Näin aamusella unta, että koin työpaikkakiusaamista. Unessa seisoin työpaikalla vettä valuen, pelkkä pyyhe ympärillä, hytisten kylmää ja kaikki tavarani on piilotettu. En tiedä missä laukkuni ovat. Laukuissa on koko omaisuuteni ja ne on piilotettu minulta. Esimies ei halua sekaantua, ei puutu tilanteeseen. Sellainen ilkeä vanhempi nainen, jota en tunne, kävelee ympärillä ja uhittelee. Se ei sano mitään, sen keho vain kertoo, että sillä on yliote, eikä se pelkää käyttää sitä. Liukastelen pitkää käytävää ja etsin laukkujani. Kukaan työkavereista ei sano mitään, eivät puutu tilanteeseen. Olen tehnyt jotain väärin, enkä tiedä mitä, en mitään sellaista mistä minua pitäisi kiusata. Hieroa vaatteitani mutaan ja uhata heittää ylos. Herään ravistellen itseäni ja samassa tulee tekstiviesti. Tiedän, että siellä minua kysytään töihin. Vastasin, etten pääse. Se on totta. En pääse huomenna töihin. Loman keskeyttäminen yhden työvuoron vuoksi ei kannata. Koko päivän palkka menisi matkustamiseen.
Mietin kaikkea sitä, mitä en tiedä. Minun olisi nyt houkuttavaa ajatella, että näin työpaikasta unta, koska siellä minua ajateltiin samalla hetkellä. Looginen osa minusta tietää, että se on todennäköisesti puhdasta sattumaa, mutta se jokin pala minusta toivoo, että maailmassa olisi enemmän kuin se, mikä on havaittavaa, se toivoo jotain muuta.
Eilen kunnioittaakseni kesän valoisinta yötä, lähdin ulos. Kävelin keskustan teitä, kiersin kirkon ja katselin hautausmaalla kiviä ja haistelin kesäyötä. Erään valopylvään päällä istui lokki. Se katseli tutkimusmatkaani muistomerkille. Se ihmetteli yön kulkijaa. Lopulta se hyppäsi siivilleen. Vasta kilometrin käveltyäni ymmärsin sen seuraavan minua. Se teki ympyröitä ylläni, ympäri, ympäri, ympäri. Pysähdyin ja se muutti ympyränsä soikioksi. Lensi aivan pääni päällä. Lokki katsoi kun seurasin sitä katseellani. Se teki kierroksen edessäni ja sitten lähti. Se lensi korkealle ja laskeutui sitten saman valopylvään päälle jatkamaan uniaan.
Meitä oli siis kaksi. Kaksi uteliasta yönkulkijaa ihmettelemässä, hetkenä jolloin aurinko oli aloittamassa taas matkaansa ylöspäin. Miten helppoa olisi luoda Selityksiä. Uteliaan Lokin sisälle voisin laittaa sieluja, joko hyvässä tai pahassa. Sen ajattelemisen sijaan, ettei hiljainen kylätie yleensä tarjoa uteliaille lokeille yösydännä paljolti katseltavaa, voisi kehittää Tarinan. Tarinan, jossa lokki kertoo minulle tulevasta matkastani. Se suojelee tai varoittaa, sen siivissä onkin taikaa, eikä lokin jatkuva näläntunne. Lokki on hakemassa Sieluparkaani ellen Tee Hyvin. Koska Lokki onkin tämän maailman ulkopuolelta, se on otus rajan takaa. Se on vieras ja tänne kuulumaton. Lokki onkin Toisen Puolen halu ja tahto vaikuttaa tänne, meidän maailmaamme.
Minusta löytyy kai aimo annos romantikkoa, joka tahtoisi nähdä kaikessa hyvää, mutta se ei enää onnistu. Huomaan ajattelevani ihmisistä pahaa. Huomaan pitäväni maailmaa välinpitämättömänä ja sattumien kokoon murjomana. Periaatteessa sattumia ei ole. On syiden ja seurausten ketju, joka toimii yhtä varmasti kuin maapallo pyörii. Koska en voi kaikkia niitä syitä ja seuraamuksia nähdä, voin yhtä hyvin kutsua niitä Sattumiksi. Asiat sattuu kun toiset asiat tapahtuu. Vai onko kyseessä sittenkin jotain ihan muuta... Mahdollisuuksia on kutkuttavan paljon.
Olemme ystävän kanssa miettineet uskonnon perustamista. Sen voisi julkistaa tekemällä nettisivun, jolla ilmoittaisimme teesimme. Mitkä ne olisivat? Mikä olisi meidän Totuus maailmasta? Onko Sattumia olemassa vai johtuuko huono tuuri siitä, ettet ole juonut aamiaisella uskonnon tarkasti määräämiä giggeriguu*-juomasekoituksia?
Maailma on muuten aika hieno paikka ja kovin ihmeellinen ilman Selityksiä ja Tarinoitakin. Se, että Lokki on lokki ja evoluutio on sen sen verran uteliaaksi tehnyt on aika uskomaton juttu. Ei tarvita Selityksiä, Perustelut riittää, vai riittääkö?
