She's Long Gone

En uskonut tähän aamuun taas viime yönä. Jonkin kadotuksen odotin tapahtuvan tässä välissä. Nyt puhutaan osa-alueesta elämässäni, jota en jaa täällä. Ihan vain varuulta, jos tämän löytää väärät ihmiset. Tai edes yksi väärä ihminen. Yksityiskohtiin menemättä, nyt on jossain määrin uuden lähdön paikka. Reset nappia painettu ja sitten aletaan taas ottaa vastaan mitä tulossa on.

Loma. Loma on täydellinen paikka Reset napille. Lomalla teen myös lääkkeiden vaihdon. Olen aloittanut alasajon, ja ensi viikolla uusi kutale kehiin. Tänään vaihdetaan maisemia ja pakotan itseni olemaan jokseenkin positiivinen. Tiedän selviäväni tästäkin, mutta ottaa päähän ja sydämeen se miten rankkaa se on.

Tiskaan, vien roskat ja lähden pois.

Aamuajatuksia

Aamuyö ja herääminen. Ehdin nukkua kolmisen tuntia. Ei tule unta ihan heti taas, joten täällä ollaan.

Sain eilen hankittua oikeastaan kaikki joululahjat. Jotenkin väsyneenä en jaksanut panostaa ajatteluun normaalilla tavalla. En tiedä ovatko nuo hyviä ja sopivia. Vaeltelin kauppakeskuksessa tunteja, ylös alas eri liukuportaita. Samoissa kaupoissa useampaan kertaan. Katselin ihmisiä, jotkut katsoivat takaisin. Napit korvissa oli tunne kuoresta ympärillä. Tein itseni ja muun väliin rajan mielessäni.

The Black Keys yhtyeen löytäminen on tehnyt elämästäni niin paljon parempaa. Kiitos ystävä kun esittelit sen minulle. Bussissa se pälkähti päähän. Miten paljon sitä olen jo lyhyessä aikaa saanut niiltä kappaleilta. Fantastista.

Luovuttamisen tuskaa

Mikä kielikuvallisesti kuvaisi parhaiten sitä piirrettä ihmisessä, kun kieltäytyy katsomasta totuutta silmiin. Rakastan illuusioita. Aamulla heräsin, kirjoitin tänne, meikkasin, puin, menin sänkyyni ja nousin noin viiden tunnin kuluttua. Suomalainen sisu on joskus jotain sellaista tyhmän karskeaa kovistelua, jolloin yritetään mennä harmaasta kivestä läpi, vaikka murskautuneen otsan alta alkaa näkökyky heiketä. Sittenkin kun tuupertuu, viimeisillä voimillaan lyö nyrkillä maata. Harmittelee, kun ei jaksa, ei onnistu. Kokee itsensä epäonnistujaksi.

En minä selviä siitä kurssista. Jätän sen kesken. Luovuttaminen on kiukkuista puuhaa. Olen vihainen ja surullinen. Pettymyksen karvaus ja syyllisyys kun ei omaa osaansa jaksa kantaa. Ystävä joutuu selvitä kurssista yksin. Lohduttaudun, että todennäköisesti hänelle helpompaa. Mietin ja murehdin sitten joskus miten sen itse teen.

Vaihdoin lampun, tiskasin, imuroin, vielä ennen nukkumaan menoa pyyhin pöydänja keittokomeron lattian. Osa päivän projekteista siis valmistuu. Ei lohduta. Päivän tärkein jää. Milläs sitä järkeistäisi sen? Vai voiko sitä järkeistää?

Sitä tahtoo niin kovasti järkilogiikallaan ratkoa tunnelogiikan ongelmia ja kun se ei riitä. Varmasti voi analysoida, purkaa osiin ja niin edelleen, mutta jos tuntemisen logiikka jää puutteelliseksi itsensä osalta, asiakin jää kesken. Olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni tunnistamaan tunteita ja hyväksymään ne itsessäni. Puhun niistä kurjista tunteista, jotka sotivat perfektionistin minäkuvaa vastaan. Vihaa, katkeruutta, kateutta, surua, pelkoa, koko sitä karvasta joukkoa, joiden kanssa pitää oppia tulemaan toimeen, ennemmin tai myöhemmin, koska jos niin ei tee, mikä tahansa niistä voi alkaa elää omaa elämäänsä. Minulla on ollut vihan kanssa kaikkein vaikeinta.

Sitä oli niin paljon, suurin osa kohdistui itseen. Itsetuhoisuutta ja muuta kivaa ajanvietettä on harrastettu sen kanssa. Oikein onnistuneesti olen itseäni tuhonnutkin, siinä olen varsinainen menestystarina. Eräs voisi ehkä sanoa ikuisesti positiivisena mielenkääntäjänä, että kyseessä on siis kohdistusvirhe. Erhe navigoinnissa. Minussa on kyky menestyä, kohde ja tavoite vain ovat väärät.

Kun tämän päivän arvioinnissakaan se järkeistys ei oikeastaan auta. Järki sanoo tosiasiat. Olen liian väsynyt, siitä ei tule mitään, teen sen myöhemmin, se on nyt mahdotonta. Se mitä tässä pitäisi siis purkaa on se tunne. Tunne on kyvyttömyyttä hyväksyä itsessään, ettei pysty. Tunne on helpotusta ja hirvittävää syyllisyyttä helpotuksesta. Tunne on itsevihaa ja tahtoa ruoskia itseä. Voisinhan minä sitäkin tehdä, jos haluan. Mutta haluanko?

Ehkä menen nukkumaan ja hyvästelen tämän päivän tältä erää. Käyn vielä valuttamassa päivän suihkussa päältäni. Huomenna taas, yritys huomiselle päivää.

Projektityöt

Kahvia.
On aamu. Tänään on taas raahattava itsensä luennolle. Vastenmielisyyden tunne on huomattava, asiat menee luennolla yli hilsee ja iskee turhautuminen. Tosin mä en ole vielä yhdelläkään tämän kurssin luennolla ollut edes puolittain opiskeluvalmiudessa. Aina jotain väsymystä ja mielenheikkoutta. Vai tuntuuko se siltä vaan?

Tein kummitytön suhteen eilen päätöksiä. Laitoin entiselle ystävälle viestin, jossa kysyin seuraavaa tapaamista, ostan lahjan mikäli hän vastaa ja pääsen näkemään kummitytön, muutoin tämä on oleva ensimmäinen lahjaton joulu. Mä en tahdo olla lahjakone. Vielä hän ei ole vastannut, tuskin vastaakaan. Kummiuteni on kai loppumassa siis tähän, noh, ei se mitään hääviä ollutkaan, Lahjojen ostamista.

Tänään voisin siivota ja samalla vaihtaa lampun. Siitä on tullut Projekti. Jotkin arkipäivän asiat nousevat Projekteiksi. Tiskaamisesta tulee mulle myös projekti. Asianpesukone on ehdoton juttu. Mä en pidä Projekteista.

Projektit ovat tämän maan uskonto. Tutkimus- ja kehittämistyötä tehdään hankkeissa ja projekteissa. Se ei voi olla ainut tapa tehdä niitä. Omalla alalla se ottaa suunnattomasti päähän. Perustyö jää vaille, kun rahoitus kohdistuu projekteihin. Kyse on arvopenetraatiosta. Ussliberalististen arvojen siirtymisestä alalle, jonka tavoitteet ovat muuta kuin tuottaa voittoa ja toimia tehokkaasti numeraalisten arvojen mukaan.

Kun tavoite on tuottaa asiat mahdollisimman tehokkaasti, resurssit kohdentuvat niihin sektoreihin, joista tuloksia syntyy enemmän. Kun työskennellään alalla, jonka tuloksia on mahdoton mitata numeroilla, tilanne johtaa katastrofiin. Kun tavoite siirtyy työn suorittamisesta työn laadun arviointiin, työn sisällölliset menetelmät jäävät toissijaiseksi ja työn laatu alkaa väkisin rappeutua. Jos tavoite on tehokkuus, tulee toiminnan tarkoituksesta tehokkuuden saavuttaminen, toiminnan alkuperäisen tavoitteen sijaan. Puhuttaessa sosiaali- ja terveysalasta taloudellisen voiton ja tehokkuuden arvot eivät saisi ylittää työn omia arvoja, auttamista, ihmisen kohtaamista.

Jos yhteiskunta on liikeyritys, sen jokaisen sektorin on tuotettava voittoa. Miten tehdään lastensuojelusta, vammaispalveluista, vanhustenhuollosta kannattavaa. Kuntien suurin kuluerä on aina ja tulee aina olemaan etenkin sosiaali- ja terveysallalla henkilöstömenot. Numeraalisen tehokuuden ollessa tavoite, puhutaan mahdollimman vähäisestä henkilöstöresurssien käytöstä, vaippojen laskemisesta, vastaanottoaikojen minuuteista ja sen sellaisesta. Miten lasketaan mielenterveyskuntoutujan sosio-emotionaalinen tuki? Onko se tärkeä arvo? Miten lasketaan sänkyynsä sidotun dementoituneen vanhuksen hyvinvointi?

Onko sillä arvoa, että ihminen on toiselle ihmiselle lähellä. Vai puhutaanko taas yksityistetystä vastuusta. Emme yhteiskuntana ole vastuussa jäsentemme syrjäytymisestä, vaan jokaisen elämä on hänen oma riskinsä. Jokainen sairaus, heikkouden hetki, väärinarviointi työelämässä on henkilökohtainen riski, josta selviämiseen yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta auttaa yksilöä selviytymään. Yhteiskunta ei ole ystävä vaan rasite. Yhteiskunta laiskistaa ja vähentää kilpailuviettiä, yhteiskunta itsessään ei voi sisältää rakenteellisia asioita, jotka altistavat yksilön onnettomuudelle, joten yhteiskunnalla ei siten ole vastuutakaan. Sinun elämäsi on sinun oma riskisi.

Sulattelen leipää. Ehkä tästä päivästä tulee vielä jotain. Tuli eilisestäkin. Nyt pitäisi taas osoittaa sitä sisukkuutta ja aikuisuutta. Lakata välttelemästä epämiellyttäviä asioita. Menen kouluun ja illalla tiskaan sekä vaihdan kattolampun.

Missä mun Viitta on?

En pelkää korkeita paikkoja, pelkään huteria alustoja. Kattolamppu on sammunut. Täällä on siis pimeää, koska pelkään tuolille nousemista. Vielä minä nousen ja vaihdan lampun, tämä vaatii taas vain enemmän kuin yleensä ihmisiltä.

Olen tyytyväinen päivääni. Lähdin kouluun. Aamulla huomasin istuvani yksin, koska lähimmät opiskelukaverit olivat myöhässä. Saapuivat sitten ja tulin kummankin tulosta onnelliseksi. Viime yö ei ollut ihan helppo. Kävin päässäni marttyyrimaista tulevan päivän pilaamisoperaatiota ja olin siinä hyvin menestyksekäs. Sitten aloin pohtia, että jos tuleva päivä todella tulee olemaan yhtä kammottava kuin miksi sen kuvittelen, miksi hitossa mä käytän siihen aikaa ja energiaa etukäteen. Ehkä olisi parempi nukkua.

Nousin sängyssäni istumaan ja aloin lukea seinää. Minulla on seinällä lappuja. Ajatukseni on siihen lisätä jos tulee jotain mitä tahdon lisätä. Siellä on Helena Anhavan runoja, tietoa aivojen välittäjäaineista, tunnetiloja, verbien modaalisia ulottuvuuksia, NLP-ohjeita ja lista assertiivisista oikeuksista:

1. Sinulla on oikeus itse arvioida omaa käytöstäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi ja ottaa itsellesi vastuu niistä ja niiden seurauksista.
2. Sinun ei tarvitse selittää käytöksesi syitä.
3. Sinulla on oikeus itse päättää missä määrin sinun on löydettävä ratkaisuja toisten ihmisten ongelmiin.
4. Sinulla on oikeus muuttaa mielesi.
5. Sinulla on oikeus erehtyä ja vastata erehdyksistäsi.
6. Sinulla on oikeus sanoa "En tiedä".
7. Sinulla on oikeus olla epäjohdonmukainen ratkaisuissasi.
8. Sinulla on oikeus sanoa "En ymmärrä".
9. Sinulla on oikeus sanoa "En välitä".
10. Sinulla on oikeus puolustaa itseäsi silloinkin kun se loukkaa jotakuta toista, sikäli kuin vaikuttimenasi on puolustus eikä hyökkäys.
11. Sinulla on aina oikeus pyytää jotakin joltakulta toiselta, kunhan ymmärrät, että hänellä on oikeus sanoa "Ei".
12. Sinulla on oikeus käyttää omaa arvostelukykyäsi päättääksesi onko jonkun toisen pyyntö kohtuullinen.
13. Sinulla on oikeus vastata kieltävästi tuntematta syyllisyyttä.
Sinulla on oikeus silloinkin kun pyytäjä
- välttämättä haluaisi sinun suostuvan.
- on sinuun nähden johtavassa asemassa.
- kärsii tunne-elämän häiriöistä.
14. Sinulla on oikeus sanoa miten toisen ihmisen sanat ja teot vaikuttavat sinun tunteisiisi.

Luin kaiken läpi. Mietin olenko todella se miksi itseni tunsin. Tunsin itseni ihmiseksi, joka vetää puoleensa vihamielisyyttä. Voiko ajatus itsestä vetämässä puoleensa vihaa, todella vetää puoleensa juuri sitä. Tarkoitan olemista itseääntoteuttava ennustus. Päätin ja psyykkasin. Sain itseni lakkaamaan niin paljon, että sain unta.

Aamulla kävelin kouluun ja palasin yöllisiin ajattelutapoihini. Tajusin erotella itsestäni useamman äänen. En tarkoita psykoottisia ääniä, tarkoitan ajattelutapoja, logiikoita, jotka puhuvat ja yrittävät saada määriteltyä varsinaisen toiminnan. Päässäni kuuluvat logiikoiden äänet tänä aamuna:
Logiikka 1: "Huuda mielipuolisella äänellä Soronoo, käänny takaisin kohti kotia. Päivä on pilalla."
Logiikka 2: "Hei, älä pilaa päivääsi ennakolta. Mitä tahansa voi sattua, et voi koskaan tietää etukäteen mitä tapahtuu."
Logiikka 3: "Mä en halua. Mä en tahdo kuunnella. Älä kerro mulle. Älä kerro mulle mitään."
Logiikka 4: "Jos mä menen koulussa sikiöasentoon pöydän alle, niin kukaan ei löydä mua."
Logiikka 5: "Hahahhahhahha... Voi jeesus, mä olen tulossa hulluksi ihan tosissaan. Hahahahahahah..."

