Päätös

Otin tekstejä pois. Päätin poistaa toistaiseksi kuukauden verran blogikirjoituksia. Palautan osan kunhan kykenen, todennäköisesti muokattunua. Mä kärsin edelleen siitä, että kaksi ihmistä, jotka tykkää toisistaan ei siitä huolimatta sovi toisilleen. Kärsin siitä, että jouduin tuottaa pahaa mieltä. En kuvittele hetkeäkään, ettei toisen tunteet olisi pahemmat. Vaikka se tiesi sen itsekin, jätetyksi tuleminen tekee pahaa. Jätetyksi tuleminen on tuskaista, aina.

Toisaalta tekee mieli poistaa elämästään viimeiset puoli vuotta kirjoituksia. Epäilemättä mä olen oppinut paljon. Kaksi järjetöntä miesjuttua ja niiden perään kunnollinen mies. Ihan oikeasti kunnollinen, onko ihme että siitä tahtoi pitää kiinni, vaikka kaikki päässä sanoi, ettei se onnistu. Tiedän että tuolla on sille parempia naisia. Joku hyvä nainen, jonka kanssa sen on hyvä olla. Se ansaitsee hyvän naisen, mä en ollut sille sopiva, vaikka ehkä hyvä olenkin.

Mä en tiedä mitä mulle on, onko mitään. Ehkäpä. En ole ajatellut luovuttaa. Ihan helvetin surullista.



Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.

Edith Södergran

Hylätyksitulemisen tunne

Kaksi ihmistä puhelimessa niin sopuisasti ja saman katon alla ei toimi. Voi luoja. Mies toi mut päivällä kotiin. Valtava hylätyksitulemisen tunne. Ei se varsinaisesti hylännyt, kunhan palautti suhteemme tasolle jolle se kuuluu. Ymmärrän siis täysin hänen reaktionsa. Mun oli tarkoitus olla huomiseen. Se valitsi mennä ystäviensä luo, mulle ei jäänyt vaihtoehtoa kuin tulla kotiin. Mä en tiedä mitä ajatella.

Mä tahdon elämääni ennen tätä. Ennen hetkellistä onnellisuuden tunnetta. Se pelkää mun sairautta, äitin elämäntilannetta, suhteen toimivuutta. Me ollaan kovin eri maailmoista. Mä jotenkin ajattelin, että me saadaan se toimimaan. Nyt epäilyttää.

Itken, itken yksinäistä juhannustani. Mä olisin mielummin vanhassa elämässäni. Mun pitää repiä itseni nyt ylös tästä. Mutta miten?
Mitä mä haluan?

Mies sanoo, että mun pitää selvittää mitä mä haluan, mutta eipä sekään taida olla varma haluaako se mut.

Yksittäisiä lauseita. En saa aikaan mitään kokonaista. Kaksi päivää migreeniä ja vihdoin kivuton päivä, nyt se hyökkää päälle taas. Itkeminen sen tekee.

Hain läheiseltä huoltsikalta mussutettavaa. Juttelin kahden lähimmän ystävän kanssa, vietin tyhjän illan. Harvoin tällaiset tyhjät illat tuntuvat näin pahoilta kuin tämä tänään.

Huomenna jotain muuta. Huomenna jotain ihan muuta.

Levoton yö

Sorruin puolikkaaseen opamoxiin saadakseni unta, muutoin olisin tosin todennäköisesti hoopoillut hereillä koko yön. Nyt liian aikaisin heränneenä yritän motivoida itseäni kodin siisteytysoperaatioon.

Kävin keskustelupalstalla pitkästä aikaa. Hämmennyksekseni totesin, että mies, jonka kanssa tein tuttavuutta oli nimennyt minut palstan naisista seurustelukelpoisimmaksi itselleen pari päivää sitten. Kävin lukemassa viestittelymme uudelleen ja havaitsin, että kaksi epäluuloista ihmisarkaa yksilöä saattoi käsittää toisensa aivan väärin ja lehahtaa eri teilleen väärinkäsityksestä johtuen. Noh, kaatunutta maitoa on turha murehtia.

Nyt on nenän alla kahvia ja tiskauskin aloitettu. Joskus miettii, että sitä täytyy olla todella toimintahäiriöinen (dysfunctional) kun tavalliset asiat ovat niin kovin monimutkaisia. Toiminnanohjauksessa mättää ja pahasti. Kesäsäässä hyvin nopeasti haiseviksi muuttuneita astioita pestessä sitä voi pohtia perusteellisesti. Riisin valmistamisesta jää jonnekin astioiden väliin näemmä kiinteytynyt massa, jonka tuoksu täyttää asunnon hyvin nopeasti. Onko itsellä toivoa? Tämä ikuisesti jatkuva itsensähyväksymisen prosessi, sitä tietää sen juuret ja osaa älyllistää asian, mutta tunnetta se ei muuta.

Mä laitoin ihan oikean mieshaun päälle puoli vuotta sitten valtavassa väsymyksen syöksykierteessä ja nyt mulla on käsissä hyvä mies. Se ei ole huonosti, mä en voi olla totaalisen kelvoton. Kaikki suurin osa työstä on edessä vielä. Eilen kaupassa saadun ahdistuskohtauksen jäljiltä oli koko ilta yhtä nykimistä. Jalat vispasi ja potki, pää nytkähtelee, sormet painuvat nyrkkiin ja auki. Suustakin kuuluu niitä outoja vingahduksia, murinoita ja äkähdyksiä. Mä en tahdo tarvita opamoxeja, enkä cymbaltaa.

Tästä kaikesta pitäisi saada niskalenkki. Kaikki on lähinnä tämä kyvyttömyys hyväksyä itsensä ja rajansa. Sitä kautta löytyisi onnellisuus ja rauha, ne avaimet onnistumiseen. Lakkaisi pelkäämästä epäonnistumista ja huonoja päätöksiä. Hemmetti kun sitä kiertää aina ja koko ajan tässä samassa kehässään. Mä olen yrittänyt tehdä muutoksia nyt. Yritän muuttaa asioita, vaikken itseäni osaakaa muuttaa. Jospa se muutos tulee ulkoa sisälle sitten jollain tavoin. Asennekysymys... ehkä.

Uusi iloinen tausta

Aloin olla hyvin väsynyt vanhaan taustaan. Nyt mietin, että pitäisi kai jotain kirjoittaakin, kun vaihtaa taustankin. Tänään oli migreeniä. Se teki päivästä tunteellisen. Ainakin näin selitän itkuisuuden. Elämä kulkee kahdella tasolla. Toinen minä yrittää nauttia ja toinen minä välttelee ajatuksia.

