Yöitku

En saa lakattua itkemästä. Nenä on jo niin tukossa ettei henki kulje. Itken, itken, itken, eikä helpota. Olen arvoton.

Tänään oli lääkäri. Olen lihonnut. Se tieto syöksi minut epätoivoon, jota en saa katkaistua nyt. En kykene auttaa itseäni laihtumaan. Niin yksinkertainen asia, enkä pysty siihen. Opiskelen juuri nyt ruuan voimalla. Syön suklaata jaksaakseni. En osaa muuta. Olen vastenmielinen ällötys. Koko päivän kantanut taas surua ja se väsyttää. Surun kanssa on raskas olla. En ole luonnostani kiltti, enkä toisia huomioiva, enkä jaksaisi ajatella niitä lunastamisena. Haluan olla toiselle hyvä sen itsensä vuoksi, en siksi etten muun vuoksi kelpaa.

Kerroin Ukolle kertyneistä kiloista. Sen tapa lohduttaa on kertoa, että olen älykäs. Se ei lohduta. Mitä virkaa sellaisella on, enkä edes ole mikään fiksu. Kyvyttömyyden tunne. Hengitys on haukkomista, kunpa löytäisin turvallisia ajatuksia päästäni. En löydä. Tämä arvottomuus vie turva-ajatukseni. Tätä on lohduttomuus.

Ystävä puhui syömishäiriöklinikasta, siellä mun paikkani kai olisi. Ainakin 15 vuotta ruuan kanssa tappelua. Ahdistusta, itsevihaa, syömättömyyttä, ahmimista, koko kuvio on niin päin helvettiä, enkä saa sitä järjestettyä yksin. Se on reagointitapa, selviytymistapa, itsensä kiduttamisen väline. Alku, loppu ja mukana kaikissa välimatkan pisteissä.

Turhuuden tunne

Jossain jotkut paskiaiset puhuvat siitä, että se mikä tekee ihmisestä viehättävän, on hänen itsevarmuutensa. Tänään olen tavallista vähemmän itsevarma. Huono minäsuhde tekee olosta kivuliaan. Olen ollut liikaa internetissä katsomassa itseäni kauniinpien naisten kuvia. Olen liikaa nähnyt ympärilläni itseäni kauniinpia naisia. En osaa sanoa, miksi sitä on niin turhamainen, että antaa sen satuttaa itseään niin paljon. Tunnen etten ole mitään. Tunnen turhuuden tunnetta. En ole mitään. Olen tyhjä ja tarpeeton, merkityksetön.

Sain lääkkeet. Äiti antoi rahat. Ihan hyvä. Aloin ihmetellä miksei rahat jo tule, huomasin, että toimeentulotukihakemus jäänyt tekemättä. Missäköhän pilvessä olen ollut? Koko ajan tekee itselleen ongelmia olemalla vastuuton ja saamaton. Eilen tein hakemuksen ja vein toimistolle, josko ensi viikolla saisi rahaa.

Jokin motivaation ja merkityksen puuska olisi saavutettava. Itsen kanssa on päästävä rauhaan. Liian epävarma, liian itkuinen. Niin turha olo. Ukko oli saavuttamattomissa koko päivän. Sitten se ilmaantui facebookiin. Mä olin jo huolesta kauhuissani, jos sille on sattunut jotain, mutta ei, kyse oli vain siitä, ettei sille tullut mieleenkään ilmoittaa että sen puhelin on hajonnut. Mä olen ehtinyt käydä läpi kaikki kauhukuviot päässäni, enkä muuta osannut kuin olla tosi vihainen. Sittenhän klassisesti fb-keskusteluikkuna hajosi, enkä saa pyydettyä anteeksi. Tuntuu tositositosi turhalta.

Sain pestyä ikkunat ja vaihdoin ikkunaverhot. Piristyin vähemmän kuin toivoin.
Mä olen todella high maintenance nähtävästi. Mun pelot ja epävarmuus ovat vaativia. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli luovuttaa tosissaan.

