Mulla on parisuhdekriisi. Ukolla ei ole. Mä en tunne, että Ukko olisi seksuaalisesti kiinnostunut musta. Ettei ole tarpeeksi seksuaalista vetovoimaa. Se tuntuu hyvin pahalta. Ukko ei ole erityisen seksuaalinen tapaus, mutta mua ahdistaa tämä asia. Eniten siinä ahdistaa se, etten osaa keskustella asiasta tarpeeksi rauhallisesti ja tunteettomasti, järkipohjalta. Sukellan vain tähän epätoivooni ja olen kykenemätön toimimaan järkevästi.
Onko seksikkyys jotain sellaista mikä on sisäsyntyistä, joka lähtee omasta itsestä vai voiko toinen teoillaan ruokkia sitä.
Myöhästyin hoitajan ajasta. Luulin sen olevan klo 11, se oli ollut klo 10.
Perhana.
Olen liian väsynyt tehdäkseni töitä. Olen koulun kirjastossa ja tiedän että tämä on huono paikka kirjoittaa anonyymia blogia. Nukahdan tähän paikkaan. Tarvitsen kahvia. Tuntuu pahalta. Valvoin yöllä murehtien seksiä. Miten äärimmäisen naurettavaa. Kaikki olisi muuten hyvin. Minulla on vain vetovoimakriisi.
torstai 8. joulukuuta 2011
tiistai 6. joulukuuta 2011
Ystävyyden kirot
On tullut pohdittua ystävyyttä, ehkä siksi kun on kokenut tulleensa hylätyksi, toisaalta olen pohtinut jäykkyyttäni, sitä miten jumissa olen omissa käsityksissäni.
Ystäväni on jostain syystä siivonnut minut elämästään. Ei enää tahdo viettää kanssani aikaa. Hän on syksyn mittaan poistanut minut. Tehnyt sen vähitellen, pikkuhiljaa, hänellä ei ole minulle voimia, ei aikaa, ei resursseja. Omassa masennuksessani olen tietenkin raskas ihminen ja hänellä on vaikeaa. Luoja sentään tiedän että hänellä on vaikeaa. Olen silti pettynyt ja vihainen, hän totesi, ettei sillä ole väliä. Hänellä ei ole voimia. Tämä on silti häneltä valinta. Hän valitsee sabotoida tämän ihmissuhteen pois elämästään. En tiedä miksi. Ei kai auta kuin totella. Perääntyä ja jättää omiin oloihinsa.
Lahetin jokin aika sitten toiselle ystävälle viestin. Emme ole olleet yhteyksissä vuosiin. Hän vastasi, ehkäpä lähennymme vielä takaisin, ainakin minulla on ystävänpaikka siis vapaana.
Mies makaa sohvalla ja katsoo elokuvaa. Tunnen itseni rumaksi tänään. Vastenmieliseksi, karmeaksi ällötykseksi. Pakko tehdä jotain.
Ystäväni on jostain syystä siivonnut minut elämästään. Ei enää tahdo viettää kanssani aikaa. Hän on syksyn mittaan poistanut minut. Tehnyt sen vähitellen, pikkuhiljaa, hänellä ei ole minulle voimia, ei aikaa, ei resursseja. Omassa masennuksessani olen tietenkin raskas ihminen ja hänellä on vaikeaa. Luoja sentään tiedän että hänellä on vaikeaa. Olen silti pettynyt ja vihainen, hän totesi, ettei sillä ole väliä. Hänellä ei ole voimia. Tämä on silti häneltä valinta. Hän valitsee sabotoida tämän ihmissuhteen pois elämästään. En tiedä miksi. Ei kai auta kuin totella. Perääntyä ja jättää omiin oloihinsa.
Lahetin jokin aika sitten toiselle ystävälle viestin. Emme ole olleet yhteyksissä vuosiin. Hän vastasi, ehkäpä lähennymme vielä takaisin, ainakin minulla on ystävänpaikka siis vapaana.
Mies makaa sohvalla ja katsoo elokuvaa. Tunnen itseni rumaksi tänään. Vastenmieliseksi, karmeaksi ällötykseksi. Pakko tehdä jotain.
torstai 1. joulukuuta 2011
Minne katosi?
Minne se meni? Mitä lie tapahtunut? Miten tarina jatkui?
Tämän blogin pahin vihollinen on kynä ja paperi. Joko se on musta Pikku Myy kierrekansio tai punainen kiinalaiskuosinen kierrevihko tai mikä tahansa paperilappu, jos tilanne vaatii. Kyniä minulla on kolme miljardia.
Ukko oli eilen käymässä. Se puuskautti ulos R-sanan. Minä onnenkyyneliä. Kun ovella hyvästelimme, sanoin R-sanan takaisin.
Se tuntuu välillä niin hyvältä. Toisinaan pelkopeikot tanssii olkapäillä. Ne nousee kivisydämeni luolista ihmettelemään sitä, että annan itseni olla hiukan onnellinen. Alkavat heitellä raskaita, teräviä kiviä. Niistä saa hyviä aseita, joilla raastaa sielunsa seiniä. Minun pelkopeikot ovat sieltä hirviöpuolelta, eivät lastenkirjojen suloisia otuksia. Milläs peikot voisin kesyttää? Voiko oikeista peikoista tehdä lemmikkejä?
Elämä hajoilee silti välillä. Se on sitä elämänväsymystä, josta en osaa päästää irti. Jaksamattomuutta mennä luennoille, joka johtaa siihen, että kurssi voi keskeytyä. Sieltä voi lentää ulos. Yhdessä kävi niin, taas. Muissa on vielä toivoa.
Jaksamattomuus, saamattomuus, kirottua.
Jos ja kun tekee töitä sitä aina innostuu. Paahtaa sen kellonsa ympäri ja sitten tulee se stop. Ja taas tarvitsee aikaa levätä. Muutenkin sitä on onneton ja onnellinen samaan aikaan. Itsekäs ja syyllinen. On oikeus elää elämäänsä ja silti sisällä on vaatimuksia, että tulisi luovuttaa elämänsä syyllisyyttään helpottaakseen pois. Onhan minulla nyt yksi syy lisää itsestäni huolehtia, vaan kun eivät edellisetkään ole riittäneet. Aina menee ylitse reagoinniksi. Aina menee ääripäästä toiseen.
Joulu on kutkuttavan lähellä. Paitsi että joululahjalista on väännetty, on pohdittu joulun ruokia ja sen viettopaikkaa. Ukko ja minä, me mennään kotikotiin. Vaikka Ukko ei olekaan jouluihminen, se lupasi minun vuoksi kestää koko perinteitä pullollaan olevan joulun anoppilassa. Väkeä on tulee paljon ja tulee suurperhejoulu kuorrutettuna ekstrajäsenillä. Laajennetun perheen perheenjäseniä eli veljen tyttöystävän sisko. Sisälläni sykkii joulusydän. Tänään tahdon jouluostoksille. Lahjaostoksille, kyllä kiitos.
Olen päättänyt uskoa seuraavia asioita itsestäni:
1. olen kiltti.
2. olen mukava.
3. olen hauska.
4. olen viisas.
5. olen ihana.
Minä tiedän itsestäni:
1. olen tavannut harvinaislaatuisen upean miehen.
2. olen oikeassa aikuisessa parisuhteessa.
3. olen rakastunut.
Äiti on vihdoin hyväksynyt Ukon. Sillä oli vaikeuksia asiassa hyvin paljon. Ukon poliittiset mielipiteet olivat äidilleni kauhistus. Kaiken sen päälle se löysi internetin ihmeellisestä maailmasta Ukosta tietoa, joka ei pidä paikkaansa, mutta joka pelotti sitä. Sen tällä hetkellä hauras mieli ei ollut kestää sitä. Tunsin sillä hetkellä kun veli soitti ja tajusin, että äitini luulee minun seurustelevan uusnatsin kanssa, itseni petetyksi. Tunsin sillä hetkellä kuin jalkojeni alta olisi vedetty matto, eikö minun perheeni vieläkään tunne minua? Näinkö vähän ne minuun luottaa? Yllätyksekseni siskoni oli se, joka luotti. Se sanoi, että "etköhän sinä tiedä". Kyllä, kyllä minä tiedän. Olen vähemmästäkin päättänyt olla pitämättä jostakusta. Olen lopettanut kirjoittelemasta miehen kanssa, koska kävi ilmi, että hänen äänestyskäyttäytymisensä vaaleissa sai aikaan minussa halveksuntaa. En kykenisi olla miehen kanssa, joka äänestää vaaleissa kauneinta naista puolueesta riippumatta. En voisi ikinä kunnioittaa sellaista miestä tarpeeksi, miten sitten ikinä voisin rakastua mieheen, jonka arvot olisivat niin vastakkaiset omistani.
Nyt kun äiti tapasi Ukon se rauhoittui. Minulla on sosiaalinen, puhelias, vilkas mies. Se on sellainen aktiivinen ja touhukas. Sitten kun on touhuttu, se istuu alas ja rauhoittuu. Järkevä, se on läpeensä järkevä ja vakaa. Periaatteellinen ja selkärankainen mies. Sitten se kysyy mitä on tehnyt ansaitakseen minut. Hullu mies, eikö se ymmärrä olevansa ainutlaatuinen. Ei tarvitse murehtia pettämisestä, ei tarvitse pelätä tulevansa huonosti tai epäreilusti kohdelluksi. Miehekäs mies, joka vetää päälleen vaaleanpunaisen oloasun, koska sen oudosti ajatteleva äiti on sellaisen sille jostain kaikille käsittämättömästä syystä joululahjaksi ostanut.
Kun tavattiin, sillä oli pulisongit. Sellaiset sormen paksuiset, jotka lähes yhdistyivät leuan alla. Se piti niitä siihen saakka kunnes joku sanoi niiden olevan karmeat. Lopulta se hetki koitti Hollannissa. Jokin merimiesten vapaa-aikakeskuksen tarjoilija oli kysynyt, mitä sen partakoneelle on tapahtunut. Muut ihmiset on sille välillä koelaboratorio, josta se etsii huvituksensa, mutta aina siten, että pahin piikki osuu siihen itseen.
Voisin kirjoittaa miehestä loputtomiin, olenhan rakastunut. En kiihkeästi vaan vakaasti, perinjuurin. Rauhallisesti ja läpikotaisin. En epätoivoisesti vaan hämmentyneesti siitä, miten kaikki on tapahtunut. Minut on voitettu, enkä pidä sitä pahana.
Tämän blogin pahin vihollinen on kynä ja paperi. Joko se on musta Pikku Myy kierrekansio tai punainen kiinalaiskuosinen kierrevihko tai mikä tahansa paperilappu, jos tilanne vaatii. Kyniä minulla on kolme miljardia.
Ukko oli eilen käymässä. Se puuskautti ulos R-sanan. Minä onnenkyyneliä. Kun ovella hyvästelimme, sanoin R-sanan takaisin.
Se tuntuu välillä niin hyvältä. Toisinaan pelkopeikot tanssii olkapäillä. Ne nousee kivisydämeni luolista ihmettelemään sitä, että annan itseni olla hiukan onnellinen. Alkavat heitellä raskaita, teräviä kiviä. Niistä saa hyviä aseita, joilla raastaa sielunsa seiniä. Minun pelkopeikot ovat sieltä hirviöpuolelta, eivät lastenkirjojen suloisia otuksia. Milläs peikot voisin kesyttää? Voiko oikeista peikoista tehdä lemmikkejä?
Elämä hajoilee silti välillä. Se on sitä elämänväsymystä, josta en osaa päästää irti. Jaksamattomuutta mennä luennoille, joka johtaa siihen, että kurssi voi keskeytyä. Sieltä voi lentää ulos. Yhdessä kävi niin, taas. Muissa on vielä toivoa.
Jaksamattomuus, saamattomuus, kirottua.
Jos ja kun tekee töitä sitä aina innostuu. Paahtaa sen kellonsa ympäri ja sitten tulee se stop. Ja taas tarvitsee aikaa levätä. Muutenkin sitä on onneton ja onnellinen samaan aikaan. Itsekäs ja syyllinen. On oikeus elää elämäänsä ja silti sisällä on vaatimuksia, että tulisi luovuttaa elämänsä syyllisyyttään helpottaakseen pois. Onhan minulla nyt yksi syy lisää itsestäni huolehtia, vaan kun eivät edellisetkään ole riittäneet. Aina menee ylitse reagoinniksi. Aina menee ääripäästä toiseen.
Joulu on kutkuttavan lähellä. Paitsi että joululahjalista on väännetty, on pohdittu joulun ruokia ja sen viettopaikkaa. Ukko ja minä, me mennään kotikotiin. Vaikka Ukko ei olekaan jouluihminen, se lupasi minun vuoksi kestää koko perinteitä pullollaan olevan joulun anoppilassa. Väkeä on tulee paljon ja tulee suurperhejoulu kuorrutettuna ekstrajäsenillä. Laajennetun perheen perheenjäseniä eli veljen tyttöystävän sisko. Sisälläni sykkii joulusydän. Tänään tahdon jouluostoksille. Lahjaostoksille, kyllä kiitos.
Olen päättänyt uskoa seuraavia asioita itsestäni:
1. olen kiltti.
2. olen mukava.
3. olen hauska.
4. olen viisas.
5. olen ihana.
Minä tiedän itsestäni:
1. olen tavannut harvinaislaatuisen upean miehen.
2. olen oikeassa aikuisessa parisuhteessa.
3. olen rakastunut.
Äiti on vihdoin hyväksynyt Ukon. Sillä oli vaikeuksia asiassa hyvin paljon. Ukon poliittiset mielipiteet olivat äidilleni kauhistus. Kaiken sen päälle se löysi internetin ihmeellisestä maailmasta Ukosta tietoa, joka ei pidä paikkaansa, mutta joka pelotti sitä. Sen tällä hetkellä hauras mieli ei ollut kestää sitä. Tunsin sillä hetkellä kun veli soitti ja tajusin, että äitini luulee minun seurustelevan uusnatsin kanssa, itseni petetyksi. Tunsin sillä hetkellä kuin jalkojeni alta olisi vedetty matto, eikö minun perheeni vieläkään tunne minua? Näinkö vähän ne minuun luottaa? Yllätyksekseni siskoni oli se, joka luotti. Se sanoi, että "etköhän sinä tiedä". Kyllä, kyllä minä tiedän. Olen vähemmästäkin päättänyt olla pitämättä jostakusta. Olen lopettanut kirjoittelemasta miehen kanssa, koska kävi ilmi, että hänen äänestyskäyttäytymisensä vaaleissa sai aikaan minussa halveksuntaa. En kykenisi olla miehen kanssa, joka äänestää vaaleissa kauneinta naista puolueesta riippumatta. En voisi ikinä kunnioittaa sellaista miestä tarpeeksi, miten sitten ikinä voisin rakastua mieheen, jonka arvot olisivat niin vastakkaiset omistani.
Nyt kun äiti tapasi Ukon se rauhoittui. Minulla on sosiaalinen, puhelias, vilkas mies. Se on sellainen aktiivinen ja touhukas. Sitten kun on touhuttu, se istuu alas ja rauhoittuu. Järkevä, se on läpeensä järkevä ja vakaa. Periaatteellinen ja selkärankainen mies. Sitten se kysyy mitä on tehnyt ansaitakseen minut. Hullu mies, eikö se ymmärrä olevansa ainutlaatuinen. Ei tarvitse murehtia pettämisestä, ei tarvitse pelätä tulevansa huonosti tai epäreilusti kohdelluksi. Miehekäs mies, joka vetää päälleen vaaleanpunaisen oloasun, koska sen oudosti ajatteleva äiti on sellaisen sille jostain kaikille käsittämättömästä syystä joululahjaksi ostanut.
Kun tavattiin, sillä oli pulisongit. Sellaiset sormen paksuiset, jotka lähes yhdistyivät leuan alla. Se piti niitä siihen saakka kunnes joku sanoi niiden olevan karmeat. Lopulta se hetki koitti Hollannissa. Jokin merimiesten vapaa-aikakeskuksen tarjoilija oli kysynyt, mitä sen partakoneelle on tapahtunut. Muut ihmiset on sille välillä koelaboratorio, josta se etsii huvituksensa, mutta aina siten, että pahin piikki osuu siihen itseen.
Voisin kirjoittaa miehestä loputtomiin, olenhan rakastunut. En kiihkeästi vaan vakaasti, perinjuurin. Rauhallisesti ja läpikotaisin. En epätoivoisesti vaan hämmentyneesti siitä, miten kaikki on tapahtunut. Minut on voitettu, enkä pidä sitä pahana.
tiistai 13. syyskuuta 2011
Virhe ihan vain mielenkiinnosta
Annoin sähköpostiosoitteeni jollekulle, jolle ei olisi pitänyt, en oikein tiedä miksi, se on mies, johon mulla ei ole niinkään edes mielenkiintoa, oikeastaan vain epäilyksiä. Haluan nähdä miten oikeassa olen. Jotain itsetuhoisuutta, tylsyyttä, jotain. Liittyy olotilaan. En voi hyvin. En tiedä. Virhe, jonka tietää olevansa virhe jo sen tehdessä, tekee sen vain mielenkiinnosta.
Fyysisesti tosi huono olo. Koko päivän kipua. Migreeniä. Se on ollut aallossa. Nyt ollaan matalalla. TVstä tulee dokumentti uusintana, jonka olen jo nähnyt. Paska päivä, mulla meni ohi vaikka mitä taas. Kirjasto, terapia, päivän verran elämää. Tiedättekö pahimman: Ukko. Meillä ei mene hyvin. Se oli hetken jumissa viime torstaina läheisellä juna-asemalla ja pyysi mua sinne. En mennyt, vaan ahdistuin. Sen jälkeen se on ollut vihainen ja helposti ärtyvä. Riideltiinkin. Tekstiviestiriita. Raastavaa.
Eilen riita oli taas lähellä. Puskin läpi. Totesin mielessäni, tunteiden heittelevän, enkä tiennyt syytä, siksi yritin käyttää järkeäni. Pieniä kipuja oli päässä. Yritin syödä hyvin, kävin lenkillä (ihana rakko taas kantapäässä). Tämä täytyy saada pois roikkumasta. Joko tehtyä välivaihe tai päätettyä lopullisesti. Haluan varmuutta. En tiedä mitä se haluaa. Luulen, että samaa.
Aamulla heräsin kipuun, jotenkin tavallaan huokaisin helpotuksesta, eilisen makeanhimo ja tunnetilat saivat selityksen. Mä olen migreenissä. Lisää unta. Herääminen. Hetkeksi ylös. Olo on heikko, takaisin sänkyyn. Unta. Ylös. Huono olo. Sänkyyn. Nyt olen ollut pari tuntia ehkä ylhäällä. Kohta taas unille. Elämä on ollut tämän päivän pausella.
Puuh. Mielialat heittelee vieläkin. Siksi se typeryys eli sähköpostin antaminen. Mun on ikävä Ukkoa. Perhana. Todellisuudessa näin täsmälleen sellaista miestä, josta olen unelmoinut ei ole ollut ennen Ukkoa. Se on ominaisuuksiltaan juuri se, mitä olen hahmotellut mielessäni. Miten äärimmäisen pelottavaa. Keskiviikko on totuuden päivä. Lähden ottamaan hahmosta sanojen takana selvää.
Huomenna toivottavasti parempi päivä. Tunteet rauhallisemmat kun ei kipuja päässä. Taidan kirjoittaa jotain jollekin.
Ukolleni
Fyysisesti tosi huono olo. Koko päivän kipua. Migreeniä. Se on ollut aallossa. Nyt ollaan matalalla. TVstä tulee dokumentti uusintana, jonka olen jo nähnyt. Paska päivä, mulla meni ohi vaikka mitä taas. Kirjasto, terapia, päivän verran elämää. Tiedättekö pahimman: Ukko. Meillä ei mene hyvin. Se oli hetken jumissa viime torstaina läheisellä juna-asemalla ja pyysi mua sinne. En mennyt, vaan ahdistuin. Sen jälkeen se on ollut vihainen ja helposti ärtyvä. Riideltiinkin. Tekstiviestiriita. Raastavaa.
Eilen riita oli taas lähellä. Puskin läpi. Totesin mielessäni, tunteiden heittelevän, enkä tiennyt syytä, siksi yritin käyttää järkeäni. Pieniä kipuja oli päässä. Yritin syödä hyvin, kävin lenkillä (ihana rakko taas kantapäässä). Tämä täytyy saada pois roikkumasta. Joko tehtyä välivaihe tai päätettyä lopullisesti. Haluan varmuutta. En tiedä mitä se haluaa. Luulen, että samaa.
Aamulla heräsin kipuun, jotenkin tavallaan huokaisin helpotuksesta, eilisen makeanhimo ja tunnetilat saivat selityksen. Mä olen migreenissä. Lisää unta. Herääminen. Hetkeksi ylös. Olo on heikko, takaisin sänkyyn. Unta. Ylös. Huono olo. Sänkyyn. Nyt olen ollut pari tuntia ehkä ylhäällä. Kohta taas unille. Elämä on ollut tämän päivän pausella.
Puuh. Mielialat heittelee vieläkin. Siksi se typeryys eli sähköpostin antaminen. Mun on ikävä Ukkoa. Perhana. Todellisuudessa näin täsmälleen sellaista miestä, josta olen unelmoinut ei ole ollut ennen Ukkoa. Se on ominaisuuksiltaan juuri se, mitä olen hahmotellut mielessäni. Miten äärimmäisen pelottavaa. Keskiviikko on totuuden päivä. Lähden ottamaan hahmosta sanojen takana selvää.
Huomenna toivottavasti parempi päivä. Tunteet rauhallisemmat kun ei kipuja päässä. Taidan kirjoittaa jotain jollekin.
Ukolleni
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Muutosvastarinta
En tajua tätä uutta käyttöliittymää, ensinnäkin se on ihan liian valkoinen, mutta onko tämä kuten kaikki muukin uudistuminen, sellaista joka lyödään väkipakolla läpi. Onneksi pidän tämän hetkisestä taustasta. Ei tarvitse ihan heti pähkäillä miten se muutetaan.
Mä sain jonkinlaiset lähtöpassit keskustelupalstalta. Sinne jäi kaipaajia ja pieni äänekäs vähemmistö juhlimaan poistumistani. Yritän ottaa sieltä jotain hyvää mukaani. Ehkä se on blogille hyväksi, voi tuhlata pakonomaisen kirjoittamiseni nyt taas tänne.
Mussa on nyt ahdistusta, sellaista opamoxia kaipaavaa. Mietin uskaltaisinko ottaa. Tekeekö se hyvää vai pahaa mulle? Miten se vaikuttaa huomiseen? Mulla olisi oikeus siihen, olen pärjännyt ilman, sitten kevään. Pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... Mitä sitä taikoisi mielikuvituksestaan?
Kun mä olin pikkutyttö, en leikkinyt varsinaisesti ikinä prinsessaa tai sellaista, mutten ollut poikatyttökään. Nyt mielelläni larppaisin soturikuningattarena ja vaatisin itselleni miekkaa. Prinsessat on vaaleanpunaisin hörhelöin kiedoittuja pitsiunelmia, mutta Soturikuningattarella on läsnäolossaa voimaa ja valtaa. Hän on. Mikään larppaus ei pärjäisi sille mitä pystyy kuvitella. Jos kuvittelisin, ajattelisin itseni paimentolaisheimon kuningattareksi.
Mulla olisi luotettuja prinssejä ja prinsessoja sekä lauma ruhtinaita. Hevosruhtinaita. Me vaeltaisimme ruohoaroilla ja asuisimme jurtissa. Kapinoisimme Keskushallintoa vastaan ruohoisilta kukkuloiltamme. Mä olisin armollinen, mutta vaativa kuningatar. Vihattu ja rakastettu, johtaisin joukkoja aina ensimmäisenä laukaten ja tekisin vähäisimmästäkin välillä tärkeimmän. Ja kaikki aaltoina lainehtivat ruohokukkulat ja tasangot olisi meidän. Minun ja minun väkeni. Ja tekisimme juustoja. Ja kutoisimme kauniita värikkäitä kankaita. Meillä roikkuisi hiuksissa meripihkahelmiä ja hopeaa, sekä sulkia. Hevosen päällä me oltaisiin yhtä ratsun kanssa ja ilman hevosta me muistuttaisimme susia. Hevosten rinnalla juoksisi pitkäsäärisiä koiria, jotka tottelisivat vihellyksiämme ja olisimme voittamattomia, kuten sissit yleensä ovat.
Mä toivon tapaavani Ukon pian. Pääsisin tästä nakuttavasta tunteesta. Saisin todennettua sen, onko siinä jotain, jonka päälle voisi alkaa rakentaa.
Eilen puhuttiin hoitajan kanssa mun tukipuistani. Niiden kaatumisesta, miten en ole oppinut löytämään itsestäni tarpeeksi materiaalia omiin tukipuihini. Kaikki on mahdollista. Muutoksesta voi kasvaa jotain uutta. Mistä tämä optimismi taas oikein nousee?
Mä sain jonkinlaiset lähtöpassit keskustelupalstalta. Sinne jäi kaipaajia ja pieni äänekäs vähemmistö juhlimaan poistumistani. Yritän ottaa sieltä jotain hyvää mukaani. Ehkä se on blogille hyväksi, voi tuhlata pakonomaisen kirjoittamiseni nyt taas tänne.
Mussa on nyt ahdistusta, sellaista opamoxia kaipaavaa. Mietin uskaltaisinko ottaa. Tekeekö se hyvää vai pahaa mulle? Miten se vaikuttaa huomiseen? Mulla olisi oikeus siihen, olen pärjännyt ilman, sitten kevään. Pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... Mitä sitä taikoisi mielikuvituksestaan?
Kun mä olin pikkutyttö, en leikkinyt varsinaisesti ikinä prinsessaa tai sellaista, mutten ollut poikatyttökään. Nyt mielelläni larppaisin soturikuningattarena ja vaatisin itselleni miekkaa. Prinsessat on vaaleanpunaisin hörhelöin kiedoittuja pitsiunelmia, mutta Soturikuningattarella on läsnäolossaa voimaa ja valtaa. Hän on. Mikään larppaus ei pärjäisi sille mitä pystyy kuvitella. Jos kuvittelisin, ajattelisin itseni paimentolaisheimon kuningattareksi.