Siskon kanssa puhuttiin. Se jo miettii mielessään äitin omaishoitoa, kylvetyksiä, varmaan jo saattohoitoakin. Minä en ajattele sellaisia. Ne ovat turhia murheita. Asioita, joita hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Minä murehdin äidin jaksamista. Omaa selviämistäni, jos äiti kuolee. Kai se on itsekästä. Se valtava menetys, joka siitä seuraisi. Sunnuntaina seisoin vessan peilin edessä ja totesin, että jos minä ja Mies saamme lapsia ja äiti kuolee, minulla ei ole tarjota edes mummia lapsilleni. Ei ole mummia eikä paappaa, kun molemmat ovat kuolleet syöpään. Miten järjetön ajatus, äiti on vielä elossa. Pää on täynnä outoja asioita. Mä lasken sellaisia ainutkertaisuuksia kai, menetyksiä, joita ei kykene saada takaisin jos huonosti käy.

Yliherkkyydessäni sain tänään ahdistuskohtauksen kaupassa. Yritin soittaa Miehelle, se ei vastannut ja mua ahdisti. Sitten se soitti ja töksäytti, että mitä? soitit? Väsynyt ja huono päivä takana silläkin. Minä sopertelin että ahdisti. Se oli väsynyt ja minä arka. Ei ihan nappiin mennyt keskustelu. Tänään ei mennyt ihan nappiin mikään. Myöhemmin keskusteltiin, se alkoi mutkan kautta kysellä asioita. Vaati avoimuutta erikoisella tapaa, epäsuorasti. Minä lupasin huomenna avautua. Koko elämä tuntuu nyt mitättömältä. Eipä minun elämässäni ole ihmeitä. Tätä tyhmää masentuneisuutta vain.

Eilen menin Juttutädille räjähtäneen näköisenä. Kerroin äidistä. Sillä oli muutama hyvä ja terävä kysymys. Se kysyi mitä tekisin jos ei Miestä olisi. Oli tunnustettava, muuttaisin ehkä takaisin kotiin taas, kuten kerran aiemminkin. Mulla ei olisi elämässä tarpeeksi itsellä, veljen ja siskon elämät on täydempiä puolisoineen ja työpaikkoineen. Mulla ei ole kuin nämä tökkivät opinnot. Helppo niistä olisi luopua ja mennä auttamaan äitiä selviämisessä. Olla tukena ja auttaa, kuten silloin rintasyövän aikaan. Oma elämä pauselle.

Mun toinen jalka on valmiina lähtemään jos mua tarvitaan muualla. Ystävä sanoi puhelimessa asiasta. Ja sisko. On oikeus ja velvollisuus elää omaa elämää, huolehtia itsestä. Äiti totesi melkein ensimmäisinä sanoinaan sairaudesta kerrottuaan, sulla on se ihmissuhde ja elämä siellä. Ne yrittää koko joukolla saada syyllisyysvammaista hoitamaan itseään ja elämäänsä ensin. Sisko sanoi että näissä tilanteissa on pakko olla itsekäs. Niinhän se on. Vielä kun osaisin uskoa sen. Tunnen nyt syyllisyyttä, etten ollut keväällä enemmän kotikotona. En kuullut yskimistä, en ollut pakottamassa äitiä tutkimuksiin aiemmin.

Maanantaina on Sössöttäjälääkäri. Kaikesta onnellisuudestani huolimatta nappaan BDIstä näköjään vieläkin 32 pistettä. Jos äiti ei olisi sairas, se olisi varmasti vähemmän. Äidin sairauden ajatteleminen itsekkäästikin omana rankaisunani, itsesyytösten ehtymättömänä lähteenä ja tulevaisuuden murhaajana vie pisteet alas. Suhteeni itseeni ei ole muuttunut. Edelleen peilistä katsoo epäonnistuja, oksettavan ruma ja vastenmielinen tyhmä otus, joka ei ansaitse armoa. Miten säälittävän armoton sitä on itselleen.

Aina tahtoo olla yksin

Herttainen aamu.
Mies teki itselleen aamupalan. Kertoi samalla ohimennen masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkikohtauksista. Minä istuin hiljaa ja ajattelin. Se on minun. Hyvästelin hellästi kun lähti töihin. Katselin ikkunasta sen menoa. Seisoin hiljaa ja ajattelin. Sänkyyn takaisin ja unta. Levottomia unia, joita en enään muista.

Nyt olen yksin, eikä puhelin soi. Mikä ihana rauha, minä jo kaipasin yksinoloa. Rauhaa ja vetäytymistä omiin oloihin, edes hetkeksi. Eilisessä väsymyksessä huomasin kaipuuni yksinololle. Kun on aina ollut yksin, kestää tottua toisen seuraan. Varmasti se on toisin päin, jos on aina ollut vierellä joku, kestää tottua olemaan yksin. Huomasin miehestä saman. Sekin kaipaa olla yksin. Täytyy puhua siitä, sanoa, että se on ok, että kaipaan sitä itsekin. Oman asunnon rauhaa, hiljaista yksinäisyyttä kuunnella omia ajatuksia.

Äiti soitti. Kiireellinen lähete syöpälääkärin vastaanotolle tarkoittaa Suomessa nykyään kolmen viikon odotusta. Ensi viikolle verikokeet, sitä seuraavalle kuvaus ja kolmannella vasta saa kuulla tuomion. Ja saman aikaa koko kehon kaikki veri kiertää keuhkojen kautta ja metastaasit saavat lisää aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Se voi mennä minne vain sen veren mukana. Missään ei ole yksittäistä syyllistä, jota voisi seinälle nostaa. Vastuu on kadotettu poliittisen byrokratian rattaisiin. Jos keksisin ketä syyttää, menisin kysymään, tämäkö sinulla oli mielessä kun hyvinvointivaltiota purit?

Mikään lääkäriasema ei Suomessa tarjoa hoitoa syöpään. Lääkäriasemien onkologit ja kirurgit eivät tarjoa leikkaushoitoa, sädehoitoa tai sytostaatteja. Edes rahalla et saa syöpähoitoa Suomessa. Ja julkinen sektori narisee ja on vaivainen. Viivästyvä hoito aiheuttaa valtavat kustannukset, mutta mitäs sen väliä. Kusipäät jossain ovat sitä mieltä, että kilpailu korjaa. Markkinatalous auttaa. Miten monta uhria vain se maksaa? Ja mistä Suomeen saadaan tarpeeksi suuret markkkinat, jotta terveydenhuoltoon voisi syntyä oikeaa kilpailua. Jos jokin yksittäinen lääkäriasema voisi kasvaa niin isoksi, että sille olisi taloudellisesti mahdollista kyetä ostamaan syöpähoitoon tarvittavat resurssit, ei se ainakaan halvaksi tulisi. Suomeen ei mahtuisi kahta yritystä julkisen palvelun rinnalle. Julkinen syöpähoito rappeutuisi köyhien ja kurjien palveluksi, yksityisen monopolin vallatessa markkinat. Ne saatanan kusipäät vain ovat sitä mieltä että yksityinen monopoli on jotenkin valtiollista monopolia parempaa. Miksi ja miten? En ymmärrä minäkään.