Näin tänä aamuna.
Tuota äänten sekamelskaa kuunnellessa pälkähti päähän myös ajatus siitä, että sitä on tullut sellaisen tunnelin läpi, mikä repii kaikki lihat luitten päältä ja jättää jäljelle vain ytimen, että käytännössä, se mitä musta on jäljellä on jotain niin tuhoutumatonta, kuin ihmissielu ylipäänsä voi olla. Toisin sanoen koin tänä aamuna hetken, jolloin mikäli elämäni olisi sarjakuvaa, musta olis tullut Pahis. Ystävä heitti, että kokee ne sankaritkin sen tulikasteensa, että mitäs jos musta tuleekin Supersankari.

Mä luulen, että Pahis on todennäköisempi vaihtoehto, koska siihen aamun tunteeseen, liittyi voittamattomuuden kokemus. Ajattelin: "Kukaan ei pärjää mulle. Musta on jäljellä enää se mikä ei tuhoudu millään." Hyvikset on nöyriä, niillä on aina akilleen kantapäänsä. Jokin kryptoniitti. Mä olin lievässä väsymyksen aiheuttamassa häiriötilassa ja koin suuruudenhulluutta muistuttavan tilan. Ikuisesti kyyninen puoleni minussa tietää: Mä olisin Pahis, joka ensin tahtoo hyvää, mutta tarkoitus karkaa käsistä, ja lopputulos on jotain äärimmäisen pahaa ja erittäin armotonta.

Mulla oli hyvä päivä. Juttelin hyvien ihmisten kanssa. Oli mukavaa. Nyt voin mennä nukkumaan.

öinen oksennus

Olen hylännyt blogini. Olen ollut liian väsynyt. Palaan, koska nyt ahdistaa.

Menneellä viikolla ruumis teki stopin. Se keikkui pari päivää partaalla ja sitten syöksyi. Kuljetutin itseni migreenini kanssa päivystykseen. Huomenna pitää mennä luennolle istumaan, pää kipuilee taas. En jaksa. Olen loppu. Haluan että kaikki päättyy nyt. Tahdon päättää kaiken tähän. Tehdä pisteen.

Olen ollut musta aukko taas. Rinnan päällä asuva musta möykky on kuin aukko joka vetää puoleensa. Huomaan sen siitä miten kaikkein läheisimmät lakkavat jaksamasta. Torjuntaa joka puolella. Minä torjun itsekin. Se on jokin kierre, kun itse on valtavassa tarpeessa ihmiset eivät jaksa. En voi heitä siitä syyttää. En voi väittää vain hyvien-päivien-ystäviksi, koska on ne luona huonoinakin päivinä. Ne vaan ärtyvät minuun kun olen huonossa kunnossa. Olen musta, paha voima, joka vetää ilon ympäriltään. Olen Harry Potterin Ankeuttaja. Ilonpilaaja, paskamaisuuden kanahka kaiken päällä, mätänevä, haiseva tahmea ja oksettava. Kaikki mihin kosken muutuu paskaiseksi. Onko ihme ettei minua kukaan juuri nyt jaksa.

Minä typerä ruikuttaja. Valittamassa huonoja päiviäni, enkä sitten edes erota kun se oikea tulee. Pää vaipuu sumuun, enkä saa mistään mitään irti.

Psyykkausta, tänään olen tehnyt psyykkausta. Tuntenut itseni äärimmäisen yksinäiseksi, haavoittuvaksi ja epätoivoiseksi. Aiheutan riitoja ja konflikteja. Pyrin olemaan rehellinen, sanomaan etten jaksa, että olen pahalla tuulella, että nyt olen lopussa. Tuntuu, ettei kukaan kuule. Mitä minun pitää tehdä, että minua kuultaisiin?

Sain entiseltä ystävältä tänään tekstiviestin. Emme ole kuukausiin olleet tekemisissä. Hän laittoi viestiin tyttärensä, minun kummityttöni joululahjatoivelistan. Ei muuta. Purskahdin nauruun, nauroin vetäen räkää keuhkoihini, pärskien kuolaa ympärinsä, pitelin vatsaani. Olisin itkenyt ellen olisi nauranut. Vasta myöhemmin itkin ja sitten suutuin. Nyt en jaksa enää ajatella.

Toinen ystävä on menettämässä minuun hermonsa. Olen ollut hänelle seuralainen paremman puutteessa. Ihminen jonka kanssa viettää aikaa, koska ei ole miestä. Kun löytyy vakavasti otettava mies, hän väsyy minuun ja lakkaa pitämästä yhteyttä. Hän on löytänyt vakavasti otettavan miehen. Ystävä ärtyy minuun, ei jaksa kuunnella, ei välitä puhumastani. Häntä ei kiinnosta. Yritän olla kiinnostunut hänen elämästään. Tuntuu etten jaksa. Toivon että se miesjuttu toimii, sitten hän lähtee elämästäni ja saan rauhassa olla yksin.

Toisen ystäväni luottamuksen olen pettänyt väsymällä. Hän väittää, ettei se haittaa, mutta haittaa se. Olen syyllisyys. Olen niin kova syyllisyys, että itken. Itken nykyään huomaamattani. Päivällä katsoin peiliin ja totesin saaneeni silmäkulmani ihon kyynelistä kuiviksi ja punottaviksi. Olin huomaamattani itkenyt.

Väsymykseni on ystävälle liikaa. Luulen hänen tuntevan syyllisyyttä, enkä varmaan saa sitä hänelle sanottua, että se on turhaa. En minäkään häntä kyennyt pahimmassa auttamaan. Kaikista viimeisin mitä tahdon on että tämä valtava taakkani siirtyisi hänelle.

Ahdistaa niin paljon huominen. En tiedä haluanko mennä kouluun. Tuntuu, että koska en jaksa, minun on turha sinne mennä. Minusta ei ole siellä mihinkään. Menen silti.

Kirottu ääliö

No niin, nyt se tapahtui. Ensimmäistä kertaa sain sössittyä tilanteen niin että puhelin menee kiinni. Kusipäät Saunnalahdelta päättivät sitten laittaa kokoon puolen vuoden edestä wappailua, mikä on tyhmää ja oma vika, mutta aiemmin nuo laskutettiin kuukausittain. Tekee mieli riisuutua ja mennä kierimään lasinpaloihin. Puoli vuotta on äkkiseltään paljon. Kuukaudessa pieni määrä ja sitten monta kuukautta yhteensä on helvetisti. Voi kirosanojen vuolas virta.

Tämä kuukausi on muutenkin rahan kanssa jännittävää. Loppukuusta mennään sossuun kyselemään vieläkö ne jatkavat opiskelujen sponsorointia. Olen saanut tehtyä opintopisteitä, mutta riittääkö ne. Yritys on niin helvetin kova, mutta onko se tarpeeksi.

Nyt tämä puhelinlaskuasia vetää mielen viemäriin. Puhelimen käyttö loppu heti. Miten vaan selitän perheelle. Ystävät ymmärtää, mutta nolous on kammottavaa selittää hyvinpärjäävälle perheelle perusteluni. Olen vain niin saatanan tyhmä.

Voi itku. Ja eilinen oli vielä hyvä. Tänään on kaikkea muuta. Koko viikko oli hyvä. Nyt alkaa nälkäkuuri. Tili tyhjeni lähes täysin kun lyhensin ensimmäisen osuuden laskustani. Jätin itselleni niin paljon, että on teoreettiset mahdollisuudet selvitä. Se edellyttää ankaraa itsekuria nyt, että tästä selvitään. Voi hitto.
Mä olin oikeasti tänään hyvällä tuulella.

Mun rinnan päällä on nyt tuttu musta möykky. En saa sille mitään. Se on kiinni liian lujaa. Mä olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Luoja miten sitä vihaa itseään.

Mies, joka avaa ovet

Mihin aika katoaa? Aika katoaa flunssaan, migreeniin, haaveiluun, nyhjäilyyn, unettomuuteen ja mustaan aukkoon sisälläni.

Tässä on oltu matala lennossa. Kun menee unet, katoaa ote koko elämästä. Ihminen muuttuu koneeksi tai tunteiden ääripäiksi. Nyt tuntuu, että uni voisi olla palaamassa. Pikku hiljaa viikkojen jälkeen. Nyt raivostuttaa uusi naapuri joka katsoo oikeudekseen soittaa lemppimusiikkia koko talolle, etenkin baarin jälkeen öisin. Heräsin lauantai aamuyönä kammottavaan paniikkiin kun bassot jytisivät ja tuntui, että kuolen. Naapurin bassot laukovat ahdistuskohtauksia, eivätkä helpota migreeniä.

Opiskelu seisoo. On motiivi, ei jaksamista.

Kuvailin ahdistukseni ystävälleni. Huomasin järkytyksen, ehkä se ei sovi herkimmille, jaan sen tässä silti.
Minun ahdistukseni asuu rinnan päällä. Se on kiiltävän musta, vailla värejä ja se sykkii syösten aaltoja ympärilleen. Ahdistuksen pinta on röpelöinen ja se on kova kuin kovin kivi. Se painaa kuin julmettu, puristaen keuhkoni kasaan, etten saa hengitettyä. Se kasvattaa seittejä, jotka kietoutuvat lihasteni ympärille. Mustat kiiltävät seitit puristavat lihaksiani, ja jokainen lihas nykii omassa tiukassa vankilassaan. Juuri nyt se on hiukan nyrkkiäni pienempi ja se tietää, että puhun siitä.

Olen kai ihastunut. Se on läpeensä säälittävä asia. Mies on kovin kiltti ja suloinen. Minä täytän itseni tämän vuoksi surulla. Ihastuminen ei ole kaunista, se on pakonomaista ja epätoivoista. Istuttiin pubissa ja juotiin tuoppi ja sitten toinen, puhuttiin uskosta, maailmankatsomuksesta, kuolemasta ja siitä millaisia ollaan ja mihin uskotaan. Tiedän kasvoillani olleen typerän hymyn koko sen hetken kun olimme kahden. Tiedän naulinneeni jokaisen hänen älykkään, pohditun lauseensa tiiviillä ihastuneella katseella. Tiedän hiukan flirtanneeni. Tiedän toivoneeni, että olisin laittanut rintaliivit, jotka paremmin toisivat rintani esiin. Tiedän olleeni säälittävä ja jokaisen nähneen ilmiselvän ihastumiseni.

(Oijoi, ole hiljaa sydän, tiedän että kaipaat.)

Se huolehti minut junaan ja hymyili.
Mies, joka avaa ovet, mikä sopii minulle, koska olen nainen, joka aina siitä muistaa kiittää.

Uskon sen, mitä haluan

Eilen pidin ystävälleni saarnaa siitä, miten se on kaunis, siitä miten sen pitää alkaa taas unelmoida, suunnitella ja haluta jotain tulevaisuuteensa. Että sen pitäisi uskoa se, mitä se haluaa. Tilanteen ironia on hyvin kutkuttava. Noh, jaa. Tämä viikko on mennyt hyvin, mitä nyt uni karttelee. Olisi lähdettävä koululle ja pistettävä word-asiakirjat täyteen. Haluaisin vain nukkumaan.

Toinen ystävä soitti aamulla, olimme sopineet tapaamisesta, minä pommiin nukkuneena, juuri yritin saada itseäni liikkeelle. Ystävä ei ollut nukkunut koko yönä. Syyllisenä mietin, että se oli ajanut koululle ja minä olin taas nukkunut pommiin. Mä olen kehno ja paha ihminen. Kamala ihminen. Patistin sen kotiin nukkumaan. Ehtii tehdä asioita myöhemminkin. Syyllisyyteni syö minut hengiltä.

Nyt lähden. Menen ja teen. Yritän uskoa itsekin siihen mitä haluan. Että minä 3 vuoden päästä katsoo tämän päivän minua ja nyökyttää päätään hyväksyvästi. Se uskoi vihdoin sen, mitä se haluaa.

syys

Väsymystä. Nukun, mutten nuku. Uni ei ritä. Uni on levotonta. Pyörin lakanat hurjille rullille ja käperryn omituisiin asentoihin. Herään väsyneenä. En saa nukuttua edes päivisin.

Eilen alkoivat luennot. Tänään menen tapaamaan tutoria. Minun pitäisi tehdä töitä, eikä kirjoittaa tänne. Onneksi ystävä oli samalla luennolla, muutoin olisi ehkä jäänyt menemättä. Kynnys luokkahuoneen ovella olisi ollut Berliinin muurin luokkaa. Piikkilankoja ja lasinpaloja törröttämässä muurin päällä.

Olen ollut hereillä jo tunteja, mutten tehnyt mitään. Edes aamulääkkeitä en ole syönyt. Lääkkeitä olen napsinut nyt säännöllisesti. Hyvä Tyttö! Mietin, että nukunko huonosti, koska syön lääkkeitä. Toisaalta viimeiset 3 syksyä on nukuttu aina huonosti tähän aikaan. On ollut aina elokuussa jotain nostamassa stressiä. En pysty muistamaan niitä edellisiä syksyjä, nämä kolme vain.

Lääkkeet naamaan, kirjat laukkuun ja menoksi. Väsyttää, aivot yhtä tahmaista ajatusta toisensa perään.

Paasaus olkoon yllänne

Olen seuraillut mielenkiinnolla tätä wikileaksin Julian Assange kohua. Siis tätä raiskaus/seksuaalinenhäirintä tilannetta. Ensinnäkin se mies on ihan liikaa elokuva pahiksen näköinen ollakseen oikeasti sosiopaatti ja toiseksi taannoin mies vieraili Colbert Reportissa ja oli siinä hyvin miellyttävän oloinen. Sillä tavalla miellyttävä, että vaikutti ihan liian älykkäältä (ja huumorintajuiselta) pakottaakseen naisia seksiin ilman kondomia. MUTTA mistäs sitä koskaan tietää.