*Giggeriguu-juomasekoitus sisältää pähkinää, joten pähkinäallergikot eivät valitettavasti pääse kuoleman jälkeiselle ikuiselle Karibian-risteilylle.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
sunnuntai 20. kesäkuuta 2010
Sanoa ylpeänä, että on niin nöyrä, ettei tiedä
Kävin mummolassa. Vielä yksi isovanhemmistani elää kituuttaa elontiellä, muiden kasvaessa hautausmaalla siististi leikattua nurmea. Mummo on aina ollut vetreä. Se on niitä ylimaallisen reippaita ihmisiä, jotka ovat voimansa päivinä valmiita nostamaan vaikka maailman, mikäli siinä vain olisi rivat, joista nostaa. Hänestä on äkkiä tullut vanha. Se on kammottavaa. Hän on sellainen pitkää sitkeää hoikkuutta huokuva tarmonpesä ja äkkiä, oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana hänestä on tullut vanha. 80 vuotta kolkuttelee jo ovella ja näpsäkkä mummo alkaa olla väsynyt kaikkeen sontaan ympärillään. Sonta on lähinnä hänen jälkikasvunsa, jotka vielä neljä-viisikymppisinä jaksavat vaivata äitiparkaansa.
Minun isäni kuoli nuorena. Hän oli vanhin lapsista ja kaikki me tiedämme, että häntä tarvittaisiin nyt. Tarvittaisiin huolehtimaan ihmisestä, joka on aina huolehtinut kaikista muista. Minun mummo on kantanut vastuuta, kantaa edelleen. Sellaisia ihmisiä kuin minun mummo, ei enää tehdä. Sellaista nöyryyttä, joka minun mummossa on, ei enää ole. Kaikki siinä nöyryydessä ei ole hyvää, mutta välillä maailmaa katsellessa miettii, onko meissä kenessäkään enää yhtään nöyryyttä jäljellä.
Tuntuu, että jotkut suorastaan janoavat kokemuksia, jotka saavat meidät tuntemaan nöyryyttä ja kiitollisuutta, koska emme löydä niitä enää itsestämme ja toiset ovat hylänneet nöyryyden kokonaan. Haemme niitä jopa kuolemanvietillä. Onko se nöyryyttä, että hyppää lentokoneesta voidakseen tuntea onnea, koska tietää olevansa elossa. Olen ymmärtänyt, että juuri sen adrenaliinisyöksyn vuoksi sieltä alas tullaan, sen välittäjäainemyrskyn, joka saa tavallisen elämän näyttämään jotenkin valjulta ja toisaalta mielekkäämmältä. Kiitos, että olen ainakin elossa.
Kuitenkin, ainakin minä, jossain sisimmässäni kuvittelen yhä ansaitsevani jotain enemmän. Että jossakin on jokin kirja tai jokin muu, jossa minullekin määräytyy oikeutus onneen. Enkö kuitenkin ole saanut jo niin paljon? Minä vaadin parempaa palvelua elämältä. Miksi? Mikä oikeutus minulla on onneen? Mikä oikeus minulla on saada yhtään sen enempää kuin saan? Onko joku minulle jostain velkaa? Mikä tässä universumissa on sellaista, joka saa sen toimimaan puolestani tai vastaani? Jumala? Minä itse?
Olen maininnut, etten ole uskovainen. Ei siksi, ettenkö tiedä tarvitsevani uskoa, ilman uskoa asioihin jää paikalleen, ei pysty etenemään. Siitä missä tieto loppuu alkaa usko. Emme voi tietää kaikkea, joten on vain uskottava. On uskottava tieteen menetelmiin todistaa itsensä oikeaksi, on luotettava ihmisten luomiin järjestelmiin tiedon jakelussa ja ennen kaikkea on tyydyttävä siihen, että on inhimillinen. Ei tiedä kaikkea, enkä voi vaatia itseltään kaiken tietämistä. En esimerkiksi aina luota aivoihini ja sen kykyyn suodattaa erilleen arvoja ja asenteita tiedosta. Paljon on luonnontieteessä faktaa, kuten vaikka matematiikka, mutta esimerkiksi valtion budjetit voidaan laskea monellakin eri tapaa. Mihin sijoittaminen tuottaa valtiolle suurimman voiton ja mikä on sen voiton yksikkö. Onko se euro tai BKT vai mahdollisimman monen kansalaisen hyvinvointi.
Usko on kuitenkin kovin eri asia kuin uskonto. Uskonto määrittää Totuuden, kaikesta. Sen yhden ja ainoa. Uskonto on aina valtaa ja vallankäyttöä. Oma näkökulmani totuuteen on se, etten tiedä. Tämä lienee se seikka missä olen ihmisenä nöyrin. En ole valmis väittämään tietäväni totuutta. Ymmärrän tarpeen uskoa yliluonnollisiin voimiin ja olen sen valmis toiselle suomaan, kunhan uskova on valmis suomaan minulle vapauden sanoa, etten tiedä. Jos olet uskovana valmis olemaan käyttämättä valtaasi tuomita ja yrittää käännyttää niitä, jotka valitsevat toisin, valitsevat etteivät usko samoin, annan sinulle kunnioitukseni oman valintasi vuoksi, jopa ymmärrän sinua. Sinä saat voimasi uskonnosta, minä uskosta mahdollisuuksiin.
