En uskonut tähän aamuun taas viime yönä. Jonkin kadotuksen odotin tapahtuvan tässä välissä. Nyt puhutaan osa-alueesta elämässäni, jota en jaa täällä. Ihan vain varuulta, jos tämän löytää väärät ihmiset. Tai edes yksi väärä ihminen. Yksityiskohtiin menemättä, nyt on jossain määrin uuden lähdön paikka. Reset nappia painettu ja sitten aletaan taas ottaa vastaan mitä tulossa on.
Loma. Loma on täydellinen paikka Reset napille. Lomalla teen myös lääkkeiden vaihdon. Olen aloittanut alasajon, ja ensi viikolla uusi kutale kehiin. Tänään vaihdetaan maisemia ja pakotan itseni olemaan jokseenkin positiivinen. Tiedän selviäväni tästäkin, mutta ottaa päähän ja sydämeen se miten rankkaa se on.
Tiskaan, vien roskat ja lähden pois.
lauantai 18. joulukuuta 2010
perjantai 17. joulukuuta 2010
Aamuajatuksia
Aamuyö ja herääminen. Ehdin nukkua kolmisen tuntia. Ei tule unta ihan heti taas, joten täällä ollaan.
Sain eilen hankittua oikeastaan kaikki joululahjat. Jotenkin väsyneenä en jaksanut panostaa ajatteluun normaalilla tavalla. En tiedä ovatko nuo hyviä ja sopivia. Vaeltelin kauppakeskuksessa tunteja, ylös alas eri liukuportaita. Samoissa kaupoissa useampaan kertaan. Katselin ihmisiä, jotkut katsoivat takaisin. Napit korvissa oli tunne kuoresta ympärillä. Tein itseni ja muun väliin rajan mielessäni.
The Black Keys yhtyeen löytäminen on tehnyt elämästäni niin paljon parempaa. Kiitos ystävä kun esittelit sen minulle. Bussissa se pälkähti päähän. Miten paljon sitä olen jo lyhyessä aikaa saanut niiltä kappaleilta. Fantastista.
Sain eilen hankittua oikeastaan kaikki joululahjat. Jotenkin väsyneenä en jaksanut panostaa ajatteluun normaalilla tavalla. En tiedä ovatko nuo hyviä ja sopivia. Vaeltelin kauppakeskuksessa tunteja, ylös alas eri liukuportaita. Samoissa kaupoissa useampaan kertaan. Katselin ihmisiä, jotkut katsoivat takaisin. Napit korvissa oli tunne kuoresta ympärillä. Tein itseni ja muun väliin rajan mielessäni.
The Black Keys yhtyeen löytäminen on tehnyt elämästäni niin paljon parempaa. Kiitos ystävä kun esittelit sen minulle. Bussissa se pälkähti päähän. Miten paljon sitä olen jo lyhyessä aikaa saanut niiltä kappaleilta. Fantastista.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Luovuttamisen tuskaa
Mikä kielikuvallisesti kuvaisi parhaiten sitä piirrettä ihmisessä, kun kieltäytyy katsomasta totuutta silmiin. Rakastan illuusioita. Aamulla heräsin, kirjoitin tänne, meikkasin, puin, menin sänkyyni ja nousin noin viiden tunnin kuluttua. Suomalainen sisu on joskus jotain sellaista tyhmän karskeaa kovistelua, jolloin yritetään mennä harmaasta kivestä läpi, vaikka murskautuneen otsan alta alkaa näkökyky heiketä. Sittenkin kun tuupertuu, viimeisillä voimillaan lyö nyrkillä maata. Harmittelee, kun ei jaksa, ei onnistu. Kokee itsensä epäonnistujaksi.
En minä selviä siitä kurssista. Jätän sen kesken. Luovuttaminen on kiukkuista puuhaa. Olen vihainen ja surullinen. Pettymyksen karvaus ja syyllisyys kun ei omaa osaansa jaksa kantaa. Ystävä joutuu selvitä kurssista yksin. Lohduttaudun, että todennäköisesti hänelle helpompaa. Mietin ja murehdin sitten joskus miten sen itse teen.
Vaihdoin lampun, tiskasin, imuroin, vielä ennen nukkumaan menoa pyyhin pöydänja keittokomeron lattian. Osa päivän projekteista siis valmistuu. Ei lohduta. Päivän tärkein jää. Milläs sitä järkeistäisi sen? Vai voiko sitä järkeistää?
Sitä tahtoo niin kovasti järkilogiikallaan ratkoa tunnelogiikan ongelmia ja kun se ei riitä. Varmasti voi analysoida, purkaa osiin ja niin edelleen, mutta jos tuntemisen logiikka jää puutteelliseksi itsensä osalta, asiakin jää kesken. Olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni tunnistamaan tunteita ja hyväksymään ne itsessäni. Puhun niistä kurjista tunteista, jotka sotivat perfektionistin minäkuvaa vastaan. Vihaa, katkeruutta, kateutta, surua, pelkoa, koko sitä karvasta joukkoa, joiden kanssa pitää oppia tulemaan toimeen, ennemmin tai myöhemmin, koska jos niin ei tee, mikä tahansa niistä voi alkaa elää omaa elämäänsä. Minulla on ollut vihan kanssa kaikkein vaikeinta.
