, että hänellä oli eilen huono päivä. Miten ihana ystävä olenkaan.

Mikä on siis ongelmani? Nythän olen askeleen lähempänä taas asioita, jotka olen määritellyt tavoitteekseni.

Minulla on kaksi sanontaa:
1. Pessimisti ei pety.
2. Optimismi on vain mielikuvituksen puutetta.

Ensimmäisen kuulin aikoinaan eräältä naiselta, jonka huumorintaju ja äly teki minuun valtavan vaikutuksen. Jälkimmäisen olen keksinyt ihan itse oman kokemukseni pohjalta. Sen on saattanut sanoa, joku minua fiksumpi jossain paremminkin, mutta molemmat kuvaavat elämänkatsomustani paremmin kuin hyvin. Ne kertovat pahaapelkäävän pettyneen kyynikon tarinaa.

Noin vuosi sitten törmäsin henkilöön, joka hämmästyttää minua. Ihastuin hänen pohtivuuteensa ja mietteliääseen tyyliinsä ajatella asioita. Sittemmin havaitsin hänen peruslogiikassaan muutamia virheitä, jonka jälkeen minun on ollut vaikea kuunnella häntä vihastumatta tai huvittumatta, reagointi riippuu omasta mielentilastani. Yleensä hänen kommentointinsa asiaan kuin asiaan saa minut raivonsekaiseen turhautumisen kautta nauruun.

Hän on omassa etsinnässään laukkaamassa kohti mielenterveyttä ja totuutta, tai mahdollisesti juuri päinvastaiseen suuntaan. Ystäväni on todennut, että siitä miehestä tulisi loistava skientologi. Ajatuksen suurenmoisuus saa minut hämilleen. Miten älykkäästi ystäväni jälleen kerran hahmotti asian. Totta, tuttavamme ylenisi skientologian tasoilla ylimmille tasoille ja toteuttaisi uskoaan hämmästyttävällä voimalla ja vimmalla.

Tuttavani uskoo siihen, että ihminen saa mitä haluaa, todella haluaa. Kun henkilö muotoilee toiveensa ja tavoitteensa ja todella (todella) uskoo niihin, hän valjastaa itsensä ja ympäristönsä tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Kyllä, sanoin ympäristönsä. En usko, että kukaan kieltää tavoitteiden tärkeyttä tai niiden muotoilemisen tärkeyttä, minä ainakaan, mutta eromme on siinä, etten usko pelkän haluni saavan aikaan minkään konkreettista tapahtumista. Selitän tätä vielä. Tuttavani uskoo, että jos henkilö pelkää joutuvansa väkivallan kohteeksi, hän joutuu. Toisin sanoen, kaikki ajatukset, toiveemme ja pelkomme muokkaavat todellisuutta. Kun todella sitoudut ja uskot siihen, mitä tavoittelet saat sen, koska itse maailmankaikkeus asettuu puolellesi mahdollistamaan onnesi.

Yritän (todella yritän) kunnioittaa hänen tapaansa ajatella, mutta teoria vuotaa kuin seula. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. En voi täysin sanoutua irti siitä, olenhan itse patologinen pahanodottaja. Uskominen Eino Leinon "Kel' onni on" - ajatukseen, seuraa minua kuin jyrinä salamaa. Minut on pelolteltu hyvien asioiden menettämisen pelolla jo äidinmaidossa. Se on jotain ihmeellistä karmamatematiikkaa, jonka lainalaisuudet löytyvät yliluonnollisuuteen uskomisesta. Kun suureen ääneen julistaa onneaan tai tavoitteitaan, se on kuin ojentaisi takapuoltaan universumille huutaen, katso miten kaunis, ole hyvä ja potkaise. Tämäkään ei voi olla oikein. Jos en usko Suureen Suunnittelijaan, täytyisi tästäkin ruudusta ottaa rasti pois. Jos ei ole ketään onnea jakamassa, ei ole epäonnen luovuttajaakaan.

Mikä on siis jäljelle jäävä vaihtoehto? Rationaalinen realismi. Hui, se kuullostaa tylsältä ja on käytännössä vaativaa. Se vaatii tietoa ja perehtymistä, jatkuvaa kylmän logiikan käyttöä ja tunteiden kontrollointia. Normaali reagointitapa, ainakin minulla, on jokaisessa tilanteessa voimakas taipumus upota ensin tunteeseen ja vasta niiden tunteiden fysiologisten reaktioiden hälvettyä saada aivotoimintani järkiperäinenkin puoli käynnistettyä.

Miten täällä siis saadaan asioita? Asettamalla tavoitteita, tekemällä lujasti työtä, auttamalla muita, jotta itsekin saa apua ja toivomalla parasta (tai sitten ei, kun ei sillä ole siis väliä, mitä toivoo, mutta ei se haitaksikaan ole, joten miksi siis ei edes toivoisi parasta, kyllä terve ihminen pettymyksiä kestää). Ja kun jotain saa, ei se ole kiinni partaisesta avaruudessa kelluvasta miehestä (tämä oli mielikuvani jumalasta kun olin lapsi, Michelangelo olisi varmasti tyytyväinen), eikä omien aivojen ympärilleen lähettämistä maagisista säteistä. Kukaan ei ole paskamagneetti, paskaa vaan sattuu ja toisille sitä sattuu ihan helvetin paljon enemmän kuin toisille.

Elämä on kuin Valintatalo

Ensimmäinen merkki. Illalla särki päätä.
Toinen merkki. Aamulla tuntui päässä takkuiselta, jotain on vialla.
Kolmas merkki. Hartioissa lihakset ovat jäykistyneet.
Neljäs merkki. Mielialat heittelevät, itkettää.
Viides merkki. Vihlauksia päässä. Kipua pieninä annoksina. Etenkin liikkuessa.

Mietin onko tulossa hirvittävä tappomigreeni vai jääkö se pieneksi varoitteluksi ympäri päätä. Mietin otanko lääkkeen vai en. Jos ottaa lääkkeen, väsähtää, jää puolittain toimintakyvyttömäksi lääkkeiden vaikutusten vuoksi. Jos ei ota lääkettä ja kohtaus tulee vaikeana, on täysin toimintakyvytön kivusta. Miksi ottaa riski ja jättää lääke ottamatta? Koska minulla olisi tänään tekemistä, soittelemista, lukemista, kirjoittamista, laskemista, suunnittelemista, siivoamista, tiskaamista,.... Kaikenlaista puuhaa, isoa ja pientä.