Mulla olisi luotettuja prinssejä ja prinsessoja sekä lauma ruhtinaita. Hevosruhtinaita. Me vaeltaisimme ruohoaroilla ja asuisimme jurtissa. Kapinoisimme Keskushallintoa vastaan ruohoisilta kukkuloiltamme. Mä olisin armollinen, mutta vaativa kuningatar. Vihattu ja rakastettu, johtaisin joukkoja aina ensimmäisenä laukaten ja tekisin vähäisimmästäkin välillä tärkeimmän. Ja kaikki aaltoina lainehtivat ruohokukkulat ja tasangot olisi meidän. Minun ja minun väkeni. Ja tekisimme juustoja. Ja kutoisimme kauniita värikkäitä kankaita. Meillä roikkuisi hiuksissa meripihkahelmiä ja hopeaa, sekä sulkia. Hevosen päällä me oltaisiin yhtä ratsun kanssa ja ilman hevosta me muistuttaisimme susia. Hevosten rinnalla juoksisi pitkäsäärisiä koiria, jotka tottelisivat vihellyksiämme ja olisimme voittamattomia, kuten sissit yleensä ovat.
Mä toivon tapaavani Ukon pian. Pääsisin tästä nakuttavasta tunteesta. Saisin todennettua sen, onko siinä jotain, jonka päälle voisi alkaa rakentaa.
Eilen puhuttiin hoitajan kanssa mun tukipuistani. Niiden kaatumisesta, miten en ole oppinut löytämään itsestäni tarpeeksi materiaalia omiin tukipuihini. Kaikki on mahdollista. Muutoksesta voi kasvaa jotain uutta. Mistä tämä optimismi taas oikein nousee?
tiistai 6. syyskuuta 2011
Kesätaukoa
Lähes kaksi kuukautta taukoa... Olen edelleen elossa.
Tänään vihdoin saanut sähköpostit lähtemään opettajille. Vaan mitä sanoisin sinulle kesästä. Viimeisestä kahdesta kuukaudesta tai tästä hetkestä. Voi rakas blogi, hylkäsin sut, koska tarvitsin hetkellisesti jotain muuta. Tarvitsin ihmisiä.
Aloitetaan.
Syöpä.
Mun äitin syöpä elää ja voi hyvin. Se näytti ensin keuhkosyövältä ja sitten todettiin sen olevan rntasyövän etäpesäke. Hoitotakuulla pyyhittiin kesällä persettä ja äiti pääsi ontologille yli kaksi kuukautta löydöksen tekemisen jälkeen. Lääkäripula, lyhyesti ja ytimekkäästi, lääkäripula. Hoitoja annetaan ja aikaa yritetään ostaa lisää. Syöpä on iso ja levinnyt molempiin keuhkoihin. Hoidoilla ostetaan siis enää aikaa.
Opiskelut.
Täällä mä olen ja yritän taas. Hitaalla syttymisellä kerään motivaatiotani opintojen jatkamiseen. Haravoin niitä kokoon, koska tämä on mun viimeinen mahdollisuus näitä opintoja. Enää ei tähän tutkintoon ole mahdollista päästä opiskelemaan, mikään AMK ei mua huolisi, ei vaikka kirjoittaisin täydellisiä tenttivastauksia ja esseitä.
Miehet.
Se mies, josta puhuin viimeksi on poissa. Olen päässyt yli. Olen tutustunut muihin miehiin. Pidän tätä oppimiskäyränä. Ehkä mun sihtini vähitellen oppii osumaan oikeaan. Omien tunteiden kanssa sitä repsahtaa asioihin, jotka ovat itselleen epäsopivia. Mä raastan itseni. Kuuluu luonteeseen. Nyt en tiedä missä olen. Se yksi Ukko, joka kuvioissa kaikkein vakavasti otettavimmin pyörii on jumissa tuolla juuri nyt. Oli tarkoitus perjantaina nähdä, siirtynee vielä. Ehkä kuitenkin tänä viikonloppuna. Pääsen näkemään tahtooko Ukko yrittää livenä. Katsotaan.
Mieliala.
Sitä sellaista vuoristorataa juuri nyt. Välillä hetkellistä voimaantumista, kun saa aikaan, kuten tänään. Ja sitten välillä uupunutta väsymystä vailla toivoa jaksamisesta.
Kesä oli lamaantunutta. En saanut tehtyä mitään. Makasin vuoteella ja kirjoittelin keskustelupalstoille. Uppouduin toisenlaiseen todellisuuteen. Nyt mussa on herännyt kaipuu todellisempaan todellisuuteen. Astelen sinne varovasti ja pienin askelin, mutta kuitenkin. Ja kuten aina, aloitan tiskaamalla ja pesemällä pyykkiä.
Maalaaminen.
Keittiönpöytä ja tuolit jäivät maalaamatta kesällä. Pikkuveli soitti hälytyspuhelun kesken kaiken ja siihen ne jäivät. Nyt olen saanut tuolit valmiiksi ja pöydästä puuttuu enää kansi. Sen teen tässä pian, kunhan olen blogin kirjoittanut ja pyöräyttänyt yhden koneellisen pyykkiä lisää.
Ukon lempimusiikkia
Tänään vihdoin saanut sähköpostit lähtemään opettajille. Vaan mitä sanoisin sinulle kesästä. Viimeisestä kahdesta kuukaudesta tai tästä hetkestä. Voi rakas blogi, hylkäsin sut, koska tarvitsin hetkellisesti jotain muuta. Tarvitsin ihmisiä.
Aloitetaan.
Syöpä.
Mun äitin syöpä elää ja voi hyvin. Se näytti ensin keuhkosyövältä ja sitten todettiin sen olevan rntasyövän etäpesäke. Hoitotakuulla pyyhittiin kesällä persettä ja äiti pääsi ontologille yli kaksi kuukautta löydöksen tekemisen jälkeen. Lääkäripula, lyhyesti ja ytimekkäästi, lääkäripula. Hoitoja annetaan ja aikaa yritetään ostaa lisää. Syöpä on iso ja levinnyt molempiin keuhkoihin. Hoidoilla ostetaan siis enää aikaa.
Opiskelut.
Täällä mä olen ja yritän taas. Hitaalla syttymisellä kerään motivaatiotani opintojen jatkamiseen. Haravoin niitä kokoon, koska tämä on mun viimeinen mahdollisuus näitä opintoja. Enää ei tähän tutkintoon ole mahdollista päästä opiskelemaan, mikään AMK ei mua huolisi, ei vaikka kirjoittaisin täydellisiä tenttivastauksia ja esseitä.
Miehet.
Se mies, josta puhuin viimeksi on poissa. Olen päässyt yli. Olen tutustunut muihin miehiin. Pidän tätä oppimiskäyränä. Ehkä mun sihtini vähitellen oppii osumaan oikeaan. Omien tunteiden kanssa sitä repsahtaa asioihin, jotka ovat itselleen epäsopivia. Mä raastan itseni. Kuuluu luonteeseen. Nyt en tiedä missä olen. Se yksi Ukko, joka kuvioissa kaikkein vakavasti otettavimmin pyörii on jumissa tuolla juuri nyt. Oli tarkoitus perjantaina nähdä, siirtynee vielä. Ehkä kuitenkin tänä viikonloppuna. Pääsen näkemään tahtooko Ukko yrittää livenä. Katsotaan.
Mieliala.
Sitä sellaista vuoristorataa juuri nyt. Välillä hetkellistä voimaantumista, kun saa aikaan, kuten tänään. Ja sitten välillä uupunutta väsymystä vailla toivoa jaksamisesta.
Kesä oli lamaantunutta. En saanut tehtyä mitään. Makasin vuoteella ja kirjoittelin keskustelupalstoille. Uppouduin toisenlaiseen todellisuuteen. Nyt mussa on herännyt kaipuu todellisempaan todellisuuteen. Astelen sinne varovasti ja pienin askelin, mutta kuitenkin. Ja kuten aina, aloitan tiskaamalla ja pesemällä pyykkiä.
Maalaaminen.
Keittiönpöytä ja tuolit jäivät maalaamatta kesällä. Pikkuveli soitti hälytyspuhelun kesken kaiken ja siihen ne jäivät. Nyt olen saanut tuolit valmiiksi ja pöydästä puuttuu enää kansi. Sen teen tässä pian, kunhan olen blogin kirjoittanut ja pyöräyttänyt yhden koneellisen pyykkiä lisää.
Ukon lempimusiikkia
maanantai 18. heinäkuuta 2011
Siilinainen
Mä olen kilpikonna. Tai siili.
Vetäydyn kuoreeni, työnnän piikkini esiin kun ahdistaa. Nyt on yö taas, enkä tahdo nukkumaan.
Introvertti. Se on pakko käpertyä kuoreensa, kun alkaa tapahtua liikaa, ihan pakko. Multa loppuu sanat. Se on puhumattomuutta, ja tarkoitan todella täydellistä vaikenemista, mutismia, mutta minä en ole enää lapsi. Onneksi tämä on iso talo, pääsen huoneeseeni pakoon. Pidän oven silti auki, mutta en ole läsnä. Koko viikon olen vaiennut ja nyt vasta alkaa helpottaa.
Pahimmilta ahmimisilta on välttynyt. Eilen ja tänään on mässytetty, koska hormonikierto vaatii tankkaamaan rasvaa ja sokeria tulevia kuukautisia varten. Mielikuvat itsensä valelemisella suklaata on hyvä merkki siitä, että missä mennään.
Mä en jaksa olla kovin syvällinen nyt. Jotenkin pysähtyminen kuitenkin alkaa helpottaa. Tänään oli valtavan kaunis päivä ja minä vietin sen sisällä. Ei ole ulos minusta nyt. Räppään virtuaalitilojani, luen lempikirjojani, olen poissa. Huomasin miten ärsytyskynnys laski, kunnes en ollut kyetä pitämään enää hermojani. Olen teroittanut taas piikkini.
Jossain netissä teurastin keskustelupalstalla jonkun miehen. Tein sen vailla syyllisyyttä. Jälkeen päin mietin tuhovoimaa, jonka päästin valloilleni. Ärsyynnyin kaikesta mitä siskoni teki ja sanoi, onneksi se on helpottanut. Olin kiukkua ja tulta, vihaa ja lieskoja. Nainen vailla huumorintajua.
Ystävä sanoi taas viisaita. Se totesi, että pirut ovat pääsemässä voitolle. Itsetuhoisia ajatuksia pitkästä aikaa, mitättömyyttä, toivottomuutta, valtava tuskainen arvottomuuden tunne.
Eroja, yritän hahmottaa huomaanko missään eroja. Löydänkö mitään toivoa, että olisin oppinut jotain. Tällä viikolla olen yrittänyt vetää viivoja asioiden välillä. Toisaalta katkomaan yhteyksiä, toisaalta yhdistämään.
Ystävä kirjoitti kaksi sanaa, joiden ajatteleminen avasi mun päässä reittejä: Elämänväsymys ja viivanveto.
Jännityksen pitäisi laueta jotenkin. Kehossa on ollut tunne kuin olisi jatkuvasti esiripun takana odottamassa vuoroa esiintymislavalle. Se on väsyttänyt valtavasti. Sen aikaa, kun ei ole ollut jännitystä on ollut päätä huimaava uupumustila. Mistä saada energiaa nyt? Mä olen pelannut, paennut yksinäisyyteen, lukenut ja kirjoittanut. Ne ovat kaikki auttaneet.
Tajuan, että tein viivanvetoa pohtimalla jo pelkästään miten sen teen. Tästä pitäisi päästä jonnekin nyt. Vaihtaa suuntaa, ettei päädy pahoihin paikkoihin. Mun on kaiketi uskottava, että kykenen siihen. Että se voi olla tietoinen valinta. Että on olemassa vaihtoehto. Mä voin valita, on olemassa vaihtoehtoja.
Tämä kirjoittaminen ja ajattelu on vaihtoehdon tekemistä. En ole ulkoistanut ja tiedostanut ikinä ennen näin. Luulen että tässä on kyse oppimisesta. Mä olen ehkä oppinut jotain. Nyt on hetki kokeilla uusia toimintatapoja. Miten purkaa vanha toimintamalli? Miten mä toimin yleensä?
- väsymys, torjunta, aggressiivisuus -
Täytyy syödä, nukkua ja liikkua.
Täytyy tehdä miellyttäviä asioita ja olla vaatimatta liikaa.
Täytyy ilmaista itseään paremmin. Uusia lauseita sanavarastoon.
"- En ole kuin sinä.
- Käsittelen asioita eri tavalla.
- Tuntuu etten saa oikeutusta itselleni ja olemiselleni. Tavalleni käsitellä asioita ja elää.
- Minulla on paha olla.
- En pysty vastaanottaa sinun ahdistustasi nyt.
- Tarvitsen aikaa olla rauhassa, yksin ja vailla vaatimuksia."
Mun on pyrittävä avaamaan tunnelukkoni, muuten peli on pelattu. Pirut voittavat lopullisesti, jos en tee jotain. Elämänväsymys voittaa, jos en tee jotain.
Vetäydyn kuoreeni, työnnän piikkini esiin kun ahdistaa. Nyt on yö taas, enkä tahdo nukkumaan.
Introvertti. Se on pakko käpertyä kuoreensa, kun alkaa tapahtua liikaa, ihan pakko. Multa loppuu sanat. Se on puhumattomuutta, ja tarkoitan todella täydellistä vaikenemista, mutismia, mutta minä en ole enää lapsi. Onneksi tämä on iso talo, pääsen huoneeseeni pakoon. Pidän oven silti auki, mutta en ole läsnä. Koko viikon olen vaiennut ja nyt vasta alkaa helpottaa.
Pahimmilta ahmimisilta on välttynyt. Eilen ja tänään on mässytetty, koska hormonikierto vaatii tankkaamaan rasvaa ja sokeria tulevia kuukautisia varten. Mielikuvat itsensä valelemisella suklaata on hyvä merkki siitä, että missä mennään.
Mä en jaksa olla kovin syvällinen nyt. Jotenkin pysähtyminen kuitenkin alkaa helpottaa. Tänään oli valtavan kaunis päivä ja minä vietin sen sisällä. Ei ole ulos minusta nyt. Räppään virtuaalitilojani, luen lempikirjojani, olen poissa. Huomasin miten ärsytyskynnys laski, kunnes en ollut kyetä pitämään enää hermojani. Olen teroittanut taas piikkini.
Jossain netissä teurastin keskustelupalstalla jonkun miehen. Tein sen vailla syyllisyyttä. Jälkeen päin mietin tuhovoimaa, jonka päästin valloilleni. Ärsyynnyin kaikesta mitä siskoni teki ja sanoi, onneksi se on helpottanut. Olin kiukkua ja tulta, vihaa ja lieskoja. Nainen vailla huumorintajua.
Ystävä sanoi taas viisaita. Se totesi, että pirut ovat pääsemässä voitolle. Itsetuhoisia ajatuksia pitkästä aikaa, mitättömyyttä, toivottomuutta, valtava tuskainen arvottomuuden tunne.
Eroja, yritän hahmottaa huomaanko missään eroja. Löydänkö mitään toivoa, että olisin oppinut jotain. Tällä viikolla olen yrittänyt vetää viivoja asioiden välillä. Toisaalta katkomaan yhteyksiä, toisaalta yhdistämään.
Ystävä kirjoitti kaksi sanaa, joiden ajatteleminen avasi mun päässä reittejä: Elämänväsymys ja viivanveto.
Jännityksen pitäisi laueta jotenkin. Kehossa on ollut tunne kuin olisi jatkuvasti esiripun takana odottamassa vuoroa esiintymislavalle. Se on väsyttänyt valtavasti. Sen aikaa, kun ei ole ollut jännitystä on ollut päätä huimaava uupumustila. Mistä saada energiaa nyt? Mä olen pelannut, paennut yksinäisyyteen, lukenut ja kirjoittanut. Ne ovat kaikki auttaneet.
Tajuan, että tein viivanvetoa pohtimalla jo pelkästään miten sen teen. Tästä pitäisi päästä jonnekin nyt. Vaihtaa suuntaa, ettei päädy pahoihin paikkoihin. Mun on kaiketi uskottava, että kykenen siihen. Että se voi olla tietoinen valinta. Että on olemassa vaihtoehto. Mä voin valita, on olemassa vaihtoehtoja.
Tämä kirjoittaminen ja ajattelu on vaihtoehdon tekemistä. En ole ulkoistanut ja tiedostanut ikinä ennen näin. Luulen että tässä on kyse oppimisesta. Mä olen ehkä oppinut jotain. Nyt on hetki kokeilla uusia toimintatapoja. Miten purkaa vanha toimintamalli? Miten mä toimin yleensä?
- väsymys, torjunta, aggressiivisuus -
Täytyy syödä, nukkua ja liikkua.
Täytyy tehdä miellyttäviä asioita ja olla vaatimatta liikaa.
Täytyy ilmaista itseään paremmin. Uusia lauseita sanavarastoon.
"- En ole kuin sinä.
- Käsittelen asioita eri tavalla.
- Tuntuu etten saa oikeutusta itselleni ja olemiselleni. Tavalleni käsitellä asioita ja elää.
- Minulla on paha olla.
- En pysty vastaanottaa sinun ahdistustasi nyt.
- Tarvitsen aikaa olla rauhassa, yksin ja vailla vaatimuksia."
Mun on pyrittävä avaamaan tunnelukkoni, muuten peli on pelattu. Pirut voittavat lopullisesti, jos en tee jotain. Elämänväsymys voittaa, jos en tee jotain.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Varovaisesti
Mies soitti. En kyennyt vastata. Tarvitsin puoli tuntisen itseni kokoamiseen ja soitin sitten takaisin. Kuulumispuhelu vain, sellaista höpöttelyä. Etenen varovasti silti, en tahdo herättää toiveita.
Jotenkin ahdistaa hiukan taas. Ostin punaviinipullon. Viimeksi juonut helmikuussa. Tulen varmasti humalaan lasillisesta. Saa nähdä tuleeko hyvä vai huono humala. Yleensä punkku saa mut kikattamaan. Täytyy juoda hitaasti ja tarkkaillen, etenkin kun tuntuu tuo epämääräinen paino jossain rintakehän päällä.
Palstalla olen alkanut kerätä huomiota. Vastaan niihin, jotka koen vastaamisen arvoisiksi, loput ilkeydet jätän oman onnensa nojaan. Eilinen herkuttelu ajatuksesta, että se palstalainen olisi vuokseni kirpsahtanut, on muuttunut epäilykseksi. Epäilen että kaikki toiveet kannattaisi heittää mitä pikimmiten. Tämä on tätä vaihetta taas. Olen miltei varma, että se on löytänyt tämän blogin. Jotenkin tuntuu siltä. Paranoiaa siis. Tuskin se edes etsii, koska kirjoittamistiheydestä päätellen kiinnostus ei ole korkeaa luokkaa. Hieman mietiskelen sen tuoreimpia kirjoituksia. Niissä on sellaista toisenlaista terävyyttä kuin aiemmin. Katselen nyt sivusta hiukan tilannetta. Vetäydyn hieman.
Ensimmäinen siemaus viiniä, kunpa olisin ystävän seurassa, nenän alla juustot ja muut herkut, netin ihmeellinen maailma. Me nauramassa ja itkemässä. Ikävä. Ikävä hyviä hetkiä.
Jotenkin ahdistaa hiukan taas. Ostin punaviinipullon. Viimeksi juonut helmikuussa. Tulen varmasti humalaan lasillisesta. Saa nähdä tuleeko hyvä vai huono humala. Yleensä punkku saa mut kikattamaan. Täytyy juoda hitaasti ja tarkkaillen, etenkin kun tuntuu tuo epämääräinen paino jossain rintakehän päällä.
Palstalla olen alkanut kerätä huomiota. Vastaan niihin, jotka koen vastaamisen arvoisiksi, loput ilkeydet jätän oman onnensa nojaan. Eilinen herkuttelu ajatuksesta, että se palstalainen olisi vuokseni kirpsahtanut, on muuttunut epäilykseksi. Epäilen että kaikki toiveet kannattaisi heittää mitä pikimmiten. Tämä on tätä vaihetta taas. Olen miltei varma, että se on löytänyt tämän blogin. Jotenkin tuntuu siltä. Paranoiaa siis. Tuskin se edes etsii, koska kirjoittamistiheydestä päätellen kiinnostus ei ole korkeaa luokkaa. Hieman mietiskelen sen tuoreimpia kirjoituksia. Niissä on sellaista toisenlaista terävyyttä kuin aiemmin. Katselen nyt sivusta hiukan tilannetta. Vetäydyn hieman.
Ensimmäinen siemaus viiniä, kunpa olisin ystävän seurassa, nenän alla juustot ja muut herkut, netin ihmeellinen maailma. Me nauramassa ja itkemässä. Ikävä. Ikävä hyviä hetkiä.
Sanomisia
Raskas päivä takana.
Aamumigreeni, joka onneksi talttui lääkkeillä. Sen päälle vähän siivoilua, joka keskeytyi äidin hysteeriseen itkukohtaukseen. Mä keskeytin siivoamisen ja istuin sohvalle, kuuntelin ja puhuin sitten. En oikein enää edes muista mitä sanoin.
Psykosomaattisista kivuista, ahdistuksen fyysisistä oireista, äidin lievästä masennuksesta ennen syöpäruljanssin alkua, traumareagoinnista ja psykiatriselta poliklinikalta avun hakemisesta ainakin.
Se itki itkunsa ja sai tunteitaan purettua. Mä istuin siinä ja mietin miten hyvä olen sellaisissa tilanteissa. Rauhallinen, hillitty ja koottu. Järkevä, empaattinen ja kohtuullinen. Vaistoan toisen pelot ja ahdistukset, osaan valita sanani. Miksi en itselleni osaa luoda samaa toivoa kuin toiselle.
Paino jojoilee. 5 kiloa ylös-alas, nestettä ehdotti ystävä. Paljon mahdollista. Mä haluan laihtua 10 kiloa. Se ei ole valtavasti. Mä en tahdo välttämättä tai välitä olla normaalipainoinen, mutta 10kiloa veisi mut sellaisiin vaatekokoihin ja terveydentilaan, että saisin varmasti vähentää diforminia ja voisin paremmin.
Puhuttiin tosiaan ystävän kanssa. Olen niin iloinen sen soitosta. Oli jännä huomata miten ensi alkuun puhelu tökki, mutta sitten löytyi vaihde, se meidän taajuus, jolla on hyvä olla.
Kuuden tunnin kuluttua pitäisi jo olla hereillä taas. Olen ylivirkeässä tilassa. Haaveilin kävelylenkkiä, jolla purkaa energiaa, mutta uppouduin kirjaani koko illaksi. Huomenna sitten väsyttää ja on takkuinen.
Mä puhuin äidin kanssa siitä miten se ja sisko on sellaisia eteenpäin ajattelevia, me selviää tästä hetkestä, siksi koska elävät aina osin tulevaisuudessa. Mä olen kuin isä siinä, että olen tässä hetkessä. Sellainen ihminen on paljon haavoittuvampi kuin se jonka katse on tulevassa. Ystävän kanssa heitettiin vitsiä siitä miten kaikki asiat, jotka ahdistavat hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Se on sitten sen ajan murhe. Se on ehkä ainut tapa jolla elän tulevassa, murehdin huomisen ahdistusta niin paljon, että ahdistun jo tänään. Isän selkäranka katkesi aikoinaan siihen, kun siltä vietii sairauden kautta tulevaisuus. Se lopetti elämisen kauan ennen kuolemaansa. Mä taidan tehdä samaa. Lopetan tähän hetkeen asiat, joille en näe tulevaisuutta.
Miesrintamalla on hiljaista. Tavallaan kaksi miestä kirjoittelee, kummankin motiivit ovat epäselvät. Niistä vain toiselle olen itse kirjoittanut aktiivisesti. Se sanoo kiinnostuksensa pysyneen tasaisena, mitä se mahtaakaan tarkoittaa, sitä en tiedä, koska kiinnostuksen määrästä mulla ei ole tietoa. Oletan sen olevan melko vähäistä. Tänään se saattoi kuitenkin kirpsahtaa, jopa mun vuokseni, en ole varma. Ainakin se heitti palstalla terävää kommentointia kun mua vastaan hyökättiin. Kaivoin siinä kyllä omaa vertakin nenästä sanomisillani, pakko myöntää. Mutta se tuntui kivalta ajatella, että se saattoi tehdä sen puollustaakseen mua, vetääkseen huomiota puoleensa, kukaan ei koskaan sellaista mun puolestani ole tehnyt. Samassa yhteydessä se piilotti sen, että pidämme yhteyttä. Se tietää, että saisin siitä paskaa niskaani. Saisin sitä niskaani ihan helvetisti. Se on ainakin sillä tavoin siis hyvä mies. Njooh. En ala sanomaan nyt mitään. Koen että se on mun tasoni yläpuolella. Olen sille liian pulska ja ruma.
Aamumigreeni, joka onneksi talttui lääkkeillä. Sen päälle vähän siivoilua, joka keskeytyi äidin hysteeriseen itkukohtaukseen. Mä keskeytin siivoamisen ja istuin sohvalle, kuuntelin ja puhuin sitten. En oikein enää edes muista mitä sanoin.
Psykosomaattisista kivuista, ahdistuksen fyysisistä oireista, äidin lievästä masennuksesta ennen syöpäruljanssin alkua, traumareagoinnista ja psykiatriselta poliklinikalta avun hakemisesta ainakin.
Se itki itkunsa ja sai tunteitaan purettua. Mä istuin siinä ja mietin miten hyvä olen sellaisissa tilanteissa. Rauhallinen, hillitty ja koottu. Järkevä, empaattinen ja kohtuullinen. Vaistoan toisen pelot ja ahdistukset, osaan valita sanani. Miksi en itselleni osaa luoda samaa toivoa kuin toiselle.
Paino jojoilee. 5 kiloa ylös-alas, nestettä ehdotti ystävä. Paljon mahdollista. Mä haluan laihtua 10 kiloa. Se ei ole valtavasti. Mä en tahdo välttämättä tai välitä olla normaalipainoinen, mutta 10kiloa veisi mut sellaisiin vaatekokoihin ja terveydentilaan, että saisin varmasti vähentää diforminia ja voisin paremmin.