Minun isäni kuoli nuorena. Hän oli vanhin lapsista ja kaikki me tiedämme, että häntä tarvittaisiin nyt. Tarvittaisiin huolehtimaan ihmisestä, joka on aina huolehtinut kaikista muista. Minun mummo on kantanut vastuuta, kantaa edelleen. Sellaisia ihmisiä kuin minun mummo, ei enää tehdä. Sellaista nöyryyttä, joka minun mummossa on, ei enää ole. Kaikki siinä nöyryydessä ei ole hyvää, mutta välillä maailmaa katsellessa miettii, onko meissä kenessäkään enää yhtään nöyryyttä jäljellä.
Tuntuu, että jotkut suorastaan janoavat kokemuksia, jotka saavat meidät tuntemaan nöyryyttä ja kiitollisuutta, koska emme löydä niitä enää itsestämme ja toiset ovat hylänneet nöyryyden kokonaan. Haemme niitä jopa kuolemanvietillä. Onko se nöyryyttä, että hyppää lentokoneesta voidakseen tuntea onnea, koska tietää olevansa elossa. Olen ymmärtänyt, että juuri sen adrenaliinisyöksyn vuoksi sieltä alas tullaan, sen välittäjäainemyrskyn, joka saa tavallisen elämän näyttämään jotenkin valjulta ja toisaalta mielekkäämmältä. Kiitos, että olen ainakin elossa.
Kuitenkin, ainakin minä, jossain sisimmässäni kuvittelen yhä ansaitsevani jotain enemmän. Että jossakin on jokin kirja tai jokin muu, jossa minullekin määräytyy oikeutus onneen. Enkö kuitenkin ole saanut jo niin paljon? Minä vaadin parempaa palvelua elämältä. Miksi? Mikä oikeutus minulla on onneen? Mikä oikeus minulla on saada yhtään sen enempää kuin saan? Onko joku minulle jostain velkaa? Mikä tässä universumissa on sellaista, joka saa sen toimimaan puolestani tai vastaani? Jumala? Minä itse?
Olen maininnut, etten ole uskovainen. Ei siksi, ettenkö tiedä tarvitsevani uskoa, ilman uskoa asioihin jää paikalleen, ei pysty etenemään. Siitä missä tieto loppuu alkaa usko. Emme voi tietää kaikkea, joten on vain uskottava. On uskottava tieteen menetelmiin todistaa itsensä oikeaksi, on luotettava ihmisten luomiin järjestelmiin tiedon jakelussa ja ennen kaikkea on tyydyttävä siihen, että on inhimillinen. Ei tiedä kaikkea, enkä voi vaatia itseltään kaiken tietämistä. En esimerkiksi aina luota aivoihini ja sen kykyyn suodattaa erilleen arvoja ja asenteita tiedosta. Paljon on luonnontieteessä faktaa, kuten vaikka matematiikka, mutta esimerkiksi valtion budjetit voidaan laskea monellakin eri tapaa. Mihin sijoittaminen tuottaa valtiolle suurimman voiton ja mikä on sen voiton yksikkö. Onko se euro tai BKT vai mahdollisimman monen kansalaisen hyvinvointi.
Usko on kuitenkin kovin eri asia kuin uskonto. Uskonto määrittää Totuuden, kaikesta. Sen yhden ja ainoa. Uskonto on aina valtaa ja vallankäyttöä. Oma näkökulmani totuuteen on se, etten tiedä. Tämä lienee se seikka missä olen ihmisenä nöyrin. En ole valmis väittämään tietäväni totuutta. Ymmärrän tarpeen uskoa yliluonnollisiin voimiin ja olen sen valmis toiselle suomaan, kunhan uskova on valmis suomaan minulle vapauden sanoa, etten tiedä. Jos olet uskovana valmis olemaan käyttämättä valtaasi tuomita ja yrittää käännyttää niitä, jotka valitsevat toisin, valitsevat etteivät usko samoin, annan sinulle kunnioitukseni oman valintasi vuoksi, jopa ymmärrän sinua. Sinä saat voimasi uskonnosta, minä uskosta mahdollisuuksiin.
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Kurssi: Huokaus ja kommunikaatio - Suoritettu arvosana: Erinomainen
Hillitsen sappeani taas. Kun olen hermostunut, olen kiukkuinen. Kun hermot ovat pinteessä, löydän itsestäni katkeran marttyyrin, joka vaatii sääliä, kun se ei saa n i i n k i n tärkeitä asioita kuin kokonaista toista kupillista kahvia, vaan ainoastaan puoli kupillista. Katkera marttyyri ei jaksa kuunnella kevyttä vittuilua mistään asiasta. Etenkin siskoni on erikoistunut "kouluttamaan" pikkusisartaan olemaan ottamatta tärkeinä pitämiään asioita niin hirveän vakavasti.
Kumma juttu kun se ei muuten toimi toisin päin. Korjaapa sisartani vaikka puutteellisista faktatiedoista hänelle tärkeässä asiassa, niin saat varautua tiukkaan täysin tunnepohjaiseen väittelyyn kolmevuotiaan taitotasolla. "Noh, kun se vaan on niin." "Eipäs!" "Onpas!" "Eipäs!" "Onpas!" Ja mustat pilvet kerääntyvät siskon kulmien ylle, kun se vetää huulensa tiukoiksi viivoiksi, eikä anna periksi. Meidän perheessä kilpailuvietti meni siskolle 100-0.