Otin lääkkeen. Parin viikon takainen tappomigreeni on liian lähellä muistissa. Tästä päivästä ei siis tullut sellaista kuin ajattelin. Nyt ollaan hiljaa koko päivän ja katsellaan tarvitseeko laittaa lisää nappeja nassuun. Koneella istuminen ei ole järkevintä tänä päivänä, mutten pysty olla kirjoittamatta. Lääkket vain tekevät olon oudoksi, väsyttää ja ajatus ei liiku kunnolla.

Sitä ei osaa olla kuin pettynyt migreenipäivinä. Tiedän migreenin vaikuttavan mielialaani paljon. Tulen itkuisemmaksi, ahdistuneemmaksi ja kaiken kuorruttaa syyllisyys. Migreeni ja masennus kuuluvat samaan sarjaan mitä tulee sairauksiin. Kun luu murtuu, se on helppo todeta. Milläs todistat migreenin ja masennuksen?

Migreeni herättää syyllisyyttä, etenkin nyt kun saan kohtaukset lääkkeillä jonkilaiseen kontrolliin. En oksenna, voin pitää ikkunaverhot auki ja päästää valoa asuntoon. Minun ei tarvitse tukkia korviani kovilta ääniltä. En kuitenkaan voi mennä ulos, en pysty keskittyä tai ajatella kunnolla ja tämä lääkeväsymys on kova. En tiedä itsekään, missä rajat menevät siinä, mitä pystyn tehdä. Se vaihtelee kohtauksen ja otetun lääkemäärän mukaan. Nyt kirjoitan blogia ja päädyin lopulta tekemään ne puhelut. En ollut taatusti parhaimmillani puhelimessa, mutta puhelujen tekemättömyys ahdisti, joten revin sen itsestäni sen verran yritystä.

En tiedä mikä laukaisee kohtauksia. Miksi siis tuntea syyllisyyttä, kun laukaisijana voi olla niin moni asia, joista suurinta osaa en edes tiedä. Välttelen kuitenkin aurinkoa, yritän vähentää suolaa, olla pitämättä hiuksia liian tiukalla poninhännällä, olla stressaamatta, seurata kuukautiskiertoa ja olla erityisen varovainen kaksi päivää ennen vuodon alkamista. Ei se kuitenkaan riitä. Yleensä niitä vain ei voi selittää ja vielä useammin niille ei voi tehdä mitään. En voi vaikuttaa esimerkiksi joskus ukonilmalla syntyviin kohtauksiin, en ole säiden haltija.

Vaikka tiedän kivun olevan totta, se tuntuu heikkoudelta alistua sille. Vaikka tiedän, etten voi aina estää kohtauksia, tunnen vastuullisuutta. Vaikka tiedän tarvitsevani kipeimmin juuri lepoa, mitään tekemättömyys tuntuu laiskuudelta.

Sama ristiriita seuraa masennusta. Kun rajat jaksamisessa ja kyvyissä ovat hukassa, eikä ole mitään mihin niitä verrata, homma vaikeutuu huomattavasti. Tarvitaan kahta asiaa, kykyä tuntea rajansa ja varmuutta sietää epävarmuutta. Varmuutta tietää mitä on ja ei ole.

Puhuin eilen äitini kanssa puhelimessa. Se oli kiukkuinen. Kiukku lensi vimmaisin siivin radiotaajuuksilla tukiasemalta toiselle ja ryömi puhelimeni kaiuttimen kautta luokseni. Herra tietää, mistä se oli vihainen. Ehkä minulle, ehkä maailmankaikkeudelle, omalle elämälleen tai juuri näkemälleen TV-ohjelmalle. Tulkitsin sen syväksi ärtymykseksi minun kyvyttömyydelleni elää elämääni tavallisen ihmisen tavoin. Se on asia, joka ylivoimaisesti eniten äitiäni ärsyttää. Tavoite kohdallani äidilleni on mahdollisimman tavallinen elämä. Moraalinen närkästys syntyy ja kasvaa kyvyttömyydestäni löytää työtä ja opiskella, sekä pysyä terveenä. Sen oli helppo hetkeksi luopua omasta syyllisyyden tunteestaan kun voin hyvin. Nyt se ajattelee, että parikymmentä vuotta paskaa on taas pöydällä, odottamassa möyhimistä.

Muttei se ole niin, taidan olla edes siinä suhteessa jokseenkin aikuiseksi kasvanut. Nykyään kiukkuisia hiljaisuuksia ja töksähteleviä lauseita kuunnellessani tiedän, ettei kyse ole minusta, hänen vastuullisuudestaan tai edes vuorovaikutuksestamme. Minä tyynnyttelen sitä kasvavaa kiukkua rauhoittavilla sanoilla ja jätän ne sitten taakseni. Mietin vain näin jälkikäteen, miten rankkaa on olla ukkosenjohdatin.

Olen kaikkea muuta kuin nero

Olen tapellut tämän typerän bloggerin kanssa näistä typeristä muotoiluista. Kahlannut kymmeniä sivuja löytääkseni taustakuvia ja blogimalleja. Löytäessäni sopivia, en osaa niitä asentaa. Niissä on kaikissa jotain sellaista, etten ymmärrä niitä. Enkä voi syyttää kuin omaa kyvyttömyyttäni ymmärtää, mistä on kyse. En ymmärrä ohjeita. En vaan tajuu. Pitää kysyä sellaiselta neuvoa, joka osaa, sellaiselta, joka osaa selittää, eikä aja minua hermoromahdukseni partaalta yli ja kohti pohjaa.

Olen harrastanut tänään välttelemistä. Hakannut Farmvilleä. Viipyillyt täällä blogien maailmoissa. Miettinyt mitä ruokaa teen, kun tilillä on taas rahaa. Hoitanut kauneutta mutanaamiolla. Suunnitellut, mitä kirjoja haen huomenna kirjastosta. Lyhyesti siis olen kaikkea muuta miettinyt kuin huomenna päälle räsähtävää todellisuutta. Olen tehnyt kaikkea muuta kuin kerännyt kasaan papereita joita tarvitsen huomenna, kun menen selittelemään. Oih, selitteleminen, miten ihanaa on yrittää vakuuttaa viranomaista, siitä miten opinnot vielä jonain päivänä ovat taas hallussa. Miten minä jokainen päivä etsin töitä aamusta alkaen, otan lääkkeeni ja tietenkin menen sovittuihin tapaamisiini lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Katso ja hämmästy, miten olen jo huomisaamuna taikonut itselleni kuoren, joka nähtävästi uskoo kaiken, mitä siinä olevasta hymyilevästä raosta ulos pulpahtelee. Se on taito se.

