Mun isi antaa sulle turpaan

Unista puheenollen, näin unta laumasta pikkupoikia, ne huuteli vittuiluja. Minä, joka olin unessa lapsi ja aikuinen samaan aikaan, vittuilin takaisin. Sanoin jonkin niistä sellaisista asioista, mikä repii toisen sielua. Jokaisella on omansa, sellainen asia, joka ottaa sieltä sisimmästä ja raastaa paloiksi. Juoksin unessa sitten karkuun, menin koputtamaan naapurin ovelle. Se poika seurasi, tiesin, että nyt se käy käsiksi. Toivoin vain, että ovi ehtii avautua aiemmin, ennen kuin sattuu kunnolla. Poika tarttui minua kurkusta ja samalla ovi avautui. Siellä oli isä. Minä tartuin pojan takista kiinni, ettei se pääse karkuun. Isä oli iso mies. Se tarttui poikaa ja veti sen sisälle. Nosti ilmaan ja pudotti sen väkivaltaisesti lattiaan. Olin voitonriemuinen ja häpeissäni samaan aikaan. Olin johdattanut sen pojan isän luokse. Ensin raastanut sen psyykkeen hajalle, sitten tuonut sen isän luo, jonka tiesin toimivan aina ensin ja sitten vasta miettivän. Olin tuhonnut sen pojan kaikin tavoin.

Isä oli sellainen. Kiihkeä. Hurjan pelottava. Kaikki kaverit pelkäsi sitä. Se oli pitkä ja ihan tumma. Rakennuksilla ruskettunut, hoikka ja lihaksikas, melkein mustatukkainen, paksut viikset ja iso nenä. Sillä oli pistävän tummansiniset silmät ja persoona, joka sai sen näyttämään kymmenen senttiä pitemmältä. Sen jälkeen kun se kuoli, sitä vasta tajusi sen olleen vain 181cm pitkä. Se vain näytti isolta, eikä edes siitä syystä että itse oli lapsi. Siitä puhui muutkin. "Isäsi on iso mies." Muttei se ollut. Sillä oli ison ihmisen persoona. Niitä ihmisiä, joiden tietää olevan huoneessa.

Oikeasti se oli kiltti. Se joutui pitää viiksiä, koska muuten olisi näkynyt, että se hymyili koko ajan. Sillä oli rooli ylläpidettävänä. Olihan se tosissaan usein. Ei sietänyt vittuilua, jos se on epäreilua. Äiti kuulu sen työkavereilta isän kuoltua, miten siitä oli tykätty. Jos miehiä oli kohdeltu väärin, sen viikset oli alkaneet väpättää ja työkaluvyö pudonnut niille sijoilleen. Sitten se oli marssinut hiukan "keskustelemaan" isompien herrojen kanssa. Silti sillä oli töitä, kun se osasi laskea hyvät urakat ja oli oikeudenmukainen.

Kun olin pieni, meillä oli sellainen harmaa Datsun 100a. Jep. Just sellainen. Yhtenä kesäpäivänä isä heitti mut etupenkille ja lähdettiin mummolaan. Oli siistiä olla etupenkillä. Matkan varrella oli pieni kyläkauppa, isä näki kaupan pihalla mummon naapurin. Se kiepsautti autonsa ja kävi nostamassa naapurin mummun pyörän, ostokset ja mummelin autoon ja minut survottiin takakoppiin pyörän kanssa. Voin kertoa, että harmitti. Sadattelin mummelin mielessäni ja melkein itkua tihersin pettymyksestä. Päästiin sitten mummelin pihaan ja siinä kohtaa mummo vasta huomasi minutkin. "Voi, sulla on täällä tälläinen mukana. Voi, että en huomannutkaan. Odotas..." Sitten se mummo kaivoi laukustaan 5mk kolikon.

Ja sillä hetkellä minä opin häpeämään. Tunsin raastavaa syyllisyyttä. Olin huono ihminen. Siihen aikaan 5mk oli valtava omaisuus tytölle, jolla oli suurinpiirtein yhtä monta vuotta ikää. En pystynyt kuin nolona sopertamaan kiitos. Istuin hiljaa ja nöyränä lopun matkaa, eikä isäkään sanonut mitään. Se tiesi kyllä. Näki mitä tapahtui. Ymmärsi. Sillä oli valtavan loistava tunneäly, vaikka siihen aikaan kukaan ei ollut mistään tunneälystä kuullutkaan.