Raivoni saa mut taas myöhästymään Juttutädiltä.

Kohti kotia

Huomenna junaan ja kotiin. Mies tulee asemalle vastaan ja me mennään kauppaan. Ensimmäistä kertaa ikinä miehen kanssa "parisuhteessa" kauppaan ruokaostoksille. Sitten kotiin ja luvassa on epäilemättä hellyyttä.

Itkin tänään puhelimessa. Mies kuunteli. Se osaa kyllä kuunnella. Kerroin miten äiti on ollut se elämäni keskushenkilö. Äiti on ollut viimeinen lukko, ensimmäinen ja viimeinen turva. Sille on soitettu hyvät ja pahat. Ei ole ollut muita. Se totesi, että nyt sulla on. Se sanoi, että mun pitää soittaa. Mä lähes halkesin tyytyväisyydestä ja onnesta, sellainen toinen ihminen on todella se mitä kaipaa.

Mun sisällä on onni, suru ja pelko. Mä itken vain miehelle. Se kykenee kantaa mun tunteita. se on siihen tarpeeksi voimakas. Mä en ole yksin. Huomenna kotiin, mikään ei ole enää samoin kuin ennen.

Tunteettomuutta

Vatsa laulaa hallelujaa. Se on tuskaisen kipeä. Alaleuka on räjähtänyt kipeäksi turvonneeksi mätiväksi patiksi. Kieltäydyn ajattelemasta asioita, en ajattele sitä miten yksin ja turvaton olen jos pahin tapahtuu. Mä en ajattele, miltä syöpähoitojen seuraaminen taas tuntuu vierestä, sitä avuttomuutta ja turvattomuutta. En ajattele pelkoa ja surua. En mieti niitä pelottavia poliklinikkapäiviä, jolloin lääkärit suuressa viisaudessaan jakavat tuomioita. En mieti leikkauspäivää tai siitä toipumista. En ajattele harmaata, elotonta ihoa, enkä päänahkaa, josta törröttää muutama haiven. En ajattele väsymystä, energiatonta harhailevaa katsetta. En mieti omaa kyvyttömyyttäni tuntea. Imuroin koko talon ja itkin samalla. Huutava imuri peitti tuskaiset nyyhkytykset. Itkin silti salaa. Kaikki on tiukassa paketissa sisälläni.

Sisko ja veli ovat tuskaisia. Ne itkevät ja kiroavat. Sisko tuijotti sohvalta miltei vihaisena, miten osaisin selittää. Olen ruumiiksi muuttunut tuska. En uskalla itkeä, koska en välttämättä kykene lopettaa. Itkut itketään pienissä erissä äidiltä salaa. Muutoin tiukan paikan tullen ajatukset jämähtävät ja silmät pysähtyvät päässä. Tuijottaa sohvan käsinojia, verhojen poimuja ja tapetin kuviota. Päässä enimmäkseen tyhjää, ja jos jotain joskus, niin hokee mantroja. "Älä ajattele." "Älä itke." "Älä luovuta." "Älä keskity vääriin asioihin."

Äiti odotti isompaa reaktiota. Mä en kyennyt sitä antaa. Pystyin antaa vain hiljaisuuden. Se oma totaalinen pysähtyminen. Tunteiden täydellinen katoaminen. Sen hetken jälkeen päässä alkoi raksuttaa. Typeriä asioita, triviaaleja, turhia mitättömyyksiä. Kaikki kolme miljardia langanpäätä, jotka äkkiä löytyvät edestä. Sitä avaa nyrkkinsä ja sulkee ne sisäänsä. Keskittyy pitämään tiukasti kiinni, jottei se jonkin, joka jonkin niiden lankojen päässä roikkuu, pääse putoamaan.

Olen ulkoistanut ajattelua. Kehitellyt mielikuvia siitä mitä päässä tapahtuu. Viime yönä nukahdin siihen kuvaan. Nukahdin siihen, miten tein mieleeni pussin, läpinäkyvän kumimaisen pussin, jonne sulloin kaiken. Jäljellä oli rauha. Mielessä oli vain vaaleita värejä sekoittuneena toisiinsa ja puolet näkökentästä peitti se pussi. Pussin sisällä asiat huutivat, mutta ääntä ei kuulunut. Ne tuijottivat kaikki vihamielisesti ja osa niistä tempoi seinämiä. Sähköshokin tavoin hyökkäsi aina uusia asioita, jotka ruoskalla tainnutin ja ajoin pussiin. Kesytin niitä hurjalla väkivallalla. Hakkasin ajatuksia verille ruoskallani. Pakotin ne pussiini. Vasemmalla puolellani oli vaaleansininen helmen pinta. Näin siitä vain osan. Se pieni osa oli Mies. Se ei tehnyt mitään, oli vain ja minä koin valtavaa helpotusta. En pyytänyt siltä muuta, en tahtonut muuta, kunhan se oli. Se paikalla oleminen oli enemmän kuin tarpeeksi, se oli enemmän kuin riittävästi. Itseäni en kyennyt nähdä. Kun kieltää itsestään niin ison osan kuin tunteet, se mitä jää jäljelle, ei ole sellaista, jota uskaltaisi katsoa.

Mies soitti menevänsä jonnekin kaupungille katselemaan. "Katsella saa, muttei koskea." Se sanoo, ettei kaipaa eikä tarvitse nyt muuta kun sillä on minut. Suloisempaa lausetta en ole kuullut. Voi ystäväkallis, miten autat olemalla olemassa. minun pienet demonit hyppivät ja pomppivat, mutta luotan itseeni. Tämä on hyvä mies.

Vatsaan sattuu paljon. Otan Cymbaltani, koska ne ovat nyt tärkeämmät minulle kuin koskaan. Luen, käyn yösaunassa ja menen nukkumaan. Keskitän kaiken liikkeellä olevan tunteeni Mieheen, muita tunteita ei ole, ne ovat pussissa. Odottavat parempia päiviä.

Kuka pelkää isoa pahaa syöpää?

Äitillä on syöpä.
Sen keuhkoissa on korissut jotain koko kevään. Tänään tulin kotikotiin ja ehdin olla täällä vajaan puoli tuntia, se kertoi, että tänään oli lääkäriltä kuullut, selkeä varjostuma löydetty ja lähes varmuudella se on syöpä.

Mä en tiedä. Osa musta keikkuu sellaisen vajoamisen partaalla ja osa on tyynen viileä. Defenssit löi päälle välittömästi. Vieläkin on täysin epäselvää mitä ajatella ja tuntea. Tarvitsen lisää aikaa, tietoa ja ajattelua. Mies on nyt mun Opamox.