Niin lahjakkaasti olen todellisuutta taas vältellyt, että verensokeri on arvaukseni mukaan laskemassa nyt alle 5 mmol/l. Se on piste, jossa ruumiini ja ajattelukykyni alkaa reistalla. Minun ei tarvitse enää mitata sitä. En tiedä onko se sama 5 mmol/l muille yhtä dramaattinen, mutta minulle se on. Keskittyminen, muistaminen ja tunteiden kontrollointi heikkenee. Lihakset tuntuvat kummallisilta ja ilmeisesti se yksi tunne, joka aina syntyy, on nälkä. En voi olla aivan varma, ahmiminen pilaa nälän ja täynnä olemisen tunteet.

Ostin jättisäkin irtokarkkeja perjantaina. Oli ylimääräistä aikaa seikkailla asematunnelissa. En ollut syönyt karkkeja moneen päivään. Vielä puoli neljältä yöllä keho kirkui tuskaisesti liiallista sokerienergiaansa. Vaelsin edestakaisin asunnossani ja totesin, että nyt jätän karkit. Jätän ne, suklaata syön. Karkit jäävät. Se ei ollut taaskaan sen arvoista. Arvattavasti tämäkin päätös on tehty ennenkin.

Puhuin erään ystävän kanssa, joka sanoi olevansa tänään menossa ostamaan irtokarkeja. Kerroin ostaneeni liikaa perjantaina. Hän totesi, että riittääpä pitempään. Vaikka olemme useiden satojen kilometrien päässä toisistamme, epäilen hänen olleen mahdollista kuulla naurunpyrskähdykseni jos hän on vain kuunnellut tarpeeksi tarkkaan. Jos hän tietäisi. Minä olin perjantaina se nainen junassa, joka tunki karkkeja kitaansa sitä mukaa kun sai edellisen nielaistua. Terve vaan, kiva, että vihdoin nähtiin!

Kirosana! Kai tässä täytyy syödä ja edes kasata ne paperit kasaan, vaikkei ajatukset olekaan kasassa.

Koti on taas täydellinen, koska minä olen jälleen täällä

Poikkesin kotimatkalla ystävän luona. Hän väänsi keväällä maailmaan kaksoset ja täti pääsi viimein pikkuisia sylittelemään. Toisella oli eilen pois otetun kanyylin jäljet päässä. Voi pikkusia, pian pari kuukautta vanhat ja elon alkutaipaleet ovat kuluneet lähes kokonaan sairaalassa. Ystäväni sanoi minulle jotain, joka taisi pelastaa ystävyytemme. Olen ihmetellyt pitkää hiljaisuutta, joka alkoi raskauden alettua. Hän sanoi, että oli vetäytynyt ihmissuhteistaan raskauden alettua. Olinhan minä sen huomannut, mutta hölmö kun olen, kaipaan sellaisia ääneen sanottavaksi. Tarvitsen kohtaamisen, joka pelastaa minut omalta hylätyksitulemisen pelolta. Pieniä asioita, joista osaan palata luottamukseen.

Eipä että itsellä olisi tässäkään asiassa taas sanomisia, kun vasta eilen sain toiselta ystävältä viestin: "ole hyvä ja vastaa tähän. olen laittanut sinulle viestejä, etkä ole vastannut. olen huolissani." Mikäpä siinä. Nöyränä vastaan, pyytäen anteeksi. Kerron, että en ole ollut kunnossa. Elossa kyllä, mutten hyvinvoivana. Ja hän antaa anteeksi, antaa, koska on ystävä.

Istuin bussiasemalla odottaen. Se oli kai hetkenä niitä, kun tuntee samalla elämän kauneuden ja kauheuden. Minne tahansa katsoo näkee asioita. Joka puolella lämmön notkeuttamia ihmisiä. Kuin kollektiivisesti jokaisen päässä kuuluisi mantra: ulos, ulos, ulos,... Ryhmä keski-ikäisiä naisia parhaimmissaan, menossa ravintolan terassille kepein askelin. Vanha mies asuntonsa parvekkeella istumassa nautinto kasvoillaan. Alemmalla parvelleella nuori mies tupakoiden ja katseella ohikulkijoita seuraten.

Surullinen tyttö ystävänsä kanssa tupakoimassa ymmärtämättä näyttävänsä säälittävältä, eikä ollenkaan kovalta ja aikuiselta. Nuoria miehiä mopoautoissa ja vähän vanhempia amerikanraudoissa, musiikit kovalla. Ohittavan naisen kaunis käsilaukku. Identtiset kaksoset matkalla keskustan tanssiravintoloihin, kumpikin liian meikattuna. Nuori tyttö, jonka raikuvan punaiset hiukset liehuivat alaselkään asti. Hän oli niin kaunis. Pieni pysty nenä ja kaikista kauneimmaksi hänet teki kasvoilta paistava rakkaus. Hän hiipi poikaystävän luo ja kaivautui kainaloon. Siinä ne istuivat, rakastuneiden kuplassa. Oli tunnettava iloa, pusersin ilon itsestäni siitä hyllyyttävästä näystä: Hontelojalkainen poika ja raikuvahiuksinen tyttö, niin nuorina, niin kauniina.

Olin purskahtaa itkuun bussissa. Viimeinen kilometri oli työtä päästä itkutta kotiin. Se oli aistien ylivaltaa. Yhdestä näystä assosioituu jotain muuta ja jo seuraava ajatus syöksyy sarvet sojossa päälle, kauan ennen edellisten läpäisemistä. On vaikea selittää, kyse on kai luopumisesta. Siitä miten on itse itseltään kieltänyt paljon asioita. Minulla ei ole lapsia, ei parisuhdetta, ei kauniita käsilaukkuja, enää rohkeutta raikuville hiuksille. Se on maailma uhkapelin päässä ja pelipöydässä istuu pelkuri. Sen pitäisi panostaa kunnolla, mutta se tahtoo varjella vähiä panoksiaan. Ja matkanpäässä on koti, rakas oma kolo, jonne voi kadota.

Mikä on kirjoittajan äidinkieli?

Kohtalon tango soi päässä. Se tango, josta tulee mieleen Poliisiopisto-elokuvan gaybaari.
Lueskelin merkintöjäni. Ja on kai tehtävä välitilinpäätös otsikolla: Osaako kirjoittaja suomen kieltä?
Vastaus on, auttavasti.
Pirun pilkkusäännöt, hemmetin yhdyssanat ja kirotut kirjoitusvirheet. Olen minä pitkällä siinä mielessä, että miten oppimishäiriöinen kirjoittaa. Muksuna minulla oli hahmottamishäiriöitä. En vain oppinut lukemaan muiden tahtiin ja kirjoittaminen, se on oma luku sinänsä. Se oli työn ja tuskan takana, osata tämäkin kirjoitustaito. Kun muut opiskelivat niitä pilkkujen paikkoja, minä vielä mietin tuliko K:n sakarat varmasti oikeisiin suuntiin ja onko se rtaktori vai traktori.

