syys

Väsymystä. Nukun, mutten nuku. Uni ei ritä. Uni on levotonta. Pyörin lakanat hurjille rullille ja käperryn omituisiin asentoihin. Herään väsyneenä. En saa nukuttua edes päivisin.

Eilen alkoivat luennot. Tänään menen tapaamaan tutoria. Minun pitäisi tehdä töitä, eikä kirjoittaa tänne. Onneksi ystävä oli samalla luennolla, muutoin olisi ehkä jäänyt menemättä. Kynnys luokkahuoneen ovella olisi ollut Berliinin muurin luokkaa. Piikkilankoja ja lasinpaloja törröttämässä muurin päällä.

Olen ollut hereillä jo tunteja, mutten tehnyt mitään. Edes aamulääkkeitä en ole syönyt. Lääkkeitä olen napsinut nyt säännöllisesti. Hyvä Tyttö! Mietin, että nukunko huonosti, koska syön lääkkeitä. Toisaalta viimeiset 3 syksyä on nukuttu aina huonosti tähän aikaan. On ollut aina elokuussa jotain nostamassa stressiä. En pysty muistamaan niitä edellisiä syksyjä, nämä kolme vain.

Lääkkeet naamaan, kirjat laukkuun ja menoksi. Väsyttää, aivot yhtä tahmaista ajatusta toisensa perään.

Paasaus olkoon yllänne

Olen seuraillut mielenkiinnolla tätä wikileaksin Julian Assange kohua. Siis tätä raiskaus/seksuaalinenhäirintä tilannetta. Ensinnäkin se mies on ihan liikaa elokuva pahiksen näköinen ollakseen oikeasti sosiopaatti ja toiseksi taannoin mies vieraili Colbert Reportissa ja oli siinä hyvin miellyttävän oloinen. Sillä tavalla miellyttävä, että vaikutti ihan liian älykkäältä (ja huumorintajuiselta) pakottaakseen naisia seksiin ilman kondomia. MUTTA mistäs sitä koskaan tietää.

Jokseenkin surullistahan se on jos kyseessä on todella jonkin nolatun yrityksen tai tiedustelupalvelun tai militanttifeministien juoni kaataakseen mies, sillä paha maku silti jää, vaikka miten ei voisi uskoa, että mies voi olla niin typerä paskiainen. MUTTA mistäs sitä koskaan tietää, sillä en mielelläni sitä foliohattua päähäni laittaisi. Se on ikuisesti nyt tuo "mutta" seuraamassa ajatuksia siitä miehestä.

Wikileaks on saanut ainakin minut miettimään tiedon luonnetta. Tuntuu, että tieto on aivan toisella tapaa subjektiivista kuin ennen. Jokaisella on oikeus päättää mikä tieto on faktaa ja mikä ei, jopa tieteellinen tieto on kyseenalaistettavissa. On jokaisen oma asia uskooko ilmastonmuutokseen, rokotuksiin, historiaan, vaalirahakohuun, geenimanipuloituun viljaan,... Jokaisen asian puolesta on ihmisiä marssimassa ja huutamassa vastakkaisia asioita totuudeksi ja kuitenkin tieto on tärkeää. Tieto on se, jonka päälle kaikki rakentuu. Klisee tiedon olevan valtaa pitää paikkaansa.

Suomessa on pyöritetty tätä vaalirahakohua nyt jo ties miten pitkään. Politiikka on nimenomaan erilaisten intressiryhmien taistelua vallasta ja äänestäjillä on oikeus saada käsiinsä kaikki ne tiedot, jotka vaikuttavat poliitikkojen asenteisiin ja lähtökohtiin päätöksiä tehdessä. Oma kysymyksensä sitten on, onko tietoa tuotu esiin tasapuolisesti joka suunnasta. Onko jokaista puoluetta kohdeltu samanarvoisesti tutkimalla ja tuomalla esiin myös salaisuudet muista puolueista. Tämä tosin EI ole mikään tekosyy jättää tietoa julkistamatta, kuten jotkut tuntuvat väittävän. Oikean asian tekemättä jättämiselle ei voi olla perusteena, se ettei toista väärää ole kukaan vielä ehtinyt paljastaa. Tieto täytyy olla vapaata.

Internetin vapaus on äärimmäisen tärkeää. Yhdysvalloissa Net Neutrality on kuuma peruna, mutta Suomessa ei tunnuta käsittävän asian tärkeyttä. Halu tietoisesti kohdistaa ja manipuloida internetin voima mihin suuntaan tahansa on vääryys. Kenelläkään ei saa olla oikeutta määrittää netin sisältöjä toisen puolesta. Minä en halua, että hakutuloksiani muunnellaan. En halua, että kukaan määrittää minulle millaista tietoa internet minulle antaa. Haluan säilyttää oikeuden itse määrittää totuuden. Minulla on oltava valta määrittää paljonko ja mistä hankittua tietoa tarvitsen tuon määrittelyn tekemiseen. Koen, että minulla on siihen oikeus.

Suomessa internetistä on ymmärtääkseni suljettu lähinnä avoimen pedofiilisia sivua, ainakin wikileaksin listaa ylimalkaisesti silmäillemällä voisi näin päätellä. Noin moraalisesti on mahdoton tuomita tätä, mutta eettisiä kysymyksiä nousee halusi tai ei. Kyseenalaistamatta sitä etteikö pedofilia ole hirvittävää pahuutta, mietin, sitä upottavaa suota, johon sitä on valmis uppoamaan, kun internetin vapautta lähdetään rajoittamaan. Kuka nämä suuntaviivat tekee? Mitkä asiat suljemme pedofilian kanssa samaan kategoriaan kielletyiksi, vai jääkö se ainoaksi.