Pitkät mietteet

Toissa päivänä olin onnellinen. Hieno hetki naisen elämässä todeta olevansa ihmissuhteessa. Eilen oli sitten dramaattisia käänteitä ja niiden kanssa herättiin tähän aamuun. Edelleen suhteessa ollaan, mutta ajatuksissa on pieni särö. Tunteissa on kolhu, jonka kanssa pitäisi nyt tietää miten elää. Luottamus on niin vaikea asia. Onko toinen se mitä sanoo ja uskooko se toinen, mitä itse sanoo. Tässä vaiheessa ihmissuhdetta se on kovin vaikeaa, kun ei ole niitä tekoja kertomassa löytyykö sanoille katetta. Mäkin olen sitten vielä niin kovin ehdoton ja jyrkkä. Sitä on sillä tavoin säälittävä, että luottamuksen voi menettää vain kerran. En tiedä miten se rakennetaan uudelleen. Se on opeltava nyt sitten, pitkiä parisuhteita ilman kykyä päästä yli kriiseistä, joita luottamuspulakin on, ei ole.

Yön unissa oli ihan kaikki perseellään. Huomasi sen mielentilan, jossa vuoteeseen ole mennyt. Kiusaajat, mitättömyyden ja arvottomuuden tunteet, päälle kasaantuvat opiskelut, eksyminen, riitely, uhkailu, kiristäminen. Vaelsin vanhassa lukiossani ja totesin, ettei tule ylioppilasta minusta. Oli liikaa kesken jääneitä kursseja, liikaa poissaoloja, liian pitkä sairasloma takana. Voi luoja, ei hyvä herääminen tähän aamuun.

Kymmityttö on kylässä. Viikko on ollut ihana. En murehdi rahan menoa, tämä on ollut todella mukavaa. Perjantaina vien tytön kotiin. Sunnuntaina yritän tulla takaisin. Nyt kasaan hyvän mielen ja mietin mitä teen tänään. Mulla olisi haastattelu, jonne meneminen pelottaa niin paljon, että tekee mieli jättää se väliin. Enkä pysty hajota normaalilla tavalla kun pikkuneiti on täällä. Puuh. Saapa nähdä.

Parisuhdekorttipeli

Päätin pelata avoimin kortin. Kirjoitin miehelle, että tuntuu pahalta. Se soitti ja kysyi, mitä mä oikein tarkoitan. En osannut oikein sanoa kuin että sitä mitä kirjoitin. Se totesi, ettei ole tapaamassa ketään sieltä. Totesi voivansa sen sanoa rehellisesti. Minun korvani kuulivat vain sen, ettei sanonut, etteikö pitäisi jonkun kanssa yhteyttä. On sitäkin kusetettu siellä, se sanoi. Se sanoi että odottaa vain ensi viikkoon, että nähdään. Tapaaminen on sovittu. Nähtävästi merkityksekkäämpi kuin luulin.

Vaihtoehdot risteilee päässäni. En leikittele olemalla ajattelematta omia pelkojani. Sitä tässä on paljon. Sitä on vain niin menettänyt luottamuksen itseensä. Kaikissa edellisissä tarinoissani on vika ollut lopulta minussa, kyvyttömyydessäni tunnistaa asioiden todellista laitaa tunteideni keskellä.

Kolme vuotta sitten tähän aikaan kohtasin hirviön. Se valehteli ihan kaikesta. Osoittautui kammotukseksi. Se vain valehteli suut ja silmät täyteen ja minä hölmö uskoin kaiken. Omasta läheisyyden kaipuusta menee sekaisin. Pääsin sattuman auttamana pakoon lopulta. Kiitän jumalia, joihin en usko, pelastuksestani. Se oli lähellä. Vei halut ihmissuhteille taas hetkeksi.

Seuraava vakavampi ihastus oli viime syksynä. Siinäkin luin tilannetta väärin. Onneksi ei sattunut hassumpaa. Hän oli kunnollinen tyyppi. Sitten talvella oli se mies Euroopasta. Taas oma läheisyyden kaipuu vääristi tilannetta. Epäilemättä siellä jossain oli ihan kunnon mies, mutta se oli rutinoitunut sarjadeittaaja. Käytännössä mahdoton yhtälö. Minä väärässä mielentilassa, hän väärässä paikassa. Epärealistista ja hajottavaa sisältävää sontaa. Lopulta taas oma rakkauden kaipuu oli tehdä minusta lopun. Otin leikin liian vakavasti, se pyöri palstoilla ja pyöritteli useampaa kuvioita yhtäaikaisesti. Etsi sitä jotain täydellistä naistaan.

Sitten oli kevättäni piristänyt mies. Sekin suhde vei aallokkoon, jonka kanssa oli vaikea olla. Kaksi masentunutta, epävakaista ihmistä samassa suhteessa on tuomittu yhdistelmä. Mä annoin sen ihmisen raadella mua. Olin siten, etten ansaitsekaan parempaa. Se on aika pelottavaa. Mä olin välillä valmis sietämään paljon, koska en usko ansaitsevani parempaa.

Mitä siis olen oppinut ja mitä nämä suhteen tyngät ovat minussa aiheuttaneet. Ensimmäinen mainitsemani oli iso opetus. Se oli opetus pahuudesta. Se oli opetus sellaisista paskiaisista, joita en tiennyt olevan olemassa. En tajunnut millaisia narsistisia psykopaatteja maailma kätkee sisäänsä. Toisaalta opin kaipaavani rakkautta, välittämistä ja seksiä.

Viime syksyn ihastus opetti, että osaan flirttailla, keskustella miehen kanssa ja selviän torjunnasta. Se opetti, että on tarve löytää joku. Kolmas mies opetti, että kykenen vastaanottaa ihastumista, kauniita sanoja ja kiinnostusta. Minussa on jossain jokin, joka kykenee vastaanottaa. Vuorovaikutuksesta jäi jäljelle nainen, joka on realistisempi ja pelkää sanojen siloittelua vielä enemmän kuin aikaisemmin. Kaipaa samanarvoisuutta sitoutumisessa.

Keväinen juttu sai pohtimaan arvottomuuttani ja toisaalta kykyä olla parisuhteessa. Pelkän parisuhteen eteen voi luopua monista asioista. Toisessakin voi olla vikaa, ei vain minussa. Sellaista nöyryyttämistähän se kai oli. Lauseiden välissä se, etten riitä, olen vääränlainen.

Mitä jää jäljelle. Hyvin epävarma nainen. Mä kai odotan koko ajan että tämä mies on täyttä valetta. Odotan, että kaiken puheen takaa löytyy valehtelija, joka osaa vain sanoa kaiken juuri kuinka tahtoisin ne kuulla. Tämäkin mies on liian hyvää ollakseen totta ja minä uskon omassa läheisyyden kaipuussani kaiken. Mä oletan, että tälläkin miehellä on kuvioissa muita. Oletan, etten ole ainut, että mä olen yksi nainen, jota verrataan. Olen yksi nainen muiden joukossa kisaamassa ja ei, mä en pärjää kisoissa. Ikinä en ole voittanut mitään. Mä olen se, joka ottaa liian vakavasti ja pettyy sitten. Mä odotan koko ajan, että pitää muuttua. Muhun tyydytään, olen arvoton, ruma, liian lihava ja kammottava. Mä odotan siis hyväksikäyttöä, valehtelua, pettämistä, huijaamista ja pelailua. Jotain kulissia, valheita ja hyväksikäyttöä, oman arvottomuuteni esille tuontia.