Vieroitusoireet

Inhoan Cymbaltaa. Vieroitusoireet ovat kammottavat. Jostain onnettomasta syystä kuvittelin pahimman olevan takana, mutta tämä lienee pahin hetki prosessissa. Nyt mulla olisi uusittu resepti, muttei rahaa lääkkeisiin. Löysin kaapista viimeisen kapselin. Itken miettien miksi ihmeessä mulle on määrätty tälläinen lääke, jonka vieroitusoireet on näin kammottavat. Pahoinvointi, oksetus, epätodellisuuden tunne, sähköiskut lihaksissa, jatkuva hysteerinen itkeminen ja raivo. Toivon että kaapista löytämäni viimeinen lääke hiukan tasaisi oloa. Hikoilen ja voin pahoin, mun on pyydettävä sitä pienempää kokoa ja aloitettava vieroitus kohta. Mä en voi olla riippuvainen tällaisesta aineesta. En kykene. Tämä ei onnistu näin. Mun on lopetettava tämä lääkitys, päästävä siitä eroon. Teen sen oikein ja kunnolla. Kunhan toimeentulotuet tulevat haen lääkkeet ja syön niitä hteken, että olo tasoittuu, sitten aloitan vieroituksen. Hävytöntä, törkeää, olotila joka on niin lähellä epätoivoa. Jos olisin tiennyt tämän aiheuttavan tällaisen tilan en olisi ikinä suostunut ottamaan tuota lääkitystä. Tämä saa mut tuntemaan itseni ihan hulluksi, enkä ole hullu. Masentunut vain.

Tärisen, kylmähiki päällä. Miten selviän tästä? Kipua, fyysistä kipua ja tuskaa aiheuttava lääke. Cymbalta on vihattava lääke. Kun saisi edes nukahdettua tässä hysteriassaan, voisi nukkua tämän pois. Olen toimintakyvytön. Mä en olisi ikinä arvannut että tilanne menee tällaiseksi. Miten olisin voinut. Kukaan ei varoittanut mua tästä. Kukaan ei kertonut tällaisestä ja mä olen idiootti ja tyhmä. Tälläiselle typerykselle pitää kertoa tällaisista seurauksista, ei mulla ole resursseja hahmottaa tällaisia seurauksia. Jos rahat ei tule huomenna, joudun rukoilla jostain rahaa. Tärisen holtittomasti. Sietämätön olo. Vihattava, kammottava lääke.

Pumpulinen aamu

Kirjoitin Ukolle pitkän viestin eilen. Kirje taiteilee siinä rajoilla, sanoen totuuksia, välillä ilkeästi, välillä se matelee anteeksipyydellen. Sitä on joutunut tehdä kauheasti työtä sen eteen taas että on ymmärtänyt itseään. Lopuksi painoin Lähetä.

Asiat näyttäytyy aina eri valossa kun vähänkään näkee vaivaa katsoakseen. En usko, että Ukko ymmärsi viestini tarkoitusta. Olen sisimmässäni varma, että mitään ei tapahdu ja hän kohauttaa tällekin vain olkiaan ärtyneesti ja jatkaa kuten ennenkin. Kirje leimataan epäoikeudenmukaiseksi, kohtuuttomaksi, eikä siitä välity ne asiat, jotka halusin sanoa. Ukko vain tulee ärtyneeksi, mikään ei muutu. Toinen vaihtoehto on ero. Luottamukseni siihen että tästä seuraisi jotain hyvää on tuulen kuiskimisen tasolla.

Tuossa ihan meidän yläpuolella katseen ulottuvilla kulkee hyvä, toimiva parisuhde. Me olemme tässä vieressä, hetkittäin vain kelmunpaksuisen etäisyyden päässä siitä. Hyvää, toimivaa parisuhdetta ja meitä erottaa kelmu, joka tuntuu timantin kovalta. Tämän pitäisi toimia, meidän pitäisi sopia toisillemme, tässä olisi aineksia vaikka mihin. Elän potentiaalille, en todelliselle ja tapahtuvalle.