Olen vihattava henkilö päivinä jolloin hermoni ovat kireällä. Minä tarvitsen leppoisuutta ja rentoutta. Tiistai oli juoksemista odottamaan. Kauhea kiire odottamaan, ettei myöhästy. Väännät kiloittain tavaraa laukuissa paikasta A paikkaan B ja koko ajan pelkäät ja murehdit jotain. Hikiset vaatteet liimautuvat selkään ja koko ajan pelkäät ja murehdit. Ja se on itsestä kiinni, siis asenteesta. Joskus miettii, olisiko muka helpompaa jos olisi joku toinenkin murehtimassa virtajohdoista ja bussiaikatauluista ja kaikesta muusta, mutta ei. Realisti pitää olla, lähinnä sitä vain kiukkuilisi sen toisenkin hermot pilalle kun tuplatarkistaisi paitsi omat velvollisuutensa myös ne sen toisen jutut. Tai ei antaisi toisen tehdä mitään, kun sitten joutuisi kuitenkin tehdä muka uudelleen, koska oma tapa on tietenkin ainut oikea tapa, kun on sisimmässään hiukan neuroottinen ja jokseenkin yksinkertainen.
Pitäisi ehkä harrastaa enemmän sitä "menköön samaan konkurssiin"- ajattelua, mutta kun ei vain osaa. Sitä pingottelee hermonsa riekaleiksi ja sitten muuttuu raivohulluksi marttyyriksi, jonka mieli tekee kampata junan käytävällä juoksevat ja kiljuvat riiviöt ja sitten mennä korvat höyryten, silmät punaisina raivoamaan niille vastuuttomille vanhemmille, että ettekö te ääliöt tajua, ettei tämä juna ole turvallinen paikka päästää lapsia riehuen juoksemaan sitä yksin päästä päähän, ettekö te näe, tällaisiä minunlaisia hulluja täällä on liikkeellä, joilta menee hermot tällaiseen hommaan!
Sitä sitten kerää itsensä siitä, tuntee syvää häpeää ja tietää olevansa läpeensä paha, miksi sitä muuten niin hulluja ajattelisi. Jesses sentään, pieniä lapsia vasta, kesälomaretkellä, menossa mummolaan, pitämässä hauskaa kuten vain pienet pojat osaa.
Tänään meni kaupassa hermot. Saituus on joillakulla sairautta. Äitini mielestä olen kammottava hedonisti, jota täytyy kaupassa hillitä, ettei se vaan osta mitään turhaa tai ainakaan hyvää tai luoja varjelkoon mitään erikoista. Minä joka pidän ruuanlaitosta, mietin ostaisinko yrittimaustettua tomaattimurskaa vai yrittimaustettua paseerattua tomaattia, sain kuulla, että tavallinen maustamaton tomaattimurska olisi suotavin vaihtoehto, kun on yksinkertaisinta ja halvinta. Turhaa sellaista ylellisyyttä on kuin yrittimausteet 82 sentin arvoisessa tomaattimurskapurkissa.
Ja on muuten turhaa ostaa mustaviinimarjamehua, kun kaapissa on mustaviinimarjahyytelöä, josta saa mehua tehtyä aivan hyvin. Mä luulen, että alan ostaa täysin omat ruokani ja teen niistä vain itselleni ruokaa. Syököön jugurttia ja mysliä. Minä teen lihaa, kastikkeita, lisukkeita, wokkaan kasviksia, laitan välillä jopa ruokakermaa ruokaan. Hyi minua. Pitäisi moista moraalista rappeutumistaan jaksaa hävetä, mutten jaksa. En enää halua. Ylpein tuntemani ihminen on yrittänyt kasvattaa minutkin tuntemaan sairaanloista ylpeyttä nöyryydestä ja tekemään marttyyriudesta voittajuuden ja menestyksen tärkeimmän rakennuspalikan.
Äitini huokailulle ei löydy vertaansa. Syvät, katkerat, surulliset huokailut ovat hänen tunneilmaisunsa perusta. Minut on niillä kasvatettu ja kiltti tyttö osaakin kuulla kaikki ne huokaisujen sävyerot. Äitini mielestä marttyyrius ja tunneilmapiirillä kiristäminen ovat mitä parhain ja hedelmällisin tapa osoittaa mikä on oikein, väärin, hyvää, huonoa, sallittua ja ankarasti kiellettyä. En usko, että tämä on mitenkään harvinainen tapa, etenkään naisten keskuudessa. "Voi kyynel", mikä katkeruus meitä vaivaakaan ja syyllistämällä sekä uhriuttamalla jälkikasvumme on meitä suomalaisia aina tehokkaasti kasvatettu kuriin ja nuhteeseen. Kukapa sitä kapinoimaan ryhtyy kun on tiennyt alusta lähtien olevansa uhri. Saa vain kietoa kaiken murheen ympärilleen ja vetäytyä vihan seinien taakse tuntemaan katkeruutta elämää kohtaan. Partakaveri jakaa pelipanokset niin pirun väärin. Se on jotain ihme tuuria, kun joku voittaa todennäköisyydet ja tekee itsestään jotain. Jotain pahasti on vialla siinä, se on vienyt sen onnen joltain muulta, varmasti minulta. Huijannut. Varastanut. Se Paskapää.