Sitä oli niin paljon, suurin osa kohdistui itseen. Itsetuhoisuutta ja muuta kivaa ajanvietettä on harrastettu sen kanssa. Oikein onnistuneesti olen itseäni tuhonnutkin, siinä olen varsinainen menestystarina. Eräs voisi ehkä sanoa ikuisesti positiivisena mielenkääntäjänä, että kyseessä on siis kohdistusvirhe. Erhe navigoinnissa. Minussa on kyky menestyä, kohde ja tavoite vain ovat väärät.
Kun tämän päivän arvioinnissakaan se järkeistys ei oikeastaan auta. Järki sanoo tosiasiat. Olen liian väsynyt, siitä ei tule mitään, teen sen myöhemmin, se on nyt mahdotonta. Se mitä tässä pitäisi siis purkaa on se tunne. Tunne on kyvyttömyyttä hyväksyä itsessään, ettei pysty. Tunne on helpotusta ja hirvittävää syyllisyyttä helpotuksesta. Tunne on itsevihaa ja tahtoa ruoskia itseä. Voisinhan minä sitäkin tehdä, jos haluan. Mutta haluanko?
Ehkä menen nukkumaan ja hyvästelen tämän päivän tältä erää. Käyn vielä valuttamassa päivän suihkussa päältäni. Huomenna taas, yritys huomiselle päivää.
En minä selviä siitä kurssista. Jätän sen kesken. Luovuttaminen on kiukkuista puuhaa. Olen vihainen ja surullinen. Pettymyksen karvaus ja syyllisyys kun ei omaa osaansa jaksa kantaa. Ystävä joutuu selvitä kurssista yksin. Lohduttaudun, että todennäköisesti hänelle helpompaa. Mietin ja murehdin sitten joskus miten sen itse teen.
Vaihdoin lampun, tiskasin, imuroin, vielä ennen nukkumaan menoa pyyhin pöydänja keittokomeron lattian. Osa päivän projekteista siis valmistuu. Ei lohduta. Päivän tärkein jää. Milläs sitä järkeistäisi sen? Vai voiko sitä järkeistää?
Sitä tahtoo niin kovasti järkilogiikallaan ratkoa tunnelogiikan ongelmia ja kun se ei riitä. Varmasti voi analysoida, purkaa osiin ja niin edelleen, mutta jos tuntemisen logiikka jää puutteelliseksi itsensä osalta, asiakin jää kesken. Olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni tunnistamaan tunteita ja hyväksymään ne itsessäni. Puhun niistä kurjista tunteista, jotka sotivat perfektionistin minäkuvaa vastaan. Vihaa, katkeruutta, kateutta, surua, pelkoa, koko sitä karvasta joukkoa, joiden kanssa pitää oppia tulemaan toimeen, ennemmin tai myöhemmin, koska jos niin ei tee, mikä tahansa niistä voi alkaa elää omaa elämäänsä. Minulla on ollut vihan kanssa kaikkein vaikeinta.
Sitä oli niin paljon, suurin osa kohdistui itseen. Itsetuhoisuutta ja muuta kivaa ajanvietettä on harrastettu sen kanssa. Oikein onnistuneesti olen itseäni tuhonnutkin, siinä olen varsinainen menestystarina. Eräs voisi ehkä sanoa ikuisesti positiivisena mielenkääntäjänä, että kyseessä on siis kohdistusvirhe. Erhe navigoinnissa. Minussa on kyky menestyä, kohde ja tavoite vain ovat väärät.
Kun tämän päivän arvioinnissakaan se järkeistys ei oikeastaan auta. Järki sanoo tosiasiat. Olen liian väsynyt, siitä ei tule mitään, teen sen myöhemmin, se on nyt mahdotonta. Se mitä tässä pitäisi siis purkaa on se tunne. Tunne on kyvyttömyyttä hyväksyä itsessään, ettei pysty. Tunne on helpotusta ja hirvittävää syyllisyyttä helpotuksesta. Tunne on itsevihaa ja tahtoa ruoskia itseä. Voisinhan minä sitäkin tehdä, jos haluan. Mutta haluanko?
Ehkä menen nukkumaan ja hyvästelen tämän päivän tältä erää. Käyn vielä valuttamassa päivän suihkussa päältäni. Huomenna taas, yritys huomiselle päivää.
Projektityöt
Kahvia.
On aamu. Tänään on taas raahattava itsensä luennolle. Vastenmielisyyden tunne on huomattava, asiat menee luennolla yli hilsee ja iskee turhautuminen. Tosin mä en ole vielä yhdelläkään tämän kurssin luennolla ollut edes puolittain opiskeluvalmiudessa. Aina jotain väsymystä ja mielenheikkoutta. Vai tuntuuko se siltä vaan?