Google, tuo halupalvelu, jonka motto vielä jonkin aika sitten oli kaunis: "Älä ole paha.", on tekemässä yhdysvaltalaisen Verizon laajakaistapalveluja tuottavan yrityksen kanssa sopimusta, jonka tarkoitus on luoda järjestelmä, jossa tietyt internetsivut saisivat nopeamman ja paremmin toimivan toimintavarmuuden kuin toiset. (Näin yksinkertaistetusti selitettynä.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että käyttäjät ohjautuvat tietyille sivustoille paremmin ja mahdollistaa siten, valitettavasti myös tiedon ja sitä kautta vallan väärinkäytön. Koska Googlella on hallussa tällä hetkellä hallussaan arviolta 80-90% hakukoneiden markkinaosuudesta, kyseessä ei ole mikään ihan pikkujuttu.

Tiedon hankkiminen vaatii jo nykypäivänkin maailmassa paljon. Paljon enemmän kuin ennen, koska tiedon tuottajia ja väyliä sen tiedon hankkimiselle on niin paljon enemmän kuin ennen. Suurin osa meistä ei jaksa, ja vielä suurempi osa ei ole kiinnostunut. Tiedon suuntaaminen intressiryhmien etujen mukaisesti, koskettaisi juuri eniten niitä, jotka tiedosta eivät ole niin kiinnostuneita, he ottaisivat kuten ennenkin tietonsa annettuna, vailla kritiikkiä. Kriittisten äänten vaimentaminen luo toisaalta myös vain enemmän taisteluhautoja, kun yhteismaata eli kriittisesti analysoitua tietoa olisi vähemmän tarjolla. Kun jokaisella on yhtälailla oikeus julkaista tietoa ja jokaisella on yhtälailla oikeus hankkia ja samaan aikaan arvostella tiedon oikeellisuutta, voidaan saada aikaan oikeudenmukaisuutta ja sitä kautta esimerkiksi demokratiaa.

Minä kannatan siis Wikileaksia. Täydessä ymmärryksessä siitä, että kyseisellä sivustolla on myös omat intressinsä. Läpinäkyvyys tuo joittenkin mielestä turvattomuutta, mutta suljetut ja tietoa pimittävät yhteiskunnat ovat täynnä uhreja ilman oikeutta ja oikeuden puute vasta onkin todellista turvattomuutta.

Lisäys:
Mikään tietoa tuottava taho ei ole vapaa taustamotiiveistaan, joten en lähtisi kritisoimaan tai epäilemään sivuston motiiveja tai muita intressejä sen enempää kuin muitakaan tiedon tuottajia ja välittäjiä. Niihin kaikkiin on suhtauduttava samalla epäilyksellä, siis myös perinteisimpiin uutislähteisiin.

Stephen Colbert pääsi täällä Suomessakin oikein otsikoihin. Itse kun on ollut fani jo pitempään, koin asian hiukan ristiriitaisesti. Kun sitä on pyörinyt ohjelman foorumeilla jo pitempään ja äkkiä sinne putkahtaa älytön määrä huumorintajuttomia suomalaisia kommentoimaan idioottimaisuuksia, tulee sellainen noh... myötähäpeän tunne. Toisaalta mitäpä tuo haittaa, siinäpähän ovat ääliöitä, ehkä samalla ohjelman löytää muutama fiksukin suomalainen ja poliittisen satiirin ja mediakritiikin ilosanoma leviää myös tänne kylmään pohjolaan.

Lipsahti sitten

Päivä alkoi suht hyvin, mitä nyt herättyä hiukan ahdisti, mutta sain itseni kasattua. Sitten se jotenkin siitä lipsahti. Lipsahti kun tajusin kadottaneeni 50 euron arvoisen kuitin. Hienoa, se 5kybää meni ikäänkuin omaan piikkiin sitten. Miten Waltavan Mukavaa. Kun tuo oma piikki on ihan helvetin lyhyt, niin siihen ei oikein mahtuisi. Nyt en halua tätä päivää enää. Haluan palauttaa sen. Kenelle kelvottomat päivät voi palauttaa? Onko jossain asiakaspalvelupiste, jonne voin käydä tekemässä reklamaation? "Vituillaan on. Heti meni rikki, vaikka vähän vaan kolhaisi."

Tein nettiriippuvuuskyselyn. Kuulemma tavallinen käyttäjä. Hiukan epäilen. Mä yritän ajatella, että jos elämässä ois muuta, ei olisi niin paljon netissä, mutta onhan tuo selvästi toisinkin päin. Jos ei olisi niin paljon netissä, voisi elämässä olla jotain muutakin. Logiikkaakin on monen suuntaista. On se lapsellinen, sairaan ihmisen logiikka, jolla perustelee itselleen sen, että kohtelee itseään kuin hengittävää mätäpaisetta ja sitten se toinen, jossa on itse aikuinen ja kantaa vastuun itsestään, tunteistaan, ajatuksistaan ja teoistaan. Luovuttaminen päivän osalta jo puolen päivän aikaan lienee ensimmäistä reagointitapaa.

Kyseessä on kai se puskuri. Toisilla on se puskurialue siinä välissä, mikä aktivoituu kun paskaa sattuu. Paskaa kun sattuu jokaiselle. Toisilla on realistinen, terve minäkäsitys ja usko itseen ja voimavaroihin. Toisilla on turva- ja tukiverkkona läheiset ja kaikkein eniten oma itsensä. Ymmärrys ja luottamus siihen, että pärjää. Oma puskuri on mitätön. Ei tunnu kestävän mitään. Pieni kolhaisu ja epätoivo on kipeä tosiasia. Onhan se ihan naurettavaa millaisilla asioilla saa päivänsä pilalle.