Olin spesiaalitapaus (tai psesilaali vai onkohan siinä sanan alussa vielä jossain ehkä kirjain t:kin? stepsiaali?), minä istuin erityisopettajan huoneessa, enkä tiennyt miksi olen siellä. Rtaktorilla ne maajussit pikkukoulun läheisiä peltoja mielestäni kyntivät.




Ystäväni lisääntyvät. Olen siinä iässä, että samanikäiset ystäväni tuntuvat pupuilta lisääntymisvimmansa kanssa. Niitä tulee, häitä ja ristiäisiä. Minä olen ikuinen täti. Koko tuttavapiirini kasvava katras tuntee tätin, joka tulee välillä käymään, eikä sillä ole omia lapsia, eikä miestä ja se jaarittelee kummallisia sohvalla, ottaa vauvoja syliin heti kun saa ja huokaisee helpotuksesta palauttaessaan itkevät oikeille omistajilleen. Sille esitellään lelut ja majat ja kerrotaan juttuja, joista se on pihalla kun ei se edes tiedä mitä on Bakukanit(?), mutta sitä on hyvä sitten sivistää, vaikka se kysyy tosi tyhmiä. Se ehkä lukee sadun ja ehdottaa kummallisia lisäyksiä leikkeihin, joita leikitään.
Minä olen täti.

En osta syntymäpäivälahjoja, niitä mukuloita on jo liikaa. Hyvä kun pysyn selvillä nimestä ja syntymävuodesta. Minä istun sohvalla ja taiteilen siinä kapeassa välikössä, jossa sinkkuihmiset perheellisten ystäviensä kanssa ovat. Se väsynyt kotiäiti tahtoo puhua muusta kuin lapsista, mutta palaa jo seuraavassa lauseessa lapsiinsa. Se sopii. Voin minä lapsista puhua, olla empaattinen, mutten minä tiedä. En ole lapsen vuoksi öisin herännyt, heijannut kipeää taaperoa sylissäni, selvitellyt sisarusten riitoja, enkä minä tiedä mitä lantionpohjanlihaksille tapahtuu. En ole jongleerannut sitä lapsiperheen pallojen määrää ilmassa. Puhukoot siis ystäväni rakkaimmistaan, tarpeeksi olen vierestä nähnyt tietääkseni miten paljon se vaatii.

Minulla on hyviä ystäviä. Kun koirani tassutteli kohta kolme vuotta sitten Koirien Taivaaseen, suurin osa ystävistäni ymmärsi, kun hajosin paloiksi. Ne kaverit, joiden tiesin olevan kykenemättömiä ymmärtämään, en antanut nähdä suruani. On vain kourallinen ihmisiä, jotka näkivät suruni. Heistä suurin osa on perheeni jäseniä. Ja tiedän olevani onnekkaampi kuin rikkain ihminen maailmassa, minulla on useampi ihminen, joille voisin näyttää suruni. Sama koira oli se, joka veti erakon ulos asunnostaan, opetti antamaan tunteille nimiä ja näytti, että rikkinäisessä oli vielä jäljellä hyviä tunteita. Se löysi minusta rakkauden, hellyyden ja ilon. Koirani opetti minut luottamaan. Se pelasti henkeni. Kuolemien ja sairauksien tuskan paransi eräs sympaattinen hännän heiluttaja.

Tänä talvena masennuksen hiipiessä takaisin, selvittämätön suru on palannut huomaamatta takaisin. En minä kai kunnolla sitten surrutkaan, paahdoin vain työssä. Väkisin uskottelin itselleni, että kunnioitan muistoa selviämällä. Pahin ajatus oli tehdä tyhjäksi se työ, jonka koira minulle teki. Antaa koiran kuoleman viedä minut mustaan aukkoon, josta se oli kerran nenällään minut löytänyt. Kuorma-autollisia syyllisyyttä on kaatunut päälle. Kai ne tunnesolmut jotenkin toisiaan ruokkii. Kun ei yhden tunteen kanssa osaa olla, on hetken kuluttua muutenkin solmussa.

Nyt lähden lämmittelemään sydäntäni ystävän luo. Tiedän saavani hyvän kupillisen kahvia ja mitä herttaisimman ihmisen seurassa mietiskellä maailmaa. Mikäs sitä ihmisparkaa paremmin parantaisi.

Kuin eilisiä

Pitäisi olla sellaisia päiviä enemmän kuin eilisiä. Hikikarpalot otsalla raahaat palahyllyn paloja rintamamiestalon kapeita jyrkkiä rappuja. Ja leluja. Nauroimme, että muksujen lelut oli puoli muuttokuormaa. Eikä nillä edes ole paljon leluja kun on nähnyt muiden lasten huoneita. Kirjoja ostava täti tosin sai miettiä taas asioita uudesta näkökulmasta, raahatessaan kirjalaatikoita lempityttöjensä uusiin huoneisiin.

Minun lempitytöillä on nyt omat huoneet ja siellä kaapeissa omat tavarat. Toisella on vaaleanpunainen seinä ja toisella turkoosi. Mun siskolta ei puutu makua. Sen olohuone on henkeäsalpaavan kaunis. Ruskeaa, harmaata, valkoista, hopeaa. Kaunista ja harmonista. Keittiö on myös kaunis, loppuunasti mietitty ja käytännöllinen. Ne on ylpeitä kodistaan ja saavat ollakin. Meidän pitäisi kaikkien olla hiukan ylpeämpiä omista asioistamme. Tämä asia on minun ja olen siitä ylpeä.

Nukuin kuin tukki. Aamulla heräsin niin, että leukaani oli kuivunut kuolaa. Oi, miten ihanasti olenkaan varmasti kuorsannut. Heräsin unesta, josta varastin Neil Hardwickin ja Scoutin kanssa hevosen kännissä riehuvalta Bob Ewelliltä. Kuin Surmaisi Satakielen löysi tiensä uniini. Luin kirjan viime viikolla ja katsoin elokuvankin. Robert Duvall vaalennetuin hiuksin oli mitä komein Boo Radley. Sitä en osaa sanoa, mistä Neil-parka löysi itsensä taluttamaan vauhkoontunutta suomenhevosta hevoskuljetuskoppiin, kun minä, Scout rinnallani kaasutin valtavalla mudan kuorruttamalla maastoautolla yön pimeyteen kuin pahimmatkin karjavarkaat.