Puhuttiin tosiaan ystävän kanssa. Olen niin iloinen sen soitosta. Oli jännä huomata miten ensi alkuun puhelu tökki, mutta sitten löytyi vaihde, se meidän taajuus, jolla on hyvä olla.
Kuuden tunnin kuluttua pitäisi jo olla hereillä taas. Olen ylivirkeässä tilassa. Haaveilin kävelylenkkiä, jolla purkaa energiaa, mutta uppouduin kirjaani koko illaksi. Huomenna sitten väsyttää ja on takkuinen.
Mä puhuin äidin kanssa siitä miten se ja sisko on sellaisia eteenpäin ajattelevia, me selviää tästä hetkestä, siksi koska elävät aina osin tulevaisuudessa. Mä olen kuin isä siinä, että olen tässä hetkessä. Sellainen ihminen on paljon haavoittuvampi kuin se jonka katse on tulevassa. Ystävän kanssa heitettiin vitsiä siitä miten kaikki asiat, jotka ahdistavat hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Se on sitten sen ajan murhe. Se on ehkä ainut tapa jolla elän tulevassa, murehdin huomisen ahdistusta niin paljon, että ahdistun jo tänään. Isän selkäranka katkesi aikoinaan siihen, kun siltä vietii sairauden kautta tulevaisuus. Se lopetti elämisen kauan ennen kuolemaansa. Mä taidan tehdä samaa. Lopetan tähän hetkeen asiat, joille en näe tulevaisuutta.
Miesrintamalla on hiljaista. Tavallaan kaksi miestä kirjoittelee, kummankin motiivit ovat epäselvät. Niistä vain toiselle olen itse kirjoittanut aktiivisesti. Se sanoo kiinnostuksensa pysyneen tasaisena, mitä se mahtaakaan tarkoittaa, sitä en tiedä, koska kiinnostuksen määrästä mulla ei ole tietoa. Oletan sen olevan melko vähäistä. Tänään se saattoi kuitenkin kirpsahtaa, jopa mun vuokseni, en ole varma. Ainakin se heitti palstalla terävää kommentointia kun mua vastaan hyökättiin. Kaivoin siinä kyllä omaa vertakin nenästä sanomisillani, pakko myöntää. Mutta se tuntui kivalta ajatella, että se saattoi tehdä sen puollustaakseen mua, vetääkseen huomiota puoleensa, kukaan ei koskaan sellaista mun puolestani ole tehnyt. Samassa yhteydessä se piilotti sen, että pidämme yhteyttä. Se tietää, että saisin siitä paskaa niskaani. Saisin sitä niskaani ihan helvetisti. Se on ainakin sillä tavoin siis hyvä mies. Njooh. En ala sanomaan nyt mitään. Koen että se on mun tasoni yläpuolella. Olen sille liian pulska ja ruma.
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Keskittymättömyys
En oikein kykene keskittyä mihinkään. En tiedä onko se tilanteen pakoilua vai masentuneisuutta vai se pahin mahdollinen eli minuutta. Kaupassa käydessä harhailin kauppaa edes takaisin. Listalla luki tavaroita, joita noukin yhtä kerralla. En pystynyt millään muistamaan tai ajattelemaan ostoksia eteenpäin. Lupasin tehdä pitsaa ja aineiden kerääminen tuntui äärimmäisen vaikealta. Kaupan hyllyjen logiikka petti.
Siskontytöt hoidossa. Luettiin, väritettiin, leikittiin,... Tytöt antavat energiaa valtavasti, toisaalta ottavat myös.
Huomenna äiti kuvataan. Se laitetaan pömpeliin, jossa sen keho käydään läpi joka kohdasta, jotta nähdään minne kaikkialle pöpö on itsensä jo levittänyt. Toivotaan tietenkin, ettei minnekään. Toivotaan, että kehkoissa vain olisi pieni helposti hoidettava kasvain. Sellainen joka häipyy sytostaateilla ja säteillä.
Mulla on ystävän ja rakkaan kaipuu. Tunnen itseni yksinäiseksi. Olisi ihanaa jos voisi käpertyä jonkun kainaloon, saada silitystä ja hellyyttä. Osaisinpa ottaa sellaista vastaan. Olen huomannut sen välillä haastavaksi. Oma arvottomuus saa haluamaan itse olla se joka antaa hellyyttä, eikä milloinkaan ikinä vaadi takaisin. Tahdon löytää jonkun joka tahtoo miltei väkisin opettaa minut vastaanottamaan.
Kaksi miestä kirjoittelee. Tai kirjoitteli. En tiedä kirjoittavatko enää. Pessimisti minussa odottaa ilmiselvää karkaaamista koko ajan. Odotan pakoa. Minä juuri jätin hyvän miehen, koska hän ei riittänyt. En minäkään riitä, on valtavasti miehiä, joille minä en riitä.
Ensimmäinen mies on mielenkiintoinen. Liian komea, jos sen ajatusmaailmassa ei olisi sitä jotain mielenkiintoista, en kirjoittelisi. Hän on minulle liian komea. Hänen vastauksensa kestävät pitkään, eikä sillä muutoin väliä. Mä vain ehdin aina luovuttaa välillä. Kuten nyt. Omassa läheisyyden kaipuussani olen varma ettei se kirjoita enää.
Toinen mies ilmeistyi tyhjästä. En tiedä siitä mitään. Se kirjoittaa varovaisia pieniä viestejä ja minä vastaan kepeitä ympäripyöreyksiä. En tunne, en tiedä, hän voi olla vaikka mitä, mutten tiedä. Olen hyvin varovainen nyt. Epäilyttää kaikki. Karvat pystyssä.
Pessimisti ei usko. En ota paniikkia nyt miehistä. Äitin syöpäasia tuntuu raskaammalta ja raskaammalta. Se on kai selvitettävä nyt ensin. Murehdittava se.
Olen lähes purkanut ahdistuksen tunteeni. Se tuntui jo kohtuullisen isolta aloittaessani kirjoittamaan. Huomenna kävelen itseni väsyneeksi. Täytyy päästä liikkeelle, liian pitkään liikkumatta. Huomisesta on selvittävä.
Siskontytöt hoidossa. Luettiin, väritettiin, leikittiin,... Tytöt antavat energiaa valtavasti, toisaalta ottavat myös.
Huomenna äiti kuvataan. Se laitetaan pömpeliin, jossa sen keho käydään läpi joka kohdasta, jotta nähdään minne kaikkialle pöpö on itsensä jo levittänyt. Toivotaan tietenkin, ettei minnekään. Toivotaan, että kehkoissa vain olisi pieni helposti hoidettava kasvain. Sellainen joka häipyy sytostaateilla ja säteillä.
Mulla on ystävän ja rakkaan kaipuu. Tunnen itseni yksinäiseksi. Olisi ihanaa jos voisi käpertyä jonkun kainaloon, saada silitystä ja hellyyttä. Osaisinpa ottaa sellaista vastaan. Olen huomannut sen välillä haastavaksi. Oma arvottomuus saa haluamaan itse olla se joka antaa hellyyttä, eikä milloinkaan ikinä vaadi takaisin. Tahdon löytää jonkun joka tahtoo miltei väkisin opettaa minut vastaanottamaan.
Kaksi miestä kirjoittelee. Tai kirjoitteli. En tiedä kirjoittavatko enää. Pessimisti minussa odottaa ilmiselvää karkaaamista koko ajan. Odotan pakoa. Minä juuri jätin hyvän miehen, koska hän ei riittänyt. En minäkään riitä, on valtavasti miehiä, joille minä en riitä.
Ensimmäinen mies on mielenkiintoinen. Liian komea, jos sen ajatusmaailmassa ei olisi sitä jotain mielenkiintoista, en kirjoittelisi. Hän on minulle liian komea. Hänen vastauksensa kestävät pitkään, eikä sillä muutoin väliä. Mä vain ehdin aina luovuttaa välillä. Kuten nyt. Omassa läheisyyden kaipuussani olen varma ettei se kirjoita enää.
Toinen mies ilmeistyi tyhjästä. En tiedä siitä mitään. Se kirjoittaa varovaisia pieniä viestejä ja minä vastaan kepeitä ympäripyöreyksiä. En tunne, en tiedä, hän voi olla vaikka mitä, mutten tiedä. Olen hyvin varovainen nyt. Epäilyttää kaikki. Karvat pystyssä.
Pessimisti ei usko. En ota paniikkia nyt miehistä. Äitin syöpäasia tuntuu raskaammalta ja raskaammalta. Se on kai selvitettävä nyt ensin. Murehdittava se.
Olen lähes purkanut ahdistuksen tunteeni. Se tuntui jo kohtuullisen isolta aloittaessani kirjoittamaan. Huomenna kävelen itseni väsyneeksi. Täytyy päästä liikkeelle, liian pitkään liikkumatta. Huomisesta on selvittävä.
sunnuntai 3. heinäkuuta 2011
Erityinen
Mä en ole erityinen nainen. En sillä tavoin, että mussa olisi persoonallista kauneutta. Nätin musta saa oikein laitettuna, mutta valitettavasti en osaa itseäni laittaa oikein. Mussa on kohtuullisesti huumorintajua, joka on tällä hetkellä piilossa väsymyksen ja kaiken paskan alla. Siellä se on, mutta se keskittyy nyt muuhun. Mä olen rajallisilla elämän alueilla kohtuullisen fiksu ja yleissivistys on ehkä keskimääräistä korkeampi. Itseäni ilmaisen parhaiten kahdenkeskisissä luottamuksellisissa keskusteluissa tai tällaisissä blogityyppisissä pitkissä pohdinnoissa. Musta ei ole väittelemään, eikä tekemään nopeita oivaltavia kommentteja. Masennus ja sen sivuoireet vaikuttavat muistiin ja keskittymiskykyyn alentavasti. En ole myöskään kiinnostunut asioista ollenkaan samoin tavoin kuin paremmassa kunnossa ollessani. Mä teen kohtuullisen hyvää ruokaa, olen rakastajana kokematon, mutta intohimoinen. Olen miellyttämisen haluinen, mutta en avaudu helposti.
Mä särjin miehen sydämen taas. Enkä osaa päästää syyllisyydestä irti. En, vaikka se oli parempi näin. Palautin vihdoin kirjoitukset. En muuttanut paljonkaan. Yhdestä poistin kappaleen, se oli suurin muutos. En kyennyt laittaa sitä takaisin, kadotkoon siis.
Tänään on ahdistanut. Pakkoliikkeitä, selkärankaa kylmännyt. Väsyttää.
Yritin kommentoida jotain keskustelupalstalla, sain vain nenilleni, koska joku tahtoi antaa minulle opetuksen. En jaksa ajatella miten kommentoida sitä. Olihan se oikeassa. En taida jaksaa tänäänkään kommentoida mitään koko palstalle.
Olen saanut olla tyttöjen kanssa. Se on parasta lääkettä kaikkeen, ihan kaikkeen. Onhan se raskasta, mutta ei se haittaa. Mukavaa silti. Huomenna tytöt tulee taas.
Tiistaina äitillä on se kuvaus. Koko keho kuvataan ja yritetään etsiä, onko se pirulanen levinnyt. Ei puhuta, ei ajatella sitä asiaa nyt sen kummemmin. Sieltä tulee mitä tulee. Keskitytään kestämiseen.
Mä särjin miehen sydämen taas. Enkä osaa päästää syyllisyydestä irti. En, vaikka se oli parempi näin. Palautin vihdoin kirjoitukset. En muuttanut paljonkaan. Yhdestä poistin kappaleen, se oli suurin muutos. En kyennyt laittaa sitä takaisin, kadotkoon siis.
Tänään on ahdistanut. Pakkoliikkeitä, selkärankaa kylmännyt. Väsyttää.
Yritin kommentoida jotain keskustelupalstalla, sain vain nenilleni, koska joku tahtoi antaa minulle opetuksen. En jaksa ajatella miten kommentoida sitä. Olihan se oikeassa. En taida jaksaa tänäänkään kommentoida mitään koko palstalle.
Olen saanut olla tyttöjen kanssa. Se on parasta lääkettä kaikkeen, ihan kaikkeen. Onhan se raskasta, mutta ei se haittaa. Mukavaa silti. Huomenna tytöt tulee taas.
Tiistaina äitillä on se kuvaus. Koko keho kuvataan ja yritetään etsiä, onko se pirulanen levinnyt. Ei puhuta, ei ajatella sitä asiaa nyt sen kummemmin. Sieltä tulee mitä tulee. Keskitytään kestämiseen.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
Päätös
Otin tekstejä pois. Päätin poistaa toistaiseksi kuukauden verran blogikirjoituksia. Palautan osan kunhan kykenen, todennäköisesti muokattunua. Mä kärsin edelleen siitä, että kaksi ihmistä, jotka tykkää toisistaan ei siitä huolimatta sovi toisilleen. Kärsin siitä, että jouduin tuottaa pahaa mieltä. En kuvittele hetkeäkään, ettei toisen tunteet olisi pahemmat. Vaikka se tiesi sen itsekin, jätetyksi tuleminen tekee pahaa. Jätetyksi tuleminen on tuskaista, aina.
Toisaalta tekee mieli poistaa elämästään viimeiset puoli vuotta kirjoituksia. Epäilemättä mä olen oppinut paljon. Kaksi järjetöntä miesjuttua ja niiden perään kunnollinen mies. Ihan oikeasti kunnollinen, onko ihme että siitä tahtoi pitää kiinni, vaikka kaikki päässä sanoi, ettei se onnistu. Tiedän että tuolla on sille parempia naisia. Joku hyvä nainen, jonka kanssa sen on hyvä olla. Se ansaitsee hyvän naisen, mä en ollut sille sopiva, vaikka ehkä hyvä olenkin.
Mä en tiedä mitä mulle on, onko mitään. Ehkäpä. En ole ajatellut luovuttaa. Ihan helvetin surullista.
Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.
Edith Södergran
Toisaalta tekee mieli poistaa elämästään viimeiset puoli vuotta kirjoituksia. Epäilemättä mä olen oppinut paljon. Kaksi järjetöntä miesjuttua ja niiden perään kunnollinen mies. Ihan oikeasti kunnollinen, onko ihme että siitä tahtoi pitää kiinni, vaikka kaikki päässä sanoi, ettei se onnistu. Tiedän että tuolla on sille parempia naisia. Joku hyvä nainen, jonka kanssa sen on hyvä olla. Se ansaitsee hyvän naisen, mä en ollut sille sopiva, vaikka ehkä hyvä olenkin.
Mä en tiedä mitä mulle on, onko mitään. Ehkäpä. En ole ajatellut luovuttaa. Ihan helvetin surullista.
Sinä etsit kukkaa
ja löysit hedelmän.
Sinä etsit lähdettä
ja löysit meren.
Sinä etsit naista
ja löysit sielun -
olet pettynyt.
Edith Södergran
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Hylätyksitulemisen tunne
Kaksi ihmistä puhelimessa niin sopuisasti ja saman katon alla ei toimi. Voi luoja. Mies toi mut päivällä kotiin. Valtava hylätyksitulemisen tunne. Ei se varsinaisesti hylännyt, kunhan palautti suhteemme tasolle jolle se kuuluu. Ymmärrän siis täysin hänen reaktionsa. Mun oli tarkoitus olla huomiseen. Se valitsi mennä ystäviensä luo, mulle ei jäänyt vaihtoehtoa kuin tulla kotiin. Mä en tiedä mitä ajatella.
Mä tahdon elämääni ennen tätä. Ennen hetkellistä onnellisuuden tunnetta. Se pelkää mun sairautta, äitin elämäntilannetta, suhteen toimivuutta. Me ollaan kovin eri maailmoista. Mä jotenkin ajattelin, että me saadaan se toimimaan. Nyt epäilyttää.
Itken, itken yksinäistä juhannustani. Mä olisin mielummin vanhassa elämässäni. Mun pitää repiä itseni nyt ylös tästä. Mutta miten?
Mitä mä haluan?
Mies sanoo, että mun pitää selvittää mitä mä haluan, mutta eipä sekään taida olla varma haluaako se mut.
Yksittäisiä lauseita. En saa aikaan mitään kokonaista. Kaksi päivää migreeniä ja vihdoin kivuton päivä, nyt se hyökkää päälle taas. Itkeminen sen tekee.
Hain läheiseltä huoltsikalta mussutettavaa. Juttelin kahden lähimmän ystävän kanssa, vietin tyhjän illan. Harvoin tällaiset tyhjät illat tuntuvat näin pahoilta kuin tämä tänään.
Huomenna jotain muuta. Huomenna jotain ihan muuta.
Mä tahdon elämääni ennen tätä. Ennen hetkellistä onnellisuuden tunnetta. Se pelkää mun sairautta, äitin elämäntilannetta, suhteen toimivuutta. Me ollaan kovin eri maailmoista. Mä jotenkin ajattelin, että me saadaan se toimimaan. Nyt epäilyttää.
Itken, itken yksinäistä juhannustani. Mä olisin mielummin vanhassa elämässäni. Mun pitää repiä itseni nyt ylös tästä. Mutta miten?
Mitä mä haluan?
Mies sanoo, että mun pitää selvittää mitä mä haluan, mutta eipä sekään taida olla varma haluaako se mut.
Yksittäisiä lauseita. En saa aikaan mitään kokonaista. Kaksi päivää migreeniä ja vihdoin kivuton päivä, nyt se hyökkää päälle taas. Itkeminen sen tekee.
Hain läheiseltä huoltsikalta mussutettavaa. Juttelin kahden lähimmän ystävän kanssa, vietin tyhjän illan. Harvoin tällaiset tyhjät illat tuntuvat näin pahoilta kuin tämä tänään.
Huomenna jotain muuta. Huomenna jotain ihan muuta.
torstai 23. kesäkuuta 2011
Levoton yö
Sorruin puolikkaaseen opamoxiin saadakseni unta, muutoin olisin tosin todennäköisesti hoopoillut hereillä koko yön. Nyt liian aikaisin heränneenä yritän motivoida itseäni kodin siisteytysoperaatioon.
Kävin keskustelupalstalla pitkästä aikaa. Hämmennyksekseni totesin, että mies, jonka kanssa tein tuttavuutta oli nimennyt minut palstan naisista seurustelukelpoisimmaksi itselleen pari päivää sitten. Kävin lukemassa viestittelymme uudelleen ja havaitsin, että kaksi epäluuloista ihmisarkaa yksilöä saattoi käsittää toisensa aivan väärin ja lehahtaa eri teilleen väärinkäsityksestä johtuen. Noh, kaatunutta maitoa on turha murehtia.
Nyt on nenän alla kahvia ja tiskauskin aloitettu. Joskus miettii, että sitä täytyy olla todella toimintahäiriöinen (dysfunctional) kun tavalliset asiat ovat niin kovin monimutkaisia. Toiminnanohjauksessa mättää ja pahasti. Kesäsäässä hyvin nopeasti haiseviksi muuttuneita astioita pestessä sitä voi pohtia perusteellisesti. Riisin valmistamisesta jää jonnekin astioiden väliin näemmä kiinteytynyt massa, jonka tuoksu täyttää asunnon hyvin nopeasti. Onko itsellä toivoa? Tämä ikuisesti jatkuva itsensähyväksymisen prosessi, sitä tietää sen juuret ja osaa älyllistää asian, mutta tunnetta se ei muuta.
Mä laitoin ihan oikean mieshaun päälle puoli vuotta sitten valtavassa väsymyksen syöksykierteessä ja nyt mulla on käsissä hyvä mies. Se ei ole huonosti, mä en voi olla totaalisen kelvoton. Kaikki suurin osa työstä on edessä vielä. Eilen kaupassa saadun ahdistuskohtauksen jäljiltä oli koko ilta yhtä nykimistä. Jalat vispasi ja potki, pää nytkähtelee, sormet painuvat nyrkkiin ja auki. Suustakin kuuluu niitä outoja vingahduksia, murinoita ja äkähdyksiä. Mä en tahdo tarvita opamoxeja, enkä cymbaltaa.
Tästä kaikesta pitäisi saada niskalenkki. Kaikki on lähinnä tämä kyvyttömyys hyväksyä itsensä ja rajansa. Sitä kautta löytyisi onnellisuus ja rauha, ne avaimet onnistumiseen. Lakkaisi pelkäämästä epäonnistumista ja huonoja päätöksiä. Hemmetti kun sitä kiertää aina ja koko ajan tässä samassa kehässään. Mä olen yrittänyt tehdä muutoksia nyt. Yritän muuttaa asioita, vaikken itseäni osaakaa muuttaa. Jospa se muutos tulee ulkoa sisälle sitten jollain tavoin. Asennekysymys... ehkä.
Kävin keskustelupalstalla pitkästä aikaa. Hämmennyksekseni totesin, että mies, jonka kanssa tein tuttavuutta oli nimennyt minut palstan naisista seurustelukelpoisimmaksi itselleen pari päivää sitten. Kävin lukemassa viestittelymme uudelleen ja havaitsin, että kaksi epäluuloista ihmisarkaa yksilöä saattoi käsittää toisensa aivan väärin ja lehahtaa eri teilleen väärinkäsityksestä johtuen. Noh, kaatunutta maitoa on turha murehtia.
Nyt on nenän alla kahvia ja tiskauskin aloitettu. Joskus miettii, että sitä täytyy olla todella toimintahäiriöinen (dysfunctional) kun tavalliset asiat ovat niin kovin monimutkaisia. Toiminnanohjauksessa mättää ja pahasti. Kesäsäässä hyvin nopeasti haiseviksi muuttuneita astioita pestessä sitä voi pohtia perusteellisesti. Riisin valmistamisesta jää jonnekin astioiden väliin näemmä kiinteytynyt massa, jonka tuoksu täyttää asunnon hyvin nopeasti. Onko itsellä toivoa? Tämä ikuisesti jatkuva itsensähyväksymisen prosessi, sitä tietää sen juuret ja osaa älyllistää asian, mutta tunnetta se ei muuta.
Mä laitoin ihan oikean mieshaun päälle puoli vuotta sitten valtavassa väsymyksen syöksykierteessä ja nyt mulla on käsissä hyvä mies. Se ei ole huonosti, mä en voi olla totaalisen kelvoton. Kaikki suurin osa työstä on edessä vielä. Eilen kaupassa saadun ahdistuskohtauksen jäljiltä oli koko ilta yhtä nykimistä. Jalat vispasi ja potki, pää nytkähtelee, sormet painuvat nyrkkiin ja auki. Suustakin kuuluu niitä outoja vingahduksia, murinoita ja äkähdyksiä. Mä en tahdo tarvita opamoxeja, enkä cymbaltaa.
Tästä kaikesta pitäisi saada niskalenkki. Kaikki on lähinnä tämä kyvyttömyys hyväksyä itsensä ja rajansa. Sitä kautta löytyisi onnellisuus ja rauha, ne avaimet onnistumiseen. Lakkaisi pelkäämästä epäonnistumista ja huonoja päätöksiä. Hemmetti kun sitä kiertää aina ja koko ajan tässä samassa kehässään. Mä olen yrittänyt tehdä muutoksia nyt. Yritän muuttaa asioita, vaikken itseäni osaakaa muuttaa. Jospa se muutos tulee ulkoa sisälle sitten jollain tavoin. Asennekysymys... ehkä.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Uusi iloinen tausta
Aloin olla hyvin väsynyt vanhaan taustaan. Nyt mietin, että pitäisi kai jotain kirjoittaakin, kun vaihtaa taustankin. Tänään oli migreeniä. Se teki päivästä tunteellisen. Ainakin näin selitän itkuisuuden. Elämä kulkee kahdella tasolla. Toinen minä yrittää nauttia ja toinen minä välttelee ajatuksia.
Siskon kanssa puhuttiin. Se jo miettii mielessään äitin omaishoitoa, kylvetyksiä, varmaan jo saattohoitoakin. Minä en ajattele sellaisia. Ne ovat turhia murheita. Asioita, joita hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Minä murehdin äidin jaksamista. Omaa selviämistäni, jos äiti kuolee. Kai se on itsekästä. Se valtava menetys, joka siitä seuraisi. Sunnuntaina seisoin vessan peilin edessä ja totesin, että jos minä ja Mies saamme lapsia ja äiti kuolee, minulla ei ole tarjota edes mummia lapsilleni. Ei ole mummia eikä paappaa, kun molemmat ovat kuolleet syöpään. Miten järjetön ajatus, äiti on vielä elossa. Pää on täynnä outoja asioita. Mä lasken sellaisia ainutkertaisuuksia kai, menetyksiä, joita ei kykene saada takaisin jos huonosti käy.
Yliherkkyydessäni sain tänään ahdistuskohtauksen kaupassa. Yritin soittaa Miehelle, se ei vastannut ja mua ahdisti. Sitten se soitti ja töksäytti, että mitä? soitit? Väsynyt ja huono päivä takana silläkin. Minä sopertelin että ahdisti. Se oli väsynyt ja minä arka. Ei ihan nappiin mennyt keskustelu. Tänään ei mennyt ihan nappiin mikään. Myöhemmin keskusteltiin, se alkoi mutkan kautta kysellä asioita. Vaati avoimuutta erikoisella tapaa, epäsuorasti. Minä lupasin huomenna avautua. Koko elämä tuntuu nyt mitättömältä. Eipä minun elämässäni ole ihmeitä. Tätä tyhmää masentuneisuutta vain.
Eilen menin Juttutädille räjähtäneen näköisenä. Kerroin äidistä. Sillä oli muutama hyvä ja terävä kysymys. Se kysyi mitä tekisin jos ei Miestä olisi. Oli tunnustettava, muuttaisin ehkä takaisin kotiin taas, kuten kerran aiemminkin. Mulla ei olisi elämässä tarpeeksi itsellä, veljen ja siskon elämät on täydempiä puolisoineen ja työpaikkoineen. Mulla ei ole kuin nämä tökkivät opinnot. Helppo niistä olisi luopua ja mennä auttamaan äitiä selviämisessä. Olla tukena ja auttaa, kuten silloin rintasyövän aikaan. Oma elämä pauselle.