Sitä kaavaa sitä tietysti yrittää selvittää. Ja se on mahdotonta. Mitkä ne oikean menestyksen rakennuspalikat ovat. Mistä joku löytää voiman selvitä jostain, jonka alle toinen tuupertuu. Miksi toisilla tuntuu olevan niin paljon helpompaa. Miksi toisella on menestykseen suorempi tie ja toisilla se vaan tyssää ensimmäiseen mäkeen kerta toisensa perään. Maailma on täynnä uskontoja yrittämään selvittää menestymisen salaisuuksia. Muista rukoilla, kiitä luojaasi ja ole nöyrä sekä vaatimaton.
Mä luulen jääneeni tänään kiinni tästä blogin kirjoittamisesta. Olen tämän pienen koloni pitänyt salaisuutena. Se on Minun. Toisaalta en jaksa välittääkään. Henkilö, joka minut kirjoittamisesta sai kiinni, joko etsii tämän käsiinsä tai ei. Jos hän tänne löytää, se mitä hän näillä tiedolla tekee on hänen asiansa. Minussa on lopulta hassu luottamus. Luulen, luulen hänen ymmärtävän. Jostain syystä luulen niin, ehkä olen väärässä.
Kumma juttu kun se ei muuten toimi toisin päin. Korjaapa sisartani vaikka puutteellisista faktatiedoista hänelle tärkeässä asiassa, niin saat varautua tiukkaan täysin tunnepohjaiseen väittelyyn kolmevuotiaan taitotasolla. "Noh, kun se vaan on niin." "Eipäs!" "Onpas!" "Eipäs!" "Onpas!" Ja mustat pilvet kerääntyvät siskon kulmien ylle, kun se vetää huulensa tiukoiksi viivoiksi, eikä anna periksi. Meidän perheessä kilpailuvietti meni siskolle 100-0.
Olen vihattava henkilö päivinä jolloin hermoni ovat kireällä. Minä tarvitsen leppoisuutta ja rentoutta. Tiistai oli juoksemista odottamaan. Kauhea kiire odottamaan, ettei myöhästy. Väännät kiloittain tavaraa laukuissa paikasta A paikkaan B ja koko ajan pelkäät ja murehdit jotain. Hikiset vaatteet liimautuvat selkään ja koko ajan pelkäät ja murehdit. Ja se on itsestä kiinni, siis asenteesta. Joskus miettii, olisiko muka helpompaa jos olisi joku toinenkin murehtimassa virtajohdoista ja bussiaikatauluista ja kaikesta muusta, mutta ei. Realisti pitää olla, lähinnä sitä vain kiukkuilisi sen toisenkin hermot pilalle kun tuplatarkistaisi paitsi omat velvollisuutensa myös ne sen toisen jutut. Tai ei antaisi toisen tehdä mitään, kun sitten joutuisi kuitenkin tehdä muka uudelleen, koska oma tapa on tietenkin ainut oikea tapa, kun on sisimmässään hiukan neuroottinen ja jokseenkin yksinkertainen.
Pitäisi ehkä harrastaa enemmän sitä "menköön samaan konkurssiin"- ajattelua, mutta kun ei vain osaa. Sitä pingottelee hermonsa riekaleiksi ja sitten muuttuu raivohulluksi marttyyriksi, jonka mieli tekee kampata junan käytävällä juoksevat ja kiljuvat riiviöt ja sitten mennä korvat höyryten, silmät punaisina raivoamaan niille vastuuttomille vanhemmille, että ettekö te ääliöt tajua, ettei tämä juna ole turvallinen paikka päästää lapsia riehuen juoksemaan sitä yksin päästä päähän, ettekö te näe, tällaisiä minunlaisia hulluja täällä on liikkeellä, joilta menee hermot tällaiseen hommaan!
Sitä sitten kerää itsensä siitä, tuntee syvää häpeää ja tietää olevansa läpeensä paha, miksi sitä muuten niin hulluja ajattelisi. Jesses sentään, pieniä lapsia vasta, kesälomaretkellä, menossa mummolaan, pitämässä hauskaa kuten vain pienet pojat osaa.
Tänään meni kaupassa hermot. Saituus on joillakulla sairautta. Äitini mielestä olen kammottava hedonisti, jota täytyy kaupassa hillitä, ettei se vaan osta mitään turhaa tai ainakaan hyvää tai luoja varjelkoon mitään erikoista. Minä joka pidän ruuanlaitosta, mietin ostaisinko yrittimaustettua tomaattimurskaa vai yrittimaustettua paseerattua tomaattia, sain kuulla, että tavallinen maustamaton tomaattimurska olisi suotavin vaihtoehto, kun on yksinkertaisinta ja halvinta. Turhaa sellaista ylellisyyttä on kuin yrittimausteet 82 sentin arvoisessa tomaattimurskapurkissa.
Ja on muuten turhaa ostaa mustaviinimarjamehua, kun kaapissa on mustaviinimarjahyytelöä, josta saa mehua tehtyä aivan hyvin. Mä luulen, että alan ostaa täysin omat ruokani ja teen niistä vain itselleni ruokaa. Syököön jugurttia ja mysliä. Minä teen lihaa, kastikkeita, lisukkeita, wokkaan kasviksia, laitan välillä jopa ruokakermaa ruokaan. Hyi minua. Pitäisi moista moraalista rappeutumistaan jaksaa hävetä, mutten jaksa. En enää halua. Ylpein tuntemani ihminen on yrittänyt kasvattaa minutkin tuntemaan sairaanloista ylpeyttä nöyryydestä ja tekemään marttyyriudesta voittajuuden ja menestyksen tärkeimmän rakennuspalikan.
