Luoja mä vihaan kevättä

Positiivista, nukun. Negatiivista, nukun liikaa.
On käynyt ilmi, että minulla on uniapnea oireita. Pitäisi käydä ensi hätään lääkärillä tarkistutamassa nielu. Nielu/kitarisojen irtirepimisestä voisi olla apua. Angiinat voisivat vähentyä ja pääsisi eroon kurkussa jatkuvasti asustavista propuista. Ne ovat sellaisia valkoisia haisevia mätäkokkareita, joita muodostuu tuonne kurkkuun. Taidan kuitenkin tarvita jonkinlaisen ammattilaismielipiteen ensin, kun en edes tiedä mitä kurkusta pitäisi repiä ja mihin kaikkeen se voisi auttaa. Enkä tiedä missä välissä tämänkin asian saan hoidettua.

Heräsin ihmisten ajoissa, touhuilin ja menin unille uudelleen. Koko päivä on nyt siis nukuttu. Päin vastoin kuin aina tähän mennessä elämässäni, nukahtaminen on helppoa. Nukahdan nopeasti ja syvästi. Vaivun koomamaiseen syvään uneen, johon kuulemani mukaan liittyy hengitystapa, jossa haukon ilmaa kuin se ei menisi täysin keuhkoihini. Se selittäisi paljon. Se selittäisi osan tästä väsymyksestä.

Olen kai selvinnyt jokseenkin vuoden vaikeimmista päivistä. Olen elossa. Se on taas voitto, sellaisella todella säälittävällä mittaristolla katsottuna. Työkuntoinen en silti ole. Väsymys on hermostuttavaa. Olen syönyt D-vitamiineja lähes koko talven, niistä on saattanut olla apua. Syöminen on epätervettä, enkä saa itseäni ulos, joten liikkuminen on vähäistä. Tämän viikon rahattomuus teki minusta hetkellisesti toimintakyvyttömän. En muista yhtään olenko jo kirjoittanut näistä asioista, kirjoitan vain tänään, en tiedä ollenkaan mistä asiasta ja miten kirjoitan.

Jokin kaunis elämänvaihe on vielä joskus edessä, jolloin en vihaa kevättä. Että kykenen nauttia siitä, eikä se pistä koko elimistöäni uskomattoman fyysisen taakan alle. Toiset rakastavat kevättä. Kyllä minäkin, hetkellisesti. Silloin kun seisoo puron rannalla ja laskee näkevänsä 6 sorsapariskuntaa herttaisesti vierekkäin lepäämässä. Jonnekin puron varteen ne rakentavat paikan munille ja myöhemmin keväällä syntyy pieniä sorsia pienistä sorsanmunista. Silloin sitä nostaa katseensa siniselle taivaalle, avaa kaulaliinansa ja antaa keväisen tuulen virkistää kasvonsa. Tulee se kevät ja puihin vielä joskus lehdetkin, kunhan jaksaa sinnittää.

Olen nyt tukossa ja jumissa. Nukkunut viitisen tuntia keskellä päivää. Ennen vuoteeseen kömyämistä nostin imurin lattialle. Kaikki on pakkaamatta Ukon luo lähtemistä varten. Niin, täydellisestä erakoitumisesta siirryn junalla parisuhteeseen. Juna on oleva täynnä tuntemattomia ja minä yritän kaivaa itsestäni sen sosiaalisen puolen pintaan.

Mä pakotan tämän kaiken vielä toimimaan.

Selitä minut

Pitäisi taas tehdä asioita, mutten halua. Olen ajatuksissani palannut tänne usein, mutten saa kirjoitettua. Koin hetkellisen villin kynä-paperi-vaiheen, joka päättyi sanattomuuteen. Sanattomuutta on jatkunut pitkään.




Pyristelen opintoja eteenpäin. Tämä aika vuodesta on niin vaikea. Viime viikolla taisi tulla vuosi täyteen itsemurhayrityksestä. Yritän jaksaa jatkaa vieläkin.

Mikä on tukkinut suuni, sanani. Parisuhde. Kun on niin paljon hämmentyneitä tunteita, tunteistaan muutenkin epävarma tuntee tukahtuvansa. Ukko tulee tänne illalla, huomenna se vie minut katsomaan keikkaa. Juuri nyt en tunnista ajatuksiani taas.

Olen hirvittävän epävarma tästä suhteesta juuri nyt. Kriittinen puoli vuotta on kulunut, enkä tiedä kenen kanssa keskustella epäilystäni. Tiedän välittämisen, pitämisen, tykkäämisen, mutta intohimo uupuu. Miten tärkeä intohimo on?

Viime yönä näin pelkkiä seksiunia. Vain ja ainoastaan seksiä, ei muuta. Se oli siinä. Vain seksiä. Kohteena se savolainen Poliisit-sarjan poliisi. Se lyhyempi. Jaakko Heikkinen. Se, joka on liian komea. Lisäksi opiskelutoveri, hänkin maskuliinisuuden huipentuma. Punttien kanssa tehty ja lihaksista koottu otus.

Miten tärkeää on intohimo parisuhteessa? Kenen kanssa sellaisesta voi puhua jos ei puolisonsa?

Ei tärkeää. Tiedän sen. Seksi on tekosyy, pahempaa on epäilys siitä, ettei kohtaa emotionaalisella tasolla. Pahempaa on ettei voi olla varma hyväksyvästä ymmärtämisestä. Pahempaa on pelko älyllisen yhteyden puutteesta. On olemassa joku, jonka kanssa se yhteys on. Ystävä. Helpompaa itkeä seksin kuin turvallisuuden tunteen puutetta.

Sitä itkee ihan liikaa nykyään.

Olen valitsemassa miestä, jota on hyvin vaikea rakastaa. Olen valitsemassa miestä, josta on vaikea, jopa vain pitää. Olen hukassa. Minä pidän silti. Taidan jopa rakastaa. Tarvitsen selkeyttä, varmuutta. Jos ei luota elämään ylipäänsä, miten voi luottaa tulevaisuuksiin.

Mietin eilen narratiivisuutta, sitä miten olemme olentoja, joiden psyykkeessä on pakko tarinoille. Mitään ei ole olemassa vain yksittäisenä tapahtuman, kaiken on asetuttava paikalleen jatkumoihin, joissa ne saavat selityksensä ja myöhemmin niistä voi tulla itse jotain, johon viitata. Lokeroita, kansioita, kronologista etenemistä, jonka kautta kykenee ymmärtämään maailmaa. Selittämään.

Tulkinnallisuus, jonka lähtökohta on aina yksilö. Yksilöllä on historiansa, sosiaaliset, kulttuurilliset taustansa, arvonsa, joista nousevat olettamukset, elämänkatsomukset, maailmankuvat antamaan pohjan tulkinnalle.

Kumpi on tärkeämpää yksilön selviytymisen kannalta, tulkinta itsestä vai tulkinta toisista ihmisistä?

Pitääkö elää selviten? Miten elää? Miksi en ole vieläkään senttiäkään lähempänä vastausta? Aika kuluu ihmetelle miten elää ja elämä lipuu ohi. Idiootti. Haluan eroon tästä itsetuhoisuudesta. Haluan eroon halusta olla olematta. En halua suurempaa, enempää, mitään isoa. Tahdon olla onnellinen siitä, että olen olemassa. Narraatio, kaipaan tarinaa selittämään minut.