Kun valot sammuvat ja pitäisi nukahtaa, päässäni alkavat itseruoskinnan kulta-ajat. Siksi nukkumaan on vaikea mennä. Eilenkin vaikka kirjoittaminen rauhoitti, olin sängyssä mielen kipujen kanssa. Ne olivat lääkettä vaativia ahdistuskipuja, tarkoittaen että nousin ja otin ensin Stellan nukahtaakseni ja sitten Opamoxin ahdistukseeni. Vasta nielaistuani tajusin että se oli huomisen sinetti jo siinä hetkessä. Lääkkeet olivat helpotusta kipuun ja sitten vasta tuli mieleen että ne saavat aikaan yhdistettynä ainakin puolitoista vuorokautta kestävän pumpulisioinnin, jonka aikana on kyvytön astumaan ihmisten ilmoille. Mä en ole ihmisiä jotka haluavat kulkea ulkona tässä sumussa. Hidastetut liikkeet, lihasten hevottomuus, äh, ei ulos vielä moneen tuntiin.

Kämmen

Olen kutonut siskontytöille kämmekkäitä. Nuoremman kädet ovat niin pienet vielä, että iski epäilys teinkö liian pienet. En voi soittaa siskolle pyytääkseni mittaamaan, välimme ovat juri nyt poikki. Laitoin sitten sisareni vanhemmalle tekstiviestin. Kämmekkäitä kutoessa päässä on ollut surua. Perheeni ei ole koskaan ollut näin rikki kuin se nyt on. Kuolema eivätkä sairaudet ole sitä hajottaneet, mutta ylpeys saattaa sen tehdäkin.

Pääsiäisenä äiti suututti siskonmiehen. Äiti kehtasi kyseenalaistaa yhden päätöksen järkevyyden. Kosto siitä oli julmin mahdollinen. Anteeksipyyntöä on turha odottaa. Äidin kauna siskon käyttäytymisestä sairastumisen jälkeen leimahti ja välirikko on väistämätön. Sisko onnistui miehensä kanssa loukkaamaan äitiämme pahimmalla mahdollisella tavalla, eväämältä häneltä lapsenlapset. Koska olen raivoissani ajauduin soppaan. Sisko ei ole kertaakaan elämänsä aikana ollut korjaamassa äitiä kokoon hänen hajottua palasiksi, minä olen.

Minulta pääsivät loppumaan sekä lääkkeet että rahat. Pahimmat vieroitusoireet taisi olla viikonloppuna, torstain perjantain tienoilla. Cymbalta-annoksen puuttuminen ajoi itku-raivo-hysteria-tilaan, joka oli hetkittäin vaikea sietää. Oma virhe täydellisesti, mutta opinpahan taas jotain. Nyt täytyy sinnitellä tämä viikko jotenkin. Mielialat heittelevät, itseluottamuspula hipoo kaikkien aikojen alhaisuuslukemia, olen päättämätön, keskittymiskyvytön ja masentunut. Tuntuu välillä niin surulliselta, etten tiedä miten kestäisin. Välillä raivoan mielipuolisella tunteen voimalla. En ole helppo ihminen ja tunnen siitä syyllisyyttä.

Eilen Ukko vei minua konserttiin. Paluumatkalla autolle nyrjäytin lievästi nilkkani ja säikähdys ja kipu aiheuttivat hetkellisen hysterian ja ellotuksen. Siinä yrittäessäni pitää itseäni kasassa tajusin kirkkaasti, että elämä Ukon rinnalla tarkoittaa, ettei ole lohdutusta tiedossa. Hän ei ole pehmeä ja se pelottaa minua. En tiedä mitä tehdä. Tajuan etten ole psyykkisessä tilassa, jossa kykenen arvioida tilannetta kunnolla, mutta kaikki tämä välittämiseni alkaa tuntua turhalta. Välitän ihmisestä joka välittää minusta, muttei kykene antamaan minulle mitään mitä minä tarvitsen. Enkä minä kykene olla kunnolla minä...