Äitini huokailulle ei löydy vertaansa. Syvät, katkerat, surulliset huokailut ovat hänen tunneilmaisunsa perusta. Minut on niillä kasvatettu ja kiltti tyttö osaakin kuulla kaikki ne huokaisujen sävyerot. Äitini mielestä marttyyrius ja tunneilmapiirillä kiristäminen ovat mitä parhain ja hedelmällisin tapa osoittaa mikä on oikein, väärin, hyvää, huonoa, sallittua ja ankarasti kiellettyä. En usko, että tämä on mitenkään harvinainen tapa, etenkään naisten keskuudessa. "Voi kyynel", mikä katkeruus meitä vaivaakaan ja syyllistämällä sekä uhriuttamalla jälkikasvumme on meitä suomalaisia aina tehokkaasti kasvatettu kuriin ja nuhteeseen. Kukapa sitä kapinoimaan ryhtyy kun on tiennyt alusta lähtien olevansa uhri. Saa vain kietoa kaiken murheen ympärilleen ja vetäytyä vihan seinien taakse tuntemaan katkeruutta elämää kohtaan. Partakaveri jakaa pelipanokset niin pirun väärin. Se on jotain ihme tuuria, kun joku voittaa todennäköisyydet ja tekee itsestään jotain. Jotain pahasti on vialla siinä, se on vienyt sen onnen joltain muulta, varmasti minulta. Huijannut. Varastanut. Se Paskapää.
Sitä kaavaa sitä tietysti yrittää selvittää. Ja se on mahdotonta. Mitkä ne oikean menestyksen rakennuspalikat ovat. Mistä joku löytää voiman selvitä jostain, jonka alle toinen tuupertuu. Miksi toisilla tuntuu olevan niin paljon helpompaa. Miksi toisella on menestykseen suorempi tie ja toisilla se vaan tyssää ensimmäiseen mäkeen kerta toisensa perään. Maailma on täynnä uskontoja yrittämään selvittää menestymisen salaisuuksia. Muista rukoilla, kiitä luojaasi ja ole nöyrä sekä vaatimaton.
Mä luulen jääneeni tänään kiinni tästä blogin kirjoittamisesta. Olen tämän pienen koloni pitänyt salaisuutena. Se on Minun. Toisaalta en jaksa välittääkään. Henkilö, joka minut kirjoittamisesta sai kiinni, joko etsii tämän käsiinsä tai ei. Jos hän tänne löytää, se mitä hän näillä tiedolla tekee on hänen asiansa. Minussa on lopulta hassu luottamus. Luulen, luulen hänen ymmärtävän. Jostain syystä luulen niin, ehkä olen väärässä.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Tuomion Hiljaiset Tuubat
Epäreilu aamu. Se alkoi puhelimen kiukkuisella soinnilla. Tehokkaan oloinen palkanlaskija halusi tietää, miksi minulla ei ollut enempää työtodistuksia. Jee, siihenhän sitä tahtoo herätä. Tahtoo herätä siihen hiljaisuuteen, joka tuli lauseen, "Noh, kun mulla nyt vaan ei ole enempää työtodistuksia" jälkeen.
Tiedän, että se on erikoista, etten tämän ikäisenä saa vieläkään palvelusvuosilisiä mistään, mutta en minä ainut voi olla. Eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Tehokas palkanlaskija rouva on varmasti elänyt elämänsä perinteisten kaavojen mukaan. On varmasti lukenut ensin ylioppilaaksi tai merkonomiksi ja sitten jatkanut tradenomiksi, mennyt naimisiin ja saanut 1,8 lasta, pettänyt puolisoaan tai tullut petetyksi, ollut töissä ja luonut uraa. Se asuu keskimääräisessä asunnossaan ja harrastaa zumbaa, syö lounaaksi salaatin ja myslipatukan. Se on ostanut kalusteensa Ikeasta ja se tykkää aina silloin tällöin lähteä "tyttöjen kanssa" kaupungille, ja siellä se kuulee kiimaisten miesten lirkutteluja. Niille se nauraa ja tekee pilkkaa ystävilleen niistä miehistä, mutta oikeasti se nauttii, kun se tuntee itsensä kauniimmaksi, älykkäämmäksi ja sellaiseksi, että sillä on kaikki maailman mahdollisuudet vielä valittavana.
Luultavasti hän on mitä mainioin ihminen ja minua vain vituttaa kun heti aamusta saan tehdä tiliä kaiken kanssa. Ennen kahvia jopa, se on epäinhimillistä se. Niin, mitäs minä voi tehdä menneisyydelleni, en mitään. Ei käänny kello takaisin vaikka yrittäisi. En pääse hyppäämään ajassa takaisin päin suojelemaan itseäni sairastumisilta. Ei korjaudu mieli, ei selkä, ei muutkaan sairaudet. En saa vuosia takaisin millään kaupalla, enkä haluaisi.