Jokseenkin surullistahan se on jos kyseessä on todella jonkin nolatun yrityksen tai tiedustelupalvelun tai militanttifeministien juoni kaataakseen mies, sillä paha maku silti jää, vaikka miten ei voisi uskoa, että mies voi olla niin typerä paskiainen. MUTTA mistäs sitä koskaan tietää, sillä en mielelläni sitä foliohattua päähäni laittaisi. Se on ikuisesti nyt tuo "mutta" seuraamassa ajatuksia siitä miehestä.

Wikileaks on saanut ainakin minut miettimään tiedon luonnetta. Tuntuu, että tieto on aivan toisella tapaa subjektiivista kuin ennen. Jokaisella on oikeus päättää mikä tieto on faktaa ja mikä ei, jopa tieteellinen tieto on kyseenalaistettavissa. On jokaisen oma asia uskooko ilmastonmuutokseen, rokotuksiin, historiaan, vaalirahakohuun, geenimanipuloituun viljaan,... Jokaisen asian puolesta on ihmisiä marssimassa ja huutamassa vastakkaisia asioita totuudeksi ja kuitenkin tieto on tärkeää. Tieto on se, jonka päälle kaikki rakentuu. Klisee tiedon olevan valtaa pitää paikkaansa.

Suomessa on pyöritetty tätä vaalirahakohua nyt jo ties miten pitkään. Politiikka on nimenomaan erilaisten intressiryhmien taistelua vallasta ja äänestäjillä on oikeus saada käsiinsä kaikki ne tiedot, jotka vaikuttavat poliitikkojen asenteisiin ja lähtökohtiin päätöksiä tehdessä. Oma kysymyksensä sitten on, onko tietoa tuotu esiin tasapuolisesti joka suunnasta. Onko jokaista puoluetta kohdeltu samanarvoisesti tutkimalla ja tuomalla esiin myös salaisuudet muista puolueista. Tämä tosin EI ole mikään tekosyy jättää tietoa julkistamatta, kuten jotkut tuntuvat väittävän. Oikean asian tekemättä jättämiselle ei voi olla perusteena, se ettei toista väärää ole kukaan vielä ehtinyt paljastaa. Tieto täytyy olla vapaata.

Internetin vapaus on äärimmäisen tärkeää. Yhdysvalloissa Net Neutrality on kuuma peruna, mutta Suomessa ei tunnuta käsittävän asian tärkeyttä. Halu tietoisesti kohdistaa ja manipuloida internetin voima mihin suuntaan tahansa on vääryys. Kenelläkään ei saa olla oikeutta määrittää netin sisältöjä toisen puolesta. Minä en halua, että hakutuloksiani muunnellaan. En halua, että kukaan määrittää minulle millaista tietoa internet minulle antaa. Haluan säilyttää oikeuden itse määrittää totuuden. Minulla on oltava valta määrittää paljonko ja mistä hankittua tietoa tarvitsen tuon määrittelyn tekemiseen. Koen, että minulla on siihen oikeus.

Suomessa internetistä on ymmärtääkseni suljettu lähinnä avoimen pedofiilisia sivua, ainakin wikileaksin listaa ylimalkaisesti silmäillemällä voisi näin päätellä. Noin moraalisesti on mahdoton tuomita tätä, mutta eettisiä kysymyksiä nousee halusi tai ei. Kyseenalaistamatta sitä etteikö pedofilia ole hirvittävää pahuutta, mietin, sitä upottavaa suota, johon sitä on valmis uppoamaan, kun internetin vapautta lähdetään rajoittamaan. Kuka nämä suuntaviivat tekee? Mitkä asiat suljemme pedofilian kanssa samaan kategoriaan kielletyiksi, vai jääkö se ainoaksi.

Google, tuo halupalvelu, jonka motto vielä jonkin aika sitten oli kaunis: "Älä ole paha.", on tekemässä yhdysvaltalaisen Verizon laajakaistapalveluja tuottavan yrityksen kanssa sopimusta, jonka tarkoitus on luoda järjestelmä, jossa tietyt internetsivut saisivat nopeamman ja paremmin toimivan toimintavarmuuden kuin toiset. (Näin yksinkertaistetusti selitettynä.) Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että käyttäjät ohjautuvat tietyille sivustoille paremmin ja mahdollistaa siten, valitettavasti myös tiedon ja sitä kautta vallan väärinkäytön. Koska Googlella on hallussa tällä hetkellä hallussaan arviolta 80-90% hakukoneiden markkinaosuudesta, kyseessä ei ole mikään ihan pikkujuttu.

Tiedon hankkiminen vaatii jo nykypäivänkin maailmassa paljon. Paljon enemmän kuin ennen, koska tiedon tuottajia ja väyliä sen tiedon hankkimiselle on niin paljon enemmän kuin ennen. Suurin osa meistä ei jaksa, ja vielä suurempi osa ei ole kiinnostunut. Tiedon suuntaaminen intressiryhmien etujen mukaisesti, koskettaisi juuri eniten niitä, jotka tiedosta eivät ole niin kiinnostuneita, he ottaisivat kuten ennenkin tietonsa annettuna, vailla kritiikkiä. Kriittisten äänten vaimentaminen luo toisaalta myös vain enemmän taisteluhautoja, kun yhteismaata eli kriittisesti analysoitua tietoa olisi vähemmän tarjolla. Kun jokaisella on yhtälailla oikeus julkaista tietoa ja jokaisella on yhtälailla oikeus hankkia ja samaan aikaan arvostella tiedon oikeellisuutta, voidaan saada aikaan oikeudenmukaisuutta ja sitä kautta esimerkiksi demokratiaa.

Minä kannatan siis Wikileaksia. Täydessä ymmärryksessä siitä, että kyseisellä sivustolla on myös omat intressinsä. Läpinäkyvyys tuo joittenkin mielestä turvattomuutta, mutta suljetut ja tietoa pimittävät yhteiskunnat ovat täynnä uhreja ilman oikeutta ja oikeuden puute vasta onkin todellista turvattomuutta.

Lisäys:
Mikään tietoa tuottava taho ei ole vapaa taustamotiiveistaan, joten en lähtisi kritisoimaan tai epäilemään sivuston motiiveja tai muita intressejä sen enempää kuin muitakaan tiedon tuottajia ja välittäjiä. Niihin kaikkiin on suhtauduttava samalla epäilyksellä, siis myös perinteisimpiin uutislähteisiin.

Stephen Colbert pääsi täällä Suomessakin oikein otsikoihin. Itse kun on ollut fani jo pitempään, koin asian hiukan ristiriitaisesti. Kun sitä on pyörinyt ohjelman foorumeilla jo pitempään ja äkkiä sinne putkahtaa älytön määrä huumorintajuttomia suomalaisia kommentoimaan idioottimaisuuksia, tulee sellainen noh... myötähäpeän tunne. Toisaalta mitäpä tuo haittaa, siinäpähän ovat ääliöitä, ehkä samalla ohjelman löytää muutama fiksukin suomalainen ja poliittisen satiirin ja mediakritiikin ilosanoma leviää myös tänne kylmään pohjolaan.

Lipsahti sitten

Päivä alkoi suht hyvin, mitä nyt herättyä hiukan ahdisti, mutta sain itseni kasattua. Sitten se jotenkin siitä lipsahti. Lipsahti kun tajusin kadottaneeni 50 euron arvoisen kuitin. Hienoa, se 5kybää meni ikäänkuin omaan piikkiin sitten. Miten Waltavan Mukavaa. Kun tuo oma piikki on ihan helvetin lyhyt, niin siihen ei oikein mahtuisi. Nyt en halua tätä päivää enää. Haluan palauttaa sen. Kenelle kelvottomat päivät voi palauttaa? Onko jossain asiakaspalvelupiste, jonne voin käydä tekemässä reklamaation? "Vituillaan on. Heti meni rikki, vaikka vähän vaan kolhaisi."

Tein nettiriippuvuuskyselyn. Kuulemma tavallinen käyttäjä. Hiukan epäilen. Mä yritän ajatella, että jos elämässä ois muuta, ei olisi niin paljon netissä, mutta onhan tuo selvästi toisinkin päin. Jos ei olisi niin paljon netissä, voisi elämässä olla jotain muutakin. Logiikkaakin on monen suuntaista. On se lapsellinen, sairaan ihmisen logiikka, jolla perustelee itselleen sen, että kohtelee itseään kuin hengittävää mätäpaisetta ja sitten se toinen, jossa on itse aikuinen ja kantaa vastuun itsestään, tunteistaan, ajatuksistaan ja teoistaan. Luovuttaminen päivän osalta jo puolen päivän aikaan lienee ensimmäistä reagointitapaa.

Kyseessä on kai se puskuri. Toisilla on se puskurialue siinä välissä, mikä aktivoituu kun paskaa sattuu. Paskaa kun sattuu jokaiselle. Toisilla on realistinen, terve minäkäsitys ja usko itseen ja voimavaroihin. Toisilla on turva- ja tukiverkkona läheiset ja kaikkein eniten oma itsensä. Ymmärrys ja luottamus siihen, että pärjää. Oma puskuri on mitätön. Ei tunnu kestävän mitään. Pieni kolhaisu ja epätoivo on kipeä tosiasia. Onhan se ihan naurettavaa millaisilla asioilla saa päivänsä pilalle.

Minä vain jotenkin annan siihen kadonneeseen kuittiin liittyvät asiat päästä iholle. En kohauta olkia ja jatka matkaa. Kuitista tulee esimerkki, jolla itsensä voi alentaa. Alentaa itsensä "aina minä"-ajattelulle. "Aina mulle käy näin, aina tumpeloin kaiken. Juuri näin, miten tyypillistä. Pitihän tämä arvata, että paskakasa saa tämänkin sotkettua." Toiset ne vaan menee ja tuumii, oho. Sitten ne jatkaa matkaa.

Ehkä sitä on tosikko. Ottaa itsensä liian tosissaan. Enemmän pitäisi olla sellainen joka antaa olla. Kääntyy kannoillaan ja poistuu, jos ei toimi asiat. Elää omaa juttuaan ja antaa muiden olla. Se pitää heikkoutensa ottaa niin tosissaan, kun ei vahvuuksiinsa luota. Kun toiset pärjää ajattelemattakin näitä asioita.

Saavutettu tavoite - Sääliökännit

Hirvittävä humala. Ensin punkkua, sitten päälle Absolutia. Makasimme ystävän kanssa asuntoni lattialla ja nauroimme, sitten itkimme ja sen jälkeen nauroimme lisää. Katsoimme piirrettyjä, poliittista satiiria ja tuubivideoita. Ystävä hankki koneelleni bannin keskustelupalstalle. Loistavaa! Ilta hyvin käytettynä siis, tuli oltua säälittävä ääliö (=sääliö) taas ihan kunnolla, yhtään itseään pidättelemättä.

Aamulla ystävä kysyi: "Hei, oltiinko me jossain vaiheessa eilen tissit paljaana sun terassilla." Mietin hetken ja vastasin muistelevani myös jotain sellaista tapahtuneen. Siinä sitten mietittiin, että miksi. Mikähän mahtoi olla lähtölaukaus tälle kyseiselle tapahtumasarjalle. Ystävä muisteli ihastelleensa tissejäni, ilmeisesti olemme siinä vaiheessa repineet varusteemme esiin, nähtävästi vertaillaksemme. NOH, kaatunutta maitoa on turha murehtia, mutta oishan tuo saanut jäädä tekemättä.

Aamulla heräsin siihen, kun serotoniinivajaus kasasi katumusta päälle. Se ei kuitenkaan osunut ja uponnut ihan niin kuin olisi voinut olettaa. Eilinen kännisten sääliöiden kokoontuminen teki sielulle niin hyvää, ettei edes kaamea krapula kera morkkiksen iskenyt. Sääliöys kunniaan. Jokaisella täytyy olla oikeus välillä olla känninen säälittävä ääliö! Se tissihomma tosin ois kyllä saanut jäädä tekemättä.

Kultaakin kalliimpaa

Naama kiristelee. Valutin vettä suihkussa kasvoille pitkään. Mitäköhän taas yritin huuhdella pois.

Eilen sattui kaupassa mielenkiintoinen asia. Siellä hevi-hyllyjen välissä valikoin omenoita ja satuin katseeni nostaa. Joku ranskaa puhuva liehulettinen hyypiö katseli minua, jopa minä ymmärsin sen katseen. Tuntuu ikuisuudelta kun joku on katsonut minua niin. Se tekee hyvää kun katsotaan niin. Minä tietenkin listasin salamana, miten viallisen näköisenä olinkaan taas erehdyksessä kauppaan lähtenyt. Vailla meikin hitusiakaan ja tukka huolettomasti ponnarilla. Silti siellä joku tyyppi katseli, enkä muuten tuntenut itseäni esineeksi. Sen kasvoilla ei ollut pahansuopuutta, vain ihailua ja harmittelen, miten sekin sai minussa aikaan halun käpertyä pois katseen alta. Miksi en kestäisi katsetta edes silloin kun se on hyvässä minuun luotu?

Ne muistaa, ne hetket kun huomaa pysäyttävänsä toisen, koska niitä ei satu liian usein. Joskus 10 vuotta ja epämääräinen määrä kiloja sitten, sitä sattui enemmän ja jopa puhtaasti ulkonäöllä. Nyt on itsensä muurannut sellaiseksi, ettei edes huomaisi. Täytyy olla todellinen seisahtuminen, että näkee toisessa syttyneen kipinän.

Ystävä itki eilen, miten sen ex on löytänyt uuden. Homma kariutui heillä ystävän haluun saada lapsia ja miehen haluttomuuteen. Tietenkin kuten jo arvata voi, exän uusi on yksinhuoltaja. Onhan se sellainen tilanne, on kuin kakkosnelosella toista päähän hakkaisi. Ystävä itki itseään rumaksi, mikä on aika hämmentävää, että se koko hylkääminen ja riittämättömyyden tunne kulminoituu ystäväni mielessä juuri ulkonäköön, huolimatta siitä, että mies on todistettavasti joskus pitänyt ystävääni niin miellyttävänä ulkonäöltään, että on parisuhteeseen tämän kanssa alkanut.

Herkkä paikkahan se on useimmille, tuo oma viehättävyys. Puhuimme pitkään miten sitä itseään täysin järjettä vertaa muihin huolimatta, etteivät ne toisetkaan välttämättä mitään onnellisia ole. Minä haluaisin olla siro, pieni ja siro. Ystävä tahtoi olla kiinteämpi, oli nimittäin kuten aina, jokseenkin huomattavasti paljon realistisempi kuin minä. Reisien kanssa on helpompi toimia kuin rintakehän kylkiluiden ympärysmitan.