Mä pelkään. Tämä pelkotila tekee musta haavoittuvan. Se saa mut tahtomaan itkeä koko ajan. Peilistä näkyy rumuutta vain taas. Leuka räjähti vuorokaudessa yhdeksi kipeäksi, märkiväksi haavaksi. Itku on koko ajan ihan lähellä.

Kaiken kruununa on se, että tälle kaikelle ei välttämättä ole syytä. On kehuttu kauniiksi, ylistetty naisellisia muotoja, sanottu, ettei minussa ole mitään vikaa. On kerrottu, että kanssani on helppo puhua, mistä vaan.

Silti mussa elää tämä ahdistus. Pelkotila ei poistu millään. Päässä pyörivät vain ne sanonnat, jotka eivät tunnu hyviltä. Ne pienet tyhmät jutut, jotka paisuteltuna ja väärinymmärrettyinä näyttäytyvät tuskalliselta. Uskallanko luottaa minuun? Luotanko selviäväni jos tämä on jotain sellaista, joka puree takaisin. Tulen hylätyksi, minulle valehdellaan, minusta ei välitetä, minuun tyydytään. Lupaanko olla itseni kanssa siitä huolimatta?

Pieni viesti

Pelot heräsivät aamulla mun kanssani. Erittäin inhottavaa. Tarvitsen jotain rauhoittuakseni. En keksi mitä.

Kyse on tyhmästä treffipalstasta. Siitä, että toinen jälleen katsoo tarpeelliseksi olla siellä, kerta toisensa jälkeen. Minä kun olen kaikki munani laittanut jo samaan koriin. Toinen ei vielä ole. Kaikki vanhoista johtuvat epäilykset karjuvat, enkä osaa erottaa mikä johtuu mistäkin. Mikä on sairaudesta johtuvaa paranoiaa ja mikä tervettä järkevää epäluuloa.

Helvetti tätä mun kyvyttömyttäni olla tunteissani kohtuullinen.

Pelkotila

Kova pelkotila päällä, mulla ei ole opamoxeja mukana. En tiedä miten saisin rauhoituttua. Yritän kirjoittaa.

Kaikki on ollut ihan hyvin paitsi kahtena iltana peräkkäin nukkumaan menon hetkellä. Kovia pelkotiloja. Hylkäämistä ja pettämistä pelkään, tauteja, yksinäisyyttä, turhuuttani. Mies on ollut kovin ihana ja minä saan päälle pelon, joka tulee menneistä. Omasta hyväuskoisuudesta.

Pelkään, että mua kusetetaan taas. Että tämä on toisinto kaikista niistä kusetuksista, kun on tullut viilatuksi linssiin. Valehtelijaa pelkään eniten, valehtelijaa. Sitä on niin suojaton sen edessä, kun ei erota omien tunteidensa keskellä totuutta. Itkettää pirusti.

Äkillinen voimakas pelkotila vie hapen keuhkoista. Tunnen olevani niin yksin. Nyt mikään sana ei tunnu miltään. Mikään ei oikein taas pelasta tältä hetkeltä. Pakko luottaa ihan pakko, en voi olla kyyninen. Mä selviän. Pakko selvitä. Pelottaa niin helvetisti.

Mut on kai hylätty. Nostettu ystävän toimesta sivuun. Ei äännähdystä aikoihin. Se on kai omassa elämässään poikkiväsynyt. Sillä on liikaa, en mä syytä. Avuton kai olen, hyödytön, turha ja merkityksetön. Mietin mitä tehdä, ei kai ole mitään tehtävissä. Se ihminen on suljettu nyt minulta. Pam. Ovet kiinni ja olen ulkona. Voi luoja, miten yksin sitä on. Ei ole keinoa purkaa sitä äänettömyyden muuria.

Pelkotila. Ahdistuksen kauhistuttavuus tuntuu mahdottomalta sietää. Tarvitsisin rauhoittavan. Tekee mieli ajaa mies pois. Varmuuden vuoksi. Riski on niin valtava. Mitä jos tämäkin on valehtelija? Mitä jos tämänkin kanssa joudun harhaan? Ei ole vieläkään omaa ihmistä.

100 000 000 wattia

100 000 000 wattia hyvää mieltä.
Kesä, kotikoti, kaksi koiraa, kaksi pientä tyttöä, perhe, ei huolia, ei murheita nyt ja yhtä kaukana kuin puhelin ihmissuhde, joka tuntuu erinomaisen hyvältä juuri nyt.

Kaiken alla ovat ne samat ongelmat, samat murheet ja kaikki, koko rupuinen elämäni, mutta sata miljoonaa wattia voimia nousta niistä. Se ei ole niin yksinkertaista, että se ratkeaa yhdellä ihmisellä, mutta ehkä se on alku. Jotain uutta, jotain sellaista mitä on kaivannut ja tarvinnut. Oma ihminen. Pientä arkaa luottamista, pientä yrittämistä, pientä, jonka suuruuden ymmärtää vain jos on ollut vailla.

Kaksi  takkuista koiraa

Huolenpito ja välittäminen

Saan nyt niin paljon, että hämmentää. Saan huomiota ja välittämistä tavalla, jota en ole saanut kuin kerran elämässäni. Se oli se ensimmäinen poikaystävä, joka jumaloi maata mun jalkojeni alla. Ja minä, joka en itseäni tuntenut käytin sitä rumasti hyväksi. Se oma pahuus vei itsestä innon parisuhteille pitkäksi aikaa. Raatelin itseäni niin paljon sen vuoksi. Mä en osannut antaa takaisin. Jälkikäteen tiedän, etten vain tuntenut itseäni. Mun olisi pitänyt antaa sille vastineeksi jotain, mitä en tiennyt mikä se oli edes, minut. Ja hän antoi mun käyttää hyväkseen, koska ei tiennyt kuka oli.

Mä en sano, että tämä mies on minun. Hän pitää minusta ja minä hänestä. Hän on hellä ja tunnen sen, että pelkää myös. Ehkä samaa vaikeutta uskoa tähän, kaksi niin erilaista ja sittenkin samanlaista. Tahtoisin osata antaa enemmän, mikä estää. Luottamuksen puute, se nalkuttava ääni sisällä, ettei mulle satu hyviä asioita. Se vittuileva ääni, joka sanoo etten ansaitse hyvää. Se pelkuri, joka pelkää etten osaa arvostaa tarpeeksi. Anna mulle järki päähän ymmärtää, mitä tunnen. Anna järki päähän, että ymmärrän arvostaa. Anna järki päähän että muistan kaiken mitä minulta on puuttunut.