Totuus on se, että elämä on käynyt paremmaksi. Tätäkin aamua pahempi olisi herätä nuorempana. Heräisi vuosia nuorempana ja tietäisi kaiken sen paskan, mitä saa käydä läpi. En lähtisi siihen enää. Jos huomenna herään 21-vuotiaana, se on siinä. Loppu. Asunnosta haetaan sitten raatoa. Yksi kerta tätä hommaa riittää mainiosti, kiitos vaan.
Siskoni motto on "tavallinen riittää". Miten nerokasta. Tavalliselle ihmiselle, tavallista elämää. Kaikki erikoinen tuo vain ongelmia. Kun ei mene elämä normaalien kaavojen mukaan, saa vain esimerkiksi kuultavakseen hiljaisuutta tehokkailta palkanlaskijoilta. Liika raha sotkee siihen tottumattoman, eikä menestyskään sovi kaikille. Tavallista siis.
Tiedän, että se on erikoista, etten tämän ikäisenä saa vieläkään palvelusvuosilisiä mistään, mutta en minä ainut voi olla. Eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Tehokas palkanlaskija rouva on varmasti elänyt elämänsä perinteisten kaavojen mukaan. On varmasti lukenut ensin ylioppilaaksi tai merkonomiksi ja sitten jatkanut tradenomiksi, mennyt naimisiin ja saanut 1,8 lasta, pettänyt puolisoaan tai tullut petetyksi, ollut töissä ja luonut uraa. Se asuu keskimääräisessä asunnossaan ja harrastaa zumbaa, syö lounaaksi salaatin ja myslipatukan. Se on ostanut kalusteensa Ikeasta ja se tykkää aina silloin tällöin lähteä "tyttöjen kanssa" kaupungille, ja siellä se kuulee kiimaisten miesten lirkutteluja. Niille se nauraa ja tekee pilkkaa ystävilleen niistä miehistä, mutta oikeasti se nauttii, kun se tuntee itsensä kauniimmaksi, älykkäämmäksi ja sellaiseksi, että sillä on kaikki maailman mahdollisuudet vielä valittavana.
Luultavasti hän on mitä mainioin ihminen ja minua vain vituttaa kun heti aamusta saan tehdä tiliä kaiken kanssa. Ennen kahvia jopa, se on epäinhimillistä se. Niin, mitäs minä voi tehdä menneisyydelleni, en mitään. Ei käänny kello takaisin vaikka yrittäisi. En pääse hyppäämään ajassa takaisin päin suojelemaan itseäni sairastumisilta. Ei korjaudu mieli, ei selkä, ei muutkaan sairaudet. En saa vuosia takaisin millään kaupalla, enkä haluaisi.
Totuus on se, että elämä on käynyt paremmaksi. Tätäkin aamua pahempi olisi herätä nuorempana. Heräisi vuosia nuorempana ja tietäisi kaiken sen paskan, mitä saa käydä läpi. En lähtisi siihen enää. Jos huomenna herään 21-vuotiaana, se on siinä. Loppu. Asunnosta haetaan sitten raatoa. Yksi kerta tätä hommaa riittää mainiosti, kiitos vaan.
Siskoni motto on "tavallinen riittää". Miten nerokasta. Tavalliselle ihmiselle, tavallista elämää. Kaikki erikoinen tuo vain ongelmia. Kun ei mene elämä normaalien kaavojen mukaan, saa vain esimerkiksi kuultavakseen hiljaisuutta tehokkailta palkanlaskijoilta. Liika raha sotkee siihen tottumattoman, eikä menestyskään sovi kaikille. Tavallista siis.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Jokohan
Jokohan olisin saanut pääni takapuolestani ja samalla lakkaisin kiroilemasta kirjoituksissani. Vihaisena kiroilen kuin turkin lappalainen, valitettavasti. Lueskelin merkintöjäni ja mietin pitäisikö laittaa tänne jokin laskuri, kirosanalaskuri nimittäin. Hmmm... no, mitäpä väliä.
Joskus vuosia sitten jouduin tyhmään onnettomuuteen. Kaaduin käteni päälle, kun tuossa samaisessa kädessäni oli kaksi juomalasia. Lasit murskaantuivat ja tekivät kämmeneeni pieniä syviä haavoja. Sitten ajeltiin puupää-autolla ensiapuun puhdistettavaksi ja tikattavaksi. Nuori lääkäripoika ruiskutteli kämmeneeni puudutusainetta kerta toisensa jälkeen, mutta yhä otti kipeää. "Ikuisesti Lady Like" makasi hoitopöydällä ja päästeli suustaan mitä karkeinta tekstiä. Se puudutusaineen lisääminenkin sattui ja minä huusin kaikkia piruja ja pakanajumalia avukseni ja taisin kutsua lääkäriäkin muutamalla rumalla sanalla. Hoitaja (vanha, kaiken nähnyt kurppa) jo arveli minun huijaavan, mutta lääkäri onneksi tajusi, etten minä, kaikin puolin kiltti ihminen, soiluaisi perkeleitä ja saatanoita ihan turhasta. Lähtiessään se ovelta huikkasi, että toivoi ettei muisteta pahalla. En osannut siinä kohtaa enää kuin hörähtää sellaisen syvältä tulevan väsyneen naurunhörinän.