Ystävä on ulkonäöltään sellainen, joka jakaa mielipiteitä. Joku varmasti ajattelee rumaksi ja toiset viehättyvät erikoisella tavalla kauniista. Ei mikään tusinatavara siis. Minun mielestä hän on kaunis. Saattaa tietenkin olla, että olen jäävi, koska välitän hänestä paljon ja sellainen välittäminen eli rakkaus tapaa tehdä toisesta kauniimman. Välillä sitä on melkein sokea sille, miltä läheiset näyttää. Unohtaa sen ulkokuoren ja näkee vain ihmisen. Näkee huumorin, empatian, ystävällisyyden ja välittämisen. Osaa arvostaa toisen rohkeutta ja luotettavuutta. Ei ole vieras toisen virheille, mutta pystyy arvostaa ja kunnioittaa, rakastaa niitäkin puolia, koska ne tekevät toisesta inhimillisen. Ne on niitä kultaa kallimpia asioita, asioita, joilla on merkitystä. Emmekö juuri toisen heikkoutta ja tarvitsevuutta rakasta. Sitä miten itsekin uskaltaa olla epävarma, kun näkee toisenkin siihen luottavan. Sinne päästäkseen pitäisi vain päästä sen ensimmäisen asian yli, ulkonäön.

Rakkaudesta on hienoa puhua. Se on niin abstraktia. Parisuhteilla ja rakkaudella tuntuu olevan hyvin vähän mitään tekemistä toistensa kanssa. Rakastuminen on pelkkä lähtölaukaus maratoonille.

Tahmaisia ja haisevia päiviä

Päivät on kiinni toisissaan kuin siirapilla. Ei hyvä.

Pientä hajoilua ollut koko aamun. Kiskon itseäni niskasta. Hajoilut alkoi heti herättyä. Nyt psyykkaan, psyykkaan ihan simona itseäni. Viime viikko oli niin hyvä, suhteellisesti mitattuna. Tämä tästä taas. Alan tuntea itseni taas ihmiseksi vähitellen. Vähemmän likaiseksi, sellaiseksi, ettei tarvitsisi liottaa itseään pois. En niin haisevaksi.

Ystävä piti saarnaa siitä, etten ole maailman vastenmielisin ihminen, ettei minua juosta karkuun. Ehkäpä, ehkäpä.

Aloitin mielialalääkkeet taas. Jaksaisiko niitä syödä useita viikkoja, jotta ne alkaa toimia. Pitoisuudet olisi riittävän korkealla, sitten nostaisi siihen määrään, missä "ne" arvelee niiden alkavan todella tehdä muutosta asioihin. Tämä on haave. Joskus parin kuukauden päästä olisi sillä mallilla, että voisi niistä olla jotain hyötyä. Ei sovi kärsimättömälle kärsijälle. "Ne" on sitä mieltä että 60mg serotoniinivalmistetta olisi nyt hyväksi. Yritetään ensin 20mg säännöllisesti muitten lääkkeitten ohella. Pari viikkoa sillä, sitten nosto, toiset pari viikkoa ja sitten reseptin määrään, ehkä jo lokakuulla näkyisi jotain vaikutusta.

Ihan äärimmäisen kurja olo yhtäkkiä. Mitäs sitä sitten? Milläs sitä itsensä tästä hemmetistä nostaa tälle päivää. Ahdistus alkaa taas haista. Ahdistus haisee pahalle. Minä haisen taas ahdistukselle. Täytyy tehdä asioita. Pistänpäs toimeksi. Teen asioita.

Tänään lähdetään ylläpitämään ihmissuhteita. En halua. Mulla ei ole mitään annettavaa. Tuollaiset ihmisten tapaamiset häiritsee, mun erakoitumistani. Hyvä syrjäytyminen menee ihan piloilleen kun ihmiset haluaa tavata mua. Huolella olen itseni sulkenut sisälle ja sillä menee pilalle, että joku tahtoo mut kutsua luokseen. Suorastaan vääntää ja pakottaa ulos. Höh.

Vähän sama kun saa päälle kunnon paniikin ja sitten joku sotkee sitä logiikalla ja järjellä. Hyvin on saanut itsensä rytmihäiriön partaalle ja joku tulee osoittamaan harhaluulot siksi, mitä ne todellisuudessa on. Ajattelematonta. On suorastaan rakentanut ajatusjärjestelmiä tukemaan täysin epärationaalisia ja harhaisia kuvitelmiaan ja sitten joku onneton tunari palauttaa itsen maanpinnalle. On täysin keskittyneenä hapensaannin tuskaiseen vaikeuteen, ja sitten huomaa, että ihan todella on pelännyt täysin järjettömiä asioita. Surkeaa. Hyvä paniikki, ihan hukkaan.

Tiedostan, että tämä homma ei toimi. Siis se, ettei missään ole mitään tökkimässä mua eteenpäin. Päässään on samoissa hemmetin kuvioissa, eikä ole ketään kysymässä tarkentavia kysymyksiä lähinnä siitä, onko mun ajatuksissa mitään järkeä missään ylipäänsä koskaan. Kun tietää ettei ole.
Ja ei, en osaa kirjoittaa, itse luit silti tänne asti. Ja kyllä, olen vihainen.

Kausaaliset ja funktionaaliset syyt

En taas tunnu pääsevän etuovestani ulos. Seisoin eilen jo eteisessä. Yritin hahmottaa syitä sille miksi näin on. Mitkä ne minun perusteeni tälle kotona kyhnöttämiselle ovat?

Olen kotona, koska täällä on hyvä olla. En mene ulos, koska en saa aikaiseksi hyvää syytä poistua asunnosta. Siis tarpeeksi hyvää syytä. Kun ne ilmiselvät ei tunnu riittävän. Taidan olla vaativaa tyyppiä mitä tulee perustelemiseen.

Tänään ei ole niin ällöttävä olo kuin eilen. Tänään tunnen itseni vain tyhmäksi.

Minne sitä menisi tänään? Jonnekin on lähdettävä. Otettava kirjat mukaan ja mentävä. Jos lähtisin Helsinkiin. Minne siellä menisin? Missä siellä voi vain olla ja lukea?



Pesen hampaat, vaihdan vaatteet, lähden ulos, hyppään bussiin. Pois ihanien seinien sisältä. Se parantaa, tekee hyvää. On varmasti parempi olo illalla kun on saanut itsensä liikkeelle. Parannan itse itseni näin. Hop hop, nainen. Toimintaa.

yh, yh, ällöttävä

Välillä tuntuu, että mätänee. Tänään etenkin. Ihan fyysisisesti. Vuotaa jotain mätää ympärinsä. Haisee ja on ällöttävä. En tehnyt mitään tänään, kun en jaksanut. Ihan olin vaan. Kuuntelin musiikkia. Ja tunnen mätäneväni, vaikken mätäne oikeasti. Tuntee itsensä likaiseksi vaikka ei ole. Suussa on paha maku koko ajan. Tänään ei tullut mistään mitään kun olin vain ällöttävä. Olen ällöttävä.

Olen ollut liikaa sisällä. Pitäisi ulos varmasti taas, raikkaaseen ilmaan. Odotan pimeää.

Keitän ehkä kahvit ja menen suihkuun. Se on niitä elämän riemuja. Ottaa iso kahvikuppi ja mennä sen kanssa suihkuun. Olen harrastanut kahvin juomista suihkussa kun ystävä suositteli sitä ja minä uskoin. Syystä, se yhdistää kaksi hyvää asiaa, kahvin ja se miten pesee sitä mädännyttä oloaan pois. Antaa veden valua ja juo kahvia. Varoo räiskyttämästä shampoota kuppiin.

Tein eilen kasvispihvejä. Ihan ok. Niitä on vieläkin, syön iltapalaksi. Ne täytyy syödä pois nyt. Etten ala kuvitella niiden menevän pilalle. Mulla on pilaantuneen ruuan pelko. Pelkään pilaantunutta ruokaa. Siis sitä, että syön vahingossa pilaantunutta. Varmaan joku lapsuuden trauma. Välillä heitän koko jääkaapin sisällön roskiin kun ajattelen sen olevan pilaantunutta. En tästä huutele, kun siitä tuntee syyllisyyttä ja se on tyhmää. On väärin heittää ruokaa pois jos se on vielä syötävää. Mä vain saan päähäni jonkin olevan pilalla ja sitten jätän sen syömättä ja sitten se menee oikeasti pilalle.

Tänään olen kuunnellut Annieta:

Koiranpaskaa

Makasin päivällä puistossa, lammen rannalla, viltillä. Aurinko paistoi, yritin lukea. Olen herätellyt itseäni vastaanottamaan tulevia opintoja kertailemalla, mistä kaikessa taas olikaan kyse. Hitaasti luen sivuja kahviloissa ja tänään puistossa. Asioita hidastaa se, etteivät aivot tunnu toimivan kunnolla. Keskittymiskyky minimissä, muisti ei toimi, kyky yhdistellä lukemaansa yhtään mihinkään puuttuu, väsyy nopeasti. Yritän olla silti sinnikäs. Jos siitä jotain silti uppoaisi. Jokin ajatus. Äkkiä tajusin hetken olevan täydellinen. Aurinko ja tuuli, kutitteleva nurmi, päätin olla hetken onnellinen. Suloinen hetki heittää kirja pois ja laittaa silmät kiinni. Antaa lupa olla.

Lähilammella asustelee lintuja, sorsia ja lokkeja. Ne elelee siinä rauhaisasti yhteiseloaan. Vaeltelevat lammen rannalta toiselle pitkin päivää. Heittelevät vettä siipiensä päälle ja hamuilevat pohjasta mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. Leppoisaa eloa. Eräs lokeista seisoi pitkään lähellä, sitten se alkoi rivakasti kävellä kohti. Silmittömän nopeasti se nappasi maasta valtavan pitkän madon ja nielaisi ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Ne sanoo, että aikainen lintu nappaa madon, mutta sairaan nopee nappaa sen myöhemminkin päivällä. Sitten se lintu muuten paskoi siihen. Hienoa.

Laitoin 50 euroa lääkkeisiin. Johan kirpaisi. Nuo pitää nyt sitten syödä, ruokaan ei rahaa paljon sitten nimittäin jäänytkään. Mummsnomsmummsnomms. Joka helvetin päivä, aamuin illoin. Mutta mutta. Näin tehdään.


Tänään on naurettu tälle:



Hyvä sarja, Ihmebantu.

Luen liian montaa kirjaa kerralla/No One Loves Me & Neither Do I

Päivä vaihtuu pian toiseksi.

Istuin päivällä kahvilassa lukemassa. Viereen istui kaksi naista. Jäivät jotenkin epäselviksi keitä olivat. Ne puhui niin ettei niistä saanut selvää, mitä ne toisilleen olivat, luulen ystävättäriksi. Puhuivat kuten olisivat aina tunteneet ja ymmärsivät puolesta sanasta toisiaan. En kiinnittänyt huomiota, laitoin musiikin vain kovemalle keskittyäkseni ja sitten kappaleiden välissä kuulin, että toisella niistä oli syöpä. Se keräsi tietoja hyvistä lääkäreistä, kierteli niillä kysymässä mielipiteitä. Se toinen pohti "onkohan se raskasta olla syöpälääkäri?". Kirjoitin runon tumma paahto kahvista ja niistä naisista, mutta unohdin jättää sen Prismaan. Ehkä huomenna muistan.

Sillä naisella oli sellainen ... asenne. Se oli päättänyt taistella. Ajatella kaikkea muuta kuin luovuttamista. Päättänyt luottaa kuuluvansa enemmistöön, joka selviää. Ja kuitenkin. Pieni nielaisu sanojen välissä kertomassa, että takaraivossa on pelko. Loppuuko tämä kaikki hyvä ennen aikojaan, päättyykö tarina liian aikaisin, olenko jo kuluttanut kaiken onneni, nyt juuri kun sitä todella kaipaisin. Sillä onnekas hän oli siihen asti ollut. Se näkyi ja kuului kaikessa hänessä.

Tein tänään valkosipuleipää, pastaa ja kastikkeen. Ja mustikkapiiraan. Leipä kuivui oltuaan liian pitkään uunissa. Sisko sieltä soitti enkä muistanut leipääni. En osannut puhua. Olin vain tuskainen ja väsynyt. Sisko olisi halunnut kuulla elämästäni. En osannut puhua. Oli tuskainen hetki. Jälkeenpäin itkin. En osaa enää puhua.

Ystävä oli tänään tutkimuksissa. Unohdin. Sillä tärisee kädet oudosti. Ihme huimausta välillä. Ne laittoi sähköä sen hermoihin. Minä unohdin, että se on tänään. Se murehtii, että se on vakavaa. Unohdin ja kun sitten muistin kun ystävä alkoi kertoa, olin liian väsynyt ajatellakseni ja puhuakseni. En osaa enää tukea ystäviäni. Aivot väsyvät, en osaa kuunnella tai puhua. En pysy perässä. En muista. Unohdan kaiken. En osaa olla ystävä nyt. En edes niille keistä välitän.

"Then i said, 'No one loves me... neither do i'

It makes perfect sense,

So I never ask why

All gone tomorrow

Because life doesn't wait

You can keep your soul

I don't wanna soul mate"

Olen tuhlannut rahaa kuin ei huolta huomisesta. Nyt täytyy siirtyä tiukkaan talouteen loppukuukauden ajaksi.

Väsynyttä. Lukemaan ja nukkumaan. Minulla on liikaa kirjoja lainassa. Luen liian montaa kirjaa kerralla. Väsyttää helvetisti.

Olla ja ei olla - tarina ruumiista

Puhuttiin siitä ristiriidasta, kun on fyysisesti läsnä, muttei kuitenkaan paikalla. Luulen, että se on vain jumalaton kuilu siinä mielen ja ruumiin välillä. Sitä miten ei koe omaa ruumistaan omakseen. Ruumiillisuus on hankala asia. Etenkin kun se olisi jossain määrin paremmin hallittavissa kuin tunteet ja ajatukset.

Vihaan valokuvia ja peilejä. Enkä edes eniten siitä syystä, etten pidä ulkonäöstäni vaan, koska ne ovat muistoja siitä, että olin ruumiillani läsnä tilanteissa, joissa en pääni sisällä ollut. Kun ei näe itseään, olemisen todellisuutta voi ikäänkuin vältellä lähes loputtomasti.