Se on kai yleistä, että sitä isäänsä jumaloi. Minäkin, vaikka olen äitintyttö aina ollut. Mutta eihän se viaton ihminen ollut, olipahan vain minun isä. Niitä sellaisia miehiä, jotka kantaa vastuuta. Niitä sellaisia miehiä, jotka ymmärtää tunteita. Niitä sellaisia miehiä, joille asioilla on merkitystä. Hyvä mies.

Kotiin

Se siirtyy ja siirtyy. Se on haluttomuutta lähteä. Hiton perhanan vitjat ja itkut. Netti ei toimi ja pitäisi vain nyt kun se toimii ostaa junalippu. Nyt. Nyt ihan heti. Pääsisi siitä vaivasta.

Koira söi korvanapit. Aina tilaisuuden tullen se on hiipinyt niille. Nautinollisesti söi, puri jälkiä täyteen ja hajotti. Sitten se kusi niiden päälle. Ihana otus. Siinä meni toukokuussa ostetut Kossin napit. TAkuu ei taida kovata koiran tekoja. Karvanaama pureskeli ihanat napit parempiin suihin. Ostin uudet, en pysty olla ilman musiikkiani. Sisko kysyi missä mä kuuntelen. Sanoin että joka paikassa, aina. Aina ulos mennessä on napit korvissa. Bussit on perseestä ilman nappeja. Elämä on perseestä ilman musiikkia.

Kotiin menossa on pahinta, ei kotona olo, vaan se, että täytyy taas alkaa ottamaan vastuuta. Ottaa vihdoin taas omiin käsiin ihan kaikki. Lomalla ei ole niin väliä. On saanut tehdä tai olla tekemättä. Nyt pitäisi taas tietää mitä tekee. Itsestä kiinni ja yritytstä. Fak. Kauhu hiippailee sydämen nurkilla. Hengitys salpaantuu. Käsissä ja jaloissa on paniikkia. Opiskelemaan. Voi itku. Oksettaa.

Tämä olkoon näin. On yritettävä. Jotain edistystä on tapahtunut. Paino pudonnut. Tukka kunnossa. Kaapissa uudet farkut. Uusien farkkujen ostaminen on ihanaa. Ostin kalliit, mutta hyvät. Olen minä melkein valmis taas. Ottanut lääkkeitä säännöllisemmin. Olen melkein valmis kaikkeen.

Tykkään Ketosesta ja Myllyrinteestä. Laitoin googlen laulamaan, enkä oikein paljon löytänyt kummastakaan mitään tietoa. Sinänsä hyvä. Miksi pitäisi löytää? Se lyhyempi eli Ketonen on jossain konsulttifirmassa töissä. Se olikin fiksu mies (vaikka näkeehän sen siitä ohjelmastakin). Se kirjoitti asiasta, jota olen miettinyt itse paljon. Tunteista ja onnellisuudesta. Siinä oli jotain niin totta tavalla, jota en osaa itse kirjoittaa.
Kirjoitus löytyy osoitteesta: http://www.businesshealers.fi/2010/02/16/ainoa-ongelmamme/

Varmasti palaan siihen myöhemmin. Nyt mun täytyy miettiä sitä vielä. Se kai liittyy siihen tiedostamiseen ja sen kautta hallintaan ja onnellisuuteen. On mielikuvia maailmasta, joka pitää tunteita pahoina, tarpeettomina, enkä itse ymmärrä sitä. Pelko tai viha kertoo jostain. Siksi se on tarpeellinen. Ei siitä tarvitse päästä eroon, se pitää tiedostaa, jotta sen voi antaa puhua, kertoa tarinansa. Pelko antaa rajat ja siksi mahdollisuuden kokea turvallisuutta. Tarvitsen pelon tietääkseni minne täytyy mennä. Missä täytyy itsensä haastaa. Täytyy tehdä asioita, jotka pelottaa, koska niitä on niin paljon. Täytyy päästä tunteen läpi, sinne missä järki alkaa toimia. Ajatukset katkoo taas. Pyrkii pintaan muita ajatuksia.

