Annoin sähköpostiosoitteeni jollekulle, jolle ei olisi pitänyt, en oikein tiedä miksi, se on mies, johon mulla ei ole niinkään edes mielenkiintoa, oikeastaan vain epäilyksiä. Haluan nähdä miten oikeassa olen. Jotain itsetuhoisuutta, tylsyyttä, jotain. Liittyy olotilaan. En voi hyvin. En tiedä. Virhe, jonka tietää olevansa virhe jo sen tehdessä, tekee sen vain mielenkiinnosta.
Fyysisesti tosi huono olo. Koko päivän kipua. Migreeniä. Se on ollut aallossa. Nyt ollaan matalalla. TVstä tulee dokumentti uusintana, jonka olen jo nähnyt. Paska päivä, mulla meni ohi vaikka mitä taas. Kirjasto, terapia, päivän verran elämää. Tiedättekö pahimman: Ukko. Meillä ei mene hyvin. Se oli hetken jumissa viime torstaina läheisellä juna-asemalla ja pyysi mua sinne. En mennyt, vaan ahdistuin. Sen jälkeen se on ollut vihainen ja helposti ärtyvä. Riideltiinkin. Tekstiviestiriita. Raastavaa.
Eilen riita oli taas lähellä. Puskin läpi. Totesin mielessäni, tunteiden heittelevän, enkä tiennyt syytä, siksi yritin käyttää järkeäni. Pieniä kipuja oli päässä. Yritin syödä hyvin, kävin lenkillä (ihana rakko taas kantapäässä). Tämä täytyy saada pois roikkumasta. Joko tehtyä välivaihe tai päätettyä lopullisesti. Haluan varmuutta. En tiedä mitä se haluaa. Luulen, että samaa.
Aamulla heräsin kipuun, jotenkin tavallaan huokaisin helpotuksesta, eilisen makeanhimo ja tunnetilat saivat selityksen. Mä olen migreenissä. Lisää unta. Herääminen. Hetkeksi ylös. Olo on heikko, takaisin sänkyyn. Unta. Ylös. Huono olo. Sänkyyn. Nyt olen ollut pari tuntia ehkä ylhäällä. Kohta taas unille. Elämä on ollut tämän päivän pausella.
Puuh. Mielialat heittelee vieläkin. Siksi se typeryys eli sähköpostin antaminen. Mun on ikävä Ukkoa. Perhana. Todellisuudessa näin täsmälleen sellaista miestä, josta olen unelmoinut ei ole ollut ennen Ukkoa. Se on ominaisuuksiltaan juuri se, mitä olen hahmotellut mielessäni. Miten äärimmäisen pelottavaa. Keskiviikko on totuuden päivä. Lähden ottamaan hahmosta sanojen takana selvää.
Huomenna toivottavasti parempi päivä. Tunteet rauhallisemmat kun ei kipuja päässä. Taidan kirjoittaa jotain jollekin.
Ukolleni
tiistai 13. syyskuuta 2011
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Muutosvastarinta
En tajua tätä uutta käyttöliittymää, ensinnäkin se on ihan liian valkoinen, mutta onko tämä kuten kaikki muukin uudistuminen, sellaista joka lyödään väkipakolla läpi. Onneksi pidän tämän hetkisestä taustasta. Ei tarvitse ihan heti pähkäillä miten se muutetaan.
Mä sain jonkinlaiset lähtöpassit keskustelupalstalta. Sinne jäi kaipaajia ja pieni äänekäs vähemmistö juhlimaan poistumistani. Yritän ottaa sieltä jotain hyvää mukaani. Ehkä se on blogille hyväksi, voi tuhlata pakonomaisen kirjoittamiseni nyt taas tänne.
Mussa on nyt ahdistusta, sellaista opamoxia kaipaavaa. Mietin uskaltaisinko ottaa. Tekeekö se hyvää vai pahaa mulle? Miten se vaikuttaa huomiseen? Mulla olisi oikeus siihen, olen pärjännyt ilman, sitten kevään. Pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... Mitä sitä taikoisi mielikuvituksestaan?