Minä vain jotenkin annan siihen kadonneeseen kuittiin liittyvät asiat päästä iholle. En kohauta olkia ja jatka matkaa. Kuitista tulee esimerkki, jolla itsensä voi alentaa. Alentaa itsensä "aina minä"-ajattelulle. "Aina mulle käy näin, aina tumpeloin kaiken. Juuri näin, miten tyypillistä. Pitihän tämä arvata, että paskakasa saa tämänkin sotkettua." Toiset ne vaan menee ja tuumii, oho. Sitten ne jatkaa matkaa.

Ehkä sitä on tosikko. Ottaa itsensä liian tosissaan. Enemmän pitäisi olla sellainen joka antaa olla. Kääntyy kannoillaan ja poistuu, jos ei toimi asiat. Elää omaa juttuaan ja antaa muiden olla. Se pitää heikkoutensa ottaa niin tosissaan, kun ei vahvuuksiinsa luota. Kun toiset pärjää ajattelemattakin näitä asioita.

Saavutettu tavoite - Sääliökännit

Hirvittävä humala. Ensin punkkua, sitten päälle Absolutia. Makasimme ystävän kanssa asuntoni lattialla ja nauroimme, sitten itkimme ja sen jälkeen nauroimme lisää. Katsoimme piirrettyjä, poliittista satiiria ja tuubivideoita. Ystävä hankki koneelleni bannin keskustelupalstalle. Loistavaa! Ilta hyvin käytettynä siis, tuli oltua säälittävä ääliö (=sääliö) taas ihan kunnolla, yhtään itseään pidättelemättä.

Aamulla ystävä kysyi: "Hei, oltiinko me jossain vaiheessa eilen tissit paljaana sun terassilla." Mietin hetken ja vastasin muistelevani myös jotain sellaista tapahtuneen. Siinä sitten mietittiin, että miksi. Mikähän mahtoi olla lähtölaukaus tälle kyseiselle tapahtumasarjalle. Ystävä muisteli ihastelleensa tissejäni, ilmeisesti olemme siinä vaiheessa repineet varusteemme esiin, nähtävästi vertaillaksemme. NOH, kaatunutta maitoa on turha murehtia, mutta oishan tuo saanut jäädä tekemättä.

Aamulla heräsin siihen, kun serotoniinivajaus kasasi katumusta päälle. Se ei kuitenkaan osunut ja uponnut ihan niin kuin olisi voinut olettaa. Eilinen kännisten sääliöiden kokoontuminen teki sielulle niin hyvää, ettei edes kaamea krapula kera morkkiksen iskenyt. Sääliöys kunniaan. Jokaisella täytyy olla oikeus välillä olla känninen säälittävä ääliö! Se tissihomma tosin ois kyllä saanut jäädä tekemättä.

Kultaakin kalliimpaa

Naama kiristelee. Valutin vettä suihkussa kasvoille pitkään. Mitäköhän taas yritin huuhdella pois.

Eilen sattui kaupassa mielenkiintoinen asia. Siellä hevi-hyllyjen välissä valikoin omenoita ja satuin katseeni nostaa. Joku ranskaa puhuva liehulettinen hyypiö katseli minua, jopa minä ymmärsin sen katseen. Tuntuu ikuisuudelta kun joku on katsonut minua niin. Se tekee hyvää kun katsotaan niin. Minä tietenkin listasin salamana, miten viallisen näköisenä olinkaan taas erehdyksessä kauppaan lähtenyt. Vailla meikin hitusiakaan ja tukka huolettomasti ponnarilla. Silti siellä joku tyyppi katseli, enkä muuten tuntenut itseäni esineeksi. Sen kasvoilla ei ollut pahansuopuutta, vain ihailua ja harmittelen, miten sekin sai minussa aikaan halun käpertyä pois katseen alta. Miksi en kestäisi katsetta edes silloin kun se on hyvässä minuun luotu?

Ne muistaa, ne hetket kun huomaa pysäyttävänsä toisen, koska niitä ei satu liian usein. Joskus 10 vuotta ja epämääräinen määrä kiloja sitten, sitä sattui enemmän ja jopa puhtaasti ulkonäöllä. Nyt on itsensä muurannut sellaiseksi, ettei edes huomaisi. Täytyy olla todellinen seisahtuminen, että näkee toisessa syttyneen kipinän.

Ystävä itki eilen, miten sen ex on löytänyt uuden. Homma kariutui heillä ystävän haluun saada lapsia ja miehen haluttomuuteen. Tietenkin kuten jo arvata voi, exän uusi on yksinhuoltaja. Onhan se sellainen tilanne, on kuin kakkosnelosella toista päähän hakkaisi. Ystävä itki itseään rumaksi, mikä on aika hämmentävää, että se koko hylkääminen ja riittämättömyyden tunne kulminoituu ystäväni mielessä juuri ulkonäköön, huolimatta siitä, että mies on todistettavasti joskus pitänyt ystävääni niin miellyttävänä ulkonäöltään, että on parisuhteeseen tämän kanssa alkanut.

Herkkä paikkahan se on useimmille, tuo oma viehättävyys. Puhuimme pitkään miten sitä itseään täysin järjettä vertaa muihin huolimatta, etteivät ne toisetkaan välttämättä mitään onnellisia ole. Minä haluaisin olla siro, pieni ja siro. Ystävä tahtoi olla kiinteämpi, oli nimittäin kuten aina, jokseenkin huomattavasti paljon realistisempi kuin minä. Reisien kanssa on helpompi toimia kuin rintakehän kylkiluiden ympärysmitan.