Mun toinen jalka on valmiina lähtemään jos mua tarvitaan muualla. Ystävä sanoi puhelimessa asiasta. Ja sisko. On oikeus ja velvollisuus elää omaa elämää, huolehtia itsestä. Äiti totesi melkein ensimmäisinä sanoinaan sairaudesta kerrottuaan, sulla on se ihmissuhde ja elämä siellä. Ne yrittää koko joukolla saada syyllisyysvammaista hoitamaan itseään ja elämäänsä ensin. Sisko sanoi että näissä tilanteissa on pakko olla itsekäs. Niinhän se on. Vielä kun osaisin uskoa sen. Tunnen nyt syyllisyyttä, etten ollut keväällä enemmän kotikotona. En kuullut yskimistä, en ollut pakottamassa äitiä tutkimuksiin aiemmin.
Maanantaina on Sössöttäjälääkäri. Kaikesta onnellisuudestani huolimatta nappaan BDIstä näköjään vieläkin 32 pistettä. Jos äiti ei olisi sairas, se olisi varmasti vähemmän. Äidin sairauden ajatteleminen itsekkäästikin omana rankaisunani, itsesyytösten ehtymättömänä lähteenä ja tulevaisuuden murhaajana vie pisteet alas. Suhteeni itseeni ei ole muuttunut. Edelleen peilistä katsoo epäonnistuja, oksettavan ruma ja vastenmielinen tyhmä otus, joka ei ansaitse armoa. Miten säälittävän armoton sitä on itselleen.
Siskon kanssa puhuttiin. Se jo miettii mielessään äitin omaishoitoa, kylvetyksiä, varmaan jo saattohoitoakin. Minä en ajattele sellaisia. Ne ovat turhia murheita. Asioita, joita hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Minä murehdin äidin jaksamista. Omaa selviämistäni, jos äiti kuolee. Kai se on itsekästä. Se valtava menetys, joka siitä seuraisi. Sunnuntaina seisoin vessan peilin edessä ja totesin, että jos minä ja Mies saamme lapsia ja äiti kuolee, minulla ei ole tarjota edes mummia lapsilleni. Ei ole mummia eikä paappaa, kun molemmat ovat kuolleet syöpään. Miten järjetön ajatus, äiti on vielä elossa. Pää on täynnä outoja asioita. Mä lasken sellaisia ainutkertaisuuksia kai, menetyksiä, joita ei kykene saada takaisin jos huonosti käy.
Yliherkkyydessäni sain tänään ahdistuskohtauksen kaupassa. Yritin soittaa Miehelle, se ei vastannut ja mua ahdisti. Sitten se soitti ja töksäytti, että mitä? soitit? Väsynyt ja huono päivä takana silläkin. Minä sopertelin että ahdisti. Se oli väsynyt ja minä arka. Ei ihan nappiin mennyt keskustelu. Tänään ei mennyt ihan nappiin mikään. Myöhemmin keskusteltiin, se alkoi mutkan kautta kysellä asioita. Vaati avoimuutta erikoisella tapaa, epäsuorasti. Minä lupasin huomenna avautua. Koko elämä tuntuu nyt mitättömältä. Eipä minun elämässäni ole ihmeitä. Tätä tyhmää masentuneisuutta vain.
Eilen menin Juttutädille räjähtäneen näköisenä. Kerroin äidistä. Sillä oli muutama hyvä ja terävä kysymys. Se kysyi mitä tekisin jos ei Miestä olisi. Oli tunnustettava, muuttaisin ehkä takaisin kotiin taas, kuten kerran aiemminkin. Mulla ei olisi elämässä tarpeeksi itsellä, veljen ja siskon elämät on täydempiä puolisoineen ja työpaikkoineen. Mulla ei ole kuin nämä tökkivät opinnot. Helppo niistä olisi luopua ja mennä auttamaan äitiä selviämisessä. Olla tukena ja auttaa, kuten silloin rintasyövän aikaan. Oma elämä pauselle.
Mun toinen jalka on valmiina lähtemään jos mua tarvitaan muualla. Ystävä sanoi puhelimessa asiasta. Ja sisko. On oikeus ja velvollisuus elää omaa elämää, huolehtia itsestä. Äiti totesi melkein ensimmäisinä sanoinaan sairaudesta kerrottuaan, sulla on se ihmissuhde ja elämä siellä. Ne yrittää koko joukolla saada syyllisyysvammaista hoitamaan itseään ja elämäänsä ensin. Sisko sanoi että näissä tilanteissa on pakko olla itsekäs. Niinhän se on. Vielä kun osaisin uskoa sen. Tunnen nyt syyllisyyttä, etten ollut keväällä enemmän kotikotona. En kuullut yskimistä, en ollut pakottamassa äitiä tutkimuksiin aiemmin.
Maanantaina on Sössöttäjälääkäri. Kaikesta onnellisuudestani huolimatta nappaan BDIstä näköjään vieläkin 32 pistettä. Jos äiti ei olisi sairas, se olisi varmasti vähemmän. Äidin sairauden ajatteleminen itsekkäästikin omana rankaisunani, itsesyytösten ehtymättömänä lähteenä ja tulevaisuuden murhaajana vie pisteet alas. Suhteeni itseeni ei ole muuttunut. Edelleen peilistä katsoo epäonnistuja, oksettavan ruma ja vastenmielinen tyhmä otus, joka ei ansaitse armoa. Miten säälittävän armoton sitä on itselleen.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Aina tahtoo olla yksin
Herttainen aamu.
Mies teki itselleen aamupalan. Kertoi samalla ohimennen masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkikohtauksista. Minä istuin hiljaa ja ajattelin. Se on minun. Hyvästelin hellästi kun lähti töihin. Katselin ikkunasta sen menoa. Seisoin hiljaa ja ajattelin. Sänkyyn takaisin ja unta. Levottomia unia, joita en enään muista.
Nyt olen yksin, eikä puhelin soi. Mikä ihana rauha, minä jo kaipasin yksinoloa. Rauhaa ja vetäytymistä omiin oloihin, edes hetkeksi. Eilisessä väsymyksessä huomasin kaipuuni yksinololle. Kun on aina ollut yksin, kestää tottua toisen seuraan. Varmasti se on toisin päin, jos on aina ollut vierellä joku, kestää tottua olemaan yksin. Huomasin miehestä saman. Sekin kaipaa olla yksin. Täytyy puhua siitä, sanoa, että se on ok, että kaipaan sitä itsekin. Oman asunnon rauhaa, hiljaista yksinäisyyttä kuunnella omia ajatuksia.
Äiti soitti. Kiireellinen lähete syöpälääkärin vastaanotolle tarkoittaa Suomessa nykyään kolmen viikon odotusta. Ensi viikolle verikokeet, sitä seuraavalle kuvaus ja kolmannella vasta saa kuulla tuomion. Ja saman aikaa koko kehon kaikki veri kiertää keuhkojen kautta ja metastaasit saavat lisää aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Se voi mennä minne vain sen veren mukana. Missään ei ole yksittäistä syyllistä, jota voisi seinälle nostaa. Vastuu on kadotettu poliittisen byrokratian rattaisiin. Jos keksisin ketä syyttää, menisin kysymään, tämäkö sinulla oli mielessä kun hyvinvointivaltiota purit?
Mikään lääkäriasema ei Suomessa tarjoa hoitoa syöpään. Lääkäriasemien onkologit ja kirurgit eivät tarjoa leikkaushoitoa, sädehoitoa tai sytostaatteja. Edes rahalla et saa syöpähoitoa Suomessa. Ja julkinen sektori narisee ja on vaivainen. Viivästyvä hoito aiheuttaa valtavat kustannukset, mutta mitäs sen väliä. Kusipäät jossain ovat sitä mieltä, että kilpailu korjaa. Markkinatalous auttaa. Miten monta uhria vain se maksaa? Ja mistä Suomeen saadaan tarpeeksi suuret markkkinat, jotta terveydenhuoltoon voisi syntyä oikeaa kilpailua. Jos jokin yksittäinen lääkäriasema voisi kasvaa niin isoksi, että sille olisi taloudellisesti mahdollista kyetä ostamaan syöpähoitoon tarvittavat resurssit, ei se ainakaan halvaksi tulisi. Suomeen ei mahtuisi kahta yritystä julkisen palvelun rinnalle. Julkinen syöpähoito rappeutuisi köyhien ja kurjien palveluksi, yksityisen monopolin vallatessa markkinat. Ne saatanan kusipäät vain ovat sitä mieltä että yksityinen monopoli on jotenkin valtiollista monopolia parempaa. Miksi ja miten? En ymmärrä minäkään.
Raivoni saa mut taas myöhästymään Juttutädiltä.
Mies teki itselleen aamupalan. Kertoi samalla ohimennen masennuksesta, ahdistuksesta, paniikkikohtauksista. Minä istuin hiljaa ja ajattelin. Se on minun. Hyvästelin hellästi kun lähti töihin. Katselin ikkunasta sen menoa. Seisoin hiljaa ja ajattelin. Sänkyyn takaisin ja unta. Levottomia unia, joita en enään muista.
Nyt olen yksin, eikä puhelin soi. Mikä ihana rauha, minä jo kaipasin yksinoloa. Rauhaa ja vetäytymistä omiin oloihin, edes hetkeksi. Eilisessä väsymyksessä huomasin kaipuuni yksinololle. Kun on aina ollut yksin, kestää tottua toisen seuraan. Varmasti se on toisin päin, jos on aina ollut vierellä joku, kestää tottua olemaan yksin. Huomasin miehestä saman. Sekin kaipaa olla yksin. Täytyy puhua siitä, sanoa, että se on ok, että kaipaan sitä itsekin. Oman asunnon rauhaa, hiljaista yksinäisyyttä kuunnella omia ajatuksia.
Äiti soitti. Kiireellinen lähete syöpälääkärin vastaanotolle tarkoittaa Suomessa nykyään kolmen viikon odotusta. Ensi viikolle verikokeet, sitä seuraavalle kuvaus ja kolmannella vasta saa kuulla tuomion. Ja saman aikaa koko kehon kaikki veri kiertää keuhkojen kautta ja metastaasit saavat lisää aikaa ja mahdollisuuksia kehittyä. Se voi mennä minne vain sen veren mukana. Missään ei ole yksittäistä syyllistä, jota voisi seinälle nostaa. Vastuu on kadotettu poliittisen byrokratian rattaisiin. Jos keksisin ketä syyttää, menisin kysymään, tämäkö sinulla oli mielessä kun hyvinvointivaltiota purit?
Mikään lääkäriasema ei Suomessa tarjoa hoitoa syöpään. Lääkäriasemien onkologit ja kirurgit eivät tarjoa leikkaushoitoa, sädehoitoa tai sytostaatteja. Edes rahalla et saa syöpähoitoa Suomessa. Ja julkinen sektori narisee ja on vaivainen. Viivästyvä hoito aiheuttaa valtavat kustannukset, mutta mitäs sen väliä. Kusipäät jossain ovat sitä mieltä, että kilpailu korjaa. Markkinatalous auttaa. Miten monta uhria vain se maksaa? Ja mistä Suomeen saadaan tarpeeksi suuret markkkinat, jotta terveydenhuoltoon voisi syntyä oikeaa kilpailua. Jos jokin yksittäinen lääkäriasema voisi kasvaa niin isoksi, että sille olisi taloudellisesti mahdollista kyetä ostamaan syöpähoitoon tarvittavat resurssit, ei se ainakaan halvaksi tulisi. Suomeen ei mahtuisi kahta yritystä julkisen palvelun rinnalle. Julkinen syöpähoito rappeutuisi köyhien ja kurjien palveluksi, yksityisen monopolin vallatessa markkinat. Ne saatanan kusipäät vain ovat sitä mieltä että yksityinen monopoli on jotenkin valtiollista monopolia parempaa. Miksi ja miten? En ymmärrä minäkään.
Raivoni saa mut taas myöhästymään Juttutädiltä.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Kohti kotia
Huomenna junaan ja kotiin. Mies tulee asemalle vastaan ja me mennään kauppaan. Ensimmäistä kertaa ikinä miehen kanssa "parisuhteessa" kauppaan ruokaostoksille. Sitten kotiin ja luvassa on epäilemättä hellyyttä.
Itkin tänään puhelimessa. Mies kuunteli. Se osaa kyllä kuunnella. Kerroin miten äiti on ollut se elämäni keskushenkilö. Äiti on ollut viimeinen lukko, ensimmäinen ja viimeinen turva. Sille on soitettu hyvät ja pahat. Ei ole ollut muita. Se totesi, että nyt sulla on. Se sanoi, että mun pitää soittaa. Mä lähes halkesin tyytyväisyydestä ja onnesta, sellainen toinen ihminen on todella se mitä kaipaa.
Mun sisällä on onni, suru ja pelko. Mä itken vain miehelle. Se kykenee kantaa mun tunteita. se on siihen tarpeeksi voimakas. Mä en ole yksin. Huomenna kotiin, mikään ei ole enää samoin kuin ennen.
Itkin tänään puhelimessa. Mies kuunteli. Se osaa kyllä kuunnella. Kerroin miten äiti on ollut se elämäni keskushenkilö. Äiti on ollut viimeinen lukko, ensimmäinen ja viimeinen turva. Sille on soitettu hyvät ja pahat. Ei ole ollut muita. Se totesi, että nyt sulla on. Se sanoi, että mun pitää soittaa. Mä lähes halkesin tyytyväisyydestä ja onnesta, sellainen toinen ihminen on todella se mitä kaipaa.
Mun sisällä on onni, suru ja pelko. Mä itken vain miehelle. Se kykenee kantaa mun tunteita. se on siihen tarpeeksi voimakas. Mä en ole yksin. Huomenna kotiin, mikään ei ole enää samoin kuin ennen.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Tunteettomuutta
Vatsa laulaa hallelujaa. Se on tuskaisen kipeä. Alaleuka on räjähtänyt kipeäksi turvonneeksi mätiväksi patiksi. Kieltäydyn ajattelemasta asioita, en ajattele sitä miten yksin ja turvaton olen jos pahin tapahtuu. Mä en ajattele, miltä syöpähoitojen seuraaminen taas tuntuu vierestä, sitä avuttomuutta ja turvattomuutta. En ajattele pelkoa ja surua. En mieti niitä pelottavia poliklinikkapäiviä, jolloin lääkärit suuressa viisaudessaan jakavat tuomioita. En mieti leikkauspäivää tai siitä toipumista. En ajattele harmaata, elotonta ihoa, enkä päänahkaa, josta törröttää muutama haiven. En ajattele väsymystä, energiatonta harhailevaa katsetta. En mieti omaa kyvyttömyyttäni tuntea. Imuroin koko talon ja itkin samalla. Huutava imuri peitti tuskaiset nyyhkytykset. Itkin silti salaa. Kaikki on tiukassa paketissa sisälläni.
Sisko ja veli ovat tuskaisia. Ne itkevät ja kiroavat. Sisko tuijotti sohvalta miltei vihaisena, miten osaisin selittää. Olen ruumiiksi muuttunut tuska. En uskalla itkeä, koska en välttämättä kykene lopettaa. Itkut itketään pienissä erissä äidiltä salaa. Muutoin tiukan paikan tullen ajatukset jämähtävät ja silmät pysähtyvät päässä. Tuijottaa sohvan käsinojia, verhojen poimuja ja tapetin kuviota. Päässä enimmäkseen tyhjää, ja jos jotain joskus, niin hokee mantroja. "Älä ajattele." "Älä itke." "Älä luovuta." "Älä keskity vääriin asioihin."
Äiti odotti isompaa reaktiota. Mä en kyennyt sitä antaa. Pystyin antaa vain hiljaisuuden. Se oma totaalinen pysähtyminen. Tunteiden täydellinen katoaminen. Sen hetken jälkeen päässä alkoi raksuttaa. Typeriä asioita, triviaaleja, turhia mitättömyyksiä. Kaikki kolme miljardia langanpäätä, jotka äkkiä löytyvät edestä. Sitä avaa nyrkkinsä ja sulkee ne sisäänsä. Keskittyy pitämään tiukasti kiinni, jottei se jonkin, joka jonkin niiden lankojen päässä roikkuu, pääse putoamaan.
Olen ulkoistanut ajattelua. Kehitellyt mielikuvia siitä mitä päässä tapahtuu. Viime yönä nukahdin siihen kuvaan. Nukahdin siihen, miten tein mieleeni pussin, läpinäkyvän kumimaisen pussin, jonne sulloin kaiken. Jäljellä oli rauha. Mielessä oli vain vaaleita värejä sekoittuneena toisiinsa ja puolet näkökentästä peitti se pussi. Pussin sisällä asiat huutivat, mutta ääntä ei kuulunut. Ne tuijottivat kaikki vihamielisesti ja osa niistä tempoi seinämiä. Sähköshokin tavoin hyökkäsi aina uusia asioita, jotka ruoskalla tainnutin ja ajoin pussiin. Kesytin niitä hurjalla väkivallalla. Hakkasin ajatuksia verille ruoskallani. Pakotin ne pussiini. Vasemmalla puolellani oli vaaleansininen helmen pinta. Näin siitä vain osan. Se pieni osa oli Mies. Se ei tehnyt mitään, oli vain ja minä koin valtavaa helpotusta. En pyytänyt siltä muuta, en tahtonut muuta, kunhan se oli. Se paikalla oleminen oli enemmän kuin tarpeeksi, se oli enemmän kuin riittävästi. Itseäni en kyennyt nähdä. Kun kieltää itsestään niin ison osan kuin tunteet, se mitä jää jäljelle, ei ole sellaista, jota uskaltaisi katsoa.
Mies soitti menevänsä jonnekin kaupungille katselemaan. "Katsella saa, muttei koskea." Se sanoo, ettei kaipaa eikä tarvitse nyt muuta kun sillä on minut. Suloisempaa lausetta en ole kuullut. Voi ystäväkallis, miten autat olemalla olemassa. minun pienet demonit hyppivät ja pomppivat, mutta luotan itseeni. Tämä on hyvä mies.
Vatsaan sattuu paljon. Otan Cymbaltani, koska ne ovat nyt tärkeämmät minulle kuin koskaan. Luen, käyn yösaunassa ja menen nukkumaan. Keskitän kaiken liikkeellä olevan tunteeni Mieheen, muita tunteita ei ole, ne ovat pussissa. Odottavat parempia päiviä.
Sisko ja veli ovat tuskaisia. Ne itkevät ja kiroavat. Sisko tuijotti sohvalta miltei vihaisena, miten osaisin selittää. Olen ruumiiksi muuttunut tuska. En uskalla itkeä, koska en välttämättä kykene lopettaa. Itkut itketään pienissä erissä äidiltä salaa. Muutoin tiukan paikan tullen ajatukset jämähtävät ja silmät pysähtyvät päässä. Tuijottaa sohvan käsinojia, verhojen poimuja ja tapetin kuviota. Päässä enimmäkseen tyhjää, ja jos jotain joskus, niin hokee mantroja. "Älä ajattele." "Älä itke." "Älä luovuta." "Älä keskity vääriin asioihin."
Äiti odotti isompaa reaktiota. Mä en kyennyt sitä antaa. Pystyin antaa vain hiljaisuuden. Se oma totaalinen pysähtyminen. Tunteiden täydellinen katoaminen. Sen hetken jälkeen päässä alkoi raksuttaa. Typeriä asioita, triviaaleja, turhia mitättömyyksiä. Kaikki kolme miljardia langanpäätä, jotka äkkiä löytyvät edestä. Sitä avaa nyrkkinsä ja sulkee ne sisäänsä. Keskittyy pitämään tiukasti kiinni, jottei se jonkin, joka jonkin niiden lankojen päässä roikkuu, pääse putoamaan.
Olen ulkoistanut ajattelua. Kehitellyt mielikuvia siitä mitä päässä tapahtuu. Viime yönä nukahdin siihen kuvaan. Nukahdin siihen, miten tein mieleeni pussin, läpinäkyvän kumimaisen pussin, jonne sulloin kaiken. Jäljellä oli rauha. Mielessä oli vain vaaleita värejä sekoittuneena toisiinsa ja puolet näkökentästä peitti se pussi. Pussin sisällä asiat huutivat, mutta ääntä ei kuulunut. Ne tuijottivat kaikki vihamielisesti ja osa niistä tempoi seinämiä. Sähköshokin tavoin hyökkäsi aina uusia asioita, jotka ruoskalla tainnutin ja ajoin pussiin. Kesytin niitä hurjalla väkivallalla. Hakkasin ajatuksia verille ruoskallani. Pakotin ne pussiini. Vasemmalla puolellani oli vaaleansininen helmen pinta. Näin siitä vain osan. Se pieni osa oli Mies. Se ei tehnyt mitään, oli vain ja minä koin valtavaa helpotusta. En pyytänyt siltä muuta, en tahtonut muuta, kunhan se oli. Se paikalla oleminen oli enemmän kuin tarpeeksi, se oli enemmän kuin riittävästi. Itseäni en kyennyt nähdä. Kun kieltää itsestään niin ison osan kuin tunteet, se mitä jää jäljelle, ei ole sellaista, jota uskaltaisi katsoa.
Mies soitti menevänsä jonnekin kaupungille katselemaan. "Katsella saa, muttei koskea." Se sanoo, ettei kaipaa eikä tarvitse nyt muuta kun sillä on minut. Suloisempaa lausetta en ole kuullut. Voi ystäväkallis, miten autat olemalla olemassa. minun pienet demonit hyppivät ja pomppivat, mutta luotan itseeni. Tämä on hyvä mies.
Vatsaan sattuu paljon. Otan Cymbaltani, koska ne ovat nyt tärkeämmät minulle kuin koskaan. Luen, käyn yösaunassa ja menen nukkumaan. Keskitän kaiken liikkeellä olevan tunteeni Mieheen, muita tunteita ei ole, ne ovat pussissa. Odottavat parempia päiviä.
Kuka pelkää isoa pahaa syöpää?
Äitillä on syöpä.
Sen keuhkoissa on korissut jotain koko kevään. Tänään tulin kotikotiin ja ehdin olla täällä vajaan puoli tuntia, se kertoi, että tänään oli lääkäriltä kuullut, selkeä varjostuma löydetty ja lähes varmuudella se on syöpä.
Mä en tiedä. Osa musta keikkuu sellaisen vajoamisen partaalla ja osa on tyynen viileä. Defenssit löi päälle välittömästi. Vieläkin on täysin epäselvää mitä ajatella ja tuntea. Tarvitsen lisää aikaa, tietoa ja ajattelua. Mies on nyt mun Opamox.
Sen keuhkoissa on korissut jotain koko kevään. Tänään tulin kotikotiin ja ehdin olla täällä vajaan puoli tuntia, se kertoi, että tänään oli lääkäriltä kuullut, selkeä varjostuma löydetty ja lähes varmuudella se on syöpä.
Mä en tiedä. Osa musta keikkuu sellaisen vajoamisen partaalla ja osa on tyynen viileä. Defenssit löi päälle välittömästi. Vieläkin on täysin epäselvää mitä ajatella ja tuntea. Tarvitsen lisää aikaa, tietoa ja ajattelua. Mies on nyt mun Opamox.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Pitkät mietteet
Toissa päivänä olin onnellinen. Hieno hetki naisen elämässä todeta olevansa ihmissuhteessa. Eilen oli sitten dramaattisia käänteitä ja niiden kanssa herättiin tähän aamuun. Edelleen suhteessa ollaan, mutta ajatuksissa on pieni särö. Tunteissa on kolhu, jonka kanssa pitäisi nyt tietää miten elää. Luottamus on niin vaikea asia. Onko toinen se mitä sanoo ja uskooko se toinen, mitä itse sanoo. Tässä vaiheessa ihmissuhdetta se on kovin vaikeaa, kun ei ole niitä tekoja kertomassa löytyykö sanoille katetta. Mäkin olen sitten vielä niin kovin ehdoton ja jyrkkä. Sitä on sillä tavoin säälittävä, että luottamuksen voi menettää vain kerran. En tiedä miten se rakennetaan uudelleen. Se on opeltava nyt sitten, pitkiä parisuhteita ilman kykyä päästä yli kriiseistä, joita luottamuspulakin on, ei ole.
Yön unissa oli ihan kaikki perseellään. Huomasi sen mielentilan, jossa vuoteeseen ole mennyt. Kiusaajat, mitättömyyden ja arvottomuuden tunteet, päälle kasaantuvat opiskelut, eksyminen, riitely, uhkailu, kiristäminen. Vaelsin vanhassa lukiossani ja totesin, ettei tule ylioppilasta minusta. Oli liikaa kesken jääneitä kursseja, liikaa poissaoloja, liian pitkä sairasloma takana. Voi luoja, ei hyvä herääminen tähän aamuun.
Kymmityttö on kylässä. Viikko on ollut ihana. En murehdi rahan menoa, tämä on ollut todella mukavaa. Perjantaina vien tytön kotiin. Sunnuntaina yritän tulla takaisin. Nyt kasaan hyvän mielen ja mietin mitä teen tänään. Mulla olisi haastattelu, jonne meneminen pelottaa niin paljon, että tekee mieli jättää se väliin. Enkä pysty hajota normaalilla tavalla kun pikkuneiti on täällä. Puuh. Saapa nähdä.
Yön unissa oli ihan kaikki perseellään. Huomasi sen mielentilan, jossa vuoteeseen ole mennyt. Kiusaajat, mitättömyyden ja arvottomuuden tunteet, päälle kasaantuvat opiskelut, eksyminen, riitely, uhkailu, kiristäminen. Vaelsin vanhassa lukiossani ja totesin, ettei tule ylioppilasta minusta. Oli liikaa kesken jääneitä kursseja, liikaa poissaoloja, liian pitkä sairasloma takana. Voi luoja, ei hyvä herääminen tähän aamuun.
Kymmityttö on kylässä. Viikko on ollut ihana. En murehdi rahan menoa, tämä on ollut todella mukavaa. Perjantaina vien tytön kotiin. Sunnuntaina yritän tulla takaisin. Nyt kasaan hyvän mielen ja mietin mitä teen tänään. Mulla olisi haastattelu, jonne meneminen pelottaa niin paljon, että tekee mieli jättää se väliin. Enkä pysty hajota normaalilla tavalla kun pikkuneiti on täällä. Puuh. Saapa nähdä.
lauantai 11. kesäkuuta 2011
Parisuhdekorttipeli
Päätin pelata avoimin kortin. Kirjoitin miehelle, että tuntuu pahalta. Se soitti ja kysyi, mitä mä oikein tarkoitan. En osannut oikein sanoa kuin että sitä mitä kirjoitin. Se totesi, ettei ole tapaamassa ketään sieltä. Totesi voivansa sen sanoa rehellisesti. Minun korvani kuulivat vain sen, ettei sanonut, etteikö pitäisi jonkun kanssa yhteyttä. On sitäkin kusetettu siellä, se sanoi. Se sanoi että odottaa vain ensi viikkoon, että nähdään. Tapaaminen on sovittu. Nähtävästi merkityksekkäämpi kuin luulin.