Tuntuu, että olen kahtia jakautunut. Osa minusta on täällä maalla, isieni ja äitieni kotimailla ja osa on kaupungissa. Saan kai olla tyytyväinen, olen tehnyt asunnostani vihdoin kodin kun sinne näin kaipaan. Kaipaan elämää, jonka tiedän olevan pienen yrityksen takana. Sitä varten olisi vain uskallettava heittäytyä. Pitäisi täyttää päivänsä terveillä asioilla. Läheisten naurulla, toiminnalla ja tohinalla. Vaan jaksanko minä? Jos taas heittäydyttyäni huomaan, ettei minusta ole. Että mikään yritys ei tuota muuta kuin väsymystä ja naisen, joka kaipaa vain sohvansa nurkkaan itkemään.

Miten ihmeessä onnistuin jo kerran tässä? Mitä ihmettä tein löytääkseni itseni siitä onnellisuudesta, jolla itseni onnistuin hetkeksi kietomaan? Ja miten sen saan takaisin? Sellaisia päiviä kuin eilinen pitäisi olla enemmän.

Kotikotona

Hellettä. Se tuntui aamulla hyvältä. Lämpö hiveli kuluneita sielunnurkkia ja sai olon tuntumaan hyvältä. Olen ollut pari päivää hyödyksi, vahtinut lapsia, imuroinut rakennuspölyä, kantanut listoja, porakoneita, jätesäkkejä ja tänään lähdin seuraksi siskolle etsimään ikkunatankoja. Kaupunki oli täynnä autoja ja ihmisiä. Tuntui, että enin aika ostosreissusta pikkukaupungissa meni ruuhkassa istumiseen, parkkipaikan etsimiseen ja kassajonossa seisomiseen. Nokkela likka laittoi lenkkarit jalkaansa, jotta jaksaisi kannatella paksua ruhoaan rautakaupoissa ja huonekaluliikkeissä. Iltapäivällä lämpö oli jo kirous. Se imi väsyneestä viimeisetkin pisarat. Kotiin pääsi kuivunut ja uupunut nainen, jonka jalat on muusia.

Pikkuveli, kun on asiassa ammattilainen kertoi, että jokaisen ihmisen ruumiille on olemassa optimaalinen nopeus. Keho pyrkii kävellessään aina palautumaan optimivauhtiin, jossa se kuluttaa kaikkein vähiten energiaa. Se on kai jokin vaikea yhtälö. Sellainen, jossa otetaan huomioon jalan ja askeleen pituus sekä fyysinen kunto. Mikäli ihminen kävelee nopeampaa tai hitaampaa kuin tuo optimaalinen nopeus, keho joutuu kuluttamaan enemmän energiaa. Siksi sitä siis väsyy hitaasti tallustellessaan.

Selkä on kipeä hiekkalaatikon reunalla istumisesta. Mikä onni sielussa läikähti kun kumpikin pikkuinen vuorollaan juoksi luokse kädet levällään halausta kaivaten. Tyhmä oli täti kun niin monien kilometrien päähän tuli muuttaneeksi. Nyt se saa rakkautta vain pienissä erissä monien kuukausien välein. Mikä kumma meni tätiin kun se ajatteli lähteä kauas etsimään omaa elämää, mitäs se sellainen muka on? Eikä se ole vielä nähnyt kuin enimmäkseen pienen asunnon maalarinvalkoisia seiniä.

Minulla oli iso pelko, mitä puntari näyttää. Vaakaa en kotiin osta, en. Itkisin sen ääressä, vihaisin itseäni sen ääressä, tappaisin itseni sillä. Äidillä on vaaka. Sen päällä käydään kun tullaan kotikotiin ja muistellaan ennen sitä, onko housut olleet tiukat vai samanlaiset kuin aiemmin. Ennen sen luona vierailua mietitään strategiat lukemista selviytymiselle, psyykataan itsensä suorastaan huumorimielelle.
Tiesin, että minulla on nyt "10 kiloa sitten"- housut. Nyt olen "10 kiloa takaisin" tilassa ja vaaka sen todisti. Täytyy olla tyytyväinen, ettei tarvitse etsiä seuraavia "10 kiloa sitten housuja". En aio etsiä niitä, olen päättänyt etten tarvitse niitä. Saanko laittaa nämä 10 kiloa tupakonpolton lopettamisen syyksi, saanhan?

Olin optimisti ja laadin listan kaikista, joita kunnollinen, hyvä, kiltti ystävä ja sukulainen menee "lomallaan" tapaamaan. Vielä on päiviä aikaa, ehkä onnistun. Teen kierroksen ja tapaan kaikki ne kummalliset ihmiset, jotka jostain kummallisesta syystä väittävät haluavansa tavata minua. Outoja ovat. Sen käsittämättömämpää ei olekaan kuin henkilö, joka varta vasten minua varten keittää kahvit ja ottaa pakastimesta leipomuksia sen seurana nauttittavaksi.

Minun siskoni antoi minulle varoituksen, teki sen omalla tavallaan. Se puhui itsemurhasta monta kertaa tänään. Se kiertelee ja kaartelee sitä kuin se kuuluisa kissa puuronsa äärellä. Yritän välttää menemästä lukkoon. Kuuntelen, kun se aloittaa tarinansa. Se ei kysy suoraan, se kertoo tutuista ja tuttujen tutuista. Se ei puhu suoraan se vain antaa ymmärtää. Kun ollaan kotimatkalla, se kiertää sinne samalle reitille taas. Se kertoo perheestä, jonka ainut poika tappoi itsensä. Miten se poika oli sillä vienyt perheeltään mahdollisuuksia, varastanut omien vanhempiensa ja läheistensä tulevaisuutta. Sen kertomuksessa on paljon kohtia, joihin voisin sanoa, ettei itsemurhaa harkitseva ajattele tuota noin, mutten väitä vastaan. En halua avata sitä Pandoran lipasta.

Minä viimein avaan suuni ja sanon, että me ei olla omaa omaisuuttamme, että me kaikki kuulumme jollekin muullekin. Emme kuulu vain itsellemme. Sisko sanoo sen, mitä se on halunnut sanoa. "Haluan ajatella, että mun likoilla on sullekin merkitystä, että jos niille jotain tapahtuisi. Tarkoitan, että siinä menisi kuppi monelta nurin." Siinä se on, meidän perheen tarina. Jos yhdelle meistä sattuu jotain, se näkyy monen elämässä. Kyllä se tietää, että mä tiedän sen olevan toisinpäin. Mä olen mun siskontyttöjen omaisuutta, mä olen äitini, siskoni ja veljeni omaisuutta, mummoparallakin on siivu mun sielustani. Mun typerä arvoton elämäni pistäisi niidenkin elämän sekaisin. Ja se on totta, jos niille tytöille jotain sattuisi, tajuan etten siitä nousisi.