Tein kummitytön suhteen eilen päätöksiä. Laitoin entiselle ystävälle viestin, jossa kysyin seuraavaa tapaamista, ostan lahjan mikäli hän vastaa ja pääsen näkemään kummitytön, muutoin tämä on oleva ensimmäinen lahjaton joulu. Mä en tahdo olla lahjakone. Vielä hän ei ole vastannut, tuskin vastaakaan. Kummiuteni on kai loppumassa siis tähän, noh, ei se mitään hääviä ollutkaan, Lahjojen ostamista.
Tänään voisin siivota ja samalla vaihtaa lampun. Siitä on tullut Projekti. Jotkin arkipäivän asiat nousevat Projekteiksi. Tiskaamisesta tulee mulle myös projekti. Asianpesukone on ehdoton juttu. Mä en pidä Projekteista.
Projektit ovat tämän maan uskonto. Tutkimus- ja kehittämistyötä tehdään hankkeissa ja projekteissa. Se ei voi olla ainut tapa tehdä niitä. Omalla alalla se ottaa suunnattomasti päähän. Perustyö jää vaille, kun rahoitus kohdistuu projekteihin. Kyse on arvopenetraatiosta. Ussliberalististen arvojen siirtymisestä alalle, jonka tavoitteet ovat muuta kuin tuottaa voittoa ja toimia tehokkaasti numeraalisten arvojen mukaan.
Kun tavoite on tuottaa asiat mahdollisimman tehokkaasti, resurssit kohdentuvat niihin sektoreihin, joista tuloksia syntyy enemmän. Kun työskennellään alalla, jonka tuloksia on mahdoton mitata numeroilla, tilanne johtaa katastrofiin. Kun tavoite siirtyy työn suorittamisesta työn laadun arviointiin, työn sisällölliset menetelmät jäävät toissijaiseksi ja työn laatu alkaa väkisin rappeutua. Jos tavoite on tehokkuus, tulee toiminnan tarkoituksesta tehokkuuden saavuttaminen, toiminnan alkuperäisen tavoitteen sijaan. Puhuttaessa sosiaali- ja terveysalasta taloudellisen voiton ja tehokkuuden arvot eivät saisi ylittää työn omia arvoja, auttamista, ihmisen kohtaamista.
Jos yhteiskunta on liikeyritys, sen jokaisen sektorin on tuotettava voittoa. Miten tehdään lastensuojelusta, vammaispalveluista, vanhustenhuollosta kannattavaa. Kuntien suurin kuluerä on aina ja tulee aina olemaan etenkin sosiaali- ja terveysallalla henkilöstömenot. Numeraalisen tehokuuden ollessa tavoite, puhutaan mahdollimman vähäisestä henkilöstöresurssien käytöstä, vaippojen laskemisesta, vastaanottoaikojen minuuteista ja sen sellaisesta. Miten lasketaan mielenterveyskuntoutujan sosio-emotionaalinen tuki? Onko se tärkeä arvo? Miten lasketaan sänkyynsä sidotun dementoituneen vanhuksen hyvinvointi?
Onko sillä arvoa, että ihminen on toiselle ihmiselle lähellä. Vai puhutaanko taas yksityistetystä vastuusta. Emme yhteiskuntana ole vastuussa jäsentemme syrjäytymisestä, vaan jokaisen elämä on hänen oma riskinsä. Jokainen sairaus, heikkouden hetki, väärinarviointi työelämässä on henkilökohtainen riski, josta selviämiseen yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta auttaa yksilöä selviytymään. Yhteiskunta ei ole ystävä vaan rasite. Yhteiskunta laiskistaa ja vähentää kilpailuviettiä, yhteiskunta itsessään ei voi sisältää rakenteellisia asioita, jotka altistavat yksilön onnettomuudelle, joten yhteiskunnalla ei siten ole vastuutakaan. Sinun elämäsi on sinun oma riskisi.
Sulattelen leipää. Ehkä tästä päivästä tulee vielä jotain. Tuli eilisestäkin. Nyt pitäisi taas osoittaa sitä sisukkuutta ja aikuisuutta. Lakata välttelemästä epämiellyttäviä asioita. Menen kouluun ja illalla tiskaan sekä vaihdan kattolampun.
On aamu. Tänään on taas raahattava itsensä luennolle. Vastenmielisyyden tunne on huomattava, asiat menee luennolla yli hilsee ja iskee turhautuminen. Tosin mä en ole vielä yhdelläkään tämän kurssin luennolla ollut edes puolittain opiskeluvalmiudessa. Aina jotain väsymystä ja mielenheikkoutta. Vai tuntuuko se siltä vaan?