Vaihtoehdot risteilee päässäni. En leikittele olemalla ajattelematta omia pelkojani. Sitä tässä on paljon. Sitä on vain niin menettänyt luottamuksen itseensä. Kaikissa edellisissä tarinoissani on vika ollut lopulta minussa, kyvyttömyydessäni tunnistaa asioiden todellista laitaa tunteideni keskellä.
Kolme vuotta sitten tähän aikaan kohtasin hirviön. Se valehteli ihan kaikesta. Osoittautui kammotukseksi. Se vain valehteli suut ja silmät täyteen ja minä hölmö uskoin kaiken. Omasta läheisyyden kaipuusta menee sekaisin. Pääsin sattuman auttamana pakoon lopulta. Kiitän jumalia, joihin en usko, pelastuksestani. Se oli lähellä. Vei halut ihmissuhteille taas hetkeksi.
Seuraava vakavampi ihastus oli viime syksynä. Siinäkin luin tilannetta väärin. Onneksi ei sattunut hassumpaa. Hän oli kunnollinen tyyppi. Sitten talvella oli se mies Euroopasta. Taas oma läheisyyden kaipuu vääristi tilannetta. Epäilemättä siellä jossain oli ihan kunnon mies, mutta se oli rutinoitunut sarjadeittaaja. Käytännössä mahdoton yhtälö. Minä väärässä mielentilassa, hän väärässä paikassa. Epärealistista ja hajottavaa sisältävää sontaa. Lopulta taas oma rakkauden kaipuu oli tehdä minusta lopun. Otin leikin liian vakavasti, se pyöri palstoilla ja pyöritteli useampaa kuvioita yhtäaikaisesti. Etsi sitä jotain täydellistä naistaan.
Sitten oli kevättäni piristänyt mies. Sekin suhde vei aallokkoon, jonka kanssa oli vaikea olla. Kaksi masentunutta, epävakaista ihmistä samassa suhteessa on tuomittu yhdistelmä. Mä annoin sen ihmisen raadella mua. Olin siten, etten ansaitsekaan parempaa. Se on aika pelottavaa. Mä olin välillä valmis sietämään paljon, koska en usko ansaitsevani parempaa.
Mitä siis olen oppinut ja mitä nämä suhteen tyngät ovat minussa aiheuttaneet. Ensimmäinen mainitsemani oli iso opetus. Se oli opetus pahuudesta. Se oli opetus sellaisista paskiaisista, joita en tiennyt olevan olemassa. En tajunnut millaisia narsistisia psykopaatteja maailma kätkee sisäänsä. Toisaalta opin kaipaavani rakkautta, välittämistä ja seksiä.
Viime syksyn ihastus opetti, että osaan flirttailla, keskustella miehen kanssa ja selviän torjunnasta. Se opetti, että on tarve löytää joku. Kolmas mies opetti, että kykenen vastaanottaa ihastumista, kauniita sanoja ja kiinnostusta. Minussa on jossain jokin, joka kykenee vastaanottaa. Vuorovaikutuksesta jäi jäljelle nainen, joka on realistisempi ja pelkää sanojen siloittelua vielä enemmän kuin aikaisemmin. Kaipaa samanarvoisuutta sitoutumisessa.
Keväinen juttu sai pohtimaan arvottomuuttani ja toisaalta kykyä olla parisuhteessa. Pelkän parisuhteen eteen voi luopua monista asioista. Toisessakin voi olla vikaa, ei vain minussa. Sellaista nöyryyttämistähän se kai oli. Lauseiden välissä se, etten riitä, olen vääränlainen.
Mitä jää jäljelle. Hyvin epävarma nainen. Mä kai odotan koko ajan että tämä mies on täyttä valetta. Odotan, että kaiken puheen takaa löytyy valehtelija, joka osaa vain sanoa kaiken juuri kuinka tahtoisin ne kuulla. Tämäkin mies on liian hyvää ollakseen totta ja minä uskon omassa läheisyyden kaipuussani kaiken. Mä oletan, että tälläkin miehellä on kuvioissa muita. Oletan, etten ole ainut, että mä olen yksi nainen, jota verrataan. Olen yksi nainen muiden joukossa kisaamassa ja ei, mä en pärjää kisoissa. Ikinä en ole voittanut mitään. Mä olen se, joka ottaa liian vakavasti ja pettyy sitten. Mä odotan koko ajan, että pitää muuttua. Muhun tyydytään, olen arvoton, ruma, liian lihava ja kammottava. Mä odotan siis hyväksikäyttöä, valehtelua, pettämistä, huijaamista ja pelailua. Jotain kulissia, valheita ja hyväksikäyttöä, oman arvottomuuteni esille tuontia.
Mä pelkään. Tämä pelkotila tekee musta haavoittuvan. Se saa mut tahtomaan itkeä koko ajan. Peilistä näkyy rumuutta vain taas. Leuka räjähti vuorokaudessa yhdeksi kipeäksi, märkiväksi haavaksi. Itku on koko ajan ihan lähellä.
Kaiken kruununa on se, että tälle kaikelle ei välttämättä ole syytä. On kehuttu kauniiksi, ylistetty naisellisia muotoja, sanottu, ettei minussa ole mitään vikaa. On kerrottu, että kanssani on helppo puhua, mistä vaan.
Silti mussa elää tämä ahdistus. Pelkotila ei poistu millään. Päässä pyörivät vain ne sanonnat, jotka eivät tunnu hyviltä. Ne pienet tyhmät jutut, jotka paisuteltuna ja väärinymmärrettyinä näyttäytyvät tuskalliselta. Uskallanko luottaa minuun? Luotanko selviäväni jos tämä on jotain sellaista, joka puree takaisin. Tulen hylätyksi, minulle valehdellaan, minusta ei välitetä, minuun tyydytään. Lupaanko olla itseni kanssa siitä huolimatta?
Vaihtoehdot risteilee päässäni. En leikittele olemalla ajattelematta omia pelkojani. Sitä tässä on paljon. Sitä on vain niin menettänyt luottamuksen itseensä. Kaikissa edellisissä tarinoissani on vika ollut lopulta minussa, kyvyttömyydessäni tunnistaa asioiden todellista laitaa tunteideni keskellä.
Kolme vuotta sitten tähän aikaan kohtasin hirviön. Se valehteli ihan kaikesta. Osoittautui kammotukseksi. Se vain valehteli suut ja silmät täyteen ja minä hölmö uskoin kaiken. Omasta läheisyyden kaipuusta menee sekaisin. Pääsin sattuman auttamana pakoon lopulta. Kiitän jumalia, joihin en usko, pelastuksestani. Se oli lähellä. Vei halut ihmissuhteille taas hetkeksi.
Seuraava vakavampi ihastus oli viime syksynä. Siinäkin luin tilannetta väärin. Onneksi ei sattunut hassumpaa. Hän oli kunnollinen tyyppi. Sitten talvella oli se mies Euroopasta. Taas oma läheisyyden kaipuu vääristi tilannetta. Epäilemättä siellä jossain oli ihan kunnon mies, mutta se oli rutinoitunut sarjadeittaaja. Käytännössä mahdoton yhtälö. Minä väärässä mielentilassa, hän väärässä paikassa. Epärealistista ja hajottavaa sisältävää sontaa. Lopulta taas oma rakkauden kaipuu oli tehdä minusta lopun. Otin leikin liian vakavasti, se pyöri palstoilla ja pyöritteli useampaa kuvioita yhtäaikaisesti. Etsi sitä jotain täydellistä naistaan.
Sitten oli kevättäni piristänyt mies. Sekin suhde vei aallokkoon, jonka kanssa oli vaikea olla. Kaksi masentunutta, epävakaista ihmistä samassa suhteessa on tuomittu yhdistelmä. Mä annoin sen ihmisen raadella mua. Olin siten, etten ansaitsekaan parempaa. Se on aika pelottavaa. Mä olin välillä valmis sietämään paljon, koska en usko ansaitsevani parempaa.
Mitä siis olen oppinut ja mitä nämä suhteen tyngät ovat minussa aiheuttaneet. Ensimmäinen mainitsemani oli iso opetus. Se oli opetus pahuudesta. Se oli opetus sellaisista paskiaisista, joita en tiennyt olevan olemassa. En tajunnut millaisia narsistisia psykopaatteja maailma kätkee sisäänsä. Toisaalta opin kaipaavani rakkautta, välittämistä ja seksiä.
Viime syksyn ihastus opetti, että osaan flirttailla, keskustella miehen kanssa ja selviän torjunnasta. Se opetti, että on tarve löytää joku. Kolmas mies opetti, että kykenen vastaanottaa ihastumista, kauniita sanoja ja kiinnostusta. Minussa on jossain jokin, joka kykenee vastaanottaa. Vuorovaikutuksesta jäi jäljelle nainen, joka on realistisempi ja pelkää sanojen siloittelua vielä enemmän kuin aikaisemmin. Kaipaa samanarvoisuutta sitoutumisessa.
Keväinen juttu sai pohtimaan arvottomuuttani ja toisaalta kykyä olla parisuhteessa. Pelkän parisuhteen eteen voi luopua monista asioista. Toisessakin voi olla vikaa, ei vain minussa. Sellaista nöyryyttämistähän se kai oli. Lauseiden välissä se, etten riitä, olen vääränlainen.
Mitä jää jäljelle. Hyvin epävarma nainen. Mä kai odotan koko ajan että tämä mies on täyttä valetta. Odotan, että kaiken puheen takaa löytyy valehtelija, joka osaa vain sanoa kaiken juuri kuinka tahtoisin ne kuulla. Tämäkin mies on liian hyvää ollakseen totta ja minä uskon omassa läheisyyden kaipuussani kaiken. Mä oletan, että tälläkin miehellä on kuvioissa muita. Oletan, etten ole ainut, että mä olen yksi nainen, jota verrataan. Olen yksi nainen muiden joukossa kisaamassa ja ei, mä en pärjää kisoissa. Ikinä en ole voittanut mitään. Mä olen se, joka ottaa liian vakavasti ja pettyy sitten. Mä odotan koko ajan, että pitää muuttua. Muhun tyydytään, olen arvoton, ruma, liian lihava ja kammottava. Mä odotan siis hyväksikäyttöä, valehtelua, pettämistä, huijaamista ja pelailua. Jotain kulissia, valheita ja hyväksikäyttöä, oman arvottomuuteni esille tuontia.
Mä pelkään. Tämä pelkotila tekee musta haavoittuvan. Se saa mut tahtomaan itkeä koko ajan. Peilistä näkyy rumuutta vain taas. Leuka räjähti vuorokaudessa yhdeksi kipeäksi, märkiväksi haavaksi. Itku on koko ajan ihan lähellä.
Kaiken kruununa on se, että tälle kaikelle ei välttämättä ole syytä. On kehuttu kauniiksi, ylistetty naisellisia muotoja, sanottu, ettei minussa ole mitään vikaa. On kerrottu, että kanssani on helppo puhua, mistä vaan.
Silti mussa elää tämä ahdistus. Pelkotila ei poistu millään. Päässä pyörivät vain ne sanonnat, jotka eivät tunnu hyviltä. Ne pienet tyhmät jutut, jotka paisuteltuna ja väärinymmärrettyinä näyttäytyvät tuskalliselta. Uskallanko luottaa minuun? Luotanko selviäväni jos tämä on jotain sellaista, joka puree takaisin. Tulen hylätyksi, minulle valehdellaan, minusta ei välitetä, minuun tyydytään. Lupaanko olla itseni kanssa siitä huolimatta?
Pieni viesti
Pelot heräsivät aamulla mun kanssani. Erittäin inhottavaa. Tarvitsen jotain rauhoittuakseni. En keksi mitä.
Kyse on tyhmästä treffipalstasta. Siitä, että toinen jälleen katsoo tarpeelliseksi olla siellä, kerta toisensa jälkeen. Minä kun olen kaikki munani laittanut jo samaan koriin. Toinen ei vielä ole. Kaikki vanhoista johtuvat epäilykset karjuvat, enkä osaa erottaa mikä johtuu mistäkin. Mikä on sairaudesta johtuvaa paranoiaa ja mikä tervettä järkevää epäluuloa.
Helvetti tätä mun kyvyttömyttäni olla tunteissani kohtuullinen.
Kyse on tyhmästä treffipalstasta. Siitä, että toinen jälleen katsoo tarpeelliseksi olla siellä, kerta toisensa jälkeen. Minä kun olen kaikki munani laittanut jo samaan koriin. Toinen ei vielä ole. Kaikki vanhoista johtuvat epäilykset karjuvat, enkä osaa erottaa mikä johtuu mistäkin. Mikä on sairaudesta johtuvaa paranoiaa ja mikä tervettä järkevää epäluuloa.
Helvetti tätä mun kyvyttömyttäni olla tunteissani kohtuullinen.
Pelkotila
Kova pelkotila päällä, mulla ei ole opamoxeja mukana. En tiedä miten saisin rauhoituttua. Yritän kirjoittaa.
Kaikki on ollut ihan hyvin paitsi kahtena iltana peräkkäin nukkumaan menon hetkellä. Kovia pelkotiloja. Hylkäämistä ja pettämistä pelkään, tauteja, yksinäisyyttä, turhuuttani. Mies on ollut kovin ihana ja minä saan päälle pelon, joka tulee menneistä. Omasta hyväuskoisuudesta.
Pelkään, että mua kusetetaan taas. Että tämä on toisinto kaikista niistä kusetuksista, kun on tullut viilatuksi linssiin. Valehtelijaa pelkään eniten, valehtelijaa. Sitä on niin suojaton sen edessä, kun ei erota omien tunteidensa keskellä totuutta. Itkettää pirusti.
Äkillinen voimakas pelkotila vie hapen keuhkoista. Tunnen olevani niin yksin. Nyt mikään sana ei tunnu miltään. Mikään ei oikein taas pelasta tältä hetkeltä. Pakko luottaa ihan pakko, en voi olla kyyninen. Mä selviän. Pakko selvitä. Pelottaa niin helvetisti.
Mut on kai hylätty. Nostettu ystävän toimesta sivuun. Ei äännähdystä aikoihin. Se on kai omassa elämässään poikkiväsynyt. Sillä on liikaa, en mä syytä. Avuton kai olen, hyödytön, turha ja merkityksetön. Mietin mitä tehdä, ei kai ole mitään tehtävissä. Se ihminen on suljettu nyt minulta. Pam. Ovet kiinni ja olen ulkona. Voi luoja, miten yksin sitä on. Ei ole keinoa purkaa sitä äänettömyyden muuria.
Pelkotila. Ahdistuksen kauhistuttavuus tuntuu mahdottomalta sietää. Tarvitsisin rauhoittavan. Tekee mieli ajaa mies pois. Varmuuden vuoksi. Riski on niin valtava. Mitä jos tämäkin on valehtelija? Mitä jos tämänkin kanssa joudun harhaan? Ei ole vieläkään omaa ihmistä.
Kaikki on ollut ihan hyvin paitsi kahtena iltana peräkkäin nukkumaan menon hetkellä. Kovia pelkotiloja. Hylkäämistä ja pettämistä pelkään, tauteja, yksinäisyyttä, turhuuttani. Mies on ollut kovin ihana ja minä saan päälle pelon, joka tulee menneistä. Omasta hyväuskoisuudesta.
Pelkään, että mua kusetetaan taas. Että tämä on toisinto kaikista niistä kusetuksista, kun on tullut viilatuksi linssiin. Valehtelijaa pelkään eniten, valehtelijaa. Sitä on niin suojaton sen edessä, kun ei erota omien tunteidensa keskellä totuutta. Itkettää pirusti.
Äkillinen voimakas pelkotila vie hapen keuhkoista. Tunnen olevani niin yksin. Nyt mikään sana ei tunnu miltään. Mikään ei oikein taas pelasta tältä hetkeltä. Pakko luottaa ihan pakko, en voi olla kyyninen. Mä selviän. Pakko selvitä. Pelottaa niin helvetisti.
Mut on kai hylätty. Nostettu ystävän toimesta sivuun. Ei äännähdystä aikoihin. Se on kai omassa elämässään poikkiväsynyt. Sillä on liikaa, en mä syytä. Avuton kai olen, hyödytön, turha ja merkityksetön. Mietin mitä tehdä, ei kai ole mitään tehtävissä. Se ihminen on suljettu nyt minulta. Pam. Ovet kiinni ja olen ulkona. Voi luoja, miten yksin sitä on. Ei ole keinoa purkaa sitä äänettömyyden muuria.
Pelkotila. Ahdistuksen kauhistuttavuus tuntuu mahdottomalta sietää. Tarvitsisin rauhoittavan. Tekee mieli ajaa mies pois. Varmuuden vuoksi. Riski on niin valtava. Mitä jos tämäkin on valehtelija? Mitä jos tämänkin kanssa joudun harhaan? Ei ole vieläkään omaa ihmistä.
torstai 9. kesäkuuta 2011
100 000 000 wattia
100 000 000 wattia hyvää mieltä.
Kesä, kotikoti, kaksi koiraa, kaksi pientä tyttöä, perhe, ei huolia, ei murheita nyt ja yhtä kaukana kuin puhelin ihmissuhde, joka tuntuu erinomaisen hyvältä juuri nyt.
Kaiken alla ovat ne samat ongelmat, samat murheet ja kaikki, koko rupuinen elämäni, mutta sata miljoonaa wattia voimia nousta niistä. Se ei ole niin yksinkertaista, että se ratkeaa yhdellä ihmisellä, mutta ehkä se on alku. Jotain uutta, jotain sellaista mitä on kaivannut ja tarvinnut. Oma ihminen. Pientä arkaa luottamista, pientä yrittämistä, pientä, jonka suuruuden ymmärtää vain jos on ollut vailla.
Kesä, kotikoti, kaksi koiraa, kaksi pientä tyttöä, perhe, ei huolia, ei murheita nyt ja yhtä kaukana kuin puhelin ihmissuhde, joka tuntuu erinomaisen hyvältä juuri nyt.
Kaiken alla ovat ne samat ongelmat, samat murheet ja kaikki, koko rupuinen elämäni, mutta sata miljoonaa wattia voimia nousta niistä. Se ei ole niin yksinkertaista, että se ratkeaa yhdellä ihmisellä, mutta ehkä se on alku. Jotain uutta, jotain sellaista mitä on kaivannut ja tarvinnut. Oma ihminen. Pientä arkaa luottamista, pientä yrittämistä, pientä, jonka suuruuden ymmärtää vain jos on ollut vailla.
 |
| Kaksi takkuista koiraa |
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Huolenpito ja välittäminen
Saan nyt niin paljon, että hämmentää. Saan huomiota ja välittämistä tavalla, jota en ole saanut kuin kerran elämässäni. Se oli se ensimmäinen poikaystävä, joka jumaloi maata mun jalkojeni alla. Ja minä, joka en itseäni tuntenut käytin sitä rumasti hyväksi. Se oma pahuus vei itsestä innon parisuhteille pitkäksi aikaa. Raatelin itseäni niin paljon sen vuoksi. Mä en osannut antaa takaisin. Jälkikäteen tiedän, etten vain tuntenut itseäni. Mun olisi pitänyt antaa sille vastineeksi jotain, mitä en tiennyt mikä se oli edes, minut. Ja hän antoi mun käyttää hyväkseen, koska ei tiennyt kuka oli.
Mä en sano, että tämä mies on minun. Hän pitää minusta ja minä hänestä. Hän on hellä ja tunnen sen, että pelkää myös. Ehkä samaa vaikeutta uskoa tähän, kaksi niin erilaista ja sittenkin samanlaista. Tahtoisin osata antaa enemmän, mikä estää. Luottamuksen puute, se nalkuttava ääni sisällä, ettei mulle satu hyviä asioita. Se vittuileva ääni, joka sanoo etten ansaitse hyvää. Se pelkuri, joka pelkää etten osaa arvostaa tarpeeksi. Anna mulle järki päähän ymmärtää, mitä tunnen. Anna järki päähän, että ymmärrän arvostaa. Anna järki päähän että muistan kaiken mitä minulta on puuttunut.
Kerroin hoitajalle, että mä olen se, joka tekee treffi-ilmoituksen uskomatta että löydän sen avulla ketään. Mulle ei satu hyviä asioita, mä en kohtaa ihmistä, jonka kanssa osaisin jopa rakastaa. Rakkaus on pelottava sana. Se on vihoviimeinen kallio, jonka päälle milloinkaan osaisin mitään rakentaa.
Otin treffi-ilmoituksen pois. En kaipaa uusia yhteydenottoja. Tässä on nyt jotain, tässä on jotain, joka täytyy ottaa tosissaan. Tässä on jotain, mikä täytyy selvittää kunnolla.
Sisko sanoi eilen, että miehet on erilaisia. Ne näyttelee sitä kuortaan pitkään ja hartaasti, ne ovat erilaisia tuolla maailmalla kuin tässä vierellä. Niille kestää pitempään näyttää se ketä ne on. Kukaan ei ole opettanut niitä näyttämään sitä mitä ne on. Tällä miehelläkin on kuori.
Mä en sano, että tämä mies on minun. Hän pitää minusta ja minä hänestä. Hän on hellä ja tunnen sen, että pelkää myös. Ehkä samaa vaikeutta uskoa tähän, kaksi niin erilaista ja sittenkin samanlaista. Tahtoisin osata antaa enemmän, mikä estää. Luottamuksen puute, se nalkuttava ääni sisällä, ettei mulle satu hyviä asioita. Se vittuileva ääni, joka sanoo etten ansaitse hyvää. Se pelkuri, joka pelkää etten osaa arvostaa tarpeeksi. Anna mulle järki päähän ymmärtää, mitä tunnen. Anna järki päähän, että ymmärrän arvostaa. Anna järki päähän että muistan kaiken mitä minulta on puuttunut.
Kerroin hoitajalle, että mä olen se, joka tekee treffi-ilmoituksen uskomatta että löydän sen avulla ketään. Mulle ei satu hyviä asioita, mä en kohtaa ihmistä, jonka kanssa osaisin jopa rakastaa. Rakkaus on pelottava sana. Se on vihoviimeinen kallio, jonka päälle milloinkaan osaisin mitään rakentaa.
Otin treffi-ilmoituksen pois. En kaipaa uusia yhteydenottoja. Tässä on nyt jotain, tässä on jotain, joka täytyy ottaa tosissaan. Tässä on jotain, mikä täytyy selvittää kunnolla.
Sisko sanoi eilen, että miehet on erilaisia. Ne näyttelee sitä kuortaan pitkään ja hartaasti, ne ovat erilaisia tuolla maailmalla kuin tässä vierellä. Niille kestää pitempään näyttää se ketä ne on. Kukaan ei ole opettanut niitä näyttämään sitä mitä ne on. Tällä miehelläkin on kuori.
Mielenkiinto
Menetin mielenkiintoni siihen ihmiseen, jota lähestyin. Se tarttui viestissäni olleeseen sanaan ja kiepsautti musta niskaotteen tavalla, joka muistutti liikaa keväistä miestä. Jyrkkyys, ehdottomuus ja sellainen on nyt näköjään täydellinen turn off mulle. Siihen ei auta oikein mikään näemmä nyt. Kirjoitin takaisin, nyt siitä ei ole kuulunut. Tokko enää vastaakaan.
Mä edelleen mietin sitä mistä asioista sitä pitää pitää. Huomaan, että mulle on iso haaste toisaalta myös nauttia siitä, miten saan positiivista huomiota. Onko väärin, että mä pidän jostakusta, koska se tapa millä se ihminen tuntuu pitävän musta on niin houkuttelevaa. Hyväksyntä, huolehtiminen, välittäminen, ne ovat vastustamattomia. Mä en tunne itseäni niiden arvoiseksi. Mietin, miksi se ihminen on mulle niitä antamassa. Se on ottanut reunaehtojaan esille, suurin on se, ettei hän muuta paikkakuntaa. Se ei ole mulle ongelma, ei vähäisimmässäkään määrin.
Ongelma on se, että uskallanko olla onnellinen. Paistatella kaikessa tässä ihanassa huomiossa, jota saan. Uskallanko välittää takaisin. Uskallanko nauttia ja luottaa tähän? Voiko mulle oikeasti käydä hyvin? Osaanko mä olla sössimättä tätä? Mä puhuin sille eilen kuin puhun blogilleni. Se pakotti mut, arvostan sitä. Se teki sen hienosti. Sillä tavoin nousi esiin asioita, jotka täytyy ottaa huomioon. Sillä on kyky siihen, se löytyy siitä kyllä. Sillä on kyky kuunnella mua kuin mun blogi mua kuuntelee. Vaan opinko mä kuuntelemaan sitä? Se miten se toi esiin niitä asioita, se oma oivalluksen tunne, niiden asioiden tärkeydestä, arvostan sitä. Se vaatii opettelua. Mä en tee päätöksiä vielä. Yritän nauttia. On syy miksi se ihminen valikoitui kaikista saamistani vastauksista, on syitä miksi juuri se herätti mun mielenkiinnon.
Pitää pakata. Huomenna kotikotiin. Nyt Juttutädille. Helle on ihan älytön.
Mä edelleen mietin sitä mistä asioista sitä pitää pitää. Huomaan, että mulle on iso haaste toisaalta myös nauttia siitä, miten saan positiivista huomiota. Onko väärin, että mä pidän jostakusta, koska se tapa millä se ihminen tuntuu pitävän musta on niin houkuttelevaa. Hyväksyntä, huolehtiminen, välittäminen, ne ovat vastustamattomia. Mä en tunne itseäni niiden arvoiseksi. Mietin, miksi se ihminen on mulle niitä antamassa. Se on ottanut reunaehtojaan esille, suurin on se, ettei hän muuta paikkakuntaa. Se ei ole mulle ongelma, ei vähäisimmässäkään määrin.