Ystävä on ulkonäöltään sellainen, joka jakaa mielipiteitä. Joku varmasti ajattelee rumaksi ja toiset viehättyvät erikoisella tavalla kauniista. Ei mikään tusinatavara siis. Minun mielestä hän on kaunis. Saattaa tietenkin olla, että olen jäävi, koska välitän hänestä paljon ja sellainen välittäminen eli rakkaus tapaa tehdä toisesta kauniimman. Välillä sitä on melkein sokea sille, miltä läheiset näyttää. Unohtaa sen ulkokuoren ja näkee vain ihmisen. Näkee huumorin, empatian, ystävällisyyden ja välittämisen. Osaa arvostaa toisen rohkeutta ja luotettavuutta. Ei ole vieras toisen virheille, mutta pystyy arvostaa ja kunnioittaa, rakastaa niitäkin puolia, koska ne tekevät toisesta inhimillisen. Ne on niitä kultaa kallimpia asioita, asioita, joilla on merkitystä. Emmekö juuri toisen heikkoutta ja tarvitsevuutta rakasta. Sitä miten itsekin uskaltaa olla epävarma, kun näkee toisenkin siihen luottavan. Sinne päästäkseen pitäisi vain päästä sen ensimmäisen asian yli, ulkonäön.

Rakkaudesta on hienoa puhua. Se on niin abstraktia. Parisuhteilla ja rakkaudella tuntuu olevan hyvin vähän mitään tekemistä toistensa kanssa. Rakastuminen on pelkkä lähtölaukaus maratoonille.

Tahmaisia ja haisevia päiviä

Päivät on kiinni toisissaan kuin siirapilla. Ei hyvä.

Pientä hajoilua ollut koko aamun. Kiskon itseäni niskasta. Hajoilut alkoi heti herättyä. Nyt psyykkaan, psyykkaan ihan simona itseäni. Viime viikko oli niin hyvä, suhteellisesti mitattuna. Tämä tästä taas. Alan tuntea itseni taas ihmiseksi vähitellen. Vähemmän likaiseksi, sellaiseksi, ettei tarvitsisi liottaa itseään pois. En niin haisevaksi.

Ystävä piti saarnaa siitä, etten ole maailman vastenmielisin ihminen, ettei minua juosta karkuun. Ehkäpä, ehkäpä.

Aloitin mielialalääkkeet taas. Jaksaisiko niitä syödä useita viikkoja, jotta ne alkaa toimia. Pitoisuudet olisi riittävän korkealla, sitten nostaisi siihen määrään, missä "ne" arvelee niiden alkavan todella tehdä muutosta asioihin. Tämä on haave. Joskus parin kuukauden päästä olisi sillä mallilla, että voisi niistä olla jotain hyötyä. Ei sovi kärsimättömälle kärsijälle. "Ne" on sitä mieltä että 60mg serotoniinivalmistetta olisi nyt hyväksi. Yritetään ensin 20mg säännöllisesti muitten lääkkeitten ohella. Pari viikkoa sillä, sitten nosto, toiset pari viikkoa ja sitten reseptin määrään, ehkä jo lokakuulla näkyisi jotain vaikutusta.

Ihan äärimmäisen kurja olo yhtäkkiä. Mitäs sitä sitten? Milläs sitä itsensä tästä hemmetistä nostaa tälle päivää. Ahdistus alkaa taas haista. Ahdistus haisee pahalle. Minä haisen taas ahdistukselle. Täytyy tehdä asioita. Pistänpäs toimeksi. Teen asioita.

Tänään lähdetään ylläpitämään ihmissuhteita. En halua. Mulla ei ole mitään annettavaa. Tuollaiset ihmisten tapaamiset häiritsee, mun erakoitumistani. Hyvä syrjäytyminen menee ihan piloilleen kun ihmiset haluaa tavata mua. Huolella olen itseni sulkenut sisälle ja sillä menee pilalle, että joku tahtoo mut kutsua luokseen. Suorastaan vääntää ja pakottaa ulos. Höh.

Vähän sama kun saa päälle kunnon paniikin ja sitten joku sotkee sitä logiikalla ja järjellä. Hyvin on saanut itsensä rytmihäiriön partaalle ja joku tulee osoittamaan harhaluulot siksi, mitä ne todellisuudessa on. Ajattelematonta. On suorastaan rakentanut ajatusjärjestelmiä tukemaan täysin epärationaalisia ja harhaisia kuvitelmiaan ja sitten joku onneton tunari palauttaa itsen maanpinnalle. On täysin keskittyneenä hapensaannin tuskaiseen vaikeuteen, ja sitten huomaa, että ihan todella on pelännyt täysin järjettömiä asioita. Surkeaa. Hyvä paniikki, ihan hukkaan.

Tiedostan, että tämä homma ei toimi. Siis se, ettei missään ole mitään tökkimässä mua eteenpäin. Päässään on samoissa hemmetin kuvioissa, eikä ole ketään kysymässä tarkentavia kysymyksiä lähinnä siitä, onko mun ajatuksissa mitään järkeä missään ylipäänsä koskaan. Kun tietää ettei ole.
Ja ei, en osaa kirjoittaa, itse luit silti tänne asti. Ja kyllä, olen vihainen.

Kausaaliset ja funktionaaliset syyt

En taas tunnu pääsevän etuovestani ulos. Seisoin eilen jo eteisessä. Yritin hahmottaa syitä sille miksi näin on. Mitkä ne minun perusteeni tälle kotona kyhnöttämiselle ovat?

Olen kotona, koska täällä on hyvä olla. En mene ulos, koska en saa aikaiseksi hyvää syytä poistua asunnosta. Siis tarpeeksi hyvää syytä. Kun ne ilmiselvät ei tunnu riittävän. Taidan olla vaativaa tyyppiä mitä tulee perustelemiseen.