Tein kummitytön suhteen eilen päätöksiä. Laitoin entiselle ystävälle viestin, jossa kysyin seuraavaa tapaamista, ostan lahjan mikäli hän vastaa ja pääsen näkemään kummitytön, muutoin tämä on oleva ensimmäinen lahjaton joulu. Mä en tahdo olla lahjakone. Vielä hän ei ole vastannut, tuskin vastaakaan. Kummiuteni on kai loppumassa siis tähän, noh, ei se mitään hääviä ollutkaan, Lahjojen ostamista.
Tänään voisin siivota ja samalla vaihtaa lampun. Siitä on tullut Projekti. Jotkin arkipäivän asiat nousevat Projekteiksi. Tiskaamisesta tulee mulle myös projekti. Asianpesukone on ehdoton juttu. Mä en pidä Projekteista.
Projektit ovat tämän maan uskonto. Tutkimus- ja kehittämistyötä tehdään hankkeissa ja projekteissa. Se ei voi olla ainut tapa tehdä niitä. Omalla alalla se ottaa suunnattomasti päähän. Perustyö jää vaille, kun rahoitus kohdistuu projekteihin. Kyse on arvopenetraatiosta. Ussliberalististen arvojen siirtymisestä alalle, jonka tavoitteet ovat muuta kuin tuottaa voittoa ja toimia tehokkaasti numeraalisten arvojen mukaan.
Kun tavoite on tuottaa asiat mahdollisimman tehokkaasti, resurssit kohdentuvat niihin sektoreihin, joista tuloksia syntyy enemmän. Kun työskennellään alalla, jonka tuloksia on mahdoton mitata numeroilla, tilanne johtaa katastrofiin. Kun tavoite siirtyy työn suorittamisesta työn laadun arviointiin, työn sisällölliset menetelmät jäävät toissijaiseksi ja työn laatu alkaa väkisin rappeutua. Jos tavoite on tehokkuus, tulee toiminnan tarkoituksesta tehokkuuden saavuttaminen, toiminnan alkuperäisen tavoitteen sijaan. Puhuttaessa sosiaali- ja terveysalasta taloudellisen voiton ja tehokkuuden arvot eivät saisi ylittää työn omia arvoja, auttamista, ihmisen kohtaamista.
Jos yhteiskunta on liikeyritys, sen jokaisen sektorin on tuotettava voittoa. Miten tehdään lastensuojelusta, vammaispalveluista, vanhustenhuollosta kannattavaa. Kuntien suurin kuluerä on aina ja tulee aina olemaan etenkin sosiaali- ja terveysallalla henkilöstömenot. Numeraalisen tehokuuden ollessa tavoite, puhutaan mahdollimman vähäisestä henkilöstöresurssien käytöstä, vaippojen laskemisesta, vastaanottoaikojen minuuteista ja sen sellaisesta. Miten lasketaan mielenterveyskuntoutujan sosio-emotionaalinen tuki? Onko se tärkeä arvo? Miten lasketaan sänkyynsä sidotun dementoituneen vanhuksen hyvinvointi?
Onko sillä arvoa, että ihminen on toiselle ihmiselle lähellä. Vai puhutaanko taas yksityistetystä vastuusta. Emme yhteiskuntana ole vastuussa jäsentemme syrjäytymisestä, vaan jokaisen elämä on hänen oma riskinsä. Jokainen sairaus, heikkouden hetki, väärinarviointi työelämässä on henkilökohtainen riski, josta selviämiseen yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta auttaa yksilöä selviytymään. Yhteiskunta ei ole ystävä vaan rasite. Yhteiskunta laiskistaa ja vähentää kilpailuviettiä, yhteiskunta itsessään ei voi sisältää rakenteellisia asioita, jotka altistavat yksilön onnettomuudelle, joten yhteiskunnalla ei siten ole vastuutakaan. Sinun elämäsi on sinun oma riskisi.
Sulattelen leipää. Ehkä tästä päivästä tulee vielä jotain. Tuli eilisestäkin. Nyt pitäisi taas osoittaa sitä sisukkuutta ja aikuisuutta. Lakata välttelemästä epämiellyttäviä asioita. Menen kouluun ja illalla tiskaan sekä vaihdan kattolampun.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Missä mun Viitta on?
En pelkää korkeita paikkoja, pelkään huteria alustoja. Kattolamppu on sammunut. Täällä on siis pimeää, koska pelkään tuolille nousemista. Vielä minä nousen ja vaihdan lampun, tämä vaatii taas vain enemmän kuin yleensä ihmisiltä.
Olen tyytyväinen päivääni. Lähdin kouluun. Aamulla huomasin istuvani yksin, koska lähimmät opiskelukaverit olivat myöhässä. Saapuivat sitten ja tulin kummankin tulosta onnelliseksi. Viime yö ei ollut ihan helppo. Kävin päässäni marttyyrimaista tulevan päivän pilaamisoperaatiota ja olin siinä hyvin menestyksekäs. Sitten aloin pohtia, että jos tuleva päivä todella tulee olemaan yhtä kammottava kuin miksi sen kuvittelen, miksi hitossa mä käytän siihen aikaa ja energiaa etukäteen. Ehkä olisi parempi nukkua.