Minä haluan vähän tilaa. Tarkoitan pientä tilaa. Kun kahlitsen fyysisen itseni pieneen tilaan, päässäni oleva taipumus karata kaikesta tulee helpommaksi. Ja osaan karata päässäni paikkoihin, joista kukaan ei tiedä, enkä tule niistä ikinä kertomaankaan. Lapsena sitä kutsuttiin hyväksi mielikuvitukseksi, sittemmin siitä on tullut pakokeino. Varmasti kaikki jossain määrin kompensoi elämäänsä kuvittelemalla sen muunlaiseksi, minä vain kuulun siihen joukkoon, jolla sitä tapahtuu ongelmaksi asti.

Miten sitä onkaan onnistunut tuhoamaan suhteensa kehoonsa, vai onko kyse siitä, ettei sitä koskaan ollutkaan. Miten sen saa korjattua. Haluan ymmärtää ruumiini paremmin osaksi itseäni. Todellisuus on kuitenkin se, että kehoni on todella totta ja se kuuluu minulle. Se on ainoa kiinteä todellinen asia, jonka omistan. Ainut asia maailmankaikkeudessa, joka todella on minun, vaikken aina voi valita mitä sille tapahtuu. Minä olen myös kehoni.

Mitä se nyt on? Nyt se on kaatopaikka ja vankila. Se on pelkkä kiusallinen todistusaineisto olemisestani. Kehoni on tutkimaton erämaa itselleni. Puolet ajasta en tiedä, missä se on. Kämmenselässäni on jatkuvasti mustelma, koska en oikeastaan tiedä missä käteni kulloinkin heiluu. Käsi kun on eri tilassa minun kanssa. Todellisuus tekee mustelmia, pään sepittäessä varsin miellyttäviä vaihtoehtoja mielelle vaeltaa. Hämmentävä kasa ainetta, joka jostain syystä on olemassa ja vie mieltä paikkoihin.

Minä tarvitsen kehoani. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi se on niin hankalaa. Minä tarvitsen jalkojani ja käsiäni. TArvitsen korvia, nenää ja suuta. Munuaiset, maksa ja muut elimet, olen teistä täysin riipuvainen. Mieli, joka ei halua olla tarvitsee teitä olemassa olemiseen. Pääsinkö taas johonkin ytimen tyyppiseen oivallukseen. Mieli ei halua, mutta ruumis jatkaa olemistaan. Sydän perhana jatkaa sykkimistään, vaikka mieli tahtoisi aineettomuutta.



Olen tehnyt päivälleni suunnitelman. Menen kirjastoon ja sitten ostoskeskukseen istumaan. Istun ja katson ihmisiä. Juon kahvia ja katson ihmisiä.

Mitä sitä sitten söisi?

Kasvissosekeitto päivällä. Illalla eilistä broileririisimössöä.
Sitä varmaan riittää vielä huomisellekin.
Pakkasessa on jäätelöä. Jos murehtisin ja märehtisin samalla jäätelön pois kuljeksimasta.

Oodi rakkaudelle, jota en koskaan omistanut ja elämälle, jota en ikinä viettänyt

Olisin sinulle hyvä, mutta sinä vain työntelet Prismassa ostokärryjä lastesi kanssa. Kärryissä on ruokaa lapsille, joita en koskaan kanssasi saanut. Sinä vietät aikaasi rakkaittesi kanssa ja minä vain luen uudelleen sanojasi löytääkseni rakkautta, sillä olethan ihana ja sanoissasi sen parhaiten paljastat.

En kaataisi empaattiseen syliisi turhia murheitani, enkä pelkäisi kanssasi. Olisin vahva ja herkkä oikein, en murenisi hylätyksitulemisenpelosta ja osaisin olla hellä ja koskettaa. Rakastaisin lapsiamme, enkä väsyisi niihin, koska minullahan olisi sinut. Tuki ja turva, mies, joka ymmärtää. Olisin pehmeä alusta sinun pudota. Olisin vuorollani suoja sateelta, kun maailma välillä olisi sinullekin julma. Maailma on kaikille välillä julma, myös sinulle, vaikka olet ihana, etkä sitä ansaitsisi. Silloin kuorruttaisin sinut suudelmiin, joilla olisi parantava voima. Hieroisin kipeitä ohimoitasi ja sinä leijuisit rentona vierelläni löytämässä itsestäsi sen voimasi taas.

Minä osaisin olla yksin. Yksin niin, että olisin turvassa itsessäni, vaikka olisit poissa, vaikkei sinua olisikaan. Minä tietäisin, että palaat kyllä, uskoisin, että aina tahtoisit palata. Osaisin kaivata, enkä sulkisi sinua ulos menettämisenpelossani. Kun väistämättä riitelisimme, tietäisin, ettet tahdo pahaa ja sinäkin uskoisit, että haluni olla vapaa sielussani ei veisi sinulta mitään sillä palaisin päässäni tekemiltäni retkiltä aina sinun luoksesi.

Olisin ihana ja sinä vain työntelet Prismassa ostoskärryjä lastesi kanssa, etkä tiedä minun olevan olemassakaan ...ja oikeasti sinäkin olet vain haavekuva.

Vitsit vähissä

Olen tyhjä.

Yritän pusertaa esseetä loppuun. Ei siitä paljon puutu. Ongelma vain on, että olisi mentävä sähköpostiin palauttamaan se. Ruikutettava, että se otetaan vastaan. Arvostellaan. Annetaan kurssista armollisesti opintopisteitä.

Kammoan ajatusta, että pitäisi selvittää kaikista kesken jääneistä kursseista ne esseet, tentit ja muut mitä niistä vielä puuttuu. Se tuntuu tuskalliselta. Suolta jonne uppoaa ensimmäisellä askeella.

Välillä blogi on paikka suostutella itseään. Kuten nyt. Kirjoita se puuttuva keskeneräinen kappale. Mene sähköpostiin, liitä tiedosto, väkerrä säälittävä saate ja se on siinä. Ei sinun tarvitse lukea lukemattomia viestejä. Ei tänään tarvitse tietää enää mitään. Tämä vain. Yksi asia kerrallaan. Tee se nyt, ahdistus helpottaa kun hengität ja teet. Sitten se on tehty.

Hetken myöhemmin:

Tein sen. Nyt se on tehty.

Sähköpostissa oli 105 avaamatonta viestiä. Suurin osa selvästi turhaa itseä koskematonta huttua. Kuitenkin, siellä oli viestejä Verkkoympäristöön tulleista viesteistä. En mene tänään lukemaan niitä. En avaa yhtäkään kouluun liittyvää ohjelmaa enää tänään. Tämä riittää. Olenhan tehnyt enemmän kuin puoleen vuoteen opintojeni eteen.






Olen ilmoittautunut liian harvoille kursseille. En saa suoritettua suorittamattomia. En pysty enää ikinä mennä tenttitilanteisiin. En enää ikinä saa luettua tenttikirjojani. En saa kirjoitettua esseitäni. En uskalla mennä kouluun. En pysty kohdata opettajia. En kykene katsoa opiskelukavereita silmiin. Lukittaudun vessaan enkä uskalla mennä luennoille. Luentoja on liian vähän. En saa tarpeeksi opintopisteitä. En saa mistään rahaa. Menetän kaiken. Olen jo menettänyt kaiken. Olen paskapaskapaskapaskapaska. Se opettaja ei varmasti ota tuota tehtävää vastaan. Se oli huonosti kirjoitettu, ei vastaa tehtävänantoa. En pysty mennä luennolle. Tukehdun. En saa happea ja tukehdun.

Mitä Ihmettä?

Näin hyvää unta. Näin onnellista unta. Käsittämätöntä. En muista tälläistä. Kaikissa unissani on vähintään painostava tunnelma, jota ei jälkikäteen halua ajatella. Keskimäärin ne ovat oman itsensä raatelun jatkeita. Olen hämmentynyt. Koko uni oli tapahtumien sarja onnellisuutta ja onnistumista.

Hämmentävintä oli huomata, että uni sattui parin hyvin huonon päivän jälkeen. Eilen huomasin pysähteleväni toimissani nielemään itkua.

TV:ssa näkyy vaaleanpunaista suomalaista valiolihaa juoksemassa autiomaassa. Suezin kriisin rauhanturvaajia. Kovia äijiä. Suomalaisia miehiä parhaimmillaan.

Nyt syön aamupalan ja mietin, mitä voi seurata yöstä, jolloin on nähnyt hyvää unta. Hyvänen aika sentään.

Paineita

Hiki valuu. Se tippuu pisaroina otsalta. Matalapaine pistää migreenin tykyttämään otsassa. Kehno olo.
Pesen pyykkiä. Helvetti. Kahvia koneeseen, lisää, lisää, lisää. Taloyhtiön toinen kone on rikki. TAAS. Paska homma.

Sain taas kantapääni auki eilen lenkillä, voi vitjat. Tuo ei parane ikinä. Minä syön noita hiton lääkkeitäni, kaikkia muita paitsi mielialalääkkeitä. En suostu niihin vielä. En ole saanut itseäni suostumaan niihin vielä. Typerä, komea lääkäripoika nosti annoksen niin kovaksi keväällä. En ryhdy tuohon nyt.

Sain suostuteltua itseni hakemaan postin. Ei mitään ihan kauheita asioita tällä kertaa. Mitä nyt olen unohtanut maksaa opintolainan korot. Jaiks. Miten olen saattanut unohtaa. Hyvin hoidettu taas asiat, hyvä tyttö. Hemmetti.

Ihanassa asunnossani saa läpivedon. Sadetta repivä tuuli pääsee koko huoneiston läpi. Rakastan asuntoani. Ehkä paras kaikista säälittävistä pikkuluukuista, joissa olen asunut.

On kai otettava Sumatriptan. Ei auta. Typerät säät.

Huomenna tapaan ystävän pitkästä aikaa. Mahtavaa! Jotain odotettavaa.

Arrrrrrrrki

Asia päivässä, eikös niin. Huomenna ehkä jo kaksi. Se pitää käväistä koululla hakemassa uudet sähköpostitunnukset. Iloista on kun on taas vaihtunut kaikki salasanat, eikä järjestelmiin pääse. Siitä sitten alkaa taas opinnot kunhan pääsee järjestelmiin katsomaan missä ja milloin pitäisi olla.

Kävin mol.fissä. Siellä ei ollut oikein paikkoja, joita hakea. Muutama henkilökohtaisen avustajan paikka, mutta se on koiran virka, muttei taas auta. Pakko hakea jotain ja toivoa, että löytyisi jokin säällinen. Avustajana voi olla kivaa, mutta välillä se on perseisintä hommaa ikinä. Koettu on, mutta pakko päästä töihin.

Mä ahnehdin elämää taas. Tuskastuttaa ihan kaikki. Olen anellut seuraa festareille veljestä tyttöystävineen. Miksi haluan festareille, en tiedä, jotain nuoruden kaipuuta kai. Olen tässä mietiskellyt paljonko omasta kriisistä on suorastaan 3kympin kriisiä. Toivon, ettei yhtään, mutta pakko kai se myöntää, että kun pelisuunnitelmaa ylioppilaaksi päästyään teki, en ihan näin montaa mutkaa ajatellut tekeväni ja kierros on ollut jokseenkin pettymys.

Hain kirjastosta kirjoja. Sosiologiaa, psykologiaa, venäläisen klassikon ja hömppää. Pysyy asiat tasapainossa.

3 minuuttia sitten huomasin, etten ole syönyt koko päivänä. Tämähän menee ihan reisille taas tämä päivä.

Puhuin äidin kanssa puhelimessa. Se osaa ihmeellisellä tavalla painaa oikeita nappuloita, mitä tulee ahdistukseni lisäämiseen. En jaksanut kuunnella. Tiedän kyllä ihan luettelematta, missä menee hommat vituilleen. Tiedän kyllä luettelematta, missä asioissa on tullut taas hoidettua jutut huonosti. Jos tässä keksisin mitä tehdä toisin varmasti tekisinkin

Lauantai-iltana nukkumaan mennessä päässä vilahti ajatus. Olin siitä hyvinkin hämmentynyt. En ole ajatellut asioiden olevan siinä pisteessä, enkä ymmärrä mistä se ajatus tuli. Mieleen vain juolahti: "Menen huomenna kotiin ja tapan itseni." En tehnyt niin, enkä tee, mutta sieltä tuo ajatus jostain nousi. Se jotenkin pulpahti vain. Sen jälkeen päässä oli hiljaista. Oli vain tyhjyys. Pieni hetki pysähtyä toteamaan ajatelleensa juuri itsemurhaa vakaalla äänellä.

Sitä luulisi sellaiseen liittyvän jotain hysteriaa, mutta nyt se tuntui jonkinlaiselta oivallukselta, mikä on paha juttu. Toisaalta oma himo juoda elämää liittyy ehkä siihen. Minulla olisi nyt jano tehdä, mutten tiedä mitä ja missä. Tulin kaupungilta kotiin ja bussia odotellessa tunsin pettymystä, en keksinyt minne olisin mennyt ja mitä tehnyt. Tulin kotiin ja toivoin, että olisi jotain jossain. Olisi rohkeutta taas itsessä tehdä ja mennä.

Kello on jo paljon, mutta voisin silti lähteä vielä ulos. Taskulamppu mukaan ja ulos. Miten mukavaa kun on taas suunnitelma.

The Daily Show With Jon Stewart	Mon - Thurs 11p / 10c
Large Hadron Collider
www.thedailyshow.com
Daily Show Full Episodes Political Humor Tea Party

Mun isi antaa sulle turpaan

Unista puheenollen, näin unta laumasta pikkupoikia, ne huuteli vittuiluja. Minä, joka olin unessa lapsi ja aikuinen samaan aikaan, vittuilin takaisin. Sanoin jonkin niistä sellaisista asioista, mikä repii toisen sielua. Jokaisella on omansa, sellainen asia, joka ottaa sieltä sisimmästä ja raastaa paloiksi. Juoksin unessa sitten karkuun, menin koputtamaan naapurin ovelle. Se poika seurasi, tiesin, että nyt se käy käsiksi. Toivoin vain, että ovi ehtii avautua aiemmin, ennen kuin sattuu kunnolla. Poika tarttui minua kurkusta ja samalla ovi avautui. Siellä oli isä. Minä tartuin pojan takista kiinni, ettei se pääse karkuun. Isä oli iso mies. Se tarttui poikaa ja veti sen sisälle. Nosti ilmaan ja pudotti sen väkivaltaisesti lattiaan. Olin voitonriemuinen ja häpeissäni samaan aikaan. Olin johdattanut sen pojan isän luokse. Ensin raastanut sen psyykkeen hajalle, sitten tuonut sen isän luo, jonka tiesin toimivan aina ensin ja sitten vasta miettivän. Olin tuhonnut sen pojan kaikin tavoin.