Pikkuveli soitti ja pyysi osoitetta, sen tyttöystävä siellä kirjoitti sitä ylös. Kysyin mitä saan postilaatikkooni odottaa. Epämääräisiä vastauksia sain. Onpahan jotain muutakin kuin laskuja odotettavana laatikkoon.

Hih hiih... Tämähän se piristää aina.

http://www.youtube.com/watch?v=DIfJXzIxgt0

Passiivista aggressiota

Ikkunat saranoitaan myöden auki, siellä on ihana sää. Jossain sirkuttelee lintu, epäilemättä pesäpuuhissa. Tänään olen hyvällä tuulella.

Yöpaitapäivä

Se ei ollut tarkoitus. Ei ollut tarkoitus viettää koko päivää sohvalla yöpaidassani, asiat vain johtivat toisiinsa, enkä tullut pukeneeksi. Nyt on liian myöhäistä, nyt on jo laitettava itsensä taas yöpuulle.

Luin tänään blogia. Se oli kirjoitettu hyvin, se sai minut tuntemaan itseni huonoksi kirjoittajaksi. Sanat ja tarinat tulevat toisilta kuin luonnonlahjana. Sydämen ja pään sivistys näkyy jokaisen sanan piirtämässä kuvassa. On elämän suurta ironiaa, miten surulliset, traagiset ja epätoivoiset asiat voivat olla niin kauniissa muodossa kun joku se taidon vain osaa. Ei voi olla ihastelematta ihmisten taitoja ja kykyjä.

Sinä olet kaunis, sinun sielusi on kaunis, kunpa näkisit sen itse.

Surusta löytyy suunnatonta kauneutta. Se on kauneutta, joka kiehtoo ja samalla hämmentää. Se on ristiriita, joka vetää puoleensa ihmisiä kuin hunaja kärpäsiä. Sen vuoksi ja sitä ylistämään syntyy taidetta, viihdettä ja kulttuuria. Se synnyttää palvojia, erityisesti herkimmistä meistä. Sitä romatisoidaan esimerkiksi vampyyrien ja goottikultturien voimalla. Kuoleman ympärillä nousee esille puhtautta, joka kirkastaa.

Silti se on illuusiota. Minä luovuin kuolemantoivosta jo vuosia sitten. Se oli taistelu, jossa en ollut voittaja, vain selviytyjä. Kuolema on olemisen lakkaamista, mutta se olemattomuus ei ole halpaa. Se on kovin kallista. Siinä kun ei käy kauppaa vain omalla omaisuudellaan, vaan sitä kuuluu jossain määrin aina joillekin muillekin. Siksi kai sitä hakkaa ihmissuhteitaan vesurilla aina aallonpohjia kosketellessaan. Mitä syvemmällä, sitä raivoisammin riistää itseltään niitä kenelle on olemassa olollaan jotain velkaa. Tuo ystävä, hakkaa pois, tuo tuttava, hakkaa pois. Pois vain, jotta olisi vielä vähemmän keitä satuttaisi. Niin, minä en halua kuolla. Olen vain tyystin lopettanut elämisen, se on lähes kuolemista, karvan päässä ei-olemisesta. Revin itseäni välillä elävien kirjoihin, mutta tämä erakoituminen näkyy minussa. Tuntuu, etten osaa tätä ihmisten peliä.

Sosiaalisuuskin on taito, joka vaatii harjoitusta. Pitää kerta kerran jälkeen jaksaa ottaa riskejä. Toinen ihminen on aina riski, varsinkin kun on sisältä hauras. Joillakin on ollut onni saada itseensä varmuus omasta itsestään. En tiedä miten sellainen synnytetään, jos sitä ei ole geeneissä ja kasvatuksessa lahjana saatu. Jos tietäisin, pänttäisin sitä oppia päähäni, kaapisin tyhjään sieluuni tilkkeeksi tuulia vastaan.

Oikeastaan se toinen ihminen ei ole se pahin uhka, vaan itse on. Kun eihän sitä pysty toisen tekemisiä kontrolloida, ei vaikka se tapahtuisi rakkaudesta ja välittämisestä. Voit huutaa ihanuuttani korvaani kaiken päivää lopun elämääni, enkä sitä koskaan tule uskomaan. Itse on se, jonka täytyy löytää usko omaan arvoonsa, pärjäämiseensä. Itse on se, jonka täytyy uskoa, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka miten tulisi lyötyä maahan, osaisin sieltä nousta, pystyisi kaapia itsensä maasta kasaan. Seuraus olisi se, että vihdoin uskaltaisi antaa elämän kantaa, voisi lakata pelkäämästä. Mikään ei voisi itse lannistaa, tietäisi pystyvänsä tuntea tunteensa terveesti. Pääsisi kaikesta läpi ja silloin kaikella ei olisi enää merkitystä. Minä olen se, jonka minuun pitäisi luottaa, minä olen se, joka päättää pärjäänkö.

Masennuksen kanssa se on vaikeaa, joutuu käsitellä kaiken lisäksi sitä väsymystä. Se uupumus on sanoin kuvaamatonta. Miten pienet asiat voivatkaan viedä tuhottomasti energiaa. Tästä päivästä tuli yöpaitapäivä, koska näin unta koirani kuolemasta. Raukkaparka juoksi päätäpahkaa autojen alle. Ja minä en ottanut sitä kiinni, en edes saanut kun se juoksi niin kovaa, se vain juoksi ja juoksi. Sitten se muuttui ulkonäöltään äitini koiraksi ja juoksi rekan alle. Silloin minä heräsin viimein. Vihaan unia, joissa koirani kuolee. Vihaan tuntea ne tunteet uudelleen.

Ajatukset olivat siis tuskassa ja hämmennyksessä kun ystävä soitti aamulla. En ollut vastata, enkä olisi vastannut, jos se olisi ollut kuka muu tahansa. Kenenkään muun puheluun en olisi vastannut. Kuuntelin tuttua ääntä, joka veti minut tähän maailmaan taas, antoi mahdollisuuden työntää ajatusvirran eri suuntaan. Puhelun loputtua tiesin, etten ole yksin. Ja samassa sattuma sattui peliin, täti laittoi tekstiviestin mol.fi löytämästään työpaikasta. Minä päätin repiä itseäni vielä lähemmäs todellisuutta ja tein vapisevin sormin työpaikkahakemuksen.