Kun mä olin pikkutyttö, en leikkinyt varsinaisesti ikinä prinsessaa tai sellaista, mutten ollut poikatyttökään. Nyt mielelläni larppaisin soturikuningattarena ja vaatisin itselleni miekkaa. Prinsessat on vaaleanpunaisin hörhelöin kiedoittuja pitsiunelmia, mutta Soturikuningattarella on läsnäolossaa voimaa ja valtaa. Hän on. Mikään larppaus ei pärjäisi sille mitä pystyy kuvitella. Jos kuvittelisin, ajattelisin itseni paimentolaisheimon kuningattareksi.
Mulla olisi luotettuja prinssejä ja prinsessoja sekä lauma ruhtinaita. Hevosruhtinaita. Me vaeltaisimme ruohoaroilla ja asuisimme jurtissa. Kapinoisimme Keskushallintoa vastaan ruohoisilta kukkuloiltamme. Mä olisin armollinen, mutta vaativa kuningatar. Vihattu ja rakastettu, johtaisin joukkoja aina ensimmäisenä laukaten ja tekisin vähäisimmästäkin välillä tärkeimmän. Ja kaikki aaltoina lainehtivat ruohokukkulat ja tasangot olisi meidän. Minun ja minun väkeni. Ja tekisimme juustoja. Ja kutoisimme kauniita värikkäitä kankaita. Meillä roikkuisi hiuksissa meripihkahelmiä ja hopeaa, sekä sulkia. Hevosen päällä me oltaisiin yhtä ratsun kanssa ja ilman hevosta me muistuttaisimme susia. Hevosten rinnalla juoksisi pitkäsäärisiä koiria, jotka tottelisivat vihellyksiämme ja olisimme voittamattomia, kuten sissit yleensä ovat.
Mä toivon tapaavani Ukon pian. Pääsisin tästä nakuttavasta tunteesta. Saisin todennettua sen, onko siinä jotain, jonka päälle voisi alkaa rakentaa.
Eilen puhuttiin hoitajan kanssa mun tukipuistani. Niiden kaatumisesta, miten en ole oppinut löytämään itsestäni tarpeeksi materiaalia omiin tukipuihini. Kaikki on mahdollista. Muutoksesta voi kasvaa jotain uutta. Mistä tämä optimismi taas oikein nousee?
Mä sain jonkinlaiset lähtöpassit keskustelupalstalta. Sinne jäi kaipaajia ja pieni äänekäs vähemmistö juhlimaan poistumistani. Yritän ottaa sieltä jotain hyvää mukaani. Ehkä se on blogille hyväksi, voi tuhlata pakonomaisen kirjoittamiseni nyt taas tänne.
Mussa on nyt ahdistusta, sellaista opamoxia kaipaavaa. Mietin uskaltaisinko ottaa. Tekeekö se hyvää vai pahaa mulle? Miten se vaikuttaa huomiseen? Mulla olisi oikeus siihen, olen pärjännyt ilman, sitten kevään. Pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... Mitä sitä taikoisi mielikuvituksestaan?
Kun mä olin pikkutyttö, en leikkinyt varsinaisesti ikinä prinsessaa tai sellaista, mutten ollut poikatyttökään. Nyt mielelläni larppaisin soturikuningattarena ja vaatisin itselleni miekkaa. Prinsessat on vaaleanpunaisin hörhelöin kiedoittuja pitsiunelmia, mutta Soturikuningattarella on läsnäolossaa voimaa ja valtaa. Hän on. Mikään larppaus ei pärjäisi sille mitä pystyy kuvitella. Jos kuvittelisin, ajattelisin itseni paimentolaisheimon kuningattareksi.