Tänään ei ole niin ällöttävä olo kuin eilen. Tänään tunnen itseni vain tyhmäksi.

Minne sitä menisi tänään? Jonnekin on lähdettävä. Otettava kirjat mukaan ja mentävä. Jos lähtisin Helsinkiin. Minne siellä menisin? Missä siellä voi vain olla ja lukea?



Pesen hampaat, vaihdan vaatteet, lähden ulos, hyppään bussiin. Pois ihanien seinien sisältä. Se parantaa, tekee hyvää. On varmasti parempi olo illalla kun on saanut itsensä liikkeelle. Parannan itse itseni näin. Hop hop, nainen. Toimintaa.

yh, yh, ällöttävä

Välillä tuntuu, että mätänee. Tänään etenkin. Ihan fyysisisesti. Vuotaa jotain mätää ympärinsä. Haisee ja on ällöttävä. En tehnyt mitään tänään, kun en jaksanut. Ihan olin vaan. Kuuntelin musiikkia. Ja tunnen mätäneväni, vaikken mätäne oikeasti. Tuntee itsensä likaiseksi vaikka ei ole. Suussa on paha maku koko ajan. Tänään ei tullut mistään mitään kun olin vain ällöttävä. Olen ällöttävä.

Olen ollut liikaa sisällä. Pitäisi ulos varmasti taas, raikkaaseen ilmaan. Odotan pimeää.

Keitän ehkä kahvit ja menen suihkuun. Se on niitä elämän riemuja. Ottaa iso kahvikuppi ja mennä sen kanssa suihkuun. Olen harrastanut kahvin juomista suihkussa kun ystävä suositteli sitä ja minä uskoin. Syystä, se yhdistää kaksi hyvää asiaa, kahvin ja se miten pesee sitä mädännyttä oloaan pois. Antaa veden valua ja juo kahvia. Varoo räiskyttämästä shampoota kuppiin.

Tein eilen kasvispihvejä. Ihan ok. Niitä on vieläkin, syön iltapalaksi. Ne täytyy syödä pois nyt. Etten ala kuvitella niiden menevän pilalle. Mulla on pilaantuneen ruuan pelko. Pelkään pilaantunutta ruokaa. Siis sitä, että syön vahingossa pilaantunutta. Varmaan joku lapsuuden trauma. Välillä heitän koko jääkaapin sisällön roskiin kun ajattelen sen olevan pilaantunutta. En tästä huutele, kun siitä tuntee syyllisyyttä ja se on tyhmää. On väärin heittää ruokaa pois jos se on vielä syötävää. Mä vain saan päähäni jonkin olevan pilalla ja sitten jätän sen syömättä ja sitten se menee oikeasti pilalle.

Tänään olen kuunnellut Annieta:

Koiranpaskaa

Makasin päivällä puistossa, lammen rannalla, viltillä. Aurinko paistoi, yritin lukea. Olen herätellyt itseäni vastaanottamaan tulevia opintoja kertailemalla, mistä kaikessa taas olikaan kyse. Hitaasti luen sivuja kahviloissa ja tänään puistossa. Asioita hidastaa se, etteivät aivot tunnu toimivan kunnolla. Keskittymiskyky minimissä, muisti ei toimi, kyky yhdistellä lukemaansa yhtään mihinkään puuttuu, väsyy nopeasti. Yritän olla silti sinnikäs. Jos siitä jotain silti uppoaisi. Jokin ajatus. Äkkiä tajusin hetken olevan täydellinen. Aurinko ja tuuli, kutitteleva nurmi, päätin olla hetken onnellinen. Suloinen hetki heittää kirja pois ja laittaa silmät kiinni. Antaa lupa olla.

Lähilammella asustelee lintuja, sorsia ja lokkeja. Ne elelee siinä rauhaisasti yhteiseloaan. Vaeltelevat lammen rannalta toiselle pitkin päivää. Heittelevät vettä siipiensä päälle ja hamuilevat pohjasta mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Leppoisaa eloa. Eräs lokeista seisoi pitkään lähellä, sitten se alkoi rivakasti kävellä kohti. Silmittömän nopeasti se nappasi maasta valtavan pitkän madon ja nielaisi ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Ne sanoo, että aikainen lintu nappaa madon, mutta sairaan nopee nappaa sen myöhemminkin päivällä. Sitten se lintu muuten paskoi siihen. Hienoa.

Laitoin 50 euroa lääkkeisiin. Johan kirpaisi. Nuo pitää nyt sitten syödä, ruokaan ei rahaa paljon sitten nimittäin jäänytkään. Mummsnomsmummsnomms. Joka helvetin päivä, aamuin illoin. Mutta mutta. Näin tehdään.


Tänään on naurettu tälle:



Hyvä sarja, Ihmebantu.

Luen liian montaa kirjaa kerralla/No One Loves Me & Neither Do I

Päivä vaihtuu pian toiseksi.

Istuin päivällä kahvilassa lukemassa. Viereen istui kaksi naista. Jäivät jotenkin epäselviksi keitä olivat. Ne puhui niin ettei niistä saanut selvää, mitä ne toisilleen olivat, luulen ystävättäriksi. Puhuivat kuten olisivat aina tunteneet ja ymmärsivät puolesta sanasta toisiaan. En kiinnittänyt huomiota, laitoin musiikin vain kovemalle keskittyäkseni ja sitten kappaleiden välissä kuulin, että toisella niistä oli syöpä. Se keräsi tietoja hyvistä lääkäreistä, kierteli niillä kysymässä mielipiteitä. Se toinen pohti "onkohan se raskasta olla syöpälääkäri?". Kirjoitin runon tumma paahto kahvista ja niistä naisista, mutta unohdin jättää sen Prismaan. Ehkä huomenna muistan.