Minulla on onni, suunnaton onni. Olen saanut lahjaksi kyvyn olla helposti lähestyttävä. En tiedä mistä se johtuu. En silti ymmärrä ihmissuhteita. Se välimatkan kanssa taiteilu, joka ihmissuhteisiin liittyy on vaikeaa. En tahdo ihmisiä niin lähelle, minussa on jokin elmukelmu, joka hylkii sen, että joku todella koskettaa sieluuni. Tunnen usein kuuluvani harvinaisten otusten kerhoon. Perheeni jäsenet ovat samaa klaania, ystäväni on samaa heimoa, mutta miten äärimmäisen harvinaisia me olemme.

Kyse ei ole haluttomuudesta löytää kosketuspintaa, se on miltei selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta, jota on mahdoton kuvailla. Sitä oppii sulkemaan maailman ulkopuolelleen, koska ei löydä sitä omaa klaaniaan, omaa koloaan. Sitä mihin itse mahtuisi.

Maailma on tehty toisenlaisille ihmisille. Sellaisille, jotka ottavat ne asiat vakavasti, joille minä nauran, eivätkä välitä niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Toisilla on se tarttumapinta, joilla ne osaavat tarttua kiinni siihen, mikä on normaalia ja tavallista. Ne osaavat mennä ravintoloihin, ne osaavat harrastaa, ne osaavat maksaa laskunsa, saada lapsia ja ymmärtävät maailmaa samoin. Ne puhuu samaa kieltä, jota ne ymmärtää. Puhetta asioista, jotka niitä kiinnostaa. Ja me, minun klaaniini kuuluvat, me puhumme muusta.

Käytämme kiihkeitä puheenvuoroja vaatiessamme välillä kohtuuttomuutta, välillä kohtuullisuutta. Katselemme maailmaa silmin, jotka haluavat nähdä isoja kuvioita, rakenteita selittämässä yksinkertaisikin asioita. Kihisemme talousuutisille, nauramme ja tunnemme tuskaa politiikan vuoksi, janoamme kulttuuria ja himoitsemme elokuvia, tietoa, ilmiöitä, kirjoja, selityksiä, musiikkia, oivalluksia, ajatuksia,... MUTTA ei siksi, että ne kertoisivat totuuden, vaan siksi että ne kertovat version totuudesta. Minun heimoni puhuessa sekoittuvat tieteet sotkuksi ja sen sotkun keskeltä löytyy hippuja, joita liimaillaan isoiksi levyiksi. Levyistä muodostuu maailma.

Ja tunnen kyvyttömyyttä. En ymmärrä lukemaani, en tajua selityksiä, havaitse ilmiöitä,... väsyneet, typerät aivoni. En ole edes kovin hyvä esimerkki klaanini edustajista. Liian väsynyt ja tyhmä lukeakseni, liian hölmö ymmärtääkseni lukemaani. En osaa olla kummassakaan maailmassa.

Himo

Keskustelu kaakaon ja suklaan sijoittamisesta oikeaan kategoriaan jatkuu edelleen. Vieläkin kaakao on joidenkin mielestä suorastaan lääkettä, eikä yksimielisyyttä ole siitäkään, onko se elintarvike vai nautintoaine.

Ainakin on totta se, että suklaata on suositeltu kautta aikojen surumielisyyteen, ja yleistä sen käyttö tähän tarkoitukseen on näinäkin aikoina. Suklaa lievittää masennusta lyhytaikaisesti, sillä se sisältää mielialaa kohottavia aineita.

Miksi suklaa herättää himon ja kohottaa mielialaa
Suklaanhimon herättäjiä ei ole kovin helppo nimetä, sillä kaakaossa vaikuttaa yhdessä yli 300 maku- ja tuoksuainesosaa. Vain harvoja niistä on tutkittu.

Tunnettuja ovat lievästi stimuloivat alkaloidit teobromiini ja teofylliini, jotka ovat kofeiinin lähisukulaisia ja joita on myös samantyyppisinä kahvissa ja teessä. Lääketieteessä näitä aineita käytetään sydänverenkierron vilkastuttamiseen ja astmaan sekä astmaattisen keuhkoputkentulehduksen hoitoon.

Kaakaon fenyletylamiinii kohottaa mielialaa. Tästä aineesta kaakao saa kiittää mainettaan lemmeneliksiirinä, sillä se lisää ilon- ja onnentunnetta.

Suklaassa oleva kaakaovoi vaikuttaa aivojen serotoniinitoimintaan. Serotoniini on viime vuosina vilkkaan keskustelun kohteena ollut aivojen viestiaine, joka vaikuttaa mielialaan, seksuaalisiin tuntemuksiin, univalverytmiin jne.

Depressiosta kärsivien serotoniinitaso on alhainen. Sokeri kohottaa tätä tasoa, ja kun suklaassa saattaa olla sokeria jopa yli puolet yhdessä serotoniinin esiasteen tryptofaniinin kanssa, joka lisäksi rauhoittaa, ei ihme, että suklaa toimii suoranaisena mielialalääkkeenä.

Makeaan tottunut elimistö himoitsee hyvänolonlääkettään, sillä se tietää, miten se vaikuttaa. Serotoniinitason laskiessa mielialakin laskee, ja taas alkaa tehdä mieli makeaa. Näin syntyy noidankehä, jossa tietämättään on makean tiukassa otteessa.

Koska suklaansyönti on myös iloinen tapahtuma, keho erittää mieltä euforian suuntaan vieviä endorfiineja ja vähentää stressihormonina toimivan adrenaliinin eritystä.

http://www.terveydenhoitouutiset.fi/thu0800/3.htm



Huoh...

Pärjäisin ehkä ilman karamellejä, pärjäisin ilman sipsejä, pärjäisin ilman limsaa, mutta ilman suklaata. Tuskinpa sentään.

Voin ehkä syyttää naiseutta, sitähän monet suklaaholistit tekevät, mutta on suklaaholisteja miehissäkin. Suosikkikoomikkonikin on suklaanystävä, Louis CK. On muuten DILF se mies. Huoh. Aina pitänyt punapäistä ja tietenkin, kuka voisi vastustaa niin älykästä ja hauskaa miestä.

Miksi siis istun ja kirjoitan suklaasta? Siksi että olen menossa kauppaan. Suklaa on porttihuumeeni. Sen kaveriksi eksyy salmiakkia tai ehkä limsaa ja limsan seuraan usein hakeutuu sipsipussi. Se on se tuttu turvallinen satsi. Sen jälkeen tulee ylivirkeä olo. On valmis kohtaamaan koko maailman. Tunne kestää vain hetken, sitä seuraa syvä itseinho.

Ihmiset, joilla ei ole tätä ongelmaa, eivät ymmärrä ollenkaan mistä puhun. He miettivät, mutta osta pieni suklaapatukka ja nauti se, jätä se siihen! Haista ...! Se vaan ei toimi niin, olen pahoillani, se vain ei toimi niin. Se on kuin juoppo viinapullon kanssa. Alkoholisti ei voi ottaa vain yhtä paukkua. Himo kuiskii korvaan ehdotuksia, se painostaa, uhkailee, suostuttelee, lahjoo ja pelottelee. Himo kertoo omaa totuuttaan, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.