Mulla olisi luotettuja prinssejä ja prinsessoja sekä lauma ruhtinaita. Hevosruhtinaita. Me vaeltaisimme ruohoaroilla ja asuisimme jurtissa. Kapinoisimme Keskushallintoa vastaan ruohoisilta kukkuloiltamme. Mä olisin armollinen, mutta vaativa kuningatar. Vihattu ja rakastettu, johtaisin joukkoja aina ensimmäisenä laukaten ja tekisin vähäisimmästäkin välillä tärkeimmän. Ja kaikki aaltoina lainehtivat ruohokukkulat ja tasangot olisi meidän. Minun ja minun väkeni. Ja tekisimme juustoja. Ja kutoisimme kauniita värikkäitä kankaita. Meillä roikkuisi hiuksissa meripihkahelmiä ja hopeaa, sekä sulkia. Hevosen päällä me oltaisiin yhtä ratsun kanssa ja ilman hevosta me muistuttaisimme susia. Hevosten rinnalla juoksisi pitkäsäärisiä koiria, jotka tottelisivat vihellyksiämme ja olisimme voittamattomia, kuten sissit yleensä ovat.
Mä toivon tapaavani Ukon pian. Pääsisin tästä nakuttavasta tunteesta. Saisin todennettua sen, onko siinä jotain, jonka päälle voisi alkaa rakentaa.
Eilen puhuttiin hoitajan kanssa mun tukipuistani. Niiden kaatumisesta, miten en ole oppinut löytämään itsestäni tarpeeksi materiaalia omiin tukipuihini. Kaikki on mahdollista. Muutoksesta voi kasvaa jotain uutta. Mistä tämä optimismi taas oikein nousee?
tiistai 6. syyskuuta 2011
Kesätaukoa
Lähes kaksi kuukautta taukoa... Olen edelleen elossa.
Tänään vihdoin saanut sähköpostit lähtemään opettajille. Vaan mitä sanoisin sinulle kesästä. Viimeisestä kahdesta kuukaudesta tai tästä hetkestä. Voi rakas blogi, hylkäsin sut, koska tarvitsin hetkellisesti jotain muuta. Tarvitsin ihmisiä.
Aloitetaan.
Syöpä.
Mun äitin syöpä elää ja voi hyvin. Se näytti ensin keuhkosyövältä ja sitten todettiin sen olevan rntasyövän etäpesäke. Hoitotakuulla pyyhittiin kesällä persettä ja äiti pääsi ontologille yli kaksi kuukautta löydöksen tekemisen jälkeen. Lääkäripula, lyhyesti ja ytimekkäästi, lääkäripula. Hoitoja annetaan ja aikaa yritetään ostaa lisää. Syöpä on iso ja levinnyt molempiin keuhkoihin. Hoidoilla ostetaan siis enää aikaa.
Opiskelut.
Täällä mä olen ja yritän taas. Hitaalla syttymisellä kerään motivaatiotani opintojen jatkamiseen. Haravoin niitä kokoon, koska tämä on mun viimeinen mahdollisuus näitä opintoja. Enää ei tähän tutkintoon ole mahdollista päästä opiskelemaan, mikään AMK ei mua huolisi, ei vaikka kirjoittaisin täydellisiä tenttivastauksia ja esseitä.
Miehet.
Se mies, josta puhuin viimeksi on poissa. Olen päässyt yli. Olen tutustunut muihin miehiin. Pidän tätä oppimiskäyränä. Ehkä mun sihtini vähitellen oppii osumaan oikeaan. Omien tunteiden kanssa sitä repsahtaa asioihin, jotka ovat itselleen epäsopivia. Mä raastan itseni. Kuuluu luonteeseen. Nyt en tiedä missä olen. Se yksi Ukko, joka kuvioissa kaikkein vakavasti otettavimmin pyörii on jumissa tuolla juuri nyt. Oli tarkoitus perjantaina nähdä, siirtynee vielä. Ehkä kuitenkin tänä viikonloppuna. Pääsen näkemään tahtooko Ukko yrittää livenä. Katsotaan.
Mieliala.
Sitä sellaista vuoristorataa juuri nyt. Välillä hetkellistä voimaantumista, kun saa aikaan, kuten tänään. Ja sitten välillä uupunutta väsymystä vailla toivoa jaksamisesta.