Nousin sängyssäni istumaan ja aloin lukea seinää. Minulla on seinällä lappuja. Ajatukseni on siihen lisätä jos tulee jotain mitä tahdon lisätä. Siellä on Helena Anhavan runoja, tietoa aivojen välittäjäaineista, tunnetiloja, verbien modaalisia ulottuvuuksia, NLP-ohjeita ja lista assertiivisista oikeuksista:
1. Sinulla on oikeus itse arvioida omaa käytöstäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi ja ottaa itsellesi vastuu niistä ja niiden seurauksista.
2. Sinun ei tarvitse selittää käytöksesi syitä.
3. Sinulla on oikeus itse päättää missä määrin sinun on löydettävä ratkaisuja toisten ihmisten ongelmiin.
4. Sinulla on oikeus muuttaa mielesi.
5. Sinulla on oikeus erehtyä ja vastata erehdyksistäsi.
6. Sinulla on oikeus sanoa "En tiedä".
7. Sinulla on oikeus olla epäjohdonmukainen ratkaisuissasi.
8. Sinulla on oikeus sanoa "En ymmärrä".
9. Sinulla on oikeus sanoa "En välitä".
10. Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi silloinkin kun se loukkaa jotakuta toista, sikäli kuin vaikuttimenasi on puolustus eikä hyökkäys.
11. Sinulla on aina oikeus pyytää jotakin joltakulta toiselta, kunhan ymmärrät, että hänellä on oikeus sanoa "Ei".
12. Sinulla on oikeus käyttää omaa arvostelukykyäsi päättääksesi onko jonkun toisen pyyntö kohtuullinen.
13. Sinulla on oikeus vastata kieltävästi tuntematta syyllisyyttä.
Sinulla on oikeus silloinkin kun pyytäjä
- välttämättä haluaisi sinun suostuvan.
- on sinuun nähden johtavassa asemassa.
- kärsii tunne-elämän häiriöistä.
14. Sinulla on oikeus sanoa miten toisen ihmisen sanat ja teot vaikuttavat sinun tunteisiisi.
Luin kaiken läpi. Mietin olenko todella se miksi itseni tunsin. Tunsin itseni ihmiseksi, joka vetää puoleensa vihamielisyyttä. Voiko ajatus itsestä vetämässä puoleensa vihaa, todella vetää puoleensa juuri sitä. Tarkoitan olemista itseääntoteuttava ennustus. Päätin ja psyykkasin. Sain itseni lakkaamaan niin paljon, että sain unta.
Aamulla kävelin kouluun ja palasin yöllisiin ajattelutapoihini. Tajusin erotella itsestäni useamman äänen. En tarkoita psykoottisia ääniä, tarkoitan ajattelutapoja, logiikoita, jotka puhuvat ja yrittävät saada määriteltyä varsinaisen toiminnan. Päässäni kuuluvat logiikoiden äänet tänä aamuna:
Logiikka 1: "Huuda mielipuolisella äänellä Soronoo, käänny takaisin kohti kotia. Päivä on pilalla."
Logiikka 2: "Hei, älä pilaa päivääsi ennakolta. Mitä tahansa voi sattua, et voi koskaan tietää etukäteen mitä tapahtuu."
Logiikka 3: "Mä en halua. Mä en tahdo kuunnella. Älä kerro mulle. Älä kerro mulle mitään."
Logiikka 4: "Jos mä menen koulussa sikiöasentoon pöydän alle, niin kukaan ei löydä mua."
Logiikka 5: "Hahahhahhahha... Voi jeesus, mä olen tulossa hulluksi ihan tosissaan. Hahahahahahah..."
Näin tänä aamuna.
Tuota äänten sekamelskaa kuunnellessa pälkähti päähän myös ajatus siitä, että sitä on tullut sellaisen tunnelin läpi, mikä repii kaikki lihat luitten päältä ja jättää jäljelle vain ytimen, että käytännössä, se mitä musta on jäljellä on jotain niin tuhoutumatonta, kuin ihmissielu ylipäänsä voi olla. Toisin sanoen koin tänä aamuna hetken, jolloin mikäli elämäni olisi sarjakuvaa, musta olis tullut Pahis. Ystävä heitti, että kokee ne sankaritkin sen tulikasteensa, että mitäs jos musta tuleekin Supersankari.
Mä luulen, että Pahis on todennäköisempi vaihtoehto, koska siihen aamun tunteeseen, liittyi voittamattomuuden kokemus. Ajattelin: "Kukaan ei pärjää mulle. Musta on jäljellä enää se mikä ei tuhoudu millään." Hyvikset on nöyriä, niillä on aina akilleen kantapäänsä. Jokin kryptoniitti. Mä olin lievässä väsymyksen aiheuttamassa häiriötilassa ja koin suuruudenhulluutta muistuttavan tilan. Ikuisesti kyyninen puoleni minussa tietää: Mä olisin Pahis, joka ensin tahtoo hyvää, mutta tarkoitus karkaa käsistä, ja lopputulos on jotain äärimmäisen pahaa ja erittäin armotonta.