Isä oli sellainen. Kiihkeä. Hurjan pelottava. Kaikki kaverit pelkäsi sitä. Se oli pitkä ja ihan tumma. Rakennuksilla ruskettunut, hoikka ja lihaksikas, melkein mustatukkainen, paksut viikset ja iso nenä. Sillä oli pistävän tummansiniset silmät ja persoona, joka sai sen näyttämään kymmenen senttiä pitemmältä. Sen jälkeen kun se kuoli, sitä vasta tajusi sen olleen vain 181cm pitkä. Se vain näytti isolta, eikä edes siitä syystä että itse oli lapsi. Siitä puhui muutkin. "Isäsi on iso mies." Muttei se ollut. Sillä oli ison ihmisen persoona. Niitä ihmisiä, joiden tietää olevan huoneessa.

Oikeasti se oli kiltti. Se joutui pitää viiksiä, koska muuten olisi näkynyt, että se hymyili koko ajan. Sillä oli rooli ylläpidettävänä. Olihan se tosissaan usein. Ei sietänyt vittuilua, jos se on epäreilua. Äiti kuulu sen työkavereilta isän kuoltua, miten siitä oli tykätty. Jos miehiä oli kohdeltu väärin, sen viikset oli alkaneet väpättää ja työkaluvyö pudonnut niille sijoilleen. Sitten se oli marssinut hiukan "keskustelemaan" isompien herrojen kanssa. Silti sillä oli töitä, kun se osasi laskea hyvät urakat ja oli oikeudenmukainen.

Kun olin pieni, meillä oli sellainen harmaa Datsun 100a. Jep. Just sellainen. Yhtenä kesäpäivänä isä heitti mut etupenkille ja lähdettiin mummolaan. Oli siistiä olla etupenkillä. Matkan varrella oli pieni kyläkauppa, isä näki kaupan pihalla mummon naapurin. Se kiepsautti autonsa ja kävi nostamassa naapurin mummun pyörän, ostokset ja mummelin autoon ja minut survottiin takakoppiin pyörän kanssa. Voin kertoa, että harmitti. Sadattelin mummelin mielessäni ja melkein itkua tihersin pettymyksestä. Päästiin sitten mummelin pihaan ja siinä kohtaa mummo vasta huomasi minutkin. "Voi, sulla on täällä tälläinen mukana. Voi, että en huomannutkaan. Odotas..." Sitten se mummo kaivoi laukustaan 5mk kolikon.

Ja sillä hetkellä minä opin häpeämään. Tunsin raastavaa syyllisyyttä. Olin huono ihminen. Siihen aikaan 5mk oli valtava omaisuus tytölle, jolla oli suurinpiirtein yhtä monta vuotta ikää. En pystynyt kuin nolona sopertamaan kiitos. Istuin hiljaa ja nöyränä lopun matkaa, eikä isäkään sanonut mitään. Se tiesi kyllä. Näki mitä tapahtui. Ymmärsi. Sillä oli valtavan loistava tunneäly, vaikka siihen aikaan kukaan ei ollut mistään tunneälystä kuullutkaan.

Se on kai yleistä, että sitä isäänsä jumaloi. Minäkin, vaikka olen äitintyttö aina ollut. Mutta eihän se viaton ihminen ollut, olipahan vain minun isä. Niitä sellaisia miehiä, jotka kantaa vastuuta. Niitä sellaisia miehiä, jotka ymmärtää tunteita. Niitä sellaisia miehiä, joille asioilla on merkitystä. Hyvä mies.

Kotiin

Se siirtyy ja siirtyy. Se on haluttomuutta lähteä. Hiton perhanan vitjat ja itkut. Netti ei toimi ja pitäisi vain nyt kun se toimii ostaa junalippu. Nyt. Nyt ihan heti. Pääsisi siitä vaivasta.

Koira söi korvanapit. Aina tilaisuuden tullen se on hiipinyt niille. Nautinollisesti söi, puri jälkiä täyteen ja hajotti. Sitten se kusi niiden päälle. Ihana otus. Siinä meni toukokuussa ostetut Kossin napit. TAkuu ei taida kovata koiran tekoja. Karvanaama pureskeli ihanat napit parempiin suihin. Ostin uudet, en pysty olla ilman musiikkiani. Sisko kysyi missä mä kuuntelen. Sanoin että joka paikassa, aina. Aina ulos mennessä on napit korvissa. Bussit on perseestä ilman nappeja. Elämä on perseestä ilman musiikkia.

Kotiin menossa on pahinta, ei kotona olo, vaan se, että täytyy taas alkaa ottamaan vastuuta. Ottaa vihdoin taas omiin käsiin ihan kaikki. Lomalla ei ole niin väliä. On saanut tehdä tai olla tekemättä. Nyt pitäisi taas tietää mitä tekee. Itsestä kiinni ja yritytstä. Fak. Kauhu hiippailee sydämen nurkilla. Hengitys salpaantuu. Käsissä ja jaloissa on paniikkia. Opiskelemaan. Voi itku. Oksettaa.

Tämä olkoon näin. On yritettävä. Jotain edistystä on tapahtunut. Paino pudonnut. Tukka kunnossa. Kaapissa uudet farkut. Uusien farkkujen ostaminen on ihanaa. Ostin kalliit, mutta hyvät. Olen minä melkein valmis taas. Ottanut lääkkeitä säännöllisemmin. Olen melkein valmis kaikkeen.

Tykkään Ketosesta ja Myllyrinteestä. Laitoin googlen laulamaan, enkä oikein paljon löytänyt kummastakaan mitään tietoa. Sinänsä hyvä. Miksi pitäisi löytää? Se lyhyempi eli Ketonen on jossain konsulttifirmassa töissä. Se olikin fiksu mies (vaikka näkeehän sen siitä ohjelmastakin). Se kirjoitti asiasta, jota olen miettinyt itse paljon. Tunteista ja onnellisuudesta. Siinä oli jotain niin totta tavalla, jota en osaa itse kirjoittaa.
Kirjoitus löytyy osoitteesta: http://www.businesshealers.fi/2010/02/16/ainoa-ongelmamme/

Varmasti palaan siihen myöhemmin. Nyt mun täytyy miettiä sitä vielä. Se kai liittyy siihen tiedostamiseen ja sen kautta hallintaan ja onnellisuuteen. On mielikuvia maailmasta, joka pitää tunteita pahoina, tarpeettomina, enkä itse ymmärrä sitä. Pelko tai viha kertoo jostain. Siksi se on tarpeellinen. Ei siitä tarvitse päästä eroon, se pitää tiedostaa, jotta sen voi antaa puhua, kertoa tarinansa. Pelko antaa rajat ja siksi mahdollisuuden kokea turvallisuutta. Tarvitsen pelon tietääkseni minne täytyy mennä. Missä täytyy itsensä haastaa. Täytyy tehdä asioita, jotka pelottaa, koska niitä on niin paljon. Täytyy päästä tunteen läpi, sinne missä järki alkaa toimia. Ajatukset katkoo taas. Pyrkii pintaan muita ajatuksia.

En ole tehnyt mitään päätöksiä. Siis, että muuttaisin mitään. Enkä muuta. Eikä mikään ole oikeastaan muuttunut. Osaan asioita kuten ennenkin, olen vain kadottanut rohkeuteni tehdä. Keskityn pieniin asioihin. Ruuanlaittoon. Otan mukaan reseptin pinaattiohukaisista, teen niitä ystävälle kun se tulee käymään. Enkä tee päätöksiä muutoksesta. Lähtisin vaikka sunnuntaina. Sunnuntai on hyvä päivä lähteä, koska silloin on myös hyvä palata. Palaan sunnuntaina. Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu, koko ajan.

Ontologiaako, perhana.

Pershäiriöinen

Aika on viime päivinä vääristynyt. Elin eilisen moneen kertaan eilen.

Joskus lukee itseään ja miettii, olenko minä todella kirjoittanut nuo sanat. Ihan kuin välillä jokin matelisi nahkoihini kirjoittamaan puolestani. Sitä itse näyttää ulos niin erilaiselta kuin välillä tietää olevansa. Kirjoitetut sanatkin muuttuvat vieraaksi. Hetkittäin kadottaa itsensä. Vanhalta nimeltään kai rajatila, nyttemmin epävakaa persoonallisuushäiriö. Minä unohdin sen diagnoosin sillä siunaaman sekunnilla sen saatuani. Se ei mennyt jakeluun. Ei tuntunut omalta. Vaativa pershäiriö, siinä oli järkeä. Mutta että epävakaa. Tiesinhän minä kuka olen. Minä olen minä.

Se on lievä. Onneksi. Muttei oireeton. Joskus sitä kiduttaa sillä itseään liikaakin. Tiedolla, että mikä se on, mikä itse on. Kiusaa siten, että luulottelee, ettei ole sitä, mitä tietää olevansa. On muka vain Pershäiriöinen, eikä muuta. Hukkaa osia itsestään, jotta voi olla häiriönsä.

Eräs hoitajani, yksi suurinpiirtein kolmestakymmenestä, jonka vastaanotolla olen istunut totesi, ettei masennus synny hetkessä. Että siitä paraneminenkin vie siksi aikaa. Seuraava hoitaja, jolle menin kysyi sen kuultuaan, pidinkö sitä oikeasti hyvänä ajatuksena. Sillä hetkellä en osannut sanoa. Siihen mennessä siinä oli ollut hyvin paljon järkeä. Sen jälkeen en ollut enää varma.

Sitä siis uskoo sen, mitä uskoo. Mikä itselle parhaalta tuntuu. Uskoo siihen, mikä auttaa. En usko, että minulle on hyväksi uskoa olevani epävakaa. Luulen, että vaativuus on hyvä tiedostaa, mutta jos ajattelee liikaa sitä, että päässä on sellainen vika, että on kyvytön muodostamaan kiinteää persoonaa ja se on parantumaton, käy hullusti. Muttei sitä tietoa voi ohittaakaan. Äh.

Näin viime yönä unta, että pakkaan. Siitä tietää, etten voi hyvin. Minä pakkaan unissani. Pakkasin äidin kanssa lasitavaroita entisessä asunnossani, jonne olin ne jo kerran hylännyt. Tiesin siinä pakatessa, että se työ on turhaa, koska olimme aikavääristymässä. Unessa oli hienoja elokuvamaisia efektejä, joissa unen todellisuus välähteli unen harhan yli ja näin sen mitä olisi pitänyt nähdä, mitä muuten vain nähnyt. Sellainen Fight Club tärinä, jossa näkökenttä vääristyy kuin Edwardin naama konsanaan. Kaikki olisi ihan turhaa, tavarat eivät olisi liikkuneet minnekään. Silmänräpäys ja ne ovat takaisin paikoillaan. Olin vain haamu, joka ei pysty muuttamaan asioita. Koirani juoksenteli jaloissa. Tiesin, että se on kuollut, mutta jos jotenkin saan kaiken pakattua ja todellisuuden muutettua, se palaa eloon. Kidutin itseäni saadakseni ajan ja paikan muuttumaan, koska se oli ainut tapa muuttaa todellisuutta sellaiseksi millaisena näen sen.

Heräsin syvässä vastenmielisyydessä. Tänään on maanantai ja päätän tyytyä lukemaan kirjaa koko päivän. Huomenna leikkautan hiukseni. Yritän näyttää ihmiseltä, naiselta. Naiselta, joka huolehtii hiuksistaan.

Minä rakastan tätä kappaletta. Se on niitä asioita, johon voin luottaa. Tämä kappale.

kulunut nainen, kuluneissa farkuissa, ajaa kulunutta autoa

Hiiop.
Kusipää soitteli yöllä. Katsoin numeroa ja päässä helisi kellot. Olisi pitänyt tunnistaa. Kolme viimeistä pirun numeroa. Annan soida ja laitan numeron hakupalveluun. Se Kusipää, miten se kehtaa. Sillä on kotona avokki ja pieni tyttö. Olen lärvikirjasta nähnyt kuvia, kun on yhteisiä "ystäviä". Sillä tytöllä oli vauvana tummin ja tuuhein tukka ikinä. Ja siinä se soittaa, vuosien jälkeen kuin niitä ei olisi ollutkaan. Kusipää.

Olin ehkä puoli tuntia sitten nukahtanut, enkä enää saanut unta. Kello neljältä yöllä ei ole ikinä sattunut yhtään hyvää asiaa, ainakaan sellaista, jota varten kannattaa vastata puhelimeen. Paska-aivo. Ei ole siis omaa vikaa, että herää aamusta niin väsyneenä, että on oksentaa. Kahvia koneeseen ja yritystä nyt nainen! Että tälläinen päivä tähän väliin sitten.

Äitin kanssa kauppassa. Maleksin hyllyjen väleissä heilutellen jalkojani. Sitä sellaista kuusitoistavuotiaalle tyypillistä "hei, ei jaksa kiinnostaa"-kävelyä. Mikään ei näytä niin hyvältä aikuisella naisella. Paitsi humala. Onko yhtään naista ikinä, joka näyttää hyvältä humalassa? Noh, humalaiselle miehelle tietenkin kelpaa kaikki. Paitsi, ettei humalainen mieskään ole mikään silmän ilo jos on itse selvä.

Minulla on hyllyn päällä pullo vodkaa. Se houkuttelee siellä. Kuiskii välillä. Kaipaan ystävän kanssa otettuja äpäräkännejä, taidan kaivata yksinäisiä kännejä myös. Sitä, että on niin tuubassa, että vain makaa lattialla, eikä pääse pystyyn. Änkyttää vain. Ja kasvot on kipeät. Nauramisesta. Suloinen humala. Pullo kainalossa, väsyneenä, turtuneena, kieltämättä onnellisempana.