Ongelma on se, että uskallanko olla onnellinen. Paistatella kaikessa tässä ihanassa huomiossa, jota saan. Uskallanko välittää takaisin. Uskallanko nauttia ja luottaa tähän? Voiko mulle oikeasti käydä hyvin? Osaanko mä olla sössimättä tätä? Mä puhuin sille eilen kuin puhun blogilleni. Se pakotti mut, arvostan sitä. Se teki sen hienosti. Sillä tavoin nousi esiin asioita, jotka täytyy ottaa huomioon. Sillä on kyky siihen, se löytyy siitä kyllä. Sillä on kyky kuunnella mua kuin mun blogi mua kuuntelee. Vaan opinko mä kuuntelemaan sitä? Se miten se toi esiin niitä asioita, se oma oivalluksen tunne, niiden asioiden tärkeydestä, arvostan sitä. Se vaatii opettelua. Mä en tee päätöksiä vielä. Yritän nauttia. On syy miksi se ihminen valikoitui kaikista saamistani vastauksista, on syitä miksi juuri se herätti mun mielenkiinnon.
Pitää pakata. Huomenna kotikotiin. Nyt Juttutädille. Helle on ihan älytön.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Millaisista miehistä sitä pitää pitää?
Mulla oli eilen treffit. Ne meni hyvin. Mies oli mukava ja fiksu, sellainen tee-se-itse-mies. Turvallisen tuntuinen perusmies ja ne arvot, ainakin puheissa hyvin samat. Arvot on parisuhteessa tärkeä asia. Kun siinä arjessa on ihan tarpeeksi kestämistä ja jos tässä nyt on kevään aikana jotain oppinut, noh, se miten ollaan ja se minne ollaan menossa olisi hyvä olla samat tai ainakin niissä olevat erot pitäisi olla tiedossa, jotta asiat toimii.
Nyt mä yritän siis ajatella sitä, mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, mitä ihmettä sitä kaipaa toisessa ihmisessä. Mitkä niistä ovat realistisia. Mä istahdin sen miehen farmarimersuun ja ensimmäinen tunne oli, että olen viisitoista taas. Se oli vähän pysäyttävä tunne.
Kun mä olin viisitoista mä tapasin hyvin samanlaisen miehen kuin tämä mies. Siitä miehestä tai silloin se oli silloin vielä poika, tuli mun ensimmäinen ja ainut oikea poikaystävä. Kunnollinen, tavallinen suomalainen mies, erinomaisen hyvää aviomiesmateriaalia. Duunari, isomahainen, lämmin sydäminen ja elämän opettama. Silloin 15-vuotiaana sitä oli vähän haussa se, mikä itselle sopii ja lähinnä siksi, koska ei ollut juuri hajua siitä kuka itse oli. Nyt mä mietin mihin suuntaan mä olen mennyt nyt sitten 16-17 vuodessa, ainakin pidän kunnollisista miehistä edelleen.
Se on se turvallisuuden tunne, mikä siinä on. Tietää että tulee huolehdituksi samalla tavalla kuin mitä oma isä huolehti äidistä ja meistä. Mun isä oli kunnollinen mies, mutta siinä oli yksi iso ero, mun isä pystyi johonkin sellaiseen, johon tämä mies tai se minun ex-poikaystävä ei kykene. Keskustelemaan ihan mistä vaan.
Mä yöllä makasin sängyssä ja ajattelin, mietin sitä mitä mä haluan ja mun ajatukset kääntyi tänne blogiin, mä tajusin tahtovani miestä, jolle mä voin puhua kuten tälle blogille. Mä tahdon miehen, joka pystyy niin outoon asiaan kuin mitä mä siltä pyydän, olemaan sellainen, jolle osaan puhua. Miehen täytyy olla sellainen, joka ei pelästy ajatusta, että välillä se saattaa joutua avaamaan vaimonsa blogin selvittääkseen miltä sen vaimosta tuntuu. Kun sen vaimo on tonnikalapurkki, vaatii erikoisvälineistöä avautuakseen.
Heräsin tänä aamuna viiden maissa ja ajattelin, ajattelin ja ajattelin. Onko tuo kohtuullinen pyyntö? Voinko mä saada turvallisuutta ja kunnollisuutta samassa miehessä. Mun turvallisuuden tunteeseen kun tarvitaan muita lihaksia kuin hauiksia, Tarvitaan vain yhtä lihasta. Siihen ei tarvita mitään maallista mammonaa, isoja fyysisiä raameja vaan herkkyyttä huomata, älyä ymmärtää, rohkeutta reagoida, kärsivällisyyttä kestää ja huumorintajua osata laukaista ts. aivoja.
Mä itse uskaltauduin lähestyä sitä yhtä ihmistä pari päivää sitten. Se vastasi eilen, se vastaus herätti mut todellisuuteen, totta hemmetissä mulla on romanttisia toiveita sitä miestä kohtaan, sen kirjoitukset ovat tehneet muhun suuren vaikutuksen. Tilanne on nyt se, että suoralta kädeltä hän ei ole mua torjunut, mikä tekee tästä mielenkiintoisen. Se on komea mies, aivan tarpeeksi komea siihen, että se pelottaisi mut yleensä pois, mutta siinä on jotain muutakin, jotain miksi mun vaistot, järki ja tunnekin sanoi, että kirjoita sille.
Täytyy aloitella tätä päivää. Unet jäi lyhyeksi, mutta kyllä se tästä. Mietin maalausprojektini aloittamista tänään, tai sitten lähden pesemään mattoa.
Nyt mä yritän siis ajatella sitä, mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, mitä ihmettä sitä kaipaa toisessa ihmisessä. Mitkä niistä ovat realistisia. Mä istahdin sen miehen farmarimersuun ja ensimmäinen tunne oli, että olen viisitoista taas. Se oli vähän pysäyttävä tunne.
Kun mä olin viisitoista mä tapasin hyvin samanlaisen miehen kuin tämä mies. Siitä miehestä tai silloin se oli silloin vielä poika, tuli mun ensimmäinen ja ainut oikea poikaystävä. Kunnollinen, tavallinen suomalainen mies, erinomaisen hyvää aviomiesmateriaalia. Duunari, isomahainen, lämmin sydäminen ja elämän opettama. Silloin 15-vuotiaana sitä oli vähän haussa se, mikä itselle sopii ja lähinnä siksi, koska ei ollut juuri hajua siitä kuka itse oli. Nyt mä mietin mihin suuntaan mä olen mennyt nyt sitten 16-17 vuodessa, ainakin pidän kunnollisista miehistä edelleen.
Se on se turvallisuuden tunne, mikä siinä on. Tietää että tulee huolehdituksi samalla tavalla kuin mitä oma isä huolehti äidistä ja meistä. Mun isä oli kunnollinen mies, mutta siinä oli yksi iso ero, mun isä pystyi johonkin sellaiseen, johon tämä mies tai se minun ex-poikaystävä ei kykene. Keskustelemaan ihan mistä vaan.
Mä yöllä makasin sängyssä ja ajattelin, mietin sitä mitä mä haluan ja mun ajatukset kääntyi tänne blogiin, mä tajusin tahtovani miestä, jolle mä voin puhua kuten tälle blogille. Mä tahdon miehen, joka pystyy niin outoon asiaan kuin mitä mä siltä pyydän, olemaan sellainen, jolle osaan puhua. Miehen täytyy olla sellainen, joka ei pelästy ajatusta, että välillä se saattaa joutua avaamaan vaimonsa blogin selvittääkseen miltä sen vaimosta tuntuu. Kun sen vaimo on tonnikalapurkki, vaatii erikoisvälineistöä avautuakseen.
Heräsin tänä aamuna viiden maissa ja ajattelin, ajattelin ja ajattelin. Onko tuo kohtuullinen pyyntö? Voinko mä saada turvallisuutta ja kunnollisuutta samassa miehessä. Mun turvallisuuden tunteeseen kun tarvitaan muita lihaksia kuin hauiksia, Tarvitaan vain yhtä lihasta. Siihen ei tarvita mitään maallista mammonaa, isoja fyysisiä raameja vaan herkkyyttä huomata, älyä ymmärtää, rohkeutta reagoida, kärsivällisyyttä kestää ja huumorintajua osata laukaista ts. aivoja.
Mä itse uskaltauduin lähestyä sitä yhtä ihmistä pari päivää sitten. Se vastasi eilen, se vastaus herätti mut todellisuuteen, totta hemmetissä mulla on romanttisia toiveita sitä miestä kohtaan, sen kirjoitukset ovat tehneet muhun suuren vaikutuksen. Tilanne on nyt se, että suoralta kädeltä hän ei ole mua torjunut, mikä tekee tästä mielenkiintoisen. Se on komea mies, aivan tarpeeksi komea siihen, että se pelottaisi mut yleensä pois, mutta siinä on jotain muutakin, jotain miksi mun vaistot, järki ja tunnekin sanoi, että kirjoita sille.
Täytyy aloitella tätä päivää. Unet jäi lyhyeksi, mutta kyllä se tästä. Mietin maalausprojektini aloittamista tänään, tai sitten lähden pesemään mattoa.
lauantai 4. kesäkuuta 2011
Mielihyvää
Juuri lopetin puhelun erittäin miellyttävän miehen kanssa. Puhuttiin melkein 40 minuuttia tai se puhui ja minä vähitellen uskalsin myös, lopulta jo enemmän. Mikä Mielihyvän tunne. Parempaa kuin Opamox, parempaa kuin Cymbalta. Hyvä päivä, mua hymyilyttää kovasti. En tiedä menikö se hänen mielestää ok, mutta ainakin lupasi soitella lisää, ehkä jo tänään. Mietin siinä sen miehen puhuessa, että kuuleekohan se mun hymyn. Ne väittää, että hymyn voi kuulla puhelimessa. En tiedä.
Lähden ostamaan maalia. Ajattelin maalata vihdoin keittiön pöydän ja tuolit. Ne tulevat vihreiksi. Kannet vaaleanvihreällä ja muut osat tummanvihreällä. Värit olen jo valinnut, vaalea on nimeltään Papukaija ja tumma Vuono. Tikkurilan sivuilla ne eivät näytä yhtään siltä miltä näytepapereissa. Luotan papereihin enemmän, netissä ne näyttävät ihan harmailta ja sameilta. Oikeasti ne ovat vihreän vihreitä, eivät harmaan vihreitä. Äiti ehdotteli etten tekisi kontrastista suurta, mutta tahdon tehdä, muuten siitä katoaa se pointti. Edelliselle keittiökalusteille tein saman, mutta tuolloin sinisenä. Minulla on vielä yksi niitä tuoleja jäljellä ja pidän siitä edelleen hyvin paljon. Luotan siis itseeni, tiedän mitä olen tekemässä. Harvinaista herkkua siis.
Mä pidän tästä serotoniinin, dopamiinin ja muiden välittäjäaineiden sopasta päässäni. Kunpa aina voisi tuntua tältä.
Lähden ostamaan maalia. Ajattelin maalata vihdoin keittiön pöydän ja tuolit. Ne tulevat vihreiksi. Kannet vaaleanvihreällä ja muut osat tummanvihreällä. Värit olen jo valinnut, vaalea on nimeltään Papukaija ja tumma Vuono. Tikkurilan sivuilla ne eivät näytä yhtään siltä miltä näytepapereissa. Luotan papereihin enemmän, netissä ne näyttävät ihan harmailta ja sameilta. Oikeasti ne ovat vihreän vihreitä, eivät harmaan vihreitä. Äiti ehdotteli etten tekisi kontrastista suurta, mutta tahdon tehdä, muuten siitä katoaa se pointti. Edelliselle keittiökalusteille tein saman, mutta tuolloin sinisenä. Minulla on vielä yksi niitä tuoleja jäljellä ja pidän siitä edelleen hyvin paljon. Luotan siis itseeni, tiedän mitä olen tekemässä. Harvinaista herkkua siis.
Mä pidän tästä serotoniinin, dopamiinin ja muiden välittäjäaineiden sopasta päässäni. Kunpa aina voisi tuntua tältä.
 |
| Papukaija |
 |
| Vuono |
perjantai 3. kesäkuuta 2011
My Prospects
Sovitaanko niin, että nämä tämän päiväiset hurjat mielialanvaihtelut loppuu illaksi? Sovitaanko niin, että tämä paineen tunne rintakehäni päällä helpottuu pian?
Niin ja lisäksi: mä olen kirotunmoinen ääliö.
En opi millään. Laitoin kirotun perhanan treffi-ilmoituksen ja tällä kertaa kuvan kanssa. Voi kirotun helvatan perhanaa. Lisäksi kirjoitin sekavan viestin eräälle samalla palstalla kirjoittelevalle ihmiselle, josko se tahtoisi tutustua. Mun ajatukset ei ole sen suhteen romanttisia, out of my league, mutta sillä on mielenkiintoisia ajatuksia. Noh, nyt tämä taas repeää varmaan käsistä, vaikka olen päättänyt pitää tämän hallinnassa. Ajattelin seuraavasti eli toimin sellaisella mullistavalla periaatteella kuin omana itsenä oleminen rehellisesti. Tähän asti se toimi, muutama oikein mukava kirjoitteluhetki ollut. Kuvasta huolimatta kivannköiset miehet jopa kirjoittelee. Nyt vaan tuli ongelma eteen. Siellä joku Suomessa asuva ranskalainen, jolle olen kirjoitellut englanniksi tahtoo tietää my prospects ja teenkö työtä opintojen ohella.
Nyt luikastellaan. Mä en ole ollenkaan varma miten hoitaa tämä tilanne. Valehtelu tai harhaanjohtaminen eivät tule kuuloonkaan, mutta miten mä sanon, että ei, mulla ei ole minkäänlaisia prospectejä minnekään päin. Ja että ei, olen niin hutera ihmisolio, etten kykene työhön.
Rauha liukenee sieluuni kun sain tuon kirjoitettua tänne. Se on vain yksi ranskalainen hyypiö, joka kyselee ihan luonnollisia kysymyksiä. Mä kerron miten asiat on ja sitten se ihminen katoaa mun elämästä. läpsläps homma hoidettu. Mähän sanoin ottavani tämän nyt rennosti. Ei hätää.
Mielialat hyppelee silti ja ahdistaa. Tuntuu, että tuo miesten kanssa puhuminen enemmän rauhoittaa kuin ahdistaa tällä hetkellä. Se antaa jotain tekemistä.
Tänään on ollut harvinaisia tunnetiloja, nimittäin selkeää näläntunnetta. Todella hyvin outoa. Mä en sellaista usein pääse kokemaan. Voisin nyt lämmitellä kinkkukiusausta ja väkertää hedelmäsalaatin sen kaveriksi. Momsnoms. Ahdistus on totisesti tullut takaisin.
Niin ja lisäksi: mä olen kirotunmoinen ääliö.
En opi millään. Laitoin kirotun perhanan treffi-ilmoituksen ja tällä kertaa kuvan kanssa. Voi kirotun helvatan perhanaa. Lisäksi kirjoitin sekavan viestin eräälle samalla palstalla kirjoittelevalle ihmiselle, josko se tahtoisi tutustua. Mun ajatukset ei ole sen suhteen romanttisia, out of my league, mutta sillä on mielenkiintoisia ajatuksia. Noh, nyt tämä taas repeää varmaan käsistä, vaikka olen päättänyt pitää tämän hallinnassa. Ajattelin seuraavasti eli toimin sellaisella mullistavalla periaatteella kuin omana itsenä oleminen rehellisesti. Tähän asti se toimi, muutama oikein mukava kirjoitteluhetki ollut. Kuvasta huolimatta kivannköiset miehet jopa kirjoittelee. Nyt vaan tuli ongelma eteen. Siellä joku Suomessa asuva ranskalainen, jolle olen kirjoitellut englanniksi tahtoo tietää my prospects ja teenkö työtä opintojen ohella.
Nyt luikastellaan. Mä en ole ollenkaan varma miten hoitaa tämä tilanne. Valehtelu tai harhaanjohtaminen eivät tule kuuloonkaan, mutta miten mä sanon, että ei, mulla ei ole minkäänlaisia prospectejä minnekään päin. Ja että ei, olen niin hutera ihmisolio, etten kykene työhön.
Rauha liukenee sieluuni kun sain tuon kirjoitettua tänne. Se on vain yksi ranskalainen hyypiö, joka kyselee ihan luonnollisia kysymyksiä. Mä kerron miten asiat on ja sitten se ihminen katoaa mun elämästä. läpsläps homma hoidettu. Mähän sanoin ottavani tämän nyt rennosti. Ei hätää.
Mielialat hyppelee silti ja ahdistaa. Tuntuu, että tuo miesten kanssa puhuminen enemmän rauhoittaa kuin ahdistaa tällä hetkellä. Se antaa jotain tekemistä.
Tänään on ollut harvinaisia tunnetiloja, nimittäin selkeää näläntunnetta. Todella hyvin outoa. Mä en sellaista usein pääse kokemaan. Voisin nyt lämmitellä kinkkukiusausta ja väkertää hedelmäsalaatin sen kaveriksi. Momsnoms. Ahdistus on totisesti tullut takaisin.
torstai 2. kesäkuuta 2011
Helatorstai
Mulla on tänään ihmissuhteenkaipuupäivä. Mä mielessäni haaveilen ihmissuhteesta, hyvin romantisoidusti tietenkin. Tahtoisin juuri nyt vain olla jonkun kanssa, tulla kuulluksi ja nähdyksi, jakaa tätä tilaani jonkun kanssa. Kaikista elämäni ihmissuhteista huolimatta olen yksinäinen juuri nyt. Tahtoisin oman ihmisen. Jos mulla olisi nyt oma ihminen, sanoisin sille, että hei, lähdetääs taas katselemaan ihmisten taloja ja haaveilemaan meidän omasta. Sitten me mentäisiin ulos ja käveltäisiin ja puhuttaisiin siitä, millainen talo sen pitää olla. Mä tahtoisin tietenkin omakotitaloa, mutta visusti varoisin esittämästä asiaa niin, että se olisi välttämättömyys. Kun itsellä ei ole rahaa, eikä sillä toisellakaan, ettei tulisi paineita ja ajatus vaatimuksista. Se olisi kaikki puhe hypoteesia ja hulluttelua.
Puhuttaisiin tietenkin siitä millainen piha täytyy olla, että meidän lapset ja koirat siellä viihtyy. Meille ei sopisi rinnetalo välttämättä, kun mä tahtoisin trampoliinin lapsille. Oma ihminen nyökyttelisi, tietäisi se, että itselleni mä sitä toivoisin. Se tykkäisi ajatuksesta, että sen vaimo kesäöisin hyppelee trampoliinilla ja yrittää koskettaa pilviä. Se oma ihminen kaipaisi jotain omaa soppia, missä se voisi tehdä omia juttuja ja mä mielessäni hymyilisin ja miettisin, että sellaiset omat sopet on tarpeellisia. Mä en koskaan tunkeutuisi sen soppeen ja se oma ihminen senkin tietäisi. Olisi kiitollinen, että me ymmärrettäisiin toinen toisemme tarve tilalle.
Me ehkä riideltäisiin väreistä ja sisustuksesta. Se varmaan tahtoisi jotain räväkkää, mutta mä laittaisin vastaan. Sanoisin, että me sitten kyllästyttäisiin nopeasti kuitenkin, että jotain ajattomuutta mielummin. Tai sitten sellaista, joka on meidän persoonia niin, että sitä jaksaa katsoa kauan. Ei meillä kuitenkaan olisi varaa kovin usein seiniä maalata tai uusia sohvaa. Se myöntäisi ajatuksen järkeväksi, mutta nauraisi sitten, että mun opiskelija-asuntoa kirjavammassa asunnossa ei ole ikinä käynyt.
Me tultaisiin kotiin ja se saisi päähänsä alkaa leipoa sämpylöitä. Mun ihminen osaisi tehdä hyviä sämpylöitä. Mä istuisin sohvalla ja pelaisin, mutta tosiasiassa mä katselisin sitä kun se hääräilisi. Me keskusteltaisiin hallitusneuvotteluista ja kaikesta siitä mitä siitä asiasta nousisi mieleen ja välillä tarkistettaisiin netistä juttuja. Kumpikin olisi tarpeeksi iso myöntämään jos ei jotain asiaa tietäisi ja me juteltaisiin ja oltaisiin samaa ja eri mieltäkin välillä. Ei olisi kuitenkaan mikään ongelma se erimielisyys. Se olisi kahden aikuisen juttelua vaan. Me hymyiltäisiin toisillemme paljon ja koko ajan olisi tunne hellyydestä ja välittämisestä.
Kun sämpylät olisi valmiit, tehtäisiin teetä ja sitten istuttaisiin sitä syömään. Mä kehuisin sämpylöitä ja se tykkäisi kehuista. Me oltais hetken hiljaakin. Ihan vaan nautittaisiin siitä, ettei olla yksin. Mä voisin tehdä sanaristikkoa ja se lukisi kirjaa. Sitten me korjattaisiin pöydästä astiat ja mä tiskaisin. Se koskettaisi mun kättä ohi mennen, antaisi suukon kaulalle ja menisi tietokoneelle. Se kuuntelisi musiikkia ja mä tiskaisin. Sitten me mentäisiin jo iltapesuille ja nukkumaan. Se varmistaisi että mä olen ottanut iltalääkkeeni, ja mä olisin ne taas unohtanut. Sängyssä maattaisiin kädet toistemme ympärillä ja puhuttaisiin mitä puhuttaisiin. Ehkä me oltaisiin hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluisi lintujen laulua ja olisi hyvä olla.
Puhuttaisiin tietenkin siitä millainen piha täytyy olla, että meidän lapset ja koirat siellä viihtyy. Meille ei sopisi rinnetalo välttämättä, kun mä tahtoisin trampoliinin lapsille. Oma ihminen nyökyttelisi, tietäisi se, että itselleni mä sitä toivoisin. Se tykkäisi ajatuksesta, että sen vaimo kesäöisin hyppelee trampoliinilla ja yrittää koskettaa pilviä. Se oma ihminen kaipaisi jotain omaa soppia, missä se voisi tehdä omia juttuja ja mä mielessäni hymyilisin ja miettisin, että sellaiset omat sopet on tarpeellisia. Mä en koskaan tunkeutuisi sen soppeen ja se oma ihminen senkin tietäisi. Olisi kiitollinen, että me ymmärrettäisiin toinen toisemme tarve tilalle.
Me ehkä riideltäisiin väreistä ja sisustuksesta. Se varmaan tahtoisi jotain räväkkää, mutta mä laittaisin vastaan. Sanoisin, että me sitten kyllästyttäisiin nopeasti kuitenkin, että jotain ajattomuutta mielummin. Tai sitten sellaista, joka on meidän persoonia niin, että sitä jaksaa katsoa kauan. Ei meillä kuitenkaan olisi varaa kovin usein seiniä maalata tai uusia sohvaa. Se myöntäisi ajatuksen järkeväksi, mutta nauraisi sitten, että mun opiskelija-asuntoa kirjavammassa asunnossa ei ole ikinä käynyt.
Me tultaisiin kotiin ja se saisi päähänsä alkaa leipoa sämpylöitä. Mun ihminen osaisi tehdä hyviä sämpylöitä. Mä istuisin sohvalla ja pelaisin, mutta tosiasiassa mä katselisin sitä kun se hääräilisi. Me keskusteltaisiin hallitusneuvotteluista ja kaikesta siitä mitä siitä asiasta nousisi mieleen ja välillä tarkistettaisiin netistä juttuja. Kumpikin olisi tarpeeksi iso myöntämään jos ei jotain asiaa tietäisi ja me juteltaisiin ja oltaisiin samaa ja eri mieltäkin välillä. Ei olisi kuitenkaan mikään ongelma se erimielisyys. Se olisi kahden aikuisen juttelua vaan. Me hymyiltäisiin toisillemme paljon ja koko ajan olisi tunne hellyydestä ja välittämisestä.
Kun sämpylät olisi valmiit, tehtäisiin teetä ja sitten istuttaisiin sitä syömään. Mä kehuisin sämpylöitä ja se tykkäisi kehuista. Me oltais hetken hiljaakin. Ihan vaan nautittaisiin siitä, ettei olla yksin. Mä voisin tehdä sanaristikkoa ja se lukisi kirjaa. Sitten me korjattaisiin pöydästä astiat ja mä tiskaisin. Se koskettaisi mun kättä ohi mennen, antaisi suukon kaulalle ja menisi tietokoneelle. Se kuuntelisi musiikkia ja mä tiskaisin. Sitten me mentäisiin jo iltapesuille ja nukkumaan. Se varmistaisi että mä olen ottanut iltalääkkeeni, ja mä olisin ne taas unohtanut. Sängyssä maattaisiin kädet toistemme ympärillä ja puhuttaisiin mitä puhuttaisiin. Ehkä me oltaisiin hiljaa. Avoimesta ikkunasta kuuluisi lintujen laulua ja olisi hyvä olla.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Se tuli eilen takaisin
Ahdistus tuli takaisin.
Yhtäkkiä putosin todellisuuteen eilen illalla. Mikään ajattelu ei auttanut, suojamuurit kaatuivat. Ehkä tämä on hyväksi. Mä olen pitänyt nyt lomaa ahdistuksesta ja lakannut käsittelemästä sitä. Eilen illalla se tuli takaisin ja nyt pitäisi löytää voimia näyttää sille närhen munat.
Mä en ole niitä ihmisiä, jotka uskoo kohtaloon tai johdatukseen kuten sata kertaa olen jo todennut, mutta siihen mä uskon, että mulla on defenssit ja ne toimii kyllä. Mä olen ollut defenssit päällä nyt. Itsetuhoisuudesta piti päästä jonkinlaiseen selväjärkisyyteen, sitten piti levätä ja eilen taisi tulla ensimmäinen merkki paluusta takaisin työskentelyvaiheeseen. Mä uskon, ettei ahdistus olisi palannut ellei olisi tullut sille aika. Itsetuhoisuus on siinä mielessä luonnotonta, että tämän on oltava askel enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Olin niin väsynyt, ettei ollut muuta vaihtoehtoa.