Mulla oli hyvä päivä. Juttelin hyvien ihmisten kanssa. Oli mukavaa. Nyt voin mennä nukkumaan.
Olen tyytyväinen päivääni. Lähdin kouluun. Aamulla huomasin istuvani yksin, koska lähimmät opiskelukaverit olivat myöhässä. Saapuivat sitten ja tulin kummankin tulosta onnelliseksi. Viime yö ei ollut ihan helppo. Kävin päässäni marttyyrimaista tulevan päivän pilaamisoperaatiota ja olin siinä hyvin menestyksekäs. Sitten aloin pohtia, että jos tuleva päivä todella tulee olemaan yhtä kammottava kuin miksi sen kuvittelen, miksi hitossa mä käytän siihen aikaa ja energiaa etukäteen. Ehkä olisi parempi nukkua.
Nousin sängyssäni istumaan ja aloin lukea seinää. Minulla on seinällä lappuja. Ajatukseni on siihen lisätä jos tulee jotain mitä tahdon lisätä. Siellä on Helena Anhavan runoja, tietoa aivojen välittäjäaineista, tunnetiloja, verbien modaalisia ulottuvuuksia, NLP-ohjeita ja lista assertiivisista oikeuksista:
1. Sinulla on oikeus itse arvioida omaa käytöstäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi ja ottaa itsellesi vastuu niistä ja niiden seurauksista.
2. Sinun ei tarvitse selittää käytöksesi syitä.
3. Sinulla on oikeus itse päättää missä määrin sinun on löydettävä ratkaisuja toisten ihmisten ongelmiin.
4. Sinulla on oikeus muuttaa mielesi.
5. Sinulla on oikeus erehtyä ja vastata erehdyksistäsi.
6. Sinulla on oikeus sanoa "En tiedä".
7. Sinulla on oikeus olla epäjohdonmukainen ratkaisuissasi.
8. Sinulla on oikeus sanoa "En ymmärrä".
9. Sinulla on oikeus sanoa "En välitä".
10. Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi silloinkin kun se loukkaa jotakuta toista, sikäli kuin vaikuttimenasi on puolustus eikä hyökkäys.
11. Sinulla on aina oikeus pyytää jotakin joltakulta toiselta, kunhan ymmärrät, että hänellä on oikeus sanoa "Ei".
12. Sinulla on oikeus käyttää omaa arvostelukykyäsi päättääksesi onko jonkun toisen pyyntö kohtuullinen.
13. Sinulla on oikeus vastata kieltävästi tuntematta syyllisyyttä.
Sinulla on oikeus silloinkin kun pyytäjä
- välttämättä haluaisi sinun suostuvan.
- on sinuun nähden johtavassa asemassa.
- kärsii tunne-elämän häiriöistä.
14. Sinulla on oikeus sanoa miten toisen ihmisen sanat ja teot vaikuttavat sinun tunteisiisi.
Luin kaiken läpi. Mietin olenko todella se miksi itseni tunsin. Tunsin itseni ihmiseksi, joka vetää puoleensa vihamielisyyttä. Voiko ajatus itsestä vetämässä puoleensa vihaa, todella vetää puoleensa juuri sitä. Tarkoitan olemista itseääntoteuttava ennustus. Päätin ja psyykkasin. Sain itseni lakkaamaan niin paljon, että sain unta.
Aamulla kävelin kouluun ja palasin yöllisiin ajattelutapoihini. Tajusin erotella itsestäni useamman äänen. En tarkoita psykoottisia ääniä, tarkoitan ajattelutapoja, logiikoita, jotka puhuvat ja yrittävät saada määriteltyä varsinaisen toiminnan. Päässäni kuuluvat logiikoiden äänet tänä aamuna:
Logiikka 1: "Huuda mielipuolisella äänellä Soronoo, käänny takaisin kohti kotia. Päivä on pilalla."
Logiikka 2: "Hei, älä pilaa päivääsi ennakolta. Mitä tahansa voi sattua, et voi koskaan tietää etukäteen mitä tapahtuu."
Logiikka 3: "Mä en halua. Mä en tahdo kuunnella. Älä kerro mulle. Älä kerro mulle mitään."
Logiikka 4: "Jos mä menen koulussa sikiöasentoon pöydän alle, niin kukaan ei löydä mua."
Logiikka 5: "Hahahhahhahha... Voi jeesus, mä olen tulossa hulluksi ihan tosissaan. Hahahahahahah..."
Näin tänä aamuna.