Tuntuu, etten kunnolla kykene luottamaan.
En pysty kertomaan asioista eikä hän ole oikeastaan kiinnostunut, koska ei kyselekään.
Ajaudun nyt juuri paniikkiin. En halua menettää Ukkoa. En vain tiedä, mihin luottaa ja mitä tehdä. MIten paljon tästä johtuu nykyisestä tilastani? Miten paljon tässä on merkkejä asioista, jotka eivät ikinä tule parantumaan, vaikka minä kuntoutuisin?

Söin litran jäätelöä, pahoinvointi on henkistä ja fyysistä.

Liikaa analogioita

Uusi virtaviivainen blogikokemus, en jaksaisi tätä valkoisuutta nyt. Eikö jostain pääsisi siihen vanhaan taas? Saisiko jostan edes muutettua tämän vähemmän valkoiseksi?

Veressäni on edelleen eilinen opamox. En muistakaan koska edellisen kerran tunsin tarvetta ottaa yhden. Hajoamisen kokemuksia on ollut, mutta tablettien käyttäminen ei kuulu minulle. Nyt aggressiivisuus ja epätoivoinen surullisuus tuntuivat liialta.

Minulla on työn alla muistaakseni 50op. Olen siis tuskallisen työtaakan alla. Hermot tuntuvat hajoavan. Parisuhteeni tuntuu rakoilevan. Eilisessä hajoamisen hetkessä Ukon ajattelu ei helpottanut, päinvastoin. Ja tajuan, etten luota saavani sieltä ymmärrystä, lempeyttä ja rauhallisuutta, joka olisi niin tarvittu sellaisina hetkinä. Ukko ei helpota itseinhoani, ei lohduta. Merkityksettömyyden tunne varjostaa kaikkia tunteitani. Seksuaalisesti olen nujerrettu, haluni ovat kadonneet, ne ovat ruokkimattomana lakastuneet.

Sain eilen tietää opinnäytetyötäni ohjaavan opettajan nimen. Nimi olisi tuskin voinut ollut pahempi. Eilinen romahdukseni kulminoitui siihen. Seinä on osuva analogia, tuntui kuin juoksisi seinää. Pienemmistä ja isommista asioista muodostuu tiilten mosaiikki, joka on hellittämättömän läpipääsemätön.

Tuntuu että kirjoitan pelkkää ritirampsukuvausta taas. Se ahdistaa itseäkin. Lääkityksen, hoidonpuutteen, asunnon irtisanomisen, kyvyttömyyden lukea, parisuhteen, opintojen, huolen ystävästä, välirikon sisareen, kodin muuttumisen siivottomaksi kaatopaikaksi, taloudellisen ahdingon, äidin sairastamisen ja muiden pienten suurten huolien mosaiikki on nyt liian iso, että kykenisin eritellä niitä. Tunteet ovat hämmentyneet, enkä osaa eritellä niitä. Ne eivät muutu käsiteltävimmiksi. En saa niitä ulos, jotta kykenisin tarkastella niitä paremmin. Luimuilevat sisälläni suurena meluavana joukkona, enkä kuule omaa ääntäni pyytämään niitä rauhoittumaan.

Lisää turhaa kuvailua, analogioita, metaforia, turhaa, turhaa.

niskat poikki

olisi päästävä ulos taas. lenkille, houkuttelen, hivuttelen itseäni lähtemään. eilen pääkipua, tänään vatsa sekaisin. sormenpäät ovat kylmät ja mieli tuottaa kyyneliä. läppärini näppäimistö on edelleen rikki.

olen kutonut laukkua. siihen pitää löytää suuret puiset napit. en tiedä mistä alkaa etsimään. näen päässäni tietynlaiset, ehkä käy niin että löydän parempaa.

tuntuu että tarvitsisin aikaa erossa ukosta. tuntuu että tarvitsisin sen henkisesti lähemmäs. olen sitonut itseni alakuloon tällä hetkellä. olen sekaisin ja hämmentynyt tunteistani tässä ihmissuhteessa. olen valittanut, ruikuttanut, itkenyt, raivonnut ja sulkeutunut hiljaisuuteen yrittäessäni tulla toimeen omien tarpeideni ja sen välillä mitä suhde antaa. tunnen olevani seinää vasten. tunnen ettei ole mahdollista saada ymmärrystä. en tiedä miten tulisi olla, miten pitäisi käyttäytyä. tunnen että minut on osaksi rikottu.