Lopputulos on se, että vasemman käden pikkusormi ei toimi vieläkään kunnolla. Sieltä kai vioittui jokin hermo, eikä se tuosta enää muuksi muutu. Olen muuten melkein kaikista äärilaidoistani toimintakyvyltäni puutteellinen. Oikea pikkurilli vahingoittui lapsuudessani eräässä traagisessa "10 tikkua laudalla"-onnettomuudessa ja vasen pikkuvarvas menetti toimintakykynsä selkäongelmien yhdeydessä. Nyt odotellaan, koska tuo oikea pikkuvarvas kokee kohtalonsa. Olen ihan varma, että vielä jonain kauniina päivänä myös sekin kutale lakkaa toimimasta.
Pakkaaminen. Tiedän, että on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Minä en kuulu siihen joukkoon. Se herättää liikaa paniikin aiheita ja yleensä päättyy siihen, että otan mukaani kaiken. Aivan kaiken. Jälkeeni jää tyhjinä heiluvat henkarit ja tyhjät kaapit, kun lopulta en kuitenkaan tarvinnut mukaan ottamista tavaroistani suurinta osaa. Neuroottinen ihmisparka.
Tänään siis Hollanti-Tanska, Japani-Kamerun, Italia-Paragua ja tavaran mättäminen laukkuun.
Joskus vuosia sitten jouduin tyhmään onnettomuuteen. Kaaduin käteni päälle, kun tuossa samaisessa kädessäni oli kaksi juomalasia. Lasit murskaantuivat ja tekivät kämmeneeni pieniä syviä haavoja. Sitten ajeltiin puupää-autolla ensiapuun puhdistettavaksi ja tikattavaksi. Nuori lääkäripoika ruiskutteli kämmeneeni puudutusainetta kerta toisensa jälkeen, mutta yhä otti kipeää. "Ikuisesti Lady Like" makasi hoitopöydällä ja päästeli suustaan mitä karkeinta tekstiä. Se puudutusaineen lisääminenkin sattui ja minä huusin kaikkia piruja ja pakanajumalia avukseni ja taisin kutsua lääkäriäkin muutamalla rumalla sanalla. Hoitaja (vanha, kaiken nähnyt kurppa) jo arveli minun huijaavan, mutta lääkäri onneksi tajusi, etten minä, kaikin puolin kiltti ihminen, soiluaisi perkeleitä ja saatanoita ihan turhasta. Lähtiessään se ovelta huikkasi, että toivoi ettei muisteta pahalla. En osannut siinä kohtaa enää kuin hörähtää sellaisen syvältä tulevan väsyneen naurunhörinän.
Lopputulos on se, että vasemman käden pikkusormi ei toimi vieläkään kunnolla. Sieltä kai vioittui jokin hermo, eikä se tuosta enää muuksi muutu. Olen muuten melkein kaikista äärilaidoistani toimintakyvyltäni puutteellinen. Oikea pikkurilli vahingoittui lapsuudessani eräässä traagisessa "10 tikkua laudalla"-onnettomuudessa ja vasen pikkuvarvas menetti toimintakykynsä selkäongelmien yhdeydessä. Nyt odotellaan, koska tuo oikea pikkuvarvas kokee kohtalonsa. Olen ihan varma, että vielä jonain kauniina päivänä myös sekin kutale lakkaa toimimasta.
Pakkaaminen. Tiedän, että on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Minä en kuulu siihen joukkoon. Se herättää liikaa paniikin aiheita ja yleensä päättyy siihen, että otan mukaani kaiken. Aivan kaiken. Jälkeeni jää tyhjinä heiluvat henkarit ja tyhjät kaapit, kun lopulta en kuitenkaan tarvinnut mukaan ottamista tavaroistani suurinta osaa. Neuroottinen ihmisparka.
Tänään siis Hollanti-Tanska, Japani-Kamerun, Italia-Paragua ja tavaran mättäminen laukkuun.
| The Daily Show With Jon Stewart | Mon - Thurs 11p / 10c | |||
| World Cup 2010: Into Africa - Two Teams, One Cup | ||||
| ||||
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
La Furia Roja - The Red Fury
Se tarttui. Kiire äitini äänessä, soitto, tule kotiin, veljesi on tulossa, tule kotiin. Se lähtee kiireenä hänestä ja on lopulta suruna minussa. Minäkö se sitten olen, joka tuhoaa äidin kuvan hetkestä, jolloin koko perhe on kotona yhtä aikaa. Koko perhe, edes hetken yhdessä. Minäkö se olen, joka ei pääse. Minä, ja vain koska en saanut vietyä kirjaston kirjoja, käytyä Kelassa, soitettua sossuun. Kiire tarttuu puhelimessa ja syöksee minut syyllisyyden tuntoiseen suruun. Sanoin, etten pääse ennen tiistaita. Veli voi olla silloin jo matkalla takaisin omaan kiireelliseen elämäänsä. Eikä ole muuta kuin minä, jota voin syyttää saamattomuudestani, siitä etten pääse jo tänään tai edes huomenna.
Olen vihainen veljelle. Se paskapää ei taas paljon ajattele. En tiedä mihin purkaa ajatukseni ja tunteeni. Minä olen samanlainen. Vaadin toisilta liikaa. Tämä viikko on ollut helvetti tajutessani taas sen miten kammottava ihminen olen. Vihan koko kirjo on vieraillut luonani. Syyllisyyttä, katkeruutta, pelkoa ja vihaa. En jaksa olla kiinnostunut nyt mistään, kenestäkään. En välitä nyt. En jaksa olla kiinnostunut