Kirottu ääliö

No niin, nyt se tapahtui. Ensimmäistä kertaa sain sössittyä tilanteen niin että puhelin menee kiinni. Kusipäät Saunnalahdelta päättivät sitten laittaa kokoon puolen vuoden edestä wappailua, mikä on tyhmää ja oma vika, mutta aiemmin nuo laskutettiin kuukausittain. Tekee mieli riisuutua ja mennä kierimään lasinpaloihin. Puoli vuotta on äkkiseltään paljon. Kuukaudessa pieni määrä ja sitten monta kuukautta yhteensä on helvetisti. Voi kirosanojen vuolas virta.

Tämä kuukausi on muutenkin rahan kanssa jännittävää. Loppukuusta mennään sossuun kyselemään vieläkö ne jatkavat opiskelujen sponsorointia. Olen saanut tehtyä opintopisteitä, mutta riittääkö ne. Yritys on niin helvetin kova, mutta onko se tarpeeksi.

Nyt tämä puhelinlaskuasia vetää mielen viemäriin. Puhelimen käyttö loppu heti. Miten vaan selitän perheelle. Ystävät ymmärtää, mutta nolous on kammottavaa selittää hyvinpärjäävälle perheelle perusteluni. Olen vain niin saatanan tyhmä.

Voi itku. Ja eilinen oli vielä hyvä. Tänään on kaikkea muuta. Koko viikko oli hyvä. Nyt alkaa nälkäkuuri. Tili tyhjeni lähes täysin kun lyhensin ensimmäisen osuuden laskustani. Jätin itselleni niin paljon, että on teoreettiset mahdollisuudet selvitä. Se edellyttää ankaraa itsekuria nyt, että tästä selvitään. Voi hitto.
Mä olin oikeasti tänään hyvällä tuulella.

Mun rinnan päällä on nyt tuttu musta möykky. En saa sille mitään. Se on kiinni liian lujaa. Mä olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Luoja miten sitä vihaa itseään.

Mies, joka avaa ovet

Mihin aika katoaa? Aika katoaa flunssaan, migreeniin, haaveiluun, nyhjäilyyn, unettomuuteen ja mustaan aukkoon sisälläni.

Tässä on oltu matala lennossa. Kun menee unet, katoaa ote koko elämästä. Ihminen muuttuu koneeksi tai tunteiden ääripäiksi. Nyt tuntuu, että uni voisi olla palaamassa. Pikku hiljaa viikkojen jälkeen. Nyt raivostuttaa uusi naapuri joka katsoo oikeudekseen soittaa lemppimusiikkia koko talolle, etenkin baarin jälkeen öisin. Heräsin lauantai aamuyönä kammottavaan paniikkiin kun bassot jytisivät ja tuntui, että kuolen. Naapurin bassot laukovat ahdistuskohtauksia, eivätkä helpota migreeniä.

Opiskelu seisoo. On motiivi, ei jaksamista.

Kuvailin ahdistukseni ystävälleni. Huomasin järkytyksen, ehkä se ei sovi herkimmille, jaan sen tässä silti.
Minun ahdistukseni asuu rinnan päällä. Se on kiiltävän musta, vailla värejä ja se sykkii syösten aaltoja ympärilleen. Ahdistuksen pinta on röpelöinen ja se on kova kuin kovin kivi. Se painaa kuin julmettu, puristaen keuhkoni kasaan, etten saa hengitettyä. Se kasvattaa seittejä, jotka kietoutuvat lihasteni ympärille. Mustat kiiltävät seitit puristavat lihaksiani, ja jokainen lihas nykii omassa tiukassa vankilassaan. Juuri nyt se on hiukan nyrkkiäni pienempi ja se tietää, että puhun siitä.

Olen kai ihastunut. Se on läpeensä säälittävä asia. Mies on kovin kiltti ja suloinen. Minä täytän itseni tämän vuoksi surulla. Ihastuminen ei ole kaunista, se on pakonomaista ja epätoivoista. Istuttiin pubissa ja juotiin tuoppi ja sitten toinen, puhuttiin uskosta, maailmankatsomuksesta, kuolemasta ja siitä millaisia ollaan ja mihin uskotaan. Tiedän kasvoillani olleen typerän hymyn koko sen hetken kun olimme kahden. Tiedän naulinneeni jokaisen hänen älykkään, pohditun lauseensa tiiviillä ihastuneella katseella. Tiedän hiukan flirtanneeni. Tiedän toivoneeni, että olisin laittanut rintaliivit, jotka paremmin toisivat rintani esiin. Tiedän olleeni säälittävä ja jokaisen nähneen ilmiselvän ihastumiseni.

(Oijoi, ole hiljaa sydän, tiedän että kaipaat.)

Se huolehti minut junaan ja hymyili.
Mies, joka avaa ovet, mikä sopii minulle, koska olen nainen, joka aina siitä muistaa kiittää.