Kerroin hoitajalle, että mä olen se, joka tekee treffi-ilmoituksen uskomatta että löydän sen avulla ketään. Mulle ei satu hyviä asioita, mä en kohtaa ihmistä, jonka kanssa osaisin jopa rakastaa. Rakkaus on pelottava sana. Se on vihoviimeinen kallio, jonka päälle milloinkaan osaisin mitään rakentaa.

Otin treffi-ilmoituksen pois. En kaipaa uusia yhteydenottoja. Tässä on nyt jotain, tässä on jotain, joka täytyy ottaa tosissaan. Tässä on jotain, mikä täytyy selvittää kunnolla.

Sisko sanoi eilen, että miehet on erilaisia. Ne näyttelee sitä kuortaan pitkään ja hartaasti, ne ovat erilaisia tuolla maailmalla kuin tässä vierellä. Niille kestää pitempään näyttää se ketä ne on. Kukaan ei ole opettanut niitä näyttämään sitä mitä ne on. Tällä miehelläkin on kuori.

Mielenkiinto

Menetin mielenkiintoni siihen ihmiseen, jota lähestyin. Se tarttui viestissäni olleeseen sanaan ja kiepsautti musta niskaotteen tavalla, joka muistutti liikaa keväistä miestä. Jyrkkyys, ehdottomuus ja sellainen on nyt näköjään täydellinen turn off mulle. Siihen ei auta oikein mikään näemmä nyt. Kirjoitin takaisin, nyt siitä ei ole kuulunut. Tokko enää vastaakaan.

Mä edelleen mietin sitä mistä asioista sitä pitää pitää. Huomaan, että mulle on iso haaste toisaalta myös nauttia siitä, miten saan positiivista huomiota. Onko väärin, että mä pidän jostakusta, koska se tapa millä se ihminen tuntuu pitävän musta on niin houkuttelevaa. Hyväksyntä, huolehtiminen, välittäminen, ne ovat vastustamattomia. Mä en tunne itseäni niiden arvoiseksi. Mietin, miksi se ihminen on mulle niitä antamassa. Se on ottanut reunaehtojaan esille, suurin on se, ettei hän muuta paikkakuntaa. Se ei ole mulle ongelma, ei vähäisimmässäkään määrin.

Ongelma on se, että uskallanko olla onnellinen. Paistatella kaikessa tässä ihanassa huomiossa, jota saan. Uskallanko välittää takaisin. Uskallanko nauttia ja luottaa tähän? Voiko mulle oikeasti käydä hyvin? Osaanko mä olla sössimättä tätä? Mä puhuin sille eilen kuin puhun blogilleni. Se pakotti mut, arvostan sitä. Se teki sen hienosti. Sillä tavoin nousi esiin asioita, jotka täytyy ottaa huomioon. Sillä on kyky siihen, se löytyy siitä kyllä. Sillä on kyky kuunnella mua kuin mun blogi mua kuuntelee. Vaan opinko mä kuuntelemaan sitä? Se miten se toi esiin niitä asioita, se oma oivalluksen tunne, niiden asioiden tärkeydestä, arvostan sitä. Se vaatii opettelua. Mä en tee päätöksiä vielä. Yritän nauttia. On syy miksi se ihminen valikoitui kaikista saamistani vastauksista, on syitä miksi juuri se herätti mun mielenkiinnon.

Pitää pakata. Huomenna kotikotiin. Nyt Juttutädille. Helle on ihan älytön.

Millaisista miehistä sitä pitää pitää?

Mulla oli eilen treffit. Ne meni hyvin. Mies oli mukava ja fiksu, sellainen tee-se-itse-mies. Turvallisen tuntuinen perusmies ja ne arvot, ainakin puheissa hyvin samat. Arvot on parisuhteessa tärkeä asia. Kun siinä arjessa on ihan tarpeeksi kestämistä ja jos tässä nyt on kevään aikana jotain oppinut, noh, se miten ollaan ja se minne ollaan menossa olisi hyvä olla samat tai ainakin niissä olevat erot pitäisi olla tiedossa, jotta asiat toimii.

Nyt mä yritän siis ajatella sitä, mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, mitä ihmettä sitä kaipaa toisessa ihmisessä. Mitkä niistä ovat realistisia. Mä istahdin sen miehen farmarimersuun ja ensimmäinen tunne oli, että olen viisitoista taas. Se oli vähän pysäyttävä tunne.

Kun mä olin viisitoista mä tapasin hyvin samanlaisen miehen kuin tämä mies. Siitä miehestä tai silloin se oli silloin vielä poika, tuli mun ensimmäinen ja ainut oikea poikaystävä. Kunnollinen, tavallinen suomalainen mies, erinomaisen hyvää aviomiesmateriaalia. Duunari, isomahainen, lämmin sydäminen ja elämän opettama. Silloin 15-vuotiaana sitä oli vähän haussa se, mikä itselle sopii ja lähinnä siksi, koska ei ollut juuri hajua siitä kuka itse oli. Nyt mä mietin mihin suuntaan mä olen mennyt nyt sitten 16-17 vuodessa, ainakin pidän kunnollisista miehistä edelleen.

Se on se turvallisuuden tunne, mikä siinä on. Tietää että tulee huolehdituksi samalla tavalla kuin mitä oma isä huolehti äidistä ja meistä. Mun isä oli kunnollinen mies, mutta siinä oli yksi iso ero, mun isä pystyi johonkin sellaiseen, johon tämä mies tai se minun ex-poikaystävä ei kykene. Keskustelemaan ihan mistä vaan.

Mä yöllä makasin sängyssä ja ajattelin, mietin sitä mitä mä haluan ja mun ajatukset kääntyi tänne blogiin, mä tajusin tahtovani miestä, jolle mä voin puhua kuten tälle blogille. Mä tahdon miehen, joka pystyy niin outoon asiaan kuin mitä mä siltä pyydän, olemaan sellainen, jolle osaan puhua. Miehen täytyy olla sellainen, joka ei pelästy ajatusta, että välillä se saattaa joutua avaamaan vaimonsa blogin selvittääkseen miltä sen vaimosta tuntuu. Kun sen vaimo on tonnikalapurkki, vaatii erikoisvälineistöä avautuakseen.

Heräsin tänä aamuna viiden maissa ja ajattelin, ajattelin ja ajattelin. Onko tuo kohtuullinen pyyntö? Voinko mä saada turvallisuutta ja kunnollisuutta samassa miehessä. Mun turvallisuuden tunteeseen kun tarvitaan muita lihaksia kuin hauiksia, Tarvitaan vain yhtä lihasta. Siihen ei tarvita mitään maallista mammonaa, isoja fyysisiä raameja vaan herkkyyttä huomata, älyä ymmärtää, rohkeutta reagoida, kärsivällisyyttä kestää ja huumorintajua osata laukaista ts. aivoja.