ukko ei halua minua. ei tunne minua kohtaan intohimon hitustakaan. olen kai niin vastenmielinen ja ruma. se on liian surullista ajateltavaksi. se on torjuntaa, joka sattuu. se ettei ole halua pitää hyvänä tuntuu pahalta. en tiedä miten etenen eteenpäin. tunnen itseni keinottomaksi, ettei ole tapaa saada asiaa läpi. se törmää seinään ja valuu niskat katkenneena alas.

kehossa on hervottomuus, välillä raivoksi puhkeava aggressiivinen välinpitämättömyys.

Luoja mä vihaan kevättä

Positiivista, nukun. Negatiivista, nukun liikaa.
On käynyt ilmi, että minulla on uniapnea oireita. Pitäisi käydä ensi hätään lääkärillä tarkistutamassa nielu. Nielu/kitarisojen irtirepimisestä voisi olla apua. Angiinat voisivat vähentyä ja pääsisi eroon kurkussa jatkuvasti asustavista propuista. Ne ovat sellaisia valkoisia haisevia mätäkokkareita, joita muodostuu tuonne kurkkuun. Taidan kuitenkin tarvita jonkinlaisen ammattilaismielipiteen ensin, kun en edes tiedä mitä kurkusta pitäisi repiä ja mihin kaikkeen se voisi auttaa. Enkä tiedä missä välissä tämänkin asian saan hoidettua.

Heräsin ihmisten ajoissa, touhuilin ja menin unille uudelleen. Koko päivä on nyt siis nukuttu. Päin vastoin kuin aina tähän mennessä elämässäni, nukahtaminen on helppoa. Nukahdan nopeasti ja syvästi. Vaivun koomamaiseen syvään uneen, johon kuulemani mukaan liittyy hengitystapa, jossa haukon ilmaa kuin se ei menisi täysin keuhkoihini. Se selittäisi paljon. Se selittäisi osan tästä väsymyksestä.

Olen kai selvinnyt jokseenkin vuoden vaikeimmista päivistä. Olen elossa. Se on taas voitto, sellaisella todella säälittävällä mittaristolla katsottuna. Työkuntoinen en silti ole. Väsymys on hermostuttavaa. Olen syönyt D-vitamiineja lähes koko talven, niistä on saattanut olla apua. Syöminen on epätervettä, enkä saa itseäni ulos, joten liikkuminen on vähäistä. Tämän viikon rahattomuus teki minusta hetkellisesti toimintakyvyttömän. En muista yhtään olenko jo kirjoittanut näistä asioista, kirjoitan vain tänään, en tiedä ollenkaan mistä asiasta ja miten kirjoitan.

Jokin kaunis elämänvaihe on vielä joskus edessä, jolloin en vihaa kevättä. Että kykenen nauttia siitä, eikä se pistä koko elimistöäni uskomattoman fyysisen taakan alle. Toiset rakastavat kevättä. Kyllä minäkin, hetkellisesti. Silloin kun seisoo puron rannalla ja laskee näkevänsä 6 sorsapariskuntaa herttaisesti vierekkäin lepäämässä. Jonnekin puron varteen ne rakentavat paikan munille ja myöhemmin keväällä syntyy pieniä sorsia pienistä sorsanmunista. Silloin sitä nostaa katseensa siniselle taivaalle, avaa kaulaliinansa ja antaa keväisen tuulen virkistää kasvonsa. Tulee se kevät ja puihin vielä joskus lehdetkin, kunhan jaksaa sinnittää.

Olen nyt tukossa ja jumissa. Nukkunut viitisen tuntia keskellä päivää. Ennen vuoteeseen kömyämistä nostin imurin lattialle. Kaikki on pakkaamatta Ukon luo lähtemistä varten. Niin, täydellisestä erakoitumisesta siirryn junalla parisuhteeseen. Juna on oleva täynnä tuntemattomia ja minä yritän kaivaa itsestäni sen sosiaalisen puolen pintaan.