Puhuin varsinaisen kullanmurun kanssa äsken puhelimessa. Siskoni nuorempi tyttö. Se neiti on auringonsäde. Iloinen, innostunut ja nauravainen neiti. Hieman ujo, mutta läheisten seurassa puuhakas, sydämellinen ihanuus.

Minun sydämeen puhkesi akuutti koti-ikävä. Tahtoo mennä istumaan sohvalle, ottaa tytöt syliin ja lukea niille satuja. Tahtoo mennä ulos leikkimään ja riehumaan neitien kanssa. Huoh.

Leivoin kaurakeksejä. Ohjeessa luki sokeria 1,25 dl, luin väärin ja laitoin 1,5 dl. Öh miten makeaa, jopa minua ällöttää. Muutoin hyviä ja helppoja. 3 dl kaurahutaleita 0,5 dl vehnäjauhoja, 1 tl leivinjauhetta, muna ja 1 dl appelsiinimehua. 10minuutissa pellillinen hyväskää.

Päässä hakkaa migreeni, pitäisi laittaa läppäri kiinni ja rauhoittua. Kaupassa täytyy päästä käymään, mutta tuohon auringonpaisteeseen tuskin voin mennä kipeänä. Tulee oksu kylään.

Himo kuiskii korvaani ehdotuksia. Jos en tarvitsisi wc-paperia en menisi ollenkaan. Pirun himo. Kunpa olisin ihminen joka osaa ostaa Pätkiksen ja tyytyä siihen. Minä olen ihminen joka ostaa 10 Pätkistä ja syö ne minuutissa. Siinä minä olen hyvä, se on minun lahjani maailmalle, taito osata syödä suklaata vauhdilla.

Ja hän loi blogin...

Olen tyhjä kuori. Minussa ei ole sisältöä. Kun ihminen lakkaa elämästä, hän alkaa tyhjentyä. Lopulta on jäljellä vain ihmisen kuori ja sisällä paljas ranka. Sitä on niin alttiina kolhuille, eikä osaa olla kuin raaka itsensä. Hämmentävästi paljastuu ontoksi otukseksi, jonka sisällä vain kuluneet hauraat luut kolisevat.

Sitä väsyy itseensä, väsyy vain ja kuihtuu pois. Minä mätän sisääni ruokaa täyttääkseni sitä tyhjiötä, mutta ei tuo läski täytä hyvin, päin vastoin, tekee vain raskaaksi. Se on sitä samaa nopeasti katoavaa energiaa, jona se kehoon ensin menee. Tyhjän täyttämistä katoavalla. Ja siitä riemusta jää jäljelle itseinho, vaikka se on se edes jonkinlainen tunne sentään. Sitä on musta aukko, miltei kirjaimellisesti. Valtava massa, joka vetää puoleensa kaiken tulematta täyteen. Reikä aika-avaruudessa, hah, miten kuvaavaa.

Olen miettinyt positiivisten ajatusten voimaa. Olen varmasti käsittänyt aivojen toiminnan osin väärin, mutta ymmärtääkseni ajatukset ja tunteet ovat neuroneissa eli hermosoluissa kulkevia hermoimpulseja. Neuronit ovat yhteydessä toisissaan synapsien välityksellä. Synapsessa taas ovat ne kuuluisat välittäjäaineet, kuten esimerkiksi serotoniini, adrenaliini ja dopamiini. Neuronit muuttuvat ja sopeutuvat "käytön" mukaan, siten että syntyy oppimisen kautta uusia synapseja. Toisaalta vanhat asiat unohtuvat, koska ihminen ei käytä jotain tiettyä ajatusta, tunnetta tai muistoa. Toisin sanoen oppiminen muokkaa aivoja ja uusia ajatuksia syntyy. Syntyy esimerkiksi ymmärrystä tai jopa tunteita.

No niin, eli se mitä minä mietin on se, että kun tutkitusti masentuneella on aivoissaan vähemmän mielihyvää tuottavia välittäjäaineita niin masennuksesta poisoppiminen on hankalaa, koska aivoissa ei ole tarpeeksi välittäjäaineita mahdollistamaan tehokasta positiivista ajattelua. Tarkoitan sitä, että jokaisen uuden ajatustavan oppiminen on aivoille työläänpää, kun aivoissa ei ole oikeanlaisia aineita mahdollistamaan sitä. Ei ole endorfiinia hakkaamaan positiivisia synapseja, sellaisia, jotka sanoo, että minä olen ihan ok tyyppi.

Jonkun ihmisen tapaaminen muuten voi kai siis olla jonkinlainen välittäjäaineiden superhyökkäys, joka muuttaa aivot, siten että rakastuu. Ulkopuolinen asia laukaisee meissä tapahtumia, joista seuraa rakastuminen. Vaan, en lähde miettimään niin isoa asiaakuin rakastuminen. Etenkinkään kun omasta edellisestä rakastumisesta on nyt 5 vuotta. Sen tarinan karmeasta lopusta onkin sitten jo pari vuotta aikaa.

Mutta palatakseni positiivisiin ajatuksiin. Masennuksesta parantuminen on kovaa työtä, sinun aivosi työskentelevät koko ajan sinua vastaan. Olet itse ohjelmoitunut tuhoamaan itsesi. Se on syöpä, tyhjyys, musta aukko.



Minulla on päässäni paikka, jonne olen joskus paennut, kun en saa unta. Univammaisuus on oikeasti tuskaa.
Minun oma paikkani on vanha kivitalo. Jugendtyylinen ja sen sisällä on lempipaikkani, makuuhuone ja sen valtava pylvässänky. Se on tummasta mahongista tehty ja täynnä pehmeitä tyynyjä ja peittoja, valkoisissa lakanoissaan. Puinen lankkulattia ja pelkistetyt mahonkikalusteet, valkoiset seinät ja suuret ranskalaiset ikkunat terassille. Ikkunoissa roikkuu keveät valkoiset voileeverhot. Terassilta on näkymä merelle. Leveät rappuset juostaan alas kivitetylle polulle, nurmikon poikki, hiukset tuulessa liehuen kohti hiekkarantaa. Parin hiekkadyynin jälkeen avautuu tasainen ranta ja ulappa. Kirkuvia lokkeja, eikä ketään silmän kantamattomiin. Siellä istutaan alas ja työnnetään varpaat hiekkaan ja hengitetään merituulta. Minun paikkani.