Kesä oli lamaantunutta. En saanut tehtyä mitään. Makasin vuoteella ja kirjoittelin keskustelupalstoille. Uppouduin toisenlaiseen todellisuuteen. Nyt mussa on herännyt kaipuu todellisempaan todellisuuteen. Astelen sinne varovasti ja pienin askelin, mutta kuitenkin. Ja kuten aina, aloitan tiskaamalla ja pesemällä pyykkiä.
Maalaaminen.
Keittiönpöytä ja tuolit jäivät maalaamatta kesällä. Pikkuveli soitti hälytyspuhelun kesken kaiken ja siihen ne jäivät. Nyt olen saanut tuolit valmiiksi ja pöydästä puuttuu enää kansi. Sen teen tässä pian, kunhan olen blogin kirjoittanut ja pyöräyttänyt yhden koneellisen pyykkiä lisää.
Ukon lempimusiikkia
Tänään vihdoin saanut sähköpostit lähtemään opettajille. Vaan mitä sanoisin sinulle kesästä. Viimeisestä kahdesta kuukaudesta tai tästä hetkestä. Voi rakas blogi, hylkäsin sut, koska tarvitsin hetkellisesti jotain muuta. Tarvitsin ihmisiä.
Aloitetaan.
Syöpä.
Mun äitin syöpä elää ja voi hyvin. Se näytti ensin keuhkosyövältä ja sitten todettiin sen olevan rntasyövän etäpesäke. Hoitotakuulla pyyhittiin kesällä persettä ja äiti pääsi ontologille yli kaksi kuukautta löydöksen tekemisen jälkeen. Lääkäripula, lyhyesti ja ytimekkäästi, lääkäripula. Hoitoja annetaan ja aikaa yritetään ostaa lisää. Syöpä on iso ja levinnyt molempiin keuhkoihin. Hoidoilla ostetaan siis enää aikaa.
Opiskelut.
Täällä mä olen ja yritän taas. Hitaalla syttymisellä kerään motivaatiotani opintojen jatkamiseen. Haravoin niitä kokoon, koska tämä on mun viimeinen mahdollisuus näitä opintoja. Enää ei tähän tutkintoon ole mahdollista päästä opiskelemaan, mikään AMK ei mua huolisi, ei vaikka kirjoittaisin täydellisiä tenttivastauksia ja esseitä.
Miehet.
Se mies, josta puhuin viimeksi on poissa. Olen päässyt yli. Olen tutustunut muihin miehiin. Pidän tätä oppimiskäyränä. Ehkä mun sihtini vähitellen oppii osumaan oikeaan. Omien tunteiden kanssa sitä repsahtaa asioihin, jotka ovat itselleen epäsopivia. Mä raastan itseni. Kuuluu luonteeseen. Nyt en tiedä missä olen. Se yksi Ukko, joka kuvioissa kaikkein vakavasti otettavimmin pyörii on jumissa tuolla juuri nyt. Oli tarkoitus perjantaina nähdä, siirtynee vielä. Ehkä kuitenkin tänä viikonloppuna. Pääsen näkemään tahtooko Ukko yrittää livenä. Katsotaan.
Mieliala.
Sitä sellaista vuoristorataa juuri nyt. Välillä hetkellistä voimaantumista, kun saa aikaan, kuten tänään. Ja sitten välillä uupunutta väsymystä vailla toivoa jaksamisesta.
Kesä oli lamaantunutta. En saanut tehtyä mitään. Makasin vuoteella ja kirjoittelin keskustelupalstoille. Uppouduin toisenlaiseen todellisuuteen. Nyt mussa on herännyt kaipuu todellisempaan todellisuuteen. Astelen sinne varovasti ja pienin askelin, mutta kuitenkin. Ja kuten aina, aloitan tiskaamalla ja pesemällä pyykkiä.
Maalaaminen.
Keittiönpöytä ja tuolit jäivät maalaamatta kesällä. Pikkuveli soitti hälytyspuhelun kesken kaiken ja siihen ne jäivät. Nyt olen saanut tuolit valmiiksi ja pöydästä puuttuu enää kansi. Sen teen tässä pian, kunhan olen blogin kirjoittanut ja pyöräyttänyt yhden koneellisen pyykkiä lisää.
Ukon lempimusiikkia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)