Mä itse uskaltauduin lähestyä sitä yhtä ihmistä pari päivää sitten. Se vastasi eilen, se vastaus herätti mut todellisuuteen, totta hemmetissä mulla on romanttisia toiveita sitä miestä kohtaan, sen kirjoitukset ovat tehneet muhun suuren vaikutuksen. Tilanne on nyt se, että suoralta kädeltä hän ei ole mua torjunut, mikä tekee tästä mielenkiintoisen. Se on komea mies, aivan tarpeeksi komea siihen, että se pelottaisi mut yleensä pois, mutta siinä on jotain muutakin, jotain miksi mun vaistot, järki ja tunnekin sanoi, että kirjoita sille.

Täytyy aloitella tätä päivää. Unet jäi lyhyeksi, mutta kyllä se tästä. Mietin maalausprojektini aloittamista tänään, tai sitten lähden pesemään mattoa.

Mielihyvää

Juuri lopetin puhelun erittäin miellyttävän miehen kanssa. Puhuttiin melkein 40 minuuttia tai se puhui ja minä vähitellen uskalsin myös, lopulta jo enemmän. Mikä Mielihyvän tunne. Parempaa kuin Opamox, parempaa kuin Cymbalta. Hyvä päivä, mua hymyilyttää kovasti. En tiedä menikö se hänen mielestää ok, mutta ainakin lupasi soitella lisää, ehkä jo tänään. Mietin siinä sen miehen puhuessa, että kuuleekohan se mun hymyn. Ne väittää, että hymyn voi kuulla puhelimessa. En tiedä.

Lähden ostamaan maalia. Ajattelin maalata vihdoin keittiön pöydän ja tuolit. Ne tulevat vihreiksi. Kannet vaaleanvihreällä ja muut osat tummanvihreällä. Värit olen jo valinnut, vaalea on nimeltään Papukaija ja tumma Vuono. Tikkurilan sivuilla ne eivät näytä yhtään siltä miltä näytepapereissa. Luotan papereihin enemmän, netissä ne näyttävät ihan harmailta ja sameilta. Oikeasti ne ovat vihreän vihreitä, eivät harmaan vihreitä. Äiti ehdotteli etten tekisi kontrastista suurta, mutta tahdon tehdä, muuten siitä katoaa se pointti. Edelliselle keittiökalusteille tein saman, mutta tuolloin sinisenä. Minulla on vielä yksi niitä tuoleja jäljellä ja pidän siitä edelleen hyvin paljon. Luotan siis itseeni, tiedän mitä olen tekemässä. Harvinaista herkkua siis.

Mä pidän tästä serotoniinin, dopamiinin ja muiden välittäjäaineiden sopasta päässäni. Kunpa aina voisi tuntua tältä.

Papukaija

Vuono

My Prospects

Sovitaanko niin, että nämä tämän päiväiset hurjat mielialanvaihtelut loppuu illaksi? Sovitaanko niin, että tämä paineen tunne rintakehäni päällä helpottuu pian?
Niin ja lisäksi: mä olen kirotunmoinen ääliö.

En opi millään. Laitoin kirotun perhanan treffi-ilmoituksen ja tällä kertaa kuvan kanssa. Voi kirotun helvatan perhanaa. Lisäksi kirjoitin sekavan viestin eräälle samalla palstalla kirjoittelevalle ihmiselle, josko se tahtoisi tutustua. Mun ajatukset ei ole sen suhteen romanttisia, out of my league, mutta sillä on mielenkiintoisia ajatuksia. Noh, nyt tämä taas repeää varmaan käsistä, vaikka olen päättänyt pitää tämän hallinnassa. Ajattelin seuraavasti eli toimin sellaisella mullistavalla periaatteella kuin omana itsenä oleminen rehellisesti. Tähän asti se toimi, muutama oikein mukava kirjoitteluhetki ollut. Kuvasta huolimatta kivannköiset miehet jopa kirjoittelee. Nyt vaan tuli ongelma eteen. Siellä joku Suomessa asuva ranskalainen, jolle olen kirjoitellut englanniksi tahtoo tietää my prospects ja teenkö työtä opintojen ohella.

Nyt luikastellaan. Mä en ole ollenkaan varma miten hoitaa tämä tilanne. Valehtelu tai harhaanjohtaminen eivät tule kuuloonkaan, mutta miten mä sanon, että ei, mulla ei ole minkäänlaisia prospectejä minnekään päin. Ja että ei, olen niin hutera ihmisolio, etten kykene työhön.

Rauha liukenee sieluuni kun sain tuon kirjoitettua tänne. Se on vain yksi ranskalainen hyypiö, joka kyselee ihan luonnollisia kysymyksiä. Mä kerron miten asiat on ja sitten se ihminen katoaa mun elämästä. läpsläps homma hoidettu. Mähän sanoin ottavani tämän nyt rennosti. Ei hätää.

Mielialat hyppelee silti ja ahdistaa. Tuntuu, että tuo miesten kanssa puhuminen enemmän rauhoittaa kuin ahdistaa tällä hetkellä. Se antaa jotain tekemistä.

Tänään on ollut harvinaisia tunnetiloja, nimittäin selkeää näläntunnetta. Todella hyvin outoa. Mä en sellaista usein pääse kokemaan. Voisin nyt lämmitellä kinkkukiusausta ja väkertää hedelmäsalaatin sen kaveriksi. Momsnoms. Ahdistus on totisesti tullut takaisin.

Helatorstai

Mulla on tänään ihmissuhteenkaipuupäivä. Mä mielessäni haaveilen ihmissuhteesta, hyvin romantisoidusti tietenkin. Tahtoisin juuri nyt vain olla jonkun kanssa, tulla kuulluksi ja nähdyksi, jakaa tätä tilaani jonkun kanssa. Kaikista elämäni ihmissuhteista huolimatta olen yksinäinen juuri nyt. Tahtoisin oman ihmisen. Jos mulla olisi nyt oma ihminen, sanoisin sille, että hei, lähdetääs taas katselemaan ihmisten taloja ja haaveilemaan meidän omasta. Sitten me mentäisiin ulos ja käveltäisiin ja puhuttaisiin siitä, millainen talo sen pitää olla. Mä tahtoisin tietenkin omakotitaloa, mutta visusti varoisin esittämästä asiaa niin, että se olisi välttämättömyys. Kun itsellä ei ole rahaa, eikä sillä toisellakaan, ettei tulisi paineita ja ajatus vaatimuksista. Se olisi kaikki puhe hypoteesia ja hulluttelua.