Sillä naisella oli sellainen ... asenne. Se oli päättänyt taistella. Ajatella kaikkea muuta kuin luovuttamista. Päättänyt luottaa kuuluvansa enemmistöön, joka selviää. Ja kuitenkin. Pieni nielaisu sanojen välissä kertomassa, että takaraivossa on pelko. Loppuuko tämä kaikki hyvä ennen aikojaan, päättyykö tarina liian aikaisin, olenko jo kuluttanut kaiken onneni, nyt juuri kun sitä todella kaipaisin. Sillä onnekas hän oli siihen asti ollut. Se näkyi ja kuului kaikessa hänessä.

Tein tänään valkosipuleipää, pastaa ja kastikkeen. Ja mustikkapiiraan. Leipä kuivui oltuaan liian pitkään uunissa. Sisko sieltä soitti enkä muistanut leipääni. En osannut puhua. Olin vain tuskainen ja väsynyt. Sisko olisi halunnut kuulla elämästäni. En osannut puhua. Oli tuskainen hetki. Jälkeenpäin itkin. En osaa enää puhua.

Ystävä oli tänään tutkimuksissa. Unohdin. Sillä tärisee kädet oudosti. Ihme huimausta välillä. Ne laittoi sähköä sen hermoihin. Minä unohdin, että se on tänään. Se murehtii, että se on vakavaa. Unohdin ja kun sitten muistin kun ystävä alkoi kertoa, olin liian väsynyt ajatellakseni ja puhuakseni. En osaa enää tukea ystäviäni. Aivot väsyvät, en osaa kuunnella tai puhua. En pysy perässä. En muista. Unohdan kaiken. En osaa olla ystävä nyt. En edes niille keistä välitän.

"Then i said, 'No one loves me... neither do i'

It makes perfect sense,

So I never ask why

All gone tomorrow

Because life doesn't wait

You can keep your soul

I don't wanna soul mate"

Olen tuhlannut rahaa kuin ei huolta huomisesta. Nyt täytyy siirtyä tiukkaan talouteen loppukuukauden ajaksi.

Väsynyttä. Lukemaan ja nukkumaan. Minulla on liikaa kirjoja lainassa. Luen liian montaa kirjaa kerralla. Väsyttää helvetisti.

Olla ja ei olla - tarina ruumiista

Puhuttiin siitä ristiriidasta, kun on fyysisesti läsnä, muttei kuitenkaan paikalla. Luulen, että se on vain jumalaton kuilu siinä mielen ja ruumiin välillä. Sitä miten ei koe omaa ruumistaan omakseen. Ruumiillisuus on hankala asia. Etenkin kun se olisi jossain määrin paremmin hallittavissa kuin tunteet ja ajatukset.

Vihaan valokuvia ja peilejä. Enkä edes eniten siitä syystä, etten pidä ulkonäöstäni vaan, koska ne ovat muistoja siitä, että olin ruumiillani läsnä tilanteissa, joissa en pääni sisällä ollut. Kun ei näe itseään, olemisen todellisuutta voi ikäänkuin vältellä lähes loputtomasti.

Minä haluan vähän tilaa. Tarkoitan pientä tilaa. Kun kahlitsen fyysisen itseni pieneen tilaan, päässäni oleva taipumus karata kaikesta tulee helpommaksi. Ja osaan karata päässäni paikkoihin, joista kukaan ei tiedä, enkä tule niistä ikinä kertomaankaan. Lapsena sitä kutsuttiin hyväksi mielikuvitukseksi, sittemmin siitä on tullut pakokeino. Varmasti kaikki jossain määrin kompensoi elämäänsä kuvittelemalla sen muunlaiseksi, minä vain kuulun siihen joukkoon, jolla sitä tapahtuu ongelmaksi asti.

Miten sitä onkaan onnistunut tuhoamaan suhteensa kehoonsa, vai onko kyse siitä, ettei sitä koskaan ollutkaan. Miten sen saa korjattua. Haluan ymmärtää ruumiini paremmin osaksi itseäni. Todellisuus on kuitenkin se, että kehoni on todella totta ja se kuuluu minulle. Se on ainoa kiinteä todellinen asia, jonka omistan. Ainut asia maailmankaikkeudessa, joka todella on minun, vaikken aina voi valita mitä sille tapahtuu. Minä olen myös kehoni.

Mitä se nyt on? Nyt se on kaatopaikka ja vankila. Se on pelkkä kiusallinen todistusaineisto olemisestani. Kehoni on tutkimaton erämaa itselleni. Puolet ajasta en tiedä, missä se on. Kämmenselässäni on jatkuvasti mustelma, koska en oikeastaan tiedä missä käteni kulloinkin heiluu. Käsi kun on eri tilassa minun kanssa. Todellisuus tekee mustelmia, pään sepittäessä varsin miellyttäviä vaihtoehtoja mielelle vaeltaa. Hämmentävä kasa ainetta, joka jostain syystä on olemassa ja vie mieltä paikkoihin.

Minä tarvitsen kehoani. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi se on niin hankalaa. Minä tarvitsen jalkojani ja käsiäni. TArvitsen korvia, nenää ja suuta. Munuaiset, maksa ja muut elimet, olen teistä täysin riipuvainen. Mieli, joka ei halua olla tarvitsee teitä olemassa olemiseen. Pääsinkö taas johonkin ytimen tyyppiseen oivallukseen. Mieli ei halua, mutta ruumis jatkaa olemistaan. Sydän perhana jatkaa sykkimistään, vaikka mieli tahtoisi aineettomuutta.