En ole tehnyt mitään päätöksiä. Siis, että muuttaisin mitään. Enkä muuta. Eikä mikään ole oikeastaan muuttunut. Osaan asioita kuten ennenkin, olen vain kadottanut rohkeuteni tehdä. Keskityn pieniin asioihin. Ruuanlaittoon. Otan mukaan reseptin pinaattiohukaisista, teen niitä ystävälle kun se tulee käymään. Enkä tee päätöksiä muutoksesta. Lähtisin vaikka sunnuntaina. Sunnuntai on hyvä päivä lähteä, koska silloin on myös hyvä palata. Palaan sunnuntaina. Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu, koko ajan.

Ontologiaako, perhana.

Pershäiriöinen

Aika on viime päivinä vääristynyt. Elin eilisen moneen kertaan eilen.

Joskus lukee itseään ja miettii, olenko minä todella kirjoittanut nuo sanat. Ihan kuin välillä jokin matelisi nahkoihini kirjoittamaan puolestani. Sitä itse näyttää ulos niin erilaiselta kuin välillä tietää olevansa. Kirjoitetut sanatkin muuttuvat vieraaksi. Hetkittäin kadottaa itsensä. Vanhalta nimeltään kai rajatila, nyttemmin epävakaa persoonallisuushäiriö. Minä unohdin sen diagnoosin sillä siunaaman sekunnilla sen saatuani. Se ei mennyt jakeluun. Ei tuntunut omalta. Vaativa pershäiriö, siinä oli järkeä. Mutta että epävakaa. Tiesinhän minä kuka olen. Minä olen minä.

Se on lievä. Onneksi. Muttei oireeton. Joskus sitä kiduttaa sillä itseään liikaakin. Tiedolla, että mikä se on, mikä itse on. Kiusaa siten, että luulottelee, ettei ole sitä, mitä tietää olevansa. On muka vain Pershäiriöinen, eikä muuta. Hukkaa osia itsestään, jotta voi olla häiriönsä.

Eräs hoitajani, yksi suurinpiirtein kolmestakymmenestä, jonka vastaanotolla olen istunut totesi, ettei masennus synny hetkessä. Että siitä paraneminenkin vie siksi aikaa. Seuraava hoitaja, jolle menin kysyi sen kuultuaan, pidinkö sitä oikeasti hyvänä ajatuksena. Sillä hetkellä en osannut sanoa. Siihen mennessä siinä oli ollut hyvin paljon järkeä. Sen jälkeen en ollut enää varma.

Sitä siis uskoo sen, mitä uskoo. Mikä itselle parhaalta tuntuu. Uskoo siihen, mikä auttaa. En usko, että minulle on hyväksi uskoa olevani epävakaa. Luulen, että vaativuus on hyvä tiedostaa, mutta jos ajattelee liikaa sitä, että päässä on sellainen vika, että on kyvytön muodostamaan kiinteää persoonaa ja se on parantumaton, käy hullusti. Muttei sitä tietoa voi ohittaakaan. Äh.

Näin viime yönä unta, että pakkaan. Siitä tietää, etten voi hyvin. Minä pakkaan unissani. Pakkasin äidin kanssa lasitavaroita entisessä asunnossani, jonne olin ne jo kerran hylännyt. Tiesin siinä pakatessa, että se työ on turhaa, koska olimme aikavääristymässä. Unessa oli hienoja elokuvamaisia efektejä, joissa unen todellisuus välähteli unen harhan yli ja näin sen mitä olisi pitänyt nähdä, mitä muuten vain nähnyt. Sellainen Fight Club tärinä, jossa näkökenttä vääristyy kuin Edwardin naama konsanaan. Kaikki olisi ihan turhaa, tavarat eivät olisi liikkuneet minnekään. Silmänräpäys ja ne ovat takaisin paikoillaan. Olin vain haamu, joka ei pysty muuttamaan asioita. Koirani juoksenteli jaloissa. Tiesin, että se on kuollut, mutta jos jotenkin saan kaiken pakattua ja todellisuuden muutettua, se palaa eloon. Kidutin itseäni saadakseni ajan ja paikan muuttumaan, koska se oli ainut tapa muuttaa todellisuutta sellaiseksi millaisena näen sen.

Heräsin syvässä vastenmielisyydessä. Tänään on maanantai ja päätän tyytyä lukemaan kirjaa koko päivän. Huomenna leikkautan hiukseni. Yritän näyttää ihmiseltä, naiselta. Naiselta, joka huolehtii hiuksistaan.