Nyt ahdistaa kyllä paljon. Havahduin 10 minuuttia sitten huomaamaan, etten ole ilmoittautunut ensi syksylle kouluun tai opintojaksoille. En vain saa avattua koulun sähköpostia. Ehkä teen sen nyt. Kädet alkoivat täristä ja pala nousi kurkkuun. Silmät vettyvät ja etoo.
Noin, nyt se on tehty. Vatsa on tajuttoman kipeä, selkäranka tärisee. Se on todella tullut takaisin. Hemmetti.
Täytyy jossain vaiheessa selvittää ensi syksyn opintojaksojutut. Tarkoitan seuraavan neljän päivän aikana. Noh, neljä päivää. Se on paljon, jos ottaa huomioon, että mulla on kolme kuukautta aikaa toipua vakavasta masennuksesta työkykyiseksi. Se tuntuu jo isommalta asialta. Mä luulen pilkkovani tätä taas nyt osiin.
Luuoja mä kaipaan kunnon kännejä. Mä en ole juonut tippaakaan alkoholia sitten helmikuun. Mä en kaipaa yhtä paukkua, kaipaan totaalista ällöttävää monsterikänniä. Äpäräkännejä, joissa puhekyky sammaltaa ja keho on täynnä miellyttävää sähköä. Monsterikänni. Grrrooooaaahhh!
Ahdistusta ja ärtymystä, no niin, mä alan totta vie olla taas todellisuudessa kiinni. Vitutuksesta johtuvaa voimautumisen tunnetta. Prkl! Pakkoajatus ratkaisemista, mun pitää tehdä jotain, pitää parantua, kuntoutua, eteenpäin. Tee, toimi! Puuskahdus.
Coldplay:
Clocks
The lights go out and I can't be saved
Tides that I tried to swim against
Have brought me down upon my knees
Oh I beg, I beg and plead singing
Come out of things unsaid
Shoot an apple off my head
And a trouble that can't be named
A tiger's waiting to be tamed singing
You are
You are
Confusion never stops
Closing walls and ticking clocks
Gonna come back and take you home
I could not stop that you now know singing
Come out upon my seas
Cursed missed opportunities
Am I a part of the cure?
Or am I part of the disease? Singing
You are
And nothing else compares
You are
Home, home where I wanted to go
Yhtäkkiä putosin todellisuuteen eilen illalla. Mikään ajattelu ei auttanut, suojamuurit kaatuivat. Ehkä tämä on hyväksi. Mä olen pitänyt nyt lomaa ahdistuksesta ja lakannut käsittelemästä sitä. Eilen illalla se tuli takaisin ja nyt pitäisi löytää voimia näyttää sille närhen munat.
Mä en ole niitä ihmisiä, jotka uskoo kohtaloon tai johdatukseen kuten sata kertaa olen jo todennut, mutta siihen mä uskon, että mulla on defenssit ja ne toimii kyllä. Mä olen ollut defenssit päällä nyt. Itsetuhoisuudesta piti päästä jonkinlaiseen selväjärkisyyteen, sitten piti levätä ja eilen taisi tulla ensimmäinen merkki paluusta takaisin työskentelyvaiheeseen. Mä uskon, ettei ahdistus olisi palannut ellei olisi tullut sille aika. Itsetuhoisuus on siinä mielessä luonnotonta, että tämän on oltava askel enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Olin niin väsynyt, ettei ollut muuta vaihtoehtoa.
Nyt ahdistaa kyllä paljon. Havahduin 10 minuuttia sitten huomaamaan, etten ole ilmoittautunut ensi syksylle kouluun tai opintojaksoille. En vain saa avattua koulun sähköpostia. Ehkä teen sen nyt. Kädet alkoivat täristä ja pala nousi kurkkuun. Silmät vettyvät ja etoo.
Noin, nyt se on tehty. Vatsa on tajuttoman kipeä, selkäranka tärisee. Se on todella tullut takaisin. Hemmetti.
Täytyy jossain vaiheessa selvittää ensi syksyn opintojaksojutut. Tarkoitan seuraavan neljän päivän aikana. Noh, neljä päivää. Se on paljon, jos ottaa huomioon, että mulla on kolme kuukautta aikaa toipua vakavasta masennuksesta työkykyiseksi. Se tuntuu jo isommalta asialta. Mä luulen pilkkovani tätä taas nyt osiin.
Luuoja mä kaipaan kunnon kännejä. Mä en ole juonut tippaakaan alkoholia sitten helmikuun. Mä en kaipaa yhtä paukkua, kaipaan totaalista ällöttävää monsterikänniä. Äpäräkännejä, joissa puhekyky sammaltaa ja keho on täynnä miellyttävää sähköä. Monsterikänni. Grrrooooaaahhh!
Ahdistusta ja ärtymystä, no niin, mä alan totta vie olla taas todellisuudessa kiinni. Vitutuksesta johtuvaa voimautumisen tunnetta. Prkl! Pakkoajatus ratkaisemista, mun pitää tehdä jotain, pitää parantua, kuntoutua, eteenpäin. Tee, toimi! Puuskahdus.
Coldplay:
Clocks
The lights go out and I can't be saved
Tides that I tried to swim against
Have brought me down upon my knees
Oh I beg, I beg and plead singing
Come out of things unsaid
Shoot an apple off my head
And a trouble that can't be named
A tiger's waiting to be tamed singing
You are
You are
Confusion never stops
Closing walls and ticking clocks
Gonna come back and take you home
I could not stop that you now know singing
Come out upon my seas
Cursed missed opportunities
Am I a part of the cure?
Or am I part of the disease? Singing
You are
And nothing else compares
You are
Home, home where I wanted to go
tiistai 31. toukokuuta 2011
ISFP
Mun on vaikea muistaa noita kirjaimia, en tiedä miksi. ISFP, täytyy välillä tarkistaa. Olen etsinyt eri versioita tuosta testistä ja tehnyt nyt muistaakseni kolme. Kaikkien kolmen testin kysymykset olivat erilaiset ja lopputuloksissa olin aina kirkkaasti ISFP. Alan hämmentyä yhä enemmän tästä testistä. Lisäksi löysin negatiivisten ominaisuuksien listan, joka vastaa täydellisesti omaa listaani omista huonoista puolistani:
disorganized, timid, prone to discouragement, socially uncomfortable, does not like leadership, suggestible, not self confident, not aggressive, lower energy, fearful, anxious, easily distracted, prone to discontentment, guarded, not confrontational, prone to longing for a stabilizing relationship, can be overwhelmed by unpleasant feelings, easily disturbed, fears drawing attention to self, prone to confusion, private, second guesses self, prone to quitting, underachiever, fears rejection in relationships, emotionally moody, prone to sadness, dislikes change, indecisive, modest, doubting, prone to laziness.
Tuohon päälle voisi laittaa nimeni ja on yhtä kuin merkin. Tämä ei nyt ole mitään itsensä ruoskintaa, vaan sellaista kokemuksellista itseymmärrystä. Mä toki tiedostan, että on mulla niitä hyviäkin puolia ja noiden asioiden omaaminen ei tee minusta huonoa tai pahaa, enkä kaikkia huonoja puoliani en edes osaa käyttää samanaikaisesti. Olen altis noille, löydän niitä itsestäni.
Juttutädille tänään kerroin ISFPstä. Selitin kunnes se ymmärsi. Mä olen maannut koko puoli vuotta kotonani sättimässä itseäni kyvyttömyydestä tehdä asioita. On ollut helpottavaa, kun on voinut kääntää katseensa menneeseen ja huomata pystyvänsä järkevään spontaaniuteen, impulsiivisuuteen, josta seuraa hyviä asioita. Minussa asuu myös hallittu spontaanius ja kunhan taas jaksan, saan kyvyn tehdä takaisin.
Hyppäsin junaan ja painelin ytimeen. Siellä oli kuumaa ja hikistä. Kävelin nopeasti ja painelin syömään. Istuin yksin pöydässäni ja luin kirjaa, söin hitaasti ja välillä pitäen taukoa ja keskittyen kirjaan. Lounasaikakin loppui ja luin kirjan loppuun pöydässäni. Kauppakeskuksessa kävelin antikvariaattiin, ostin juuri mitään ajattelematta Terry Pratchettin Savijaloilla ja lähdin takaisin. Toiseen kauppakeskukseen, jossa mitään ajattelematta ostin kaksi uutta Pratchettia. Hetkellistä hulluuttako? Kyllä. Sitä harkitsematonta impulsiivista spontaaniutta, jota pyrin välttelemään.
Joka puolella kuumia ihmisiä ja olin unohtanut deodorantin. Kassalle kävellessäni vastaan tuli mies, joka hymyili. Se katsoi ostamieni kirjojen selkämykset ja mielessäni välähti outo tunne. Tunne sai minut kävelemään kassan sijaan taidevälineosastolle, joss hetken ihmettelin välineiden kalleutta ja samalla mietin missä kaikki omat tarvikkeeni ovat. Jossain on kasa kuivaneita tuubeja, valtava pino pensseleitä ja varmaan tyhjiä valmispohjiakin. En ole koskaan tuntenut suurta vetoa alkaa itse valmistamaan pohjia, jos harrastaisi oikeasti, sekin pitäisi opetella. Nostin katsettani ja etsin hymyillyttä miestä. Se ei enää ollut fantasiakirjaosastolla, mutten nähnyt sitä missään. Suuntasin kassalle ja siinähän se taas tuli vastaan. Jälleen katsoi päälle, enkä tiedä miksi, etenkin kun se katse ei ollut vihamielinen tai arvosteleva. Maksaessa se mies käveli ohitseni ulos ja hetken kuluttua kävelin perään, valitettavasti hän katosi. Miellyttävän näköinen mies.
Bussi oli kuuma ja täpötäynnä. Minä hikoilin. Diformin se kai on, joka aineenvaihduntaani nopeuttaa ja nyt Cymbalta on entisestään sitä lisännyt. Olen hikinen haiseva läskipallero. Kuukautisten ensioireet tuntuvat jo, ne tuovat itseen sellaisen tietyn makeuden tuoksun, jota ei muutoin ole niin voimakkaana.
Väsyttää. Olen noussut useita tunteja aikaisemmin kuin yleensä ja juurikaan nukkumatta. Olen kahden vaiheilla, luenko vai katselisinko mielummin jotain. Väsymys tekee vaikeaksi päättää, mutta aion olla hereillä. Olen hereillä iltaan asti. Aloitan Daily Showsta ja Colbert Reportista. Niistä on aina hyvä aloittaa.
 |
| Yövartiosto |
Tuohon päälle voisi laittaa nimeni ja on yhtä kuin merkin. Tämä ei nyt ole mitään itsensä ruoskintaa, vaan sellaista kokemuksellista itseymmärrystä. Mä toki tiedostan, että on mulla niitä hyviäkin puolia ja noiden asioiden omaaminen ei tee minusta huonoa tai pahaa, enkä kaikkia huonoja puoliani en edes osaa käyttää samanaikaisesti. Olen altis noille, löydän niitä itsestäni.
Juttutädille tänään kerroin ISFPstä. Selitin kunnes se ymmärsi. Mä olen maannut koko puoli vuotta kotonani sättimässä itseäni kyvyttömyydestä tehdä asioita. On ollut helpottavaa, kun on voinut kääntää katseensa menneeseen ja huomata pystyvänsä järkevään spontaaniuteen, impulsiivisuuteen, josta seuraa hyviä asioita. Minussa asuu myös hallittu spontaanius ja kunhan taas jaksan, saan kyvyn tehdä takaisin.
 |
| Savijaloilla |
Joka puolella kuumia ihmisiä ja olin unohtanut deodorantin. Kassalle kävellessäni vastaan tuli mies, joka hymyili. Se katsoi ostamieni kirjojen selkämykset ja mielessäni välähti outo tunne. Tunne sai minut kävelemään kassan sijaan taidevälineosastolle, joss hetken ihmettelin välineiden kalleutta ja samalla mietin missä kaikki omat tarvikkeeni ovat. Jossain on kasa kuivaneita tuubeja, valtava pino pensseleitä ja varmaan tyhjiä valmispohjiakin. En ole koskaan tuntenut suurta vetoa alkaa itse valmistamaan pohjia, jos harrastaisi oikeasti, sekin pitäisi opetella. Nostin katsettani ja etsin hymyillyttä miestä. Se ei enää ollut fantasiakirjaosastolla, mutten nähnyt sitä missään. Suuntasin kassalle ja siinähän se taas tuli vastaan. Jälleen katsoi päälle, enkä tiedä miksi, etenkin kun se katse ei ollut vihamielinen tai arvosteleva. Maksaessa se mies käveli ohitseni ulos ja hetken kuluttua kävelin perään, valitettavasti hän katosi. Miellyttävän näköinen mies.
 |
| Hirmurykmentti |
Bussi oli kuuma ja täpötäynnä. Minä hikoilin. Diformin se kai on, joka aineenvaihduntaani nopeuttaa ja nyt Cymbalta on entisestään sitä lisännyt. Olen hikinen haiseva läskipallero. Kuukautisten ensioireet tuntuvat jo, ne tuovat itseen sellaisen tietyn makeuden tuoksun, jota ei muutoin ole niin voimakkaana.
Väsyttää. Olen noussut useita tunteja aikaisemmin kuin yleensä ja juurikaan nukkumatta. Olen kahden vaiheilla, luenko vai katselisinko mielummin jotain. Väsymys tekee vaikeaksi päättää, mutta aion olla hereillä. Olen hereillä iltaan asti. Aloitan Daily Showsta ja Colbert Reportista. Niistä on aina hyvä aloittaa.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Minne matka?
Minne matka neitiseni?
Sä sohvaasi taas kulutat ja aikaasi haaskaat. Päässäsi kipu viipyilee, ei auttanut siihen edes pilleri ja sen sinisyys. Sä nukuit taasen liian pitkään kun päiväkahvin aikaan itsesi nostit ylös. Mielesi tekee nameja, vaikka päätöksesi on niistä erossa pysyä. Ulkona olisi kaunista, muttet tänään kestä aurinkoa tai valoja. Huomenna odotat kuukautisten alkua ja annat ajatustesi jälleen soljua. Minne matka neitiseni? Onko sulla määränpäätä? Näetkö elämässä tavoitetta? Vai onko elämäsi oleva aina vailla järkeä?
Tänään ei sentään ahdista. Leuoissa tuntuu öinen purenta. Pyörit, kierit ja rullasit lakanat. Peitot, tyynyt työnsit, käänsit ja väänsit. Hartiossa kumma jännite ja suussasi maku, jota et osaa kuvata. Hiukan metallia, paljon hapanta ja muisto hammastahnasta. Mielesi täytyy taas ajatuksista. Minne matka neitiseni? Aina päivinä näinä kun et ulos voi mennä, täytyy mielesi kaipuusta, tahtosi löytää halun etsiä. Kuukautismigreeni voimauttaa, etkä siitä suuremmin välitä, tänään ei aloiteta projekteja. Tänään nukutaan ja sitä samaa sohvaa kulutetaan.
Sä sohvaasi taas kulutat ja aikaasi haaskaat. Päässäsi kipu viipyilee, ei auttanut siihen edes pilleri ja sen sinisyys. Sä nukuit taasen liian pitkään kun päiväkahvin aikaan itsesi nostit ylös. Mielesi tekee nameja, vaikka päätöksesi on niistä erossa pysyä. Ulkona olisi kaunista, muttet tänään kestä aurinkoa tai valoja. Huomenna odotat kuukautisten alkua ja annat ajatustesi jälleen soljua. Minne matka neitiseni? Onko sulla määränpäätä? Näetkö elämässä tavoitetta? Vai onko elämäsi oleva aina vailla järkeä?
Tänään ei sentään ahdista. Leuoissa tuntuu öinen purenta. Pyörit, kierit ja rullasit lakanat. Peitot, tyynyt työnsit, käänsit ja väänsit. Hartiossa kumma jännite ja suussasi maku, jota et osaa kuvata. Hiukan metallia, paljon hapanta ja muisto hammastahnasta. Mielesi täytyy taas ajatuksista. Minne matka neitiseni? Aina päivinä näinä kun et ulos voi mennä, täytyy mielesi kaipuusta, tahtosi löytää halun etsiä. Kuukautismigreeni voimauttaa, etkä siitä suuremmin välitä, tänään ei aloiteta projekteja. Tänään nukutaan ja sitä samaa sohvaa kulutetaan.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Kolme minää
1. Ideaaliminä
2. Masennusminä
3. Minä
Edelleen pohdiskelen omaa persoonaani ja reagointitapojani. Mulla on olemassa kolme persoonaa, kolme tapaa reagoida. Ideaaliminä on se, johon pyrin, se jota toivon olevani. Ideaaliminä on tuskaisella tavalla saavuttamaton, armoton kuva, jota vasten itseäni peilailen. Masennusminä on minä, joka on sairauden tahraama, vääristyneellä maailmankuvalla saastutettu ja kovin usein ideaalista mahdollisimman kaukana oleva. Jossain noiden kahden välissä on todellinen minä. Todellinen minä epäröi masennuksen aikaansaamia reaktioita ja toisaalta kiusaa itseään ideaaliminällään. Mikä on realistista?
ISFP on avannut mussa ajatteluun sen minuuden hahmottamiseen uuden reitin. Mä ymmärrän ja näen sen tyypin olevan hyvin lähellä sitä mitä luulen olevani, mutta sekoitanko omat reaktioni nyt jotenkin? Mua vaivaa epäilys. Täytyy etsiä uusia tapoja, uusia testejä ja toisaalta kuunnella itseään tarkemmin. Leimoja, leimoja, lokeroita etsitään. Mikä pitää paikkaansa? Mikä ei kuulu joukkoon? Mikä on valehtelua itselle? Mikä itsesuojelua? Mikä sairautta tai häiriötä? Mikä ISFPssä tökkii? Se on hyvä kuvaus minusta, mutta ei sillä tavoin kuin itse miellän itseni. Haarukoinpa sanoja, jotka mietityttää:
käytännöllisyys vs. abstrktius
impulsiivisuus/spontaanisuus vs. harkitsevuus
Niin... Tuossa nuo ovat, kohdat jotka mietityttävät kaikkein eniten. ISFP määritellään käytännölliseksi ja impulsiiviseksi, jotka eivät ole sanoja, joilla itseäni kuvailisin. Ne eivät ole sanoja, joita käyttäisin ollenkaan. Jossain tyypistä kertovassa artikkelissa kuvattiin käytännöllisyyttä siten, ettei ISFP ole kiinnostunut teoretisoimaan asioista, joilla ei ole käytännönsovelluksia. Tämä pitää kyllä paikkaansa. Musta se tuntuu ajanhaaskaamiselta, siis sikäli ettei koko teoretisoinnin tarkoitusta selitä tarpeella keskustella ja olla vuorovaikutuksessa, muutoin se on tyhjän puhumista. Vihaan tenttikirjoja, jotka ovat täynnä mihinkään littymätöntä teoriaa ja jankutusta ja menetän niihin mielenkiintoni hyvin nopeasti. Mutta käytännöllinen... mä vierastan sitä itsessäni. Mä olen niin epäjärjestäytynyt ja kyvytön organisoimaan, että käytännöllisyys tuntuu hyvin vieraalta, vaikka selkeästi... en pidä mistään liian abstraktista... Hemmetti.
Toinen on tämä impulsiivisuus ja harkitsevuus... Mä liitän omat äkillisyyteeni liittyvät teot enemmän epävakaudella kuin spontaanilla mielenlaadulla. Mun äitini on spontaani, mutta se on sitä äärimmäisellä tavalla. Olenko minä spontaani? Toki mä teen jos on tilanne, jossa koen, että nyt täytyy tehdä. Ja kyllä, elän hetkessä ja olen kokolailla kyvytön minkäänlaisiin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemiseen. Ja onhan se niin etten koskaan suunnittele edes seuraavia päiviä. Jos kalenterissa on jonkin merkintä se hoidetaan, mutta sen ympärillä olevan ajan täytän yleensä vasta sinä kulloisenakin päivänä. Toki mä olen myös impulssishoppailija ja toki tämä blogikin on täynnä merkintöjä siitä miten saan päähänpistoja ja äkkiseltään syöksyn toimintaan, enkä koskaan suunnittele mitään tekstiä paria lausetta enempää. Mä en kuitenkaan miellä itseäni lopulta spontaaniksi. Mä en koe sitä impulsiivisuudeksi miten elän elämääni eli ajelehtimisen. Mä koen sen reagoinniksi suunnittelemattomuuteen... ja tuota kirjoittaessani huomaan ilmiselvästi, että sehän on tietenkin... tavallaaan... synonyymi... Perse.
Kettu.
Pää kolahti nyt tyhjään. Mun silmien edessä pyörii ajatusten haamuja kuvioina ja muotoina, mutten saa niistä kiinni. Ei ole sopivan kokoisia koloja, jonne niitä työntäisi, eivätkä ne ole sellaiseen vielä valmiitakaan.
Anteeksi. Nappasin jonkun blogista kuvan. Toivottavasti saan anteeksi. Se vain oli juuuuuuuri se valokuva, joka löytyi omasta päästäni mielikuvana.
2. Masennusminä
3. Minä
Edelleen pohdiskelen omaa persoonaani ja reagointitapojani. Mulla on olemassa kolme persoonaa, kolme tapaa reagoida. Ideaaliminä on se, johon pyrin, se jota toivon olevani. Ideaaliminä on tuskaisella tavalla saavuttamaton, armoton kuva, jota vasten itseäni peilailen. Masennusminä on minä, joka on sairauden tahraama, vääristyneellä maailmankuvalla saastutettu ja kovin usein ideaalista mahdollisimman kaukana oleva. Jossain noiden kahden välissä on todellinen minä. Todellinen minä epäröi masennuksen aikaansaamia reaktioita ja toisaalta kiusaa itseään ideaaliminällään. Mikä on realistista?
ISFP on avannut mussa ajatteluun sen minuuden hahmottamiseen uuden reitin. Mä ymmärrän ja näen sen tyypin olevan hyvin lähellä sitä mitä luulen olevani, mutta sekoitanko omat reaktioni nyt jotenkin? Mua vaivaa epäilys. Täytyy etsiä uusia tapoja, uusia testejä ja toisaalta kuunnella itseään tarkemmin. Leimoja, leimoja, lokeroita etsitään. Mikä pitää paikkaansa? Mikä ei kuulu joukkoon? Mikä on valehtelua itselle? Mikä itsesuojelua? Mikä sairautta tai häiriötä? Mikä ISFPssä tökkii? Se on hyvä kuvaus minusta, mutta ei sillä tavoin kuin itse miellän itseni. Haarukoinpa sanoja, jotka mietityttää:
käytännöllisyys vs. abstrktius
impulsiivisuus/spontaanisuus vs. harkitsevuus
Niin... Tuossa nuo ovat, kohdat jotka mietityttävät kaikkein eniten. ISFP määritellään käytännölliseksi ja impulsiiviseksi, jotka eivät ole sanoja, joilla itseäni kuvailisin. Ne eivät ole sanoja, joita käyttäisin ollenkaan. Jossain tyypistä kertovassa artikkelissa kuvattiin käytännöllisyyttä siten, ettei ISFP ole kiinnostunut teoretisoimaan asioista, joilla ei ole käytännönsovelluksia. Tämä pitää kyllä paikkaansa. Musta se tuntuu ajanhaaskaamiselta, siis sikäli ettei koko teoretisoinnin tarkoitusta selitä tarpeella keskustella ja olla vuorovaikutuksessa, muutoin se on tyhjän puhumista. Vihaan tenttikirjoja, jotka ovat täynnä mihinkään littymätöntä teoriaa ja jankutusta ja menetän niihin mielenkiintoni hyvin nopeasti. Mutta käytännöllinen... mä vierastan sitä itsessäni. Mä olen niin epäjärjestäytynyt ja kyvytön organisoimaan, että käytännöllisyys tuntuu hyvin vieraalta, vaikka selkeästi... en pidä mistään liian abstraktista... Hemmetti.
Toinen on tämä impulsiivisuus ja harkitsevuus... Mä liitän omat äkillisyyteeni liittyvät teot enemmän epävakaudella kuin spontaanilla mielenlaadulla. Mun äitini on spontaani, mutta se on sitä äärimmäisellä tavalla. Olenko minä spontaani? Toki mä teen jos on tilanne, jossa koen, että nyt täytyy tehdä. Ja kyllä, elän hetkessä ja olen kokolailla kyvytön minkäänlaisiin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemiseen. Ja onhan se niin etten koskaan suunnittele edes seuraavia päiviä. Jos kalenterissa on jonkin merkintä se hoidetaan, mutta sen ympärillä olevan ajan täytän yleensä vasta sinä kulloisenakin päivänä. Toki mä olen myös impulssishoppailija ja toki tämä blogikin on täynnä merkintöjä siitä miten saan päähänpistoja ja äkkiseltään syöksyn toimintaan, enkä koskaan suunnittele mitään tekstiä paria lausetta enempää. Mä en kuitenkaan miellä itseäni lopulta spontaaniksi. Mä en koe sitä impulsiivisuudeksi miten elän elämääni eli ajelehtimisen. Mä koen sen reagoinniksi suunnittelemattomuuteen... ja tuota kirjoittaessani huomaan ilmiselvästi, että sehän on tietenkin... tavallaaan... synonyymi... Perse.
Kettu.
Pää kolahti nyt tyhjään. Mun silmien edessä pyörii ajatusten haamuja kuvioina ja muotoina, mutten saa niistä kiinni. Ei ole sopivan kokoisia koloja, jonne niitä työntäisi, eivätkä ne ole sellaiseen vielä valmiitakaan.
 |
| (Ilman lupaa toisen blogista otettu) Palikkalaatikkokuva |
Anteeksi. Nappasin jonkun blogista kuvan. Toivottavasti saan anteeksi. Se vain oli juuuuuuuri se valokuva, joka löytyi omasta päästäni mielikuvana.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Jung, Myers, Briggs, Keirsey ja minä
Kävin haastamassa verta nenästä Suoli24ssä. Sitten mietin, että voi vitjat, paha, kamala ihminen, lopeta. Noh, anonyymina on hyvä huudella puskista ja kadota ennen kuin kakka osuu tuulettimeen. Olen syyllisyys ja katumus.