Puhuttaisiin tietenkin siitä millainen piha täytyy olla, että meidän lapset ja koirat siellä viihtyy. Meille ei sopisi rinnetalo välttämättä, kun mä tahtoisin trampoliinin lapsille. Oma ihminen nyökyttelisi, tietäisi se, että itselleni mä sitä toivoisin. Se tykkäisi ajatuksesta, että sen vaimo kesäöisin hyppelee trampoliinilla ja yrittää koskettaa pilviä. Se oma ihminen kaipaisi jotain omaa soppia, missä se voisi tehdä omia juttuja ja mä mielessäni hymyilisin ja miettisin, että sellaiset omat sopet on tarpeellisia. Mä en koskaan tunkeutuisi sen soppeen ja se oma ihminen senkin tietäisi. Olisi kiitollinen, että me ymmärrettäisiin toinen toisemme tarve tilalle.

Me ehkä riideltäisiin väreistä ja sisustuksesta. Se varmaan tahtoisi jotain räväkkää, mutta mä laittaisin vastaan. Sanoisin, että me sitten kyllästyttäisiin nopeasti kuitenkin, että jotain ajattomuutta mielummin. Tai sitten sellaista, joka on meidän persoonia niin, että sitä jaksaa katsoa kauan. Ei meillä kuitenkaan olisi varaa kovin usein seiniä maalata tai uusia sohvaa. Se myöntäisi ajatuksen järkeväksi, mutta nauraisi sitten, että mun opiskelija-asuntoa kirjavammassa asunnossa ei ole ikinä käynyt.

Me tultaisiin kotiin ja se saisi päähänsä alkaa leipoa sämpylöitä. Mun ihminen osaisi tehdä hyviä sämpylöitä. Mä istuisin sohvalla ja pelaisin, mutta tosiasiassa mä katselisin sitä kun se hääräilisi. Me keskusteltaisiin hallitusneuvotteluista ja kaikesta siitä mitä siitä asiasta nousisi mieleen ja välillä tarkistettaisiin netistä juttuja. Kumpikin olisi tarpeeksi iso myöntämään jos ei jotain asiaa tietäisi ja me juteltaisiin ja oltaisiin samaa ja eri mieltäkin välillä. Ei olisi kuitenkaan mikään ongelma se erimielisyys. Se olisi kahden aikuisen juttelua vaan. Me hymyiltäisiin toisillemme paljon ja koko ajan olisi tunne hellyydestä ja välittämisestä.

Kun sämpylät olisi valmiit, tehtäisiin teetä ja sitten istuttaisiin sitä syömään. Mä kehuisin sämpylöitä ja se tykkäisi kehuista. Me oltais hetken hiljaakin. Ihan vaan nautittaisiin siitä, ettei olla yksin. Mä voisin tehdä sanaristikkoa ja se lukisi kirjaa. Sitten me korjattaisiin pöydästä astiat ja mä tiskaisin. Se koskettaisi mun kättä ohi mennen, antaisi suukon kaulalle ja menisi tietokoneelle. Se kuuntelisi musiikkia ja mä tiskaisin. Sitten me mentäisiin jo iltapesuille ja nukkumaan. Se varmistaisi että mä olen ottanut iltalääkkeeni, ja mä olisin ne taas unohtanut. Sängyssä maattaisiin kädet toistemme ympärillä ja puhuttaisiin mitä puhuttaisiin. Ehkä me oltaisiin hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluisi lintujen laulua ja olisi hyvä olla.

Se tuli eilen takaisin

Ahdistus tuli takaisin.
Yhtäkkiä putosin todellisuuteen eilen illalla. Mikään ajattelu ei auttanut, suojamuurit kaatuivat. Ehkä tämä on hyväksi. Mä olen pitänyt nyt lomaa ahdistuksesta ja lakannut käsittelemästä sitä. Eilen illalla se tuli takaisin ja nyt pitäisi löytää voimia näyttää sille närhen munat.

Mä en ole niitä ihmisiä, jotka uskoo kohtaloon tai johdatukseen kuten sata kertaa olen jo todennut, mutta siihen mä uskon, että mulla on defenssit ja ne toimii kyllä. Mä olen ollut defenssit päällä nyt. Itsetuhoisuudesta piti päästä jonkinlaiseen selväjärkisyyteen, sitten piti levätä ja eilen taisi tulla ensimmäinen merkki paluusta takaisin työskentelyvaiheeseen. Mä uskon, ettei ahdistus olisi palannut ellei olisi tullut sille aika. Itsetuhoisuus on siinä mielessä luonnotonta, että tämän on oltava askel enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Olin niin väsynyt, ettei ollut muuta vaihtoehtoa.

Nyt ahdistaa kyllä paljon. Havahduin 10 minuuttia sitten huomaamaan, etten ole ilmoittautunut ensi syksylle kouluun tai opintojaksoille. En vain saa avattua koulun sähköpostia. Ehkä teen sen nyt. Kädet alkoivat täristä ja pala nousi kurkkuun. Silmät vettyvät ja etoo.

Noin, nyt se on tehty. Vatsa on tajuttoman kipeä, selkäranka tärisee. Se on todella tullut takaisin. Hemmetti.

Täytyy jossain vaiheessa selvittää ensi syksyn opintojaksojutut. Tarkoitan seuraavan neljän päivän aikana. Noh, neljä päivää. Se on paljon, jos ottaa huomioon, että mulla on kolme kuukautta aikaa toipua vakavasta masennuksesta työkykyiseksi. Se tuntuu jo isommalta asialta. Mä luulen pilkkovani tätä taas nyt osiin.

Luuoja mä kaipaan kunnon kännejä. Mä en ole juonut tippaakaan alkoholia sitten helmikuun. Mä en kaipaa yhtä paukkua, kaipaan totaalista ällöttävää monsterikänniä. Äpäräkännejä, joissa puhekyky sammaltaa ja keho on täynnä miellyttävää sähköä. Monsterikänni. Grrrooooaaahhh!

Ahdistusta ja ärtymystä, no niin, mä alan totta vie olla taas todellisuudessa kiinni. Vitutuksesta johtuvaa voimautumisen tunnetta. Prkl! Pakkoajatus ratkaisemista, mun pitää tehdä jotain, pitää parantua, kuntoutua, eteenpäin. Tee, toimi! Puuskahdus.



Coldplay:
Clocks

The lights go out and I can't be saved
Tides that I tried to swim against
Have brought me down upon my knees
Oh I beg, I beg and plead singing

Come out of things unsaid
Shoot an apple off my head
And a trouble that can't be named
A tiger's waiting to be tamed singing

You are
You are

Confusion never stops
Closing walls and ticking clocks
Gonna come back and take you home
I could not stop that you now know singing

Come out upon my seas
Cursed missed opportunities
Am I a part of the cure?
Or am I part of the disease? Singing

You are

And nothing else compares

You are

Home, home where I wanted to go