Minä rakastan tätä kappaletta. Se on niitä asioita, johon voin luottaa. Tämä kappale.

kulunut nainen, kuluneissa farkuissa, ajaa kulunutta autoa

Hiiop.
Kusipää soitteli yöllä. Katsoin numeroa ja päässä helisi kellot. Olisi pitänyt tunnistaa. Kolme viimeistä pirun numeroa. Annan soida ja laitan numeron hakupalveluun. Se Kusipää, miten se kehtaa. Sillä on kotona avokki ja pieni tyttö. Olen lärvikirjasta nähnyt kuvia, kun on yhteisiä "ystäviä". Sillä tytöllä oli vauvana tummin ja tuuhein tukka ikinä. Ja siinä se soittaa, vuosien jälkeen kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kusipää.

Olin ehkä puoli tuntia sitten nukahtanut, enkä enää saanut unta. Kello neljältä yöllä ei ole ikinä sattunut yhtään hyvää asiaa, ainakaan sellaista, jota varten kannattaa vastata puhelimeen. Paska-aivo. Ei ole siis omaa vikaa, että herää aamusta niin väsyneenä, että on oksentaa. Kahvia koneeseen ja yritystä nyt nainen! Että tälläinen päivä tähän väliin sitten.

Äitin kanssa kauppassa. Maleksin hyllyjen väleissä heilutellen jalkojani. Sitä sellaista kuusitoistavuotiaalle tyypillistä "hei, ei jaksa kiinnostaa"-kävelyä. Mikään ei näytä niin hyvältä aikuisella naisella. Paitsi humala. Onko yhtään naista ikinä, joka näyttää hyvältä humalassa? Noh, humalaiselle miehelle tietenkin kelpaa kaikki. Paitsi, ettei humalainen mieskään ole mikään silmän ilo jos on itse selvä.

Minulla on hyllyn päällä pullo vodkaa. Se houkuttelee siellä. Kuiskii välillä. Kaipaan ystävän kanssa otettuja äpäräkännejä, taidan kaivata yksinäisiä kännejä myös. Sitä, että on niin tuubassa, että vain makaa lattialla, eikä pääse pystyyn. Änkyttää vain. Ja kasvot on kipeät. Nauramisesta. Suloinen humala. Pullo kainalossa, väsyneenä, turtuneena, kieltämättä onnellisempana.

Näin oman kummitätini viimeksi edellisviikolla. Se istui juoppoporukassa puistossa ja kulautteli (takuulla helteestä johtuen, jep jep) virkistäviä nesteitä. Kolmekymmentä vuotta juoppoutta takana, ammattilainen siis. Mikäs siinä. Juokoot. Jos vain jättäisi mummon rauhaan, mutta ei, pitää vanhaa ihmistä kiusata. Joskus se soittelee kännissä "rakkaalle" kummitytölle. Yksi soittaja lisää, jolle ei vastata.

Nyt päätin, että menen nukkumaan. Hiton, hemmetin, typerä päivä saa olla osaltani ohi nyt. Hyvää yötä!

Minä näin sinut ensin

Vuoden tauon jälkeen näin kummitytön taas. Tyttö täytti toukokuussa 4 vuotta. Se ei enää muistanut minua. Kun läksin en tiennyt itkeäkö ja jos itkisin, mille oikeastaan itken. Ystävän mies otti, petti ja jätti. Ystävä oli siis raskaana. Minä lähdin mukaan synnytysvalmennukseen. Päivystin puhelimessa ja ajoin ystävän laitokselle hakemaan vauvansa. Pidin kädestä kiinni ja tunsin voimattomuutta ystävän ponnistessa. Se oli äärimmäisen pelottava kokemus. Toisen ihmisen ulos tuleminen. Mutta siellä olin. Omissa laitteissakin tuntui tuskaa kun pieni ponnistettiin maailmaan. Miksi, en tiedä, ihme empaattisuutta. Kannoin nyytin äidilleen kun se oli pesty ja mitattu. Pieni ihminen, näin sinut ennen kuin äitisi.

Mutta mille minä olisin itkenyt? Sille, ettemme enää ole läheisiä. Etten tiedä tytön elämästä mitään. Vieras lapsi.