Olen tehnyt päivälleni suunnitelman. Menen kirjastoon ja sitten ostoskeskukseen istumaan. Istun ja katson ihmisiä. Juon kahvia ja katson ihmisiä.

Mitä sitä sitten söisi?

Kasvissosekeitto päivällä. Illalla eilistä broileririisimössöä.
Sitä varmaan riittää vielä huomisellekin.
Pakkasessa on jäätelöä. Jos murehtisin ja märehtisin samalla jäätelön pois kuljeksimasta.

Oodi rakkaudelle, jota en koskaan omistanut ja elämälle, jota en ikinä viettänyt

Olisin sinulle hyvä, mutta sinä vain työntelet Prismassa ostokärryjä lastesi kanssa. Kärryissä on ruokaa lapsille, joita en koskaan kanssasi saanut. Sinä vietät aikaasi rakkaittesi kanssa ja minä vain luen uudelleen sanojasi löytääkseni rakkautta, sillä olethan ihana ja sanoissasi sen parhaiten paljastat.

En kaataisi empaattiseen syliisi turhia murheitani, enkä pelkäisi kanssasi. Olisin vahva ja herkkä oikein, en murenisi hylätyksitulemisenpelosta ja osaisin olla hellä ja koskettaa. Rakastaisin lapsiamme, enkä väsyisi niihin, koska minullahan olisi sinut. Tuki ja turva, mies, joka ymmärtää. Olisin pehmeä alusta sinun pudota. Olisin vuorollani suoja sateelta, kun maailma välillä olisi sinullekin julma. Maailma on kaikille välillä julma, myös sinulle, vaikka olet ihana, etkä sitä ansaitsisi. Silloin kuorruttaisin sinut suudelmiin, joilla olisi parantava voima. Hieroisin kipeitä ohimoitasi ja sinä leijuisit rentona vierelläni löytämässä itsestäsi sen voimasi taas.

Minä osaisin olla yksin. Yksin niin, että olisin turvassa itsessäni, vaikka olisit poissa, vaikkei sinua olisikaan. Minä tietäisin, että palaat kyllä, uskoisin, että aina tahtoisit palata. Osaisin kaivata, enkä sulkisi sinua ulos menettämisenpelossani. Kun väistämättä riitelisimme, tietäisin, ettet tahdo pahaa ja sinäkin uskoisit, että haluni olla vapaa sielussani ei veisi sinulta mitään sillä palaisin päässäni tekemiltäni retkiltä aina sinun luoksesi.

Olisin ihana ja sinä vain työntelet Prismassa ostoskärryjä lastesi kanssa, etkä tiedä minun olevan olemassakaan ...ja oikeasti sinäkin olet vain haavekuva.

Vitsit vähissä

Olen tyhjä.

Yritän pusertaa esseetä loppuun. Ei siitä paljon puutu. Ongelma vain on, että olisi mentävä sähköpostiin palauttamaan se. Ruikutettava, että se otetaan vastaan. Arvostellaan. Annetaan kurssista armollisesti opintopisteitä.

Kammoan ajatusta, että pitäisi selvittää kaikista kesken jääneistä kursseista ne esseet, tentit ja muut mitä niistä vielä puuttuu. Se tuntuu tuskalliselta. Suolta jonne uppoaa ensimmäisellä askeella.

Välillä blogi on paikka suostutella itseään. Kuten nyt. Kirjoita se puuttuva keskeneräinen kappale. Mene sähköpostiin, liitä tiedosto, väkerrä säälittävä saate ja se on siinä. Ei sinun tarvitse lukea lukemattomia viestejä. Ei tänään tarvitse tietää enää mitään. Tämä vain. Yksi asia kerrallaan. Tee se nyt, ahdistus helpottaa kun hengität ja teet. Sitten se on tehty.

Hetken myöhemmin:

Tein sen. Nyt se on tehty.

Sähköpostissa oli 105 avaamatonta viestiä. Suurin osa selvästi turhaa itseä koskematonta huttua. Kuitenkin, siellä oli viestejä Verkkoympäristöön tulleista viesteistä. En mene tänään lukemaan niitä. En avaa yhtäkään kouluun liittyvää ohjelmaa enää tänään. Tämä riittää. Olenhan tehnyt enemmän kuin puoleen vuoteen opintojeni eteen.






Olen ilmoittautunut liian harvoille kursseille. En saa suoritettua suorittamattomia. En pysty enää ikinä mennä tenttitilanteisiin. En enää ikinä saa luettua tenttikirjojani. En saa kirjoitettua esseitäni. En uskalla mennä kouluun. En pysty kohdata opettajia. En kykene katsoa opiskelukavereita silmiin. Lukittaudun vessaan enkä uskalla mennä luennoille. Luentoja on liian vähän. En saa tarpeeksi opintopisteitä. En saa mistään rahaa. Menetän kaiken. Olen jo menettänyt kaiken. Olen paskapaskapaskapaskapaska. Se opettaja ei varmasti ota tuota tehtävää vastaan. Se oli huonosti kirjoitettu, ei vastaa tehtävänantoa. En pysty mennä luennolle. Tukehdun. En saa happea ja tukehdun.

Mitä Ihmettä?

Näin hyvää unta. Näin onnellista unta. Käsittämätöntä. En muista tälläistä. Kaikissa unissani on vähintään painostava tunnelma, jota ei jälkikäteen halua ajatella. Keskimäärin ne ovat oman itsensä raatelun jatkeita. Olen hämmentynyt. Koko uni oli tapahtumien sarja onnellisuutta ja onnistumista.