Tuota äänten sekamelskaa kuunnellessa pälkähti päähän myös ajatus siitä, että sitä on tullut sellaisen tunnelin läpi, mikä repii kaikki lihat luitten päältä ja jättää jäljelle vain ytimen, että käytännössä, se mitä musta on jäljellä on jotain niin tuhoutumatonta, kuin ihmissielu ylipäänsä voi olla. Toisin sanoen koin tänä aamuna hetken, jolloin mikäli elämäni olisi sarjakuvaa, musta olis tullut Pahis. Ystävä heitti, että kokee ne sankaritkin sen tulikasteensa, että mitäs jos musta tuleekin Supersankari.
Mä luulen, että Pahis on todennäköisempi vaihtoehto, koska siihen aamun tunteeseen, liittyi voittamattomuuden kokemus. Ajattelin: "Kukaan ei pärjää mulle. Musta on jäljellä enää se mikä ei tuhoudu millään." Hyvikset on nöyriä, niillä on aina akilleen kantapäänsä. Jokin kryptoniitti. Mä olin lievässä väsymyksen aiheuttamassa häiriötilassa ja koin suuruudenhulluutta muistuttavan tilan. Ikuisesti kyyninen puoleni minussa tietää: Mä olisin Pahis, joka ensin tahtoo hyvää, mutta tarkoitus karkaa käsistä, ja lopputulos on jotain äärimmäisen pahaa ja erittäin armotonta.
Mulla oli hyvä päivä. Juttelin hyvien ihmisten kanssa. Oli mukavaa. Nyt voin mennä nukkumaan.
öinen oksennus
Olen hylännyt blogini. Olen ollut liian väsynyt. Palaan, koska nyt ahdistaa.
Menneellä viikolla ruumis teki stopin. Se keikkui pari päivää partaalla ja sitten syöksyi. Kuljetutin itseni migreenini kanssa päivystykseen. Huomenna pitää mennä luennolle istumaan, pää kipuilee taas. En jaksa. Olen loppu. Haluan että kaikki päättyy nyt. Tahdon päättää kaiken tähän. Tehdä pisteen.
Olen ollut musta aukko taas. Rinnan päällä asuva musta möykky on kuin aukko joka vetää puoleensa. Huomaan sen siitä miten kaikkein läheisimmät lakkavat jaksamasta. Torjuntaa joka puolella. Minä torjun itsekin. Se on jokin kierre, kun itse on valtavassa tarpeessa ihmiset eivät jaksa. En voi heitä siitä syyttää. En voi väittää vain hyvien-päivien-ystäviksi, koska on ne luona huonoinakin päivinä. Ne vaan ärtyvät minuun kun olen huonossa kunnossa. Olen musta, paha voima, joka vetää ilon ympäriltään. Olen Harry Potterin Ankeuttaja. Ilonpilaaja, paskamaisuuden kanahka kaiken päällä, mätänevä, haiseva tahmea ja oksettava. Kaikki mihin kosken muutuu paskaiseksi. Onko ihme ettei minua kukaan juuri nyt jaksa.
Minä typerä ruikuttaja. Valittamassa huonoja päiviäni, enkä sitten edes erota kun se oikea tulee. Pää vaipuu sumuun, enkä saa mistään mitään irti.
Psyykkausta, tänään olen tehnyt psyykkausta. Tuntenut itseni äärimmäisen yksinäiseksi, haavoittuvaksi ja epätoivoiseksi. Aiheutan riitoja ja konflikteja. Pyrin olemaan rehellinen, sanomaan etten jaksa, että olen pahalla tuulella, että nyt olen lopussa. Tuntuu, ettei kukaan kuule. Mitä minun pitää tehdä, että minua kuultaisiin?
Sain entiseltä ystävältä tänään tekstiviestin. Emme ole kuukausiin olleet tekemisissä. Hän laittoi viestiin tyttärensä, minun kummityttöni joululahjatoivelistan. Ei muuta. Purskahdin nauruun, nauroin vetäen räkää keuhkoihini, pärskien kuolaa ympärinsä, pitelin vatsaani. Olisin itkenyt ellen olisi nauranut. Vasta myöhemmin itkin ja sitten suutuin. Nyt en jaksa enää ajatella.
Toinen ystävä on menettämässä minuun hermonsa. Olen ollut hänelle seuralainen paremman puutteessa. Ihminen jonka kanssa viettää aikaa, koska ei ole miestä. Kun löytyy vakavasti otettava mies, hän väsyy minuun ja lakkaa pitämästä yhteyttä. Hän on löytänyt vakavasti otettavan miehen. Ystävä ärtyy minuun, ei jaksa kuunnella, ei välitä puhumastani. Häntä ei kiinnosta. Yritän olla kiinnostunut hänen elämästään. Tuntuu etten jaksa. Toivon että se miesjuttu toimii, sitten hän lähtee elämästäni ja saan rauhassa olla yksin.