Viitisen tuntia nukuin aamulla. Toisin sanoen menin nukkumaan kun muut heräsivät ja heräsin kun muut nauttivat lounasta. Innostuksen puuskassa taittelin viikolla pesemäni pyykit kaappiin (vihdoin), vaihdoin pölypussin (vihdoin) ja imuroin (vihdoin). Eilen pesin ne astiat (vihdoin). Voinen siis olla tyytyväinen tähän päivään, olen saanut paljon aikaan. Suhteellisesti katsottuna.
Pirullista joutua aina lisäämään tuo suhteellisuuden käsite näihin aikaan saannoksiinsa. Nyt odottelen tukan kuivumista ja sitten lähden ulkoilemaan. Sen jälkeen ruuanlaittoa ja tavoitteet tälle päivää ovat täynnä. Arjesta selviäminen on näemmä suurinta selviytymistä tässä vaiheessa.
Aamulla kun ei tullut uni tein Myers-Briggsin persoonallisuustyyppi-indikaattori testin. Wikissä esimerkiksi on lisää suomeksi ja englanniksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori), jossa persoonallisuutta tutkitaan neljällä ulottuvuudella.
I, introvertti – E, ekstravertti: asenne ympäristöön
S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen: tapa hankkia tietoa
T, ajatteleva – F, tunteva: päätöksenteon peruste
J, harkitseva – P, spontaani: elämäntyyli
Jos testi kiinnostaa, sen voi tehdä vaikkapa osoitteessa: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp
Nimestä voi jo päätellä Jungilla olevan myös näppinsä pelissä. En ole tarpeeksi tutustunut vielä itse testiin ja sen historiaan tai ulottuvuuksiin, joten jätän sen kaiken pohtimisen väliin. Testin tulos oli kuitenkin osuva omalla kohdallani. Sain tyypikseni ISFP eli taiteilijan (Artisan). Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että asenteeni ympäristöön on sisäänpäin kääntyvä ja keskityn ajattelussani lähinnä jo olemassa oleviin asioihin kehittämisen sijaan. Teen päätökseni tunneperusteisesti ja elämäntapani on toimia tilanteissa spontaanisti.
Tässä pari linkkiä tyyppini kuvauksesta:
http://en.wikipedia.org/wiki/ISFP
http://www.personalitypage.com/html/ISFP.html
http://typelogic.com/isfp.html
http://keirsey.com/4temps/composer.asp
Nyt hiukan nukkuneena olen lueskellut noita ja miettinyt miten paljon on kyse todistetusta tieteellisestä teoriasta ja miten paljon horoskooppi-tyyppisestä "ai, mutta tietenkin minä olen tällainen"- tunteesta. Haenko elämästäni esimerkkejä vahvistamaan vai kumoamaan teoriaa. Horoskoopissa olen vaaka ja olen aina voimakkaasti samaistunut vaa'an kykenemättömyyteen tehdä päätöksiä. Nyttemin tuntuu aika selvältä, että kyvyttömyys tehdä päätöksiä liittyy kuitenkin enemmän masennus- ja miellyttämisenhalutaipumuksiin kuin auringon asemaan taivaalla oleviin muihin tähtiin. Nyt pohdin sitä, löydänkö esimerkkejä spontaaniudesta ja hetkessä elämisestä vain, koska minulle on juuri sanottu, että elän sillä tavoin. Alanko tehdä tästäkin leimasta nyt sitten omaani.
Sinällään sillä ei ole väliä, kaikenlaisen itsetuntemuksen lisääminen lienee hyväksi, mutten tahtoisi ostaa sikaa säkissä. Tokikin tuo "vikalistakin", jonka löysin joltain sivustolta sopii kuin nenä päähän:
1. Not good at long-range financial (or other) planning
2. Extreme dislike of conflict and criticism
3. Focused on enjoying the present moment, they may appear lazy or slow-moving at times
4. Need to have their own space, and dislike having it invaded
5. May be slow to show their affection with words
6. Tendency to hold back their thoughts and feelings, unless drawn out
7. May become overly cynical and practical
Viitos- ja kuutoskohtia on masennuksesta kuntoutumisen yhteydessä harjoiteltu ankarasti ja nyttemmin ne ovat helpompia. Vielä viitisen vuotta sitten olin tunnemaailmaltani enemmän kokoon kääriytyneen siilin kaltainen. Jossain muualla määriteltiin vioikseni myös taipumus tylsistyä ja menettää sen vuoksi mielenkiinto asioihin. Tämänkin voin allekirjoittaa, mikäli rytmi ei ole sopiva, menetän mielenkiintoni. Tätä ajattelin tänäänkin kääriessäni niitä pyykkejä. Koska ne olivat hiukan kosteita tuotuani ne sisään, jouduin jättämään ne levälleen ja sitten unohdin koko pyykit.
Wikistä löysin kappaleen tyyppini suhtautumisesta stressiin: "As a defense mechanism, Artisans may respond with denial, insisting that a fact is untrue despite overwhelming evidence. Since Artisans feel a need to make an impact and to be spontaneous, they become stressed when their ability to do these things becomes constrained. Boredom is another source of stress for Artisans. When under stress, they can become reckless, and they may retaliate against the source of the stress. Providing Artisans with options, such as new ways to make an impact and new activities, can relieve the stress."
Löydän kyllä itseni tuostakin kappaleesta. Torjunnan käyttäminen puollustusmekanismina... Jään tutkiskelemaan tätä. Jos joku tämän lukija, sattuu kiinnostumaan tekemään testin, olisi mielenkiintoista kuulla mietteitä. Toki anonyymisti. Voinko löytää itseni tyypistä ISFP vai olenko ISFP samalla tavalla kuin olen vaaka?
Viitisen tuntia nukuin aamulla. Toisin sanoen menin nukkumaan kun muut heräsivät ja heräsin kun muut nauttivat lounasta. Innostuksen puuskassa taittelin viikolla pesemäni pyykit kaappiin (vihdoin), vaihdoin pölypussin (vihdoin) ja imuroin (vihdoin). Eilen pesin ne astiat (vihdoin). Voinen siis olla tyytyväinen tähän päivään, olen saanut paljon aikaan. Suhteellisesti katsottuna.
Pirullista joutua aina lisäämään tuo suhteellisuuden käsite näihin aikaan saannoksiinsa. Nyt odottelen tukan kuivumista ja sitten lähden ulkoilemaan. Sen jälkeen ruuanlaittoa ja tavoitteet tälle päivää ovat täynnä. Arjesta selviäminen on näemmä suurinta selviytymistä tässä vaiheessa.
Aamulla kun ei tullut uni tein Myers-Briggsin persoonallisuustyyppi-indikaattori testin. Wikissä esimerkiksi on lisää suomeksi ja englanniksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori), jossa persoonallisuutta tutkitaan neljällä ulottuvuudella.
I, introvertti – E, ekstravertti: asenne ympäristöön
S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen: tapa hankkia tietoa
T, ajatteleva – F, tunteva: päätöksenteon peruste
J, harkitseva – P, spontaani: elämäntyyli
Jos testi kiinnostaa, sen voi tehdä vaikkapa osoitteessa: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp
Nimestä voi jo päätellä Jungilla olevan myös näppinsä pelissä. En ole tarpeeksi tutustunut vielä itse testiin ja sen historiaan tai ulottuvuuksiin, joten jätän sen kaiken pohtimisen väliin. Testin tulos oli kuitenkin osuva omalla kohdallani. Sain tyypikseni ISFP eli taiteilijan (Artisan). Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että asenteeni ympäristöön on sisäänpäin kääntyvä ja keskityn ajattelussani lähinnä jo olemassa oleviin asioihin kehittämisen sijaan. Teen päätökseni tunneperusteisesti ja elämäntapani on toimia tilanteissa spontaanisti.
Tässä pari linkkiä tyyppini kuvauksesta:
http://en.wikipedia.org/wiki/ISFP
http://www.personalitypage.com/html/ISFP.html
http://typelogic.com/isfp.html
http://keirsey.com/4temps/composer.asp
Nyt hiukan nukkuneena olen lueskellut noita ja miettinyt miten paljon on kyse todistetusta tieteellisestä teoriasta ja miten paljon horoskooppi-tyyppisestä "ai, mutta tietenkin minä olen tällainen"- tunteesta. Haenko elämästäni esimerkkejä vahvistamaan vai kumoamaan teoriaa. Horoskoopissa olen vaaka ja olen aina voimakkaasti samaistunut vaa'an kykenemättömyyteen tehdä päätöksiä. Nyttemin tuntuu aika selvältä, että kyvyttömyys tehdä päätöksiä liittyy kuitenkin enemmän masennus- ja miellyttämisenhalutaipumuksiin kuin auringon asemaan taivaalla oleviin muihin tähtiin. Nyt pohdin sitä, löydänkö esimerkkejä spontaaniudesta ja hetkessä elämisestä vain, koska minulle on juuri sanottu, että elän sillä tavoin. Alanko tehdä tästäkin leimasta nyt sitten omaani.
Sinällään sillä ei ole väliä, kaikenlaisen itsetuntemuksen lisääminen lienee hyväksi, mutten tahtoisi ostaa sikaa säkissä. Tokikin tuo "vikalistakin", jonka löysin joltain sivustolta sopii kuin nenä päähän:
1. Not good at long-range financial (or other) planning
2. Extreme dislike of conflict and criticism
3. Focused on enjoying the present moment, they may appear lazy or slow-moving at times
4. Need to have their own space, and dislike having it invaded
5. May be slow to show their affection with words
6. Tendency to hold back their thoughts and feelings, unless drawn out
7. May become overly cynical and practical
Viitos- ja kuutoskohtia on masennuksesta kuntoutumisen yhteydessä harjoiteltu ankarasti ja nyttemmin ne ovat helpompia. Vielä viitisen vuotta sitten olin tunnemaailmaltani enemmän kokoon kääriytyneen siilin kaltainen. Jossain muualla määriteltiin vioikseni myös taipumus tylsistyä ja menettää sen vuoksi mielenkiinto asioihin. Tämänkin voin allekirjoittaa, mikäli rytmi ei ole sopiva, menetän mielenkiintoni. Tätä ajattelin tänäänkin kääriessäni niitä pyykkejä. Koska ne olivat hiukan kosteita tuotuani ne sisään, jouduin jättämään ne levälleen ja sitten unohdin koko pyykit.
Wikistä löysin kappaleen tyyppini suhtautumisesta stressiin: "As a defense mechanism, Artisans may respond with denial, insisting that a fact is untrue despite overwhelming evidence. Since Artisans feel a need to make an impact and to be spontaneous, they become stressed when their ability to do these things becomes constrained. Boredom is another source of stress for Artisans. When under stress, they can become reckless, and they may retaliate against the source of the stress. Providing Artisans with options, such as new ways to make an impact and new activities, can relieve the stress."
Löydän kyllä itseni tuostakin kappaleesta. Torjunnan käyttäminen puollustusmekanismina... Jään tutkiskelemaan tätä. Jos joku tämän lukija, sattuu kiinnostumaan tekemään testin, olisi mielenkiintoista kuulla mietteitä. Toki anonyymisti. Voinko löytää itseni tyypistä ISFP vai olenko ISFP samalla tavalla kuin olen vaaka?
Vailla unta
Kello lähenee viittä, olen vailla unta. Johtuuko päivällä juomastani colasta, vituralleen kääntyneestä unirytmistä, urheiluttomasta päivästä, vaiko mistä, mutta uni ei tule. Ei ole lähelläkään. Väsyttää, muttei väsytä. Jossain toisessa ulottuvuudessa nukun varmasti hyvin.
Ulkona on jo ihan valoisaa. Pimeät hetket eivät kestä öisin enää kovin pitkään. Toivoisin uskaltavani laittaa äänet läppäristäni kovemmalle ja katsoa jotain hauskaa. Olen liian väsynyt nauramaan, mutta ehkä aika kuluisi paremmin. Tiedän miten turha on mennä nyt sänkyyn, kehossa jyllää jotain, joka ei tuo unta uupumuksesta huolimatta. Ehkä pitäisi ottaa Opamoxi tai jotain. Olo ei ole rauhaton, hiukan tuskainen vain. Söin aavistuksen liikaa. Tein kinkkukiusauksen, enkä kyennyt lopettaa syömistä. Pakkosyömistä pitkästä aikaa. Kykenemätön lopettamaan. Ähkykään ei anna hyvää unta.
Olen pureskellut suuni sisäpinnalle kipeän kohdan. Se on aivan alahuuleni sisäpuolella. Sitä on kiva hieroa kulmahampailla, pureskella verille ja imeskellä ohimennen. Tyhmää.
Miten minä kohotan mielialaani?
Olen jotenkin jättänyt itseni kesken. Luovuttanutkin jossain määrin. Tavoitteen puute vaivaa. En uskalla katsoa tulevaa ja suunnitella mitään. Minusta puuttuu kipinä. Ei mitään minne olen menossa.
Kieltäydyn uskomasta, etteikö minulle kelpaa tavallinen elämä. Tavallinen elämä vain tuntuu sellaiselta, joka karttelee. Minun tavalliseni ei ole sitä tavallista, jota luulen kaipaavani. Sitä tavallista, joka minulle kelpaisi. Mikä tässä on pielessä.
Viime aikojen ongelma on ollut väsymyksestä johtuva kyvyttömyys. Mä olen kietonut itseni pehmeisiin pumpuleihin välttääkseni todellisuuden. Peiliin katsoessa sieltä näkee välillä myös karua totuutta. On oma valintani olla tekemättä mitään asioiden eteen.
On olemassa listan verran syitä, joilla voi selittää, mutta mitään perustetta ei ole olla uskomatta sitä mantraa liikunnan, hyvän ruuan, sosiaalisuuden ja positiivisuuden merkityksestä kuntoutumisessa. Positiivisuuden raakkaan pois heti kättelyssä. Tyydyn toteamaan näkeväni maailman välillä ruusunpunaisen idealistin silmin, joka nyt sattuu vain uskomaan, ettei sille itselle satu se hyvä pala maailmasta. Tämä on uskomus, jota huomaan kantavani aina. Se on kertatoisensa jälkeen todeksi huomattu ja se ärsyttää minua suunnattomasti.
Mä en pidä itseääntoteuttavista ennustuksista, enkä fatalisteista, jotka vailla oma-aloitteisuutta nyhjöttävät uskomuksissaan ja olettamuksissaan. Rutisevat ja valittavat sitten, että ainahan se on näin ja pitihän se arvata ja kuinkas muuten ja aina minä. Kun olin mielenterveyskuntoutujien kanssa enemmän tekemisissä työntekijäroolissa, huomasin ne tilanteet kaikkein vaikeimmiksi sietää, jolloin asiakas pesee itsensä vastuusta heittämällä kurjuuden tuhkaa ylleen. Se taisi olla sitä avuttomuutta, kykenemättömyyttä, luovuttamista. "Minulla on oikeus luovuttaa, koska aina minulle käy huonosti." Niinkö? Aivanko totta? Kuka sellaista on luvannut? Kuka sanoo milloin olet kestänyt tarpeeksi?
Toiset meistä ovat kieltämättä paskamagneetteja, enkä sitä kykene selittää, mutta samalla tavalla kuin sitä mitä saa, ei ole missään luvattu, ei sitäkään ole missään sanottu, milloin saa lakata ottamasta vastaan. Kun mä tahdon luovuttaa, on kyse ahdistuksen nousemisesta niin sietämättömän kivuliaaksi, että tunnen kykenemättömyyttä selvitä sen kanssa. Nyt mä selviän ahdistuksen kanssa olemalla ajattelematta todellisuutta. Kai tämä on puollustusmekanismina lapsellinen, mutta se on niin kovin syvään juurtunut. Mielikuvitus oli ensimmäinen suojamuurini, vasta kauan kauan kauan sen jälkeen tuli ruoka. Mielikuvituksen avulla suojaan itseäni nykyään paitsi siltä ahdistukselta, myös ruualta.
Kunpa saisi unta. Muutama tunti tässä kohtaa tekisi hyvää. Mä yritän palata tähän elämään. Teen sitä vähitellen ja olen aloittanut jo.
Ulkona on jo ihan valoisaa. Pimeät hetket eivät kestä öisin enää kovin pitkään. Toivoisin uskaltavani laittaa äänet läppäristäni kovemmalle ja katsoa jotain hauskaa. Olen liian väsynyt nauramaan, mutta ehkä aika kuluisi paremmin. Tiedän miten turha on mennä nyt sänkyyn, kehossa jyllää jotain, joka ei tuo unta uupumuksesta huolimatta. Ehkä pitäisi ottaa Opamoxi tai jotain. Olo ei ole rauhaton, hiukan tuskainen vain. Söin aavistuksen liikaa. Tein kinkkukiusauksen, enkä kyennyt lopettaa syömistä. Pakkosyömistä pitkästä aikaa. Kykenemätön lopettamaan. Ähkykään ei anna hyvää unta.
Olen pureskellut suuni sisäpinnalle kipeän kohdan. Se on aivan alahuuleni sisäpuolella. Sitä on kiva hieroa kulmahampailla, pureskella verille ja imeskellä ohimennen. Tyhmää.
Miten minä kohotan mielialaani?
Olen jotenkin jättänyt itseni kesken. Luovuttanutkin jossain määrin. Tavoitteen puute vaivaa. En uskalla katsoa tulevaa ja suunnitella mitään. Minusta puuttuu kipinä. Ei mitään minne olen menossa.
Kieltäydyn uskomasta, etteikö minulle kelpaa tavallinen elämä. Tavallinen elämä vain tuntuu sellaiselta, joka karttelee. Minun tavalliseni ei ole sitä tavallista, jota luulen kaipaavani. Sitä tavallista, joka minulle kelpaisi. Mikä tässä on pielessä.
Viime aikojen ongelma on ollut väsymyksestä johtuva kyvyttömyys. Mä olen kietonut itseni pehmeisiin pumpuleihin välttääkseni todellisuuden. Peiliin katsoessa sieltä näkee välillä myös karua totuutta. On oma valintani olla tekemättä mitään asioiden eteen.
On olemassa listan verran syitä, joilla voi selittää, mutta mitään perustetta ei ole olla uskomatta sitä mantraa liikunnan, hyvän ruuan, sosiaalisuuden ja positiivisuuden merkityksestä kuntoutumisessa. Positiivisuuden raakkaan pois heti kättelyssä. Tyydyn toteamaan näkeväni maailman välillä ruusunpunaisen idealistin silmin, joka nyt sattuu vain uskomaan, ettei sille itselle satu se hyvä pala maailmasta. Tämä on uskomus, jota huomaan kantavani aina. Se on kertatoisensa jälkeen todeksi huomattu ja se ärsyttää minua suunnattomasti.
Mä en pidä itseääntoteuttavista ennustuksista, enkä fatalisteista, jotka vailla oma-aloitteisuutta nyhjöttävät uskomuksissaan ja olettamuksissaan. Rutisevat ja valittavat sitten, että ainahan se on näin ja pitihän se arvata ja kuinkas muuten ja aina minä. Kun olin mielenterveyskuntoutujien kanssa enemmän tekemisissä työntekijäroolissa, huomasin ne tilanteet kaikkein vaikeimmiksi sietää, jolloin asiakas pesee itsensä vastuusta heittämällä kurjuuden tuhkaa ylleen. Se taisi olla sitä avuttomuutta, kykenemättömyyttä, luovuttamista. "Minulla on oikeus luovuttaa, koska aina minulle käy huonosti." Niinkö? Aivanko totta? Kuka sellaista on luvannut? Kuka sanoo milloin olet kestänyt tarpeeksi?
Toiset meistä ovat kieltämättä paskamagneetteja, enkä sitä kykene selittää, mutta samalla tavalla kuin sitä mitä saa, ei ole missään luvattu, ei sitäkään ole missään sanottu, milloin saa lakata ottamasta vastaan. Kun mä tahdon luovuttaa, on kyse ahdistuksen nousemisesta niin sietämättömän kivuliaaksi, että tunnen kykenemättömyyttä selvitä sen kanssa. Nyt mä selviän ahdistuksen kanssa olemalla ajattelematta todellisuutta. Kai tämä on puollustusmekanismina lapsellinen, mutta se on niin kovin syvään juurtunut. Mielikuvitus oli ensimmäinen suojamuurini, vasta kauan kauan kauan sen jälkeen tuli ruoka. Mielikuvituksen avulla suojaan itseäni nykyään paitsi siltä ahdistukselta, myös ruualta.
Kunpa saisi unta. Muutama tunti tässä kohtaa tekisi hyvää. Mä yritän palata tähän elämään. Teen sitä vähitellen ja olen aloittanut jo.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Arkkitehtuuria
Eilen oli kaunis päivä ja sitä myöden itsellä myös enemmän energiaa, hyppäsin bussiin ja läksin Ytimeen. Ytimessä oli vilskettä. Mä en koskaan totu siihen, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Olin pukeutunut hyvin vapaamuotoisesti ja katsellessa kauniita nuoria tyttöjä näteissä vaatteissaan, tunsin hetkellisesti itseni hyvin kurjaksi. Eteenpäin, ajattelin ja läksin seikkailemaan tuntemattomia kujia. Kiersin merenrantaa ja istuin veden äärellä olevilla penkeillä. Tuijottelin isoja, pieniä ja valtavia laivoja, kuuntelin niiden ääniä. Hirveitä valtamerikelpoisten alusten huumaavia töräyksiä ja putputtavia moottoriveneitä ja tuulessa paukkuvia purjeita.
Turisteilin sydämeni kyllyydestä. Mä pidän talojen katsomisesta. Pidän siitä toisiinaan enemmän jopa kuin luonnon katsomisesta. Kaupunkirakentamisessa jugendtyylisyys iskee muhun kaikkein parhaiten. Vaan kaikki 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla rakennetuissa taloissa on sitä jotain taikaa. Uusklassillisuus, -goottisuus sekä kansallisromantiikka rakennustaiteessa on tuottaneet jotain oikeasti katsomisen arvoista tällaiselle maallikolle. Mä en osaa nähdä modernismissa samaa kauneutta, vaikka sitten taas funkkistyylisyys onkin jo paljon enemmän mieleen, kuten postmodernimmat rakennukset myös. Niin ristiriitainen sitä sitten on. Luulen että kyse on muotoon liittyvästä harkinnasta, mitä harkitumpi muoto on, sitä paremmalta se näyttää, mutta jos se on viety yli, sekään ei toimi. Pakettitalot ja modernit rakennukset ovat juuri jotenkin kauneudesta pois puhdistettuja. Funkkiksessakin vaikka pelkistettyä onkin, on tarkoituksellista kauneutta sen jyrkissä ja selkeissä muodoissa.
Kaikkein hienointa on kun näkee eri tyylisten ja eri aikakautta olevien rakennusten istuvan toisiinsa. Jossain korttelissa oli rakennus käsitääkseni 20-luvun klassista tyyliä ja sen molemmin puolin oli rakennettu uudet talot, jotka istuivat tyyliltään naapuritaloonsa, vaikka niistä näki, että ne ovat uusia rakennuksia. Uudet talot muistuttivat tyylillisesti ehkä eniten funktionaalista rakentamista. Omakotitalorakentamisessa mua viehättää eniten lähes mikä tahansa omakotitalo, joka on rakennettu ennen 1960-lukua on pääsääntöisesti. Onko mitään niin ihanaa kuin vanhat kunnon rintamamiestalot 50-luvulta?
Tänään olen nyt sitten levännyt ja ihmetellyt, miten voi olla jo perjantai. Mä elin keskiviikossa. Tämä viikko on siis jotenkin kiertänyt ajallisesti kehää. Nyt täytyisi repäistä itsensä vielä piipahtamaan kaupassa ja sitten yrittää saada edes osa tiskeistä tiskattua. Mä en ole tehnyt sitä siis vieläkään. Alkaa puhtaat astiat loppua. Lähden nyt kuitenkin ensin uhmaamaan noita sadepisaroita.
Turisteilin sydämeni kyllyydestä. Mä pidän talojen katsomisesta. Pidän siitä toisiinaan enemmän jopa kuin luonnon katsomisesta. Kaupunkirakentamisessa jugendtyylisyys iskee muhun kaikkein parhaiten. Vaan kaikki 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla rakennetuissa taloissa on sitä jotain taikaa. Uusklassillisuus, -goottisuus sekä kansallisromantiikka rakennustaiteessa on tuottaneet jotain oikeasti katsomisen arvoista tällaiselle maallikolle. Mä en osaa nähdä modernismissa samaa kauneutta, vaikka sitten taas funkkistyylisyys onkin jo paljon enemmän mieleen, kuten postmodernimmat rakennukset myös. Niin ristiriitainen sitä sitten on. Luulen että kyse on muotoon liittyvästä harkinnasta, mitä harkitumpi muoto on, sitä paremmalta se näyttää, mutta jos se on viety yli, sekään ei toimi. Pakettitalot ja modernit rakennukset ovat juuri jotenkin kauneudesta pois puhdistettuja. Funkkiksessakin vaikka pelkistettyä onkin, on tarkoituksellista kauneutta sen jyrkissä ja selkeissä muodoissa.
Kaikkein hienointa on kun näkee eri tyylisten ja eri aikakautta olevien rakennusten istuvan toisiinsa. Jossain korttelissa oli rakennus käsitääkseni 20-luvun klassista tyyliä ja sen molemmin puolin oli rakennettu uudet talot, jotka istuivat tyyliltään naapuritaloonsa, vaikka niistä näki, että ne ovat uusia rakennuksia. Uudet talot muistuttivat tyylillisesti ehkä eniten funktionaalista rakentamista. Omakotitalorakentamisessa mua viehättää eniten lähes mikä tahansa omakotitalo, joka on rakennettu ennen 1960-lukua on pääsääntöisesti. Onko mitään niin ihanaa kuin vanhat kunnon rintamamiestalot 50-luvulta?
Tänään olen nyt sitten levännyt ja ihmetellyt, miten voi olla jo perjantai. Mä elin keskiviikossa. Tämä viikko on siis jotenkin kiertänyt ajallisesti kehää. Nyt täytyisi repäistä itsensä vielä piipahtamaan kaupassa ja sitten yrittää saada edes osa tiskeistä tiskattua. Mä en ole tehnyt sitä siis vieläkään. Alkaa puhtaat astiat loppua. Lähden nyt kuitenkin ensin uhmaamaan noita sadepisaroita.
 |
| Pietarsaaren tupakkatehdas |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)