Olen päättänyt opetella jonkin kielen. Olen päättänyt mennä opiskelemaan espanjaa. Revin ne pirun rahat jostain. Avarran itseäni, toteutan haaveeni. Tämä on julkinen lupaus.

Olen ruikuttanut huonoja vointejani ystävilleni. Molemmat syystä yrittävät saada minut syömään lääkkeeni. Lupasin. Lupaus oli kai enemmän itselleni. Minulla on diabetes ja lääkkeitten syömättömyys, tiedän kyllä sen olevan sulaa hulluutta, mutta... aina tuntuu olevan mutta. Se mutta on kai se ruikuttava ääliö, joka ei tahdo ottaa lääkkeitään, koska... On olemassa jokin syy, jota en osaa kuvata, jokin peruste, jolla vakuutan itselleni, ettei tähän koneeseen kannata upottaa lääkkeitä. Uppoava laiva tai jotain.

Kirjoitin runon. Pitkästä aikaa. Joskus käytin kaiken aikani runoiluun. Se että siihen käyttää paljon aikaa, ei tee välttämättä hyväksi. Vaikka muistelisin kuulleeni, että minkä tahansa taidon oppiminen vaatii vähintään 500 tuntia harjoittelua. Olen silti vain surkeiden lorujen taitaja.


Ha-jo-a-vat a-ja-tuk-se-ni.

Jos tavutan sanani, saanko niistä paremmin kiinni.
Kirjain kerralla löydänkö järkeä ja logiikkaa.
Seuraavan sanan löytämisen riemu on väliaikainen.
Pitää löytää lisää.
Uusia hiljaisuuksia täytettäväksi.
Lisää tyhjiä, odottavia koloja.
Joku muu olisi hiljaa, minä tiedän.
Minulla vain on sisällä tunteiden pato.
Tarvitsisin teräviä sanoja patoa rikkomaan
ja helliä,
rakastavia sanoja täyttämään minut.




Tätä kirjoittamista on turha jatkaa. Ei ole sanottavaa. Ei tänäänkään.

Paskapaskapaska päivä

Autolla ajetaan varovarovasti

Olen harrastanut bensiinin tuhlausta. Ajelen pienillä pikkuteillä ympäri maaseutua ja samalla haeskelen radiokanavia. En nimittäin koskaan muista ottaa yhtään levyä mukaan ja nappien kanssa kuuntelu vie jotain pois ajelukokemuksesta. Siinä on jotain, että kuulee moottorin ja tien äänet yhdistettynä musiikkiin. Niin, minä siis ajelen ympärinsä äitini Toyota merkkisellä autolla ja odotan josko tiet loppuvat joskus. Vielä ne eivät ole loppuneet. Tavoite on olla koko ajan veitsen kärjellä. Olenko eksynyt vai tulenko vielä tutulle tielle? Viekö tämä tie minut niin kauaksi että joudun yöpyä autossa? Joka paikassa on hienoja taloja puutarhoineen, upeita maisemia ja sen sellaista. Radiokanavista kuuluvat yleensä vain YleX ja kirottu Nova.

Jossain PMMPn laulussa lauletaan puutalosta, joissa on onnelliset asukkaat. Se on varmasti se ajatus, joka itselläkin on. Noin kauniissa talossa ei voi kukaan olla surullinen. Se elämän murjoma kyynikko muistelee takaraivossaan erinäisiä tilastoja, mutta se saa sisäisen romantikon huutamaan vain kovempaa: "Tuossa talossa olisin onnellinen. Ei vaan tuohon, tuohon tontille voisin rakentaa täydellisen talon. Sen punaisen, joka oli muutamia kilometrejä sitten."

En ole mikäään loistokas ajaja. Ja ajan ihan liian lujaa taitoihini nähden, mutta oma on henkeni. Olenhan autossa yksin, eikä teillä tuohon aikaan yleensä liiku muita kuin minä. Joitain vuosia taaksepäin harkitsin aina nähdessäni jonkin ison puun. En voisi ajaa rekan alle. Se on sama kuin jäädä junan alle. Joku, joka on paikalla vain työnsä vuoksi, joutuisi kusiseen paikkaan. Se olisi itsekästä. Toisaalta jonkunhan sinne olisi työnsä puolesta tultava. Valko- ja siniasuisia ammattilaisia repimässä maitovalaan näköistä leidiä ulos autonromusta. (Ei, minä en rusketu, en lainkaan, kunhan palan oranssiksi reunoilta.) Eikä ole edes puhtaat ja ehjät alushousut sillä. Veressä ja kusessa ovat ja reunastaan hapsottaa niissä pitsit.