Toisen ystäväni luottamuksen olen pettänyt väsymällä. Hän väittää, ettei se haittaa, mutta haittaa se. Olen syyllisyys. Olen niin kova syyllisyys, että itken. Itken nykyään huomaamattani. Päivällä katsoin peiliin ja totesin saaneeni silmäkulmani ihon kyynelistä kuiviksi ja punottaviksi. Olin huomaamattani itkenyt.
Väsymykseni on ystävälle liikaa. Luulen hänen tuntevan syyllisyyttä, enkä varmaan saa sitä hänelle sanottua, että se on turhaa. En minäkään häntä kyennyt pahimmassa auttamaan. Kaikista viimeisin mitä tahdon on että tämä valtava taakkani siirtyisi hänelle.
Ahdistaa niin paljon huominen. En tiedä haluanko mennä kouluun. Tuntuu, että koska en jaksa, minun on turha sinne mennä. Minusta ei ole siellä mihinkään. Menen silti.
Menneellä viikolla ruumis teki stopin. Se keikkui pari päivää partaalla ja sitten syöksyi. Kuljetutin itseni migreenini kanssa päivystykseen. Huomenna pitää mennä luennolle istumaan, pää kipuilee taas. En jaksa. Olen loppu. Haluan että kaikki päättyy nyt. Tahdon päättää kaiken tähän. Tehdä pisteen.
Olen ollut musta aukko taas. Rinnan päällä asuva musta möykky on kuin aukko joka vetää puoleensa. Huomaan sen siitä miten kaikkein läheisimmät lakkavat jaksamasta. Torjuntaa joka puolella. Minä torjun itsekin. Se on jokin kierre, kun itse on valtavassa tarpeessa ihmiset eivät jaksa. En voi heitä siitä syyttää. En voi väittää vain hyvien-päivien-ystäviksi, koska on ne luona huonoinakin päivinä. Ne vaan ärtyvät minuun kun olen huonossa kunnossa. Olen musta, paha voima, joka vetää ilon ympäriltään. Olen Harry Potterin Ankeuttaja. Ilonpilaaja, paskamaisuuden kanahka kaiken päällä, mätänevä, haiseva tahmea ja oksettava. Kaikki mihin kosken muutuu paskaiseksi. Onko ihme ettei minua kukaan juuri nyt jaksa.
Minä typerä ruikuttaja. Valittamassa huonoja päiviäni, enkä sitten edes erota kun se oikea tulee. Pää vaipuu sumuun, enkä saa mistään mitään irti.
Psyykkausta, tänään olen tehnyt psyykkausta. Tuntenut itseni äärimmäisen yksinäiseksi, haavoittuvaksi ja epätoivoiseksi. Aiheutan riitoja ja konflikteja. Pyrin olemaan rehellinen, sanomaan etten jaksa, että olen pahalla tuulella, että nyt olen lopussa. Tuntuu, ettei kukaan kuule. Mitä minun pitää tehdä, että minua kuultaisiin?
Sain entiseltä ystävältä tänään tekstiviestin. Emme ole kuukausiin olleet tekemisissä. Hän laittoi viestiin tyttärensä, minun kummityttöni joululahjatoivelistan. Ei muuta. Purskahdin nauruun, nauroin vetäen räkää keuhkoihini, pärskien kuolaa ympärinsä, pitelin vatsaani. Olisin itkenyt ellen olisi nauranut. Vasta myöhemmin itkin ja sitten suutuin. Nyt en jaksa enää ajatella.
Toinen ystävä on menettämässä minuun hermonsa. Olen ollut hänelle seuralainen paremman puutteessa. Ihminen jonka kanssa viettää aikaa, koska ei ole miestä. Kun löytyy vakavasti otettava mies, hän väsyy minuun ja lakkaa pitämästä yhteyttä. Hän on löytänyt vakavasti otettavan miehen. Ystävä ärtyy minuun, ei jaksa kuunnella, ei välitä puhumastani. Häntä ei kiinnosta. Yritän olla kiinnostunut hänen elämästään. Tuntuu etten jaksa. Toivon että se miesjuttu toimii, sitten hän lähtee elämästäni ja saan rauhassa olla yksin.
Toisen ystäväni luottamuksen olen pettänyt väsymällä. Hän väittää, ettei se haittaa, mutta haittaa se. Olen syyllisyys. Olen niin kova syyllisyys, että itken. Itken nykyään huomaamattani. Päivällä katsoin peiliin ja totesin saaneeni silmäkulmani ihon kyynelistä kuiviksi ja punottaviksi. Olin huomaamattani itkenyt.
Väsymykseni on ystävälle liikaa. Luulen hänen tuntevan syyllisyyttä, enkä varmaan saa sitä hänelle sanottua, että se on turhaa. En minäkään häntä kyennyt pahimmassa auttamaan. Kaikista viimeisin mitä tahdon on että tämä valtava taakkani siirtyisi hänelle.
Ahdistaa niin paljon huominen. En tiedä haluanko mennä kouluun. Tuntuu, että koska en jaksa, minun on turha sinne mennä. Minusta ei ole siellä mihinkään. Menen silti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)