Näin oman kummitätini viimeksi edellisviikolla. Se istui juoppoporukassa puistossa ja kulautteli (takuulla helteestä johtuen, jep jep) virkistäviä nesteitä. Kolmekymmentä vuotta juoppoutta takana, ammattilainen siis. Mikäs siinä. Juokoot. Jos vain jättäisi mummon rauhaan, mutta ei, pitää vanhaa ihmistä kiusata. Joskus se soittelee kännissä "rakkaalle" kummitytölle. Yksi soittaja lisää, jolle ei vastata.

Nyt päätin, että menen nukkumaan. Hiton, hemmetin, typerä päivä saa olla osaltani ohi nyt. Hyvää yötä!

Minä näin sinut ensin

Vuoden tauon jälkeen näin kummitytön taas. Tyttö täytti toukokuussa 4 vuotta. Se ei enää muistanut minua. Kun läksin en tiennyt itkeäkö ja jos itkisin, mille oikeastaan itken. Ystävän mies otti, petti ja jätti. Ystävä oli siis raskaana. Minä lähdin mukaan synnytysvalmennukseen. Päivystin puhelimessa ja ajoin ystävän laitokselle hakemaan vauvansa. Pidin kädestä kiinni ja tunsin voimattomuutta ystävän ponnistessa. Se oli äärimmäisen pelottava kokemus. Toisen ihmisen ulos tuleminen. Mutta siellä olin. Omissa laitteissakin tuntui tuskaa kun pieni ponnistettiin maailmaan. Miksi, en tiedä, ihme empaattisuutta. Kannoin nyytin äidilleen kun se oli pesty ja mitattu. Pieni ihminen, näin sinut ennen kuin äitisi.

Mutta mille minä olisin itkenyt? Sille, ettemme enää ole läheisiä. Etten tiedä tytön elämästä mitään. Vieras lapsi.

Olen päättänyt opetella jonkin kielen. Olen päättänyt mennä opiskelemaan espanjaa. Revin ne pirun rahat jostain. Avarran itseäni, toteutan haaveeni. Tämä on julkinen lupaus.

Olen ruikuttanut huonoja vointejani ystävilleni. Molemmat syystä yrittävät saada minut syömään lääkkeeni. Lupasin. Lupaus oli kai enemmän itselleni. Minulla on diabetes ja lääkkeitten syömättömyys, tiedän kyllä sen olevan sulaa hulluutta, mutta... aina tuntuu olevan mutta. Se mutta on kai se ruikuttava ääliö, joka ei tahdo ottaa lääkkeitään, koska... On olemassa jokin syy, jota en osaa kuvata, jokin peruste, jolla vakuutan itselleni, ettei tähän koneeseen kannata upottaa lääkkeitä. Uppoava laiva tai jotain.

Kirjoitin runon. Pitkästä aikaa. Joskus käytin kaiken aikani runoiluun. Se että siihen käyttää paljon aikaa, ei tee välttämättä hyväksi. Vaikka muistelisin kuulleeni, että minkä tahansa taidon oppiminen vaatii vähintään 500 tuntia harjoittelua. Olen silti vain surkeiden lorujen taitaja.


Ha-jo-a-vat a-ja-tuk-se-ni.

Jos tavutan sanani, saanko niistä paremmin kiinni.
Kirjain kerralla löydänkö järkeä ja logiikkaa.
Seuraavan sanan löytämisen riemu on väliaikainen.
Pitää löytää lisää.
Uusia hiljaisuuksia täytettäväksi.
Lisää tyhjiä, odottavia koloja.
Joku muu olisi hiljaa, minä tiedän.
Minulla vain on sisällä tunteiden pato.
Tarvitsisin teräviä sanoja patoa rikkomaan
ja helliä,
rakastavia sanoja täyttämään minut.




Tätä kirjoittamista on turha jatkaa. Ei ole sanottavaa. Ei tänäänkään.

Paskapaskapaska päivä

Autolla ajetaan varovarovasti

Olen harrastanut bensiinin tuhlausta. Ajelen pienillä pikkuteillä ympäri maaseutua ja samalla haeskelen radiokanavia. En nimittäin koskaan muista ottaa yhtään levyä mukaan ja nappien kanssa kuuntelu vie jotain pois ajelukokemuksesta. Siinä on jotain, että kuulee moottorin ja tien äänet yhdistettynä musiikkiin. Niin, minä siis ajelen ympärinsä äitini Toyota merkkisellä autolla ja odotan josko tiet loppuvat joskus. Vielä ne eivät ole loppuneet. Tavoite on olla koko ajan veitsen kärjellä. Olenko eksynyt vai tulenko vielä tutulle tielle? Viekö tämä tie minut niin kauaksi että joudun yöpyä autossa? Joka paikassa on hienoja taloja puutarhoineen, upeita maisemia ja sen sellaista. Radiokanavista kuuluvat yleensä vain YleX ja kirottu Nova.

Jossain PMMPn laulussa lauletaan puutalosta, joissa on onnelliset asukkaat. Se on varmasti se ajatus, joka itselläkin on. Noin kauniissa talossa ei voi kukaan olla surullinen. Se elämän murjoma kyynikko muistelee takaraivossaan erinäisiä tilastoja, mutta se saa sisäisen romantikon huutamaan vain kovempaa: "Tuossa talossa olisin onnellinen. Ei vaan tuohon, tuohon tontille voisin rakentaa täydellisen talon. Sen punaisen, joka oli muutamia kilometrejä sitten."

En ole mikäään loistokas ajaja. Ja ajan ihan liian lujaa taitoihini nähden, mutta oma on henkeni. Olenhan autossa yksin, eikä teillä tuohon aikaan yleensä liiku muita kuin minä. Joitain vuosia taaksepäin harkitsin aina nähdessäni jonkin ison puun. En voisi ajaa rekan alle. Se on sama kuin jäädä junan alle. Joku, joka on paikalla vain työnsä vuoksi, joutuisi kusiseen paikkaan. Se olisi itsekästä. Toisaalta jonkunhan sinne olisi työnsä puolesta tultava. Valko- ja siniasuisia ammattilaisia repimässä maitovalaan näköistä leidiä ulos autonromusta. (Ei, minä en rusketu, en lainkaan, kunhan palan oranssiksi reunoilta.) Eikä ole edes puhtaat ja ehjät alushousut sillä. Veressä ja kusessa ovat ja reunastaan hapsottaa niissä pitsit.

Pöh. Ei, minä katselen maisemia ja mietin mistä hitosta saisin elämänpituisen taiteilija-apurahan, jolla ostaisin sen yhden talon ja opettelisin sitä remontoimaan. Timpurin tyttärelle ei voi olla mahdotonta. Olen minä naulannut, tapetoinut, ruuvannut, hionut, purkanut, jne. Ymmärrettävästi sitten olisi kaikki laminaatit kierossa, lattialaatat "mosaiikkina" ja tapetit vinossa, mutta itse laitettuna kuitenkin. Ja kelpaisi. Siitä kallionsyrjästä olisi kauniit näköalat. Siihen saisi upean puutarhan ja siellä voisi leveä pylly pitkällä sitten raapia puskan juuria. Olisi lyhyt matka uimaan, eikä naapureita liian lähellä. Kuten siskonmies sanoo, talo pitää olla sellaisessa paikassa, että portailta pystyy kusta.

Hartaita unelmia kesäyössä. Tai tehokasta todellisuuden välttelyä.

Päässä jyskyttää, helteet alkavat olla liikaa. Typeryksellä on huono kunto ja korkea verenpaine. Kävin lenkkeilemässä, otin äitin koirat mukaan ja suunnittelin viedä niistä virrat pois. On ollut aika jolloin sain minäkin väsytettyä koirat. En saa enää. Alkukesästä sain kantapääni metsässä vaeltaessani rikki ja nyt se aukeni taas. Laittaisin hienon verisen arven tähän liitteksi jos saisin tämän rakkineen ja kamerani toimimaan yhteistyössä. Wertyllä oli hieno kuva aiemmin kesällä atooppisesta ihosta, voin kertoa tuon olevan kammottavampi. Ihaninta on kun tuolla toisella noista piskeistä on selkeä jalkafetissi, niin se aina ohimennessään salaa käy nuolaisemassa nautinnollisesti haavaani. Ah, ihanaa. Kirottu puudeli.

Ensimmäinen video tuubista hakusanalla dog:

Identiteettikriisi

Olin hoitamassa siskon muksuja. Nuorempi Neiti 3 vuotta sai kaksi uhmakohtausta illan aikana, Voi Jee! Mietin siinä taiteillessani raivoavan tytön kanssa, etten muista vanhemmalla olleen sellaisia. Eikä sillä ollutkaan, se oli itse aurinko kunnes täytti 6 vuotta, sen jälkeen ei ole mikään ollut hyvin. Viimeiset kaksi vuotta on tapeltu ja taisteltu. Ehkä tällä nuoremmalla on helpompaa, se itkee ja huutaa tuskansa yksilöllisyydestään nyt. Pärjää sillä jotenmiten teini-ikään.

Se on jotenkin pelottava tunne. Pieni ihminen itkee naama väärinpäin, uhoaa ja karjuu voimattomana. Ei voi tehdä mitään, on täysin kyvytön auttamaan. Toinen on laittanut jarrut pohjaan, kaivautunut taisteluhautoihinsa, kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä. Tätinä tilanne on helpompaa. On vain yksi ilta kestettävänä voimattomuuttaan. Vanhempansa saavat taitella pienen ihmisen kasvukipujen kanssa päivittäin.

Tunsin itseni silti kehnoksi. Tunsin itseni kyvyttömäksi ja vaikka taistelun jälkeen aurinko palasi neidin kasvoille, jäi tunne jostain hajonneesta. Uhma on pienen ihmisen turvattomuutta, oivallusta omasta yksilöllisyydestä, siitä ikuisesta kamppailusta olla yksilö ja silti tarvita muita.

Aika tuntuu kuluvan. Mitään ei silti tapahdu. Yritän syödä terveemmin. Sokerin aiheuttamat ahdistuskohtaukset mietitityttävät. Teenkö minä itseäni sokerilla masentuneeksi.Kun on pitkiä aikoja syömättä sokeria huomaan olevani onnellisempi, ja syötyäni sokeria on seuraava yö yleensä uneton ja täynnä ahdistusta. Välillä ahdistaa toki muutenkin, mutta sokeri voimistaa kohtauksia. En vain silti osaa olla kaipaamatta sokeria.

Vaaka tekee sitä samaa mitä se aina tekee kun yrittää muka laihduttaa. Se lähtee nousuun. 2 pirhanan kiloa kun vakaasti on syömättä mitään typerää. Ne on ne ensimmäiset lannistaja kilot. Yritän olla sitkeä. Vaan mitä olisin jos en ylipainoinen karkin ahmija. Mitä minä olisin ilman rutiinejani? Ainaista karkkipussin rapinaa, tuttua ostoskorin sisältöä.

Olen joskus miettinyt, etten osaisi enää olla hoikka. Liian monta vuotta on menty liian monen kilon kanssa. Olisin sisältäni edelleen pulska. Inhoaisin edelleen kohteliaisuuksia ja kameroita, kävelisin kömpelösti, pyrkisin sulautumaan seiniin. Istuisin nurkissa ja selkä ihmisiin päin. Häpeäisin edelleen itseni olemattomiin. Minä en siitä muuttuisi vaikka näyttäisin pelistä toiselta. Sisältäni olisin edelleen kurjassa jamassa.

Jotain muuta ratkaisua täytyisi keksiä. Täytyisi olla jotain muuta määrittämään arvoni. Miten naurettavaa on jankata samaa. Lihavuuden kiroista kärsimättömät eivät tätä ehkä ymmärrä. "Mikäs siinä, laihduta pois, lakkaa valittamasta." Se vain ei toimi niin. Ruoka ei ole sama asia minulle. Se on palkinto, se on rangaistus. Se on perusvietti tyydytettäväksi. Perusvietti, jonka kautta itseään voi tehdä hulluksi.






Äh.
Välivaihe. Mä elän ikuisessa välivaiheessa. Odotan elämän alkamista. Piru vieköön. Aloittaisko elämisen? Jos alan elää, se tarkoittaa, että pitäisi tietää miten haluaa elää. Jos tahtoo tietää miten haluaa elää, pitäisi tietää kuka itse on.

Sitä kun on itselleen jatkuva pettymys. Mä en ole kiltti, en huomaavainen, iloinen, enkä reipas. En ole lempeä, enkä suloinen. Olen kiukkuinen ja jyrkkä. Raivoan maailman epäoikeudenmukaisuudelle, vedän hernepeltoja nenääni, enkä osaa rentoutua. Olen patalaiska, epäsosiaalinen, ylpeä ja turhamainen. En ole ole mitään sellaista hyvää, jota tahtoisin olla. Tahtoisin kovasti olla herttainen. Mutten ole. Tahtoisin. Mutten ole. Minusta on tullut särmikäs. Olen terävät kiukkuiset kulmat ja kireä ääni. Olisin mielelläni pehmeä, enkä pettynyt ja katkera. Uskoisin mielelläni kauniisiin asioihin.

Itsekeskeistä pajatusta. Olisi parempi katsoa välillä itsensä ulos. Toiset valittavat etteivät osaa katsoa itseään. Minä en näe ulos. Katkeruutta ja syyllisyyttä komplekseiksi asti. Mistä ihmeen pirusta sitä saisi uskallusta mennä ulos ja kohdata maailma. Saisi järkeä päähänsä unohtaa kilonsa ja olla välittämättä itsestään. Välittäisi muista niin paljon, että pitäisi itsestään huolta.

Ajatukset hajoavat nyt pirstaleiksi. Tämä on identiteettikriisi. Minullakaan ei ollut 3-vuotiaana uhmaa, eikä 6-vuotiaanakaan, ei ollut edes kunnon teinikapinaa.

Hiljaisuutta kesässä

Olen ollut muiden nurkissa lähes kuukauden. Siitä kärsii erakon pää enemmän kuin tahdon itseäni erakoksi myöntää. Tänään vihdoin äitini lähti "ystävänsä" luo ja huomaan täydellisen hetken kirjoittaa viimein tulleen. Voin rauhassa poistaa selaimen muistista kaiken, joka voisi muut saman koneen käyttäjät ohjata sivuilleni.