Pöh. Ei, minä katselen maisemia ja mietin mistä hitosta saisin elämänpituisen taiteilija-apurahan, jolla ostaisin sen yhden talon ja opettelisin sitä remontoimaan. Timpurin tyttärelle ei voi olla mahdotonta. Olen minä naulannut, tapetoinut, ruuvannut, hionut, purkanut, jne. Ymmärrettävästi sitten olisi kaikki laminaatit kierossa, lattialaatat "mosaiikkina" ja tapetit vinossa, mutta itse laitettuna kuitenkin. Ja kelpaisi. Siitä kallionsyrjästä olisi kauniit näköalat. Siihen saisi upean puutarhan ja siellä voisi leveä pylly pitkällä sitten raapia puskan juuria. Olisi lyhyt matka uimaan, eikä naapureita liian lähellä. Kuten siskonmies sanoo, talo pitää olla sellaisessa paikassa, että portailta pystyy kusta.

Hartaita unelmia kesäyössä. Tai tehokasta todellisuuden välttelyä.

Päässä jyskyttää, helteet alkavat olla liikaa. Typeryksellä on huono kunto ja korkea verenpaine. Kävin lenkkeilemässä, otin äitin koirat mukaan ja suunnittelin viedä niistä virrat pois. On ollut aika jolloin sain minäkin väsytettyä koirat. En saa enää. Alkukesästä sain kantapääni metsässä vaeltaessani rikki ja nyt se aukeni taas. Laittaisin hienon verisen arven tähän liitteksi jos saisin tämän rakkineen ja kamerani toimimaan yhteistyössä. Wertyllä oli hieno kuva aiemmin kesällä atooppisesta ihosta, voin kertoa tuon olevan kammottavampi. Ihaninta on kun tuolla toisella noista piskeistä on selkeä jalkafetissi, niin se aina ohimennessään salaa käy nuolaisemassa nautinnollisesti haavaani. Ah, ihanaa. Kirottu puudeli.

Ensimmäinen video tuubista hakusanalla dog:

Identiteettikriisi

Olin hoitamassa siskon muksuja. Nuorempi Neiti 3 vuotta sai kaksi uhmakohtausta illan aikana, Voi Jee! Mietin siinä taiteillessani raivoavan tytön kanssa, etten muista vanhemmalla olleen sellaisia. Eikä sillä ollutkaan, se oli itse aurinko kunnes täytti 6 vuotta, sen jälkeen ei ole mikään ollut hyvin. Viimeiset kaksi vuotta on tapeltu ja taisteltu. Ehkä tällä nuoremmalla on helpompaa, se itkee ja huutaa tuskansa yksilöllisyydestään nyt. Pärjää sillä jotenmiten teini-ikään.

Se on jotenkin pelottava tunne. Pieni ihminen itkee naama väärinpäin, uhoaa ja karjuu voimattomana. Ei voi tehdä mitään, on täysin kyvytön auttamaan. Toinen on laittanut jarrut pohjaan, kaivautunut taisteluhautoihinsa, kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä. Tätinä tilanne on helpompaa. On vain yksi ilta kestettävänä voimattomuuttaan. Vanhempansa saavat taitella pienen ihmisen kasvukipujen kanssa päivittäin.

Tunsin itseni silti kehnoksi. Tunsin itseni kyvyttömäksi ja vaikka taistelun jälkeen aurinko palasi neidin kasvoille, jäi tunne jostain hajonneesta. Uhma on pienen ihmisen turvattomuutta, oivallusta omasta yksilöllisyydestä, siitä ikuisesta kamppailusta olla yksilö ja silti tarvita muita.

Aika tuntuu kuluvan. Mitään ei silti tapahdu. Yritän syödä terveemmin. Sokerin aiheuttamat ahdistuskohtaukset mietitityttävät. Teenkö minä itseäni sokerilla masentuneeksi.Kun on pitkiä aikoja syömättä sokeria huomaan olevani onnellisempi, ja syötyäni sokeria on seuraava yö yleensä uneton ja täynnä ahdistusta. Välillä ahdistaa toki muutenkin, mutta sokeri voimistaa kohtauksia. En vain silti osaa olla kaipaamatta sokeria.

Vaaka tekee sitä samaa mitä se aina tekee kun yrittää muka laihduttaa. Se lähtee nousuun. 2 pirhanan kiloa kun vakaasti on syömättä mitään typerää. Ne on ne ensimmäiset lannistaja kilot. Yritän olla sitkeä. Vaan mitä olisin jos en ylipainoinen karkin ahmija. Mitä minä olisin ilman rutiinejani? Ainaista karkkipussin rapinaa, tuttua ostoskorin sisältöä.

Olen joskus miettinyt, etten osaisi enää olla hoikka. Liian monta vuotta on menty liian monen kilon kanssa. Olisin sisältäni edelleen pulska. Inhoaisin edelleen kohteliaisuuksia ja kameroita, kävelisin kömpelösti, pyrkisin sulautumaan seiniin. Istuisin nurkissa ja selkä ihmisiin päin. Häpeäisin edelleen itseni olemattomiin. Minä en siitä muuttuisi vaikka näyttäisin pelistä toiselta. Sisältäni olisin edelleen kurjassa jamassa.

Jotain muuta ratkaisua täytyisi keksiä. Täytyisi olla jotain muuta määrittämään arvoni. Miten naurettavaa on jankata samaa. Lihavuuden kiroista kärsimättömät eivät tätä ehkä ymmärrä. "Mikäs siinä, laihduta pois, lakkaa valittamasta." Se vain ei toimi niin. Ruoka ei ole sama asia minulle. Se on palkinto, se on rangaistus. Se on perusvietti tyydytettäväksi. Perusvietti, jonka kautta itseään voi tehdä hulluksi.






Äh.
Välivaihe. Mä elän ikuisessa välivaiheessa. Odotan elämän alkamista. Piru vieköön. Aloittaisko elämisen? Jos alan elää, se tarkoittaa, että pitäisi tietää miten haluaa elää. Jos tahtoo tietää miten haluaa elää, pitäisi tietää kuka itse on.

Sitä kun on itselleen jatkuva pettymys. Mä en ole kiltti, en huomaavainen, iloinen, enkä reipas. En ole lempeä, enkä suloinen. Olen kiukkuinen ja jyrkkä. Raivoan maailman epäoikeudenmukaisuudelle, vedän hernepeltoja nenääni, enkä osaa rentoutua. Olen patalaiska, epäsosiaalinen, ylpeä ja turhamainen. En ole ole mitään sellaista hyvää, jota tahtoisin olla. Tahtoisin kovasti olla herttainen. Mutten ole. Tahtoisin. Mutten ole. Minusta on tullut särmikäs. Olen terävät kiukkuiset kulmat ja kireä ääni. Olisin mielelläni pehmeä, enkä pettynyt ja katkera. Uskoisin mielelläni kauniisiin asioihin.

Itsekeskeistä pajatusta. Olisi parempi katsoa välillä itsensä ulos. Toiset valittavat etteivät osaa katsoa itseään. Minä en näe ulos. Katkeruutta ja syyllisyyttä komplekseiksi asti. Mistä ihmeen pirusta sitä saisi uskallusta mennä ulos ja kohdata maailma. Saisi järkeä päähänsä unohtaa kilonsa ja olla välittämättä itsestään. Välittäisi muista niin paljon, että pitäisi itsestään huolta.

Ajatukset hajoavat nyt pirstaleiksi. Tämä on identiteettikriisi. Minullakaan ei ollut 3-vuotiaana uhmaa, eikä 6-vuotiaanakaan, ei ollut edes kunnon teinikapinaa.

Hiljaisuutta kesässä

Olen ollut muiden nurkissa lähes kuukauden. Siitä kärsii erakon pää enemmän kuin tahdon itseäni erakoksi myöntää. Tänään vihdoin äitini lähti "ystävänsä" luo ja huomaan täydellisen hetken kirjoittaa viimein tulleen. Voin rauhassa poistaa selaimen muistista kaiken, joka voisi muut saman koneen käyttäjät ohjata sivuilleni.