Mä pakotan tämän kaiken vielä toimimaan.

Selitä minut

Pitäisi taas tehdä asioita, mutten halua. Olen ajatuksissani palannut tänne usein, mutten saa kirjoitettua. Koin hetkellisen villin kynä-paperi-vaiheen, joka päättyi sanattomuuteen. Sanattomuutta on jatkunut pitkään.




Pyristelen opintoja eteenpäin. Tämä aika vuodesta on niin vaikea. Viime viikolla taisi tulla vuosi täyteen itsemurhayrityksestä. Yritän jaksaa jatkaa vieläkin.

Mikä on tukkinut suuni, sanani. Parisuhde. Kun on niin paljon hämmentyneitä tunteita, tunteistaan muutenkin epävarma tuntee tukahtuvansa. Ukko tulee tänne illalla, huomenna se vie minut katsomaan keikkaa. Juuri nyt en tunnista ajatuksiani taas.

Olen hirvittävän epävarma tästä suhteesta juuri nyt. Kriittinen puoli vuotta on kulunut, enkä tiedä kenen kanssa keskustella epäilystäni. Tiedän välittämisen, pitämisen, tykkäämisen, mutta intohimo uupuu. Miten tärkeä intohimo on?

Viime yönä näin pelkkiä seksiunia. Vain ja ainoastaan seksiä, ei muuta. Se oli siinä. Vain seksiä. Kohteena se savolainen Poliisit-sarjan poliisi. Se lyhyempi. Jaakko Heikkinen. Se, joka on liian komea. Lisäksi opiskelutoveri, hänkin maskuliinisuuden huipentuma. Punttien kanssa tehty ja lihaksista koottu otus.

Miten tärkeää on intohimo parisuhteessa? Kenen kanssa sellaisesta voi puhua jos ei puolisonsa?

Ei tärkeää. Tiedän sen. Seksi on tekosyy, pahempaa on epäilys siitä, ettei kohtaa emotionaalisella tasolla. Pahempaa on ettei voi olla varma hyväksyvästä ymmärtämisestä. Pahempaa on pelko älyllisen yhteyden puutteesta. On olemassa joku, jonka kanssa se yhteys on. Ystävä. Helpompaa itkeä seksin kuin turvallisuuden tunteen puutetta.

Sitä itkee ihan liikaa nykyään.

Olen valitsemassa miestä, jota on hyvin vaikea rakastaa. Olen valitsemassa miestä, josta on vaikea, jopa vain pitää. Olen hukassa. Minä pidän silti. Taidan jopa rakastaa. Tarvitsen selkeyttä, varmuutta. Jos ei luota elämään ylipäänsä, miten voi luottaa tulevaisuuksiin.

Mietin eilen narratiivisuutta, sitä miten olemme olentoja, joiden psyykkeessä on pakko tarinoille. Mitään ei ole olemassa vain yksittäisenä tapahtuman, kaiken on asetuttava paikalleen jatkumoihin, joissa ne saavat selityksensä ja myöhemmin niistä voi tulla itse jotain, johon viitata. Lokeroita, kansioita, kronologista etenemistä, jonka kautta kykenee ymmärtämään maailmaa. Selittämään.

Tulkinnallisuus, jonka lähtökohta on aina yksilö. Yksilöllä on historiansa, sosiaaliset, kulttuurilliset taustansa, arvonsa, joista nousevat olettamukset, elämänkatsomukset, maailmankuvat antamaan pohjan tulkinnalle.

Kumpi on tärkeämpää yksilön selviytymisen kannalta, tulkinta itsestä vai tulkinta toisista ihmisistä?

Pitääkö elää selviten? Miten elää? Miksi en ole vieläkään senttiäkään lähempänä vastausta? Aika kuluu ihmetelle miten elää ja elämä lipuu ohi. Idiootti. Haluan eroon tästä itsetuhoisuudesta. Haluan eroon halusta olla olematta. En halua suurempaa, enempää, mitään isoa. Tahdon olla onnellinen siitä, että olen olemassa. Narraatio, kaipaan tarinaa selittämään minut.