Ensin äiti ei ollut lähdössä. Se oli itselleen tyypilliseen tapaan muuttanut mielensä salamaratkaisuna. Äiti on sellainen. Se tekee päätöksiä nopeammin kuin kukaan. Siskon kanssa teemme pilkkaa äidin tavasta ilmoitella meille jälkikasvulleen päätöksiään puhelimella. "Minä täällä hei. Ostin tänään uuden auton." "Äiti täällä, tilasin tänään kattoremontin." No heippa, minä tässä. Päätin jäädä vuorotteluvapaalle puoleksi vuodeksi." "No niin, menen ostamaan huomenna toisen koiran, tuletko mukaan?"

Masentavaa on etteivät äidin päätökset ole mitään virheitä. Se tekee loogisia, hyvin perusteltuja päätöksiä vain keskimääräistä huomattavasti nopeammin. Jos se ei olisi omia vanhempiaan vastaan kapinoinut perustamalla teini-iässä perhettä, se olisi varmaan vaikka mitä. Älykkyyttä on toisilla riesaksi asti. Sen pahimmat virheratkaisut liittyvät varmaan minuun ja rakkauselämäänsä. Leskeksi jäätyään sillä oli pitkä rivi täysin kelvottomia kusipäitä, jotka olivat hyvin valmiita ottamaan kaiken hyvän ja kaupan päälle halpaa p...ua, mutta unohtamaan tietyt realiteetit, joita on olemassa kun rouvalla on kolme itsenäiseksi kasvatettua lasta, jotka olivat juuri menettäneet rakkaan isänsä vaikealle sairaudelle.

Yhden pahimmista kanssa se oli kihloissa. Tiedän, että äiti tuntee katkeruutta vielä tänäkin päivänä, siitä miten se tarina lopulta päättyi, mutten suostu tuntemaan syyllisyyttä. Minä itse olin silloin kuolemanporteilla masennuksen kanssa. Itsetuhoinen ja lihaksi muuttunut elämäntuska. Kapinoin voimakkaasti kaikkea sitä paskaa vastaan, mitä oli vain pari vuotta ennemmin tapahtunut. Minulla ei ollut muuta kuin äiti. Ei ketään tai yleensä elämässä yhtään mitään muuta, eikä se vielä silloinkaan halunnut olla tukena. Kaikki ne vuodet kun olin kulkenut hylättynä ja yksin surujen ja sairauksien kanssa, ne löivät takaisin, miltei tappovat minut. Ja sillä hetkellä äitini päätti pitää yhtä kusipäätä minua tärkeämpänä. Se oli hetki, jota en unohda, ja lukiessa tätä huomaat, etten ole antanut anteeksi. En tule koskaan antamaankaan. Eräänä päivänä lähdin kotoa, enkä tullut takaisin.

Elämä meni eteenpäin, mies katosi ymmärrettyään, ettemme antaneet kukaan lapsista anteeksi sitä miten meitä oli kohdeltu. Jälkeen jäi vielä rikkinäisempi perhe. Jäi tukahdutettua katkeruutta puolin ja toisin. Asioita, joita ei anneta anteeksi, eikä niitä toisaalta kukaan pyydäkään. Se on hämmästyttävää millaisten arpien kanssa ihmiset voivat elää. Ne tikataan väkipakolla umpeen ja käännetään ehjempi puoli päällepäin. Ne näkyvät vain hetkinä, jolloin viha nousee esiin. Katkeruuden häivät koskettavat silmänurkkia ja sitä ymmärtää, miten ne ovat olemassa yhä. Läsnä jossain taustalla. Lopulta niillä ei ole väliä, niiden kanssa eletään ja yritetään unohtaa, koska se on helpompaa.

Minä elän tunteista ja siksi olen niistä tietoinen. Kun kohtaan ihmisiä, en välitä ulkonäöstä, puheista, historiasta. Välitän siitä, mitä tunnen ihmisen tuntevan. En huomaa uusia silmälaseja tai kampauksia, en kuule päivämääriä, mutta tiedän pitääkö ihminen itsestään uudessa kampauksessaan ja onko hän surullinen vai iloinen tulevista ja menneistä.

Tänään tulee pronssiottelu. Olen katsonut ehkä kaikki ottelut, en ole enää varma. Ihana rakas Espanja ottelee pokaalista huomenna. Minä istun sohvalla halaamssa tyynyä, kokemassa ja tuntemassa. Samalla nautin yksinäisyydestä. Tilasta, joka avautuu päässäni yksin ollessa.

Selityksiä, Tarinoita ja isoja kirjaimia

Näin aamusella unta, että koin työpaikkakiusaamista. Unessa seisoin työpaikalla vettä valuen, pelkkä pyyhe ympärillä, hytisten kylmää ja kaikki tavarani on piilotettu. En tiedä missä laukkuni ovat. Laukuissa on koko omaisuuteni ja ne on piilotettu minulta. Esimies ei halua sekaantua, ei puutu tilanteeseen. Sellainen ilkeä vanhempi nainen, jota en tunne, kävelee ympärillä ja uhittelee. Se ei sano mitään, sen keho vain kertoo, että sillä on yliote, eikä se pelkää käyttää sitä. Liukastelen pitkää käytävää ja etsin laukkujani. Kukaan työkavereista ei sano mitään, eivät puutu tilanteeseen. Olen tehnyt jotain väärin, enkä tiedä mitä, en mitään sellaista mistä minua pitäisi kiusata. Hieroa vaatteitani mutaan ja uhata heittää ylos. Herään ravistellen itseäni ja samassa tulee tekstiviesti. Tiedän, että siellä minua kysytään töihin. Vastasin, etten pääse. Se on totta. En pääse huomenna töihin. Loman keskeyttäminen yhden työvuoron vuoksi ei kannata. Koko päivän palkka menisi matkustamiseen.

Mietin kaikkea sitä, mitä en tiedä. Minun olisi nyt houkuttavaa ajatella, että näin työpaikasta unta, koska siellä minua ajateltiin samalla hetkellä. Looginen osa minusta tietää, että se on todennäköisesti puhdasta sattumaa, mutta se jokin pala minusta toivoo, että maailmassa olisi enemmän kuin se, mikä on havaittavaa, se toivoo jotain muuta.

Eilen kunnioittaakseni kesän valoisinta yötä, lähdin ulos. Kävelin keskustan teitä, kiersin kirkon ja katselin hautausmaalla kiviä ja haistelin kesäyötä. Erään valopylvään päällä istui lokki. Se katseli tutkimusmatkaani muistomerkille. Se ihmetteli yön kulkijaa. Lopulta se hyppäsi siivilleen. Vasta kilometrin käveltyäni ymmärsin sen seuraavan minua. Se teki ympyröitä ylläni, ympäri, ympäri, ympäri. Pysähdyin ja se muutti ympyränsä soikioksi. Lensi aivan pääni päällä. Lokki katsoi kun seurasin sitä katseellani. Se teki kierroksen edessäni ja sitten lähti. Se lensi korkealle ja laskeutui sitten saman valopylvään päälle jatkamaan uniaan.

Meitä oli siis kaksi. Kaksi uteliasta yönkulkijaa ihmettelemässä, hetkenä jolloin aurinko oli aloittamassa taas matkaansa ylöspäin. Miten helppoa olisi luoda Selityksiä. Uteliaan Lokin sisälle voisin laittaa sieluja, joko hyvässä tai pahassa. Sen ajattelemisen sijaan, ettei hiljainen kylätie yleensä tarjoa uteliaille lokeille yösydännä paljolti katseltavaa, voisi kehittää Tarinan. Tarinan, jossa lokki kertoo minulle tulevasta matkastani. Se suojelee tai varoittaa, sen siivissä onkin taikaa, eikä lokin jatkuva näläntunne. Lokki on hakemassa Sieluparkaani ellen Tee Hyvin. Koska Lokki onkin tämän maailman ulkopuolelta, se on otus rajan takaa. Se on vieras ja tänne kuulumaton. Lokki onkin Toisen Puolen halu ja tahto vaikuttaa tänne, meidän maailmaamme.

Minusta löytyy kai aimo annos romantikkoa, joka tahtoisi nähdä kaikessa hyvää, mutta se ei enää onnistu. Huomaan ajattelevani ihmisistä pahaa. Huomaan pitäväni maailmaa välinpitämättömänä ja sattumien kokoon murjomana. Periaatteessa sattumia ei ole. On syiden ja seurausten ketju, joka toimii yhtä varmasti kuin maapallo pyörii. Koska en voi kaikkia niitä syitä ja seuraamuksia nähdä, voin yhtä hyvin kutsua niitä Sattumiksi. Asiat sattuu kun toiset asiat tapahtuu. Vai onko kyseessä sittenkin jotain ihan muuta... Mahdollisuuksia on kutkuttavan paljon.

Olemme ystävän kanssa miettineet uskonnon perustamista. Sen voisi julkistaa tekemällä nettisivun, jolla ilmoittaisimme teesimme. Mitkä ne olisivat? Mikä olisi meidän Totuus maailmasta? Onko Sattumia olemassa vai johtuuko huono tuuri siitä, ettet ole juonut aamiaisella uskonnon tarkasti määräämiä giggeriguu*-juomasekoituksia?

Maailma on muuten aika hieno paikka ja kovin ihmeellinen ilman Selityksiä ja Tarinoitakin. Se, että Lokki on lokki ja evoluutio on sen sen verran uteliaaksi tehnyt on aika uskomaton juttu. Ei tarvita Selityksiä, Perustelut riittää, vai riittääkö?


*Giggeriguu-juomasekoitus sisältää pähkinää, joten pähkinäallergikot eivät valitettavasti pääse kuoleman jälkeiselle ikuiselle Karibian-risteilylle.

Sanoa ylpeänä, että on niin nöyrä, ettei tiedä

Kävin mummolassa. Vielä yksi isovanhemmistani elää kituuttaa elontiellä, muiden kasvaessa hautausmaalla siististi leikattua nurmea. Mummo on aina ollut vetreä. Se on niitä ylimaallisen reippaita ihmisiä, jotka ovat voimansa päivinä valmiita nostamaan vaikka maailman, mikäli siinä vain olisi rivat, joista nostaa. Hänestä on äkkiä tullut vanha. Se on kammottavaa. Hän on sellainen pitkää sitkeää hoikkuutta huokuva tarmonpesä ja äkkiä, oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana hänestä on tullut vanha. 80 vuotta kolkuttelee jo ovella ja näpsäkkä mummo alkaa olla väsynyt kaikkeen sontaan ympärillään. Sonta on lähinnä hänen jälkikasvunsa, jotka vielä neljä-viisikymppisinä jaksavat vaivata äitiparkaansa.

Minun isäni kuoli nuorena. Hän oli vanhin lapsista ja kaikki me tiedämme, että häntä tarvittaisiin nyt. Tarvittaisiin huolehtimaan ihmisestä, joka on aina huolehtinut kaikista muista. Minun mummo on kantanut vastuuta, kantaa edelleen. Sellaisia ihmisiä kuin minun mummo, ei enää tehdä. Sellaista nöyryyttä, joka minun mummossa on, ei enää ole. Kaikki siinä nöyryydessä ei ole hyvää, mutta välillä maailmaa katsellessa miettii, onko meissä kenessäkään enää yhtään nöyryyttä jäljellä.

Tuntuu, että jotkut suorastaan janoavat kokemuksia, jotka saavat meidät tuntemaan nöyryyttä ja kiitollisuutta, koska emme löydä niitä enää itsestämme ja toiset ovat hylänneet nöyryyden kokonaan. Haemme niitä jopa kuolemanvietillä. Onko se nöyryyttä, että hyppää lentokoneesta voidakseen tuntea onnea, koska tietää olevansa elossa. Olen ymmärtänyt, että juuri sen adrenaliinisyöksyn vuoksi sieltä alas tullaan, sen välittäjäainemyrskyn, joka saa tavallisen elämän näyttämään jotenkin valjulta ja toisaalta mielekkäämmältä. Kiitos, että olen ainakin elossa.

Kuitenkin, ainakin minä, jossain sisimmässäni kuvittelen yhä ansaitsevani jotain enemmän. Että jossakin on jokin kirja tai jokin muu, jossa minullekin määräytyy oikeutus onneen. Enkö kuitenkin ole saanut jo niin paljon? Minä vaadin parempaa palvelua elämältä. Miksi? Mikä oikeutus minulla on onneen? Mikä oikeus minulla on saada yhtään sen enempää kuin saan? Onko joku minulle jostain velkaa? Mikä tässä universumissa on sellaista, joka saa sen toimimaan puolestani tai vastaani? Jumala? Minä itse?

Olen maininnut, etten ole uskovainen. Ei siksi, ettenkö tiedä tarvitsevani uskoa, ilman uskoa asioihin jää paikalleen, ei pysty etenemään. Siitä missä tieto loppuu alkaa usko. Emme voi tietää kaikkea, joten on vain uskottava. On uskottava tieteen menetelmiin todistaa itsensä oikeaksi, on luotettava ihmisten luomiin järjestelmiin tiedon jakelussa ja ennen kaikkea on tyydyttävä siihen, että on inhimillinen. Ei tiedä kaikkea, enkä voi vaatia itseltään kaiken tietämistä. En esimerkiksi aina luota aivoihini ja sen kykyyn suodattaa erilleen arvoja ja asenteita tiedosta. Paljon on luonnontieteessä faktaa, kuten vaikka matematiikka, mutta esimerkiksi valtion budjetit voidaan laskea monellakin eri tapaa. Mihin sijoittaminen tuottaa valtiolle suurimman voiton ja mikä on sen voiton yksikkö. Onko se euro tai BKT vai mahdollisimman monen kansalaisen hyvinvointi.

Usko on kuitenkin kovin eri asia kuin uskonto. Uskonto määrittää Totuuden, kaikesta. Sen yhden ja ainoa. Uskonto on aina valtaa ja vallankäyttöä. Oma näkökulmani totuuteen on se, etten tiedä. Tämä lienee se seikka missä olen ihmisenä nöyrin. En ole valmis väittämään tietäväni totuutta. Ymmärrän tarpeen uskoa yliluonnollisiin voimiin ja olen sen valmis toiselle suomaan, kunhan uskova on valmis suomaan minulle vapauden sanoa, etten tiedä. Jos olet uskovana valmis olemaan käyttämättä valtaasi tuomita ja yrittää käännyttää niitä, jotka valitsevat toisin, valitsevat etteivät usko samoin, annan sinulle kunnioitukseni oman valintasi vuoksi, jopa ymmärrän sinua. Sinä saat voimasi uskonnosta, minä uskosta mahdollisuuksiin.