Ensin äiti ei ollut lähdössä. Se oli itselleen tyypilliseen tapaan muuttanut mielensä salamaratkaisuna. Äiti on sellainen. Se tekee päätöksiä nopeammin kuin kukaan. Siskon kanssa teemme pilkkaa äidin tavasta ilmoitella meille jälkikasvulleen päätöksiään puhelimella. "Minä täällä hei. Ostin tänään uuden auton." "Äiti täällä, tilasin tänään kattoremontin." No heippa, minä tässä. Päätin jäädä vuorotteluvapaalle puoleksi vuodeksi." "No niin, menen ostamaan huomenna toisen koiran, tuletko mukaan?"

Masentavaa on etteivät äidin päätökset ole mitään virheitä. Se tekee loogisia, hyvin perusteltuja päätöksiä vain keskimääräistä huomattavasti nopeammin. Jos se ei olisi omia vanhempiaan vastaan kapinoinut perustamalla teini-iässä perhettä, se olisi varmaan vaikka mitä. Älykkyyttä on toisilla riesaksi asti. Sen pahimmat virheratkaisut liittyvät varmaan minuun ja rakkauselämäänsä. Leskeksi jäätyään sillä oli pitkä rivi täysin kelvottomia kusipäitä, jotka olivat hyvin valmiita ottamaan kaiken hyvän ja kaupan päälle halpaa p...ua, mutta unohtamaan tietyt realiteetit, joita on olemassa kun rouvalla on kolme itsenäiseksi kasvatettua lasta, jotka olivat juuri menettäneet rakkaan isänsä vaikealle sairaudelle.

Yhden pahimmista kanssa se oli kihloissa. Tiedän, että äiti tuntee katkeruutta vielä tänäkin päivänä, siitä miten se tarina lopulta päättyi, mutten suostu tuntemaan syyllisyyttä. Minä itse olin silloin kuolemanporteilla masennuksen kanssa. Itsetuhoinen ja lihaksi muuttunut elämäntuska. Kapinoin voimakkaasti kaikkea sitä paskaa vastaan, mitä oli vain pari vuotta ennemmin tapahtunut. Minulla ei ollut muuta kuin äiti. Ei ketään tai yleensä elämässä yhtään mitään muuta, eikä se vielä silloinkaan halunnut olla tukena. Kaikki ne vuodet kun olin kulkenut hylättynä ja yksin surujen ja sairauksien kanssa, ne löivät takaisin, miltei tappovat minut. Ja sillä hetkellä äitini päätti pitää yhtä kusipäätä minua tärkeämpänä. Se oli hetki, jota en unohda, ja lukiessa tätä huomaat, etten ole antanut anteeksi. En tule koskaan antamaankaan. Eräänä päivänä lähdin kotoa, enkä tullut takaisin.

Elämä meni eteenpäin, mies katosi ymmärrettyään, ettemme antaneet kukaan lapsista anteeksi sitä miten meitä oli kohdeltu. Jälkeen jäi vielä rikkinäisempi perhe. Jäi tukahdutettua katkeruutta puolin ja toisin. Asioita, joita ei anneta anteeksi, eikä niitä toisaalta kukaan pyydäkään. Se on hämmästyttävää millaisten arpien kanssa ihmiset voivat elää. Ne tikataan väkipakolla umpeen ja käännetään ehjempi puoli päällepäin. Ne näkyvät vain hetkinä, jolloin viha nousee esiin. Katkeruuden häivät koskettavat silmänurkkia ja sitä ymmärtää, miten ne ovat olemassa yhä. Läsnä jossain taustalla. Lopulta niillä ei ole väliä, niiden kanssa eletään ja yritetään unohtaa, koska se on helpompaa.

Minä elän tunteista ja siksi olen niistä tietoinen. Kun kohtaan ihmisiä, en välitä ulkonäöstä, puheista, historiasta. Välitän siitä, mitä tunnen ihmisen tuntevan. En huomaa uusia silmälaseja tai kampauksia, en kuule päivämääriä, mutta tiedän pitääkö ihminen itsestään uudessa kampauksessaan ja onko hän surullinen vai iloinen tulevista ja menneistä.

Tänään tulee pronssiottelu. Olen katsonut ehkä kaikki ottelut, en ole enää varma. Ihana rakas Espanja ottelee pokaalista huomenna. Minä istun sohvalla halaamssa tyynyä, kokemassa ja tuntemassa. Samalla nautin yksinäisyydestä. Tilasta, joka avautuu päässäni yksin ollessa.