Hämmentävintä oli huomata, että uni sattui parin hyvin huonon päivän jälkeen. Eilen huomasin pysähteleväni toimissani nielemään itkua.

TV:ssa näkyy vaaleanpunaista suomalaista valiolihaa juoksemassa autiomaassa. Suezin kriisin rauhanturvaajia. Kovia äijiä. Suomalaisia miehiä parhaimmillaan.

Nyt syön aamupalan ja mietin, mitä voi seurata yöstä, jolloin on nähnyt hyvää unta. Hyvänen aika sentään.

Paineita

Hiki valuu. Se tippuu pisaroina otsalta. Matalapaine pistää migreenin tykyttämään otsassa. Kehno olo.
Pesen pyykkiä. Helvetti. Kahvia koneeseen, lisää, lisää, lisää. Taloyhtiön toinen kone on rikki. TAAS. Paska homma.

Sain taas kantapääni auki eilen lenkillä, voi vitjat. Tuo ei parane ikinä. Minä syön noita hiton lääkkeitäni, kaikkia muita paitsi mielialalääkkeitä. En suostu niihin vielä. En ole saanut itseäni suostumaan niihin vielä. Typerä, komea lääkäripoika nosti annoksen niin kovaksi keväällä. En ryhdy tuohon nyt.

Sain suostuteltua itseni hakemaan postin. Ei mitään ihan kauheita asioita tällä kertaa. Mitä nyt olen unohtanut maksaa opintolainan korot. Jaiks. Miten olen saattanut unohtaa. Hyvin hoidettu taas asiat, hyvä tyttö. Hemmetti.

Ihanassa asunnossani saa läpivedon. Sadetta repivä tuuli pääsee koko huoneiston läpi. Rakastan asuntoani. Ehkä paras kaikista säälittävistä pikkuluukuista, joissa olen asunut.

On kai otettava Sumatriptan. Ei auta. Typerät säät.

Huomenna tapaan ystävän pitkästä aikaa. Mahtavaa! Jotain odotettavaa.

Arrrrrrrrki

Asia päivässä, eikös niin. Huomenna ehkä jo kaksi. Se pitää käväistä koululla hakemassa uudet sähköpostitunnukset. Iloista on kun on taas vaihtunut kaikki salasanat, eikä järjestelmiin pääse. Siitä sitten alkaa taas opinnot kunhan pääsee järjestelmiin katsomaan missä ja milloin pitäisi olla.

Kävin mol.fissä. Siellä ei ollut oikein paikkoja, joita hakea. Muutama henkilökohtaisen avustajan paikka, mutta se on koiran virka, muttei taas auta. Pakko hakea jotain ja toivoa, että löytyisi jokin säällinen. Avustajana voi olla kivaa, mutta välillä se on perseisintä hommaa ikinä. Koettu on, mutta pakko päästä töihin.

Mä ahnehdin elämää taas. Tuskastuttaa ihan kaikki. Olen anellut seuraa festareille veljestä tyttöystävineen. Miksi haluan festareille, en tiedä, jotain nuoruden kaipuuta kai. Olen tässä mietiskellyt paljonko omasta kriisistä on suorastaan 3kympin kriisiä. Toivon, ettei yhtään, mutta pakko kai se myöntää, että kun pelisuunnitelmaa ylioppilaaksi päästyään teki, en ihan näin montaa mutkaa ajatellut tekeväni ja kierros on ollut jokseenkin pettymys.

Hain kirjastosta kirjoja. Sosiologiaa, psykologiaa, venäläisen klassikon ja hömppää. Pysyy asiat tasapainossa.

3 minuuttia sitten huomasin, etten ole syönyt koko päivänä. Tämähän menee ihan reisille taas tämä päivä.

Puhuin äidin kanssa puhelimessa. Se osaa ihmeellisellä tavalla painaa oikeita nappuloita, mitä tulee ahdistukseni lisäämiseen. En jaksanut kuunnella. Tiedän kyllä ihan luettelematta, missä menee hommat vituilleen. Tiedän kyllä luettelematta, missä asioissa on tullut taas hoidettua jutut huonosti. Jos tässä keksisin mitä tehdä toisin varmasti tekisinkin

Lauantai-iltana nukkumaan mennessä päässä vilahti ajatus. Olin siitä hyvinkin hämmentynyt. En ole ajatellut asioiden olevan siinä pisteessä, enkä ymmärrä mistä se ajatus tuli. Mieleen vain juolahti: "Menen huomenna kotiin ja tapan itseni." En tehnyt niin, enkä tee, mutta sieltä tuo ajatus jostain nousi. Se jotenkin pulpahti vain. Sen jälkeen päässä oli hiljaista. Oli vain tyhjyys. Pieni hetki pysähtyä toteamaan ajatelleensa juuri itsemurhaa vakaalla äänellä.

Sitä luulisi sellaiseen liittyvän jotain hysteriaa, mutta nyt se tuntui jonkinlaiselta oivallukselta, mikä on paha juttu. Toisaalta oma himo juoda elämää liittyy ehkä siihen. Minulla olisi nyt jano tehdä, mutten tiedä mitä ja missä. Tulin kaupungilta kotiin ja bussia odotellessa tunsin pettymystä, en keksinyt minne olisin mennyt ja mitä tehnyt. Tulin kotiin ja toivoin, että olisi jotain jossain. Olisi rohkeutta taas itsessä tehdä ja mennä.

Kello on jo paljon, mutta voisin silti lähteä vielä ulos. Taskulamppu mukaan ja ulos. Miten mukavaa kun on taas suunnitelma.

The Daily Show With Jon Stewart	Mon - Thurs 11p / 10c
Large Hadron Collider
www.thedailyshow.com
Daily Show Full Episodes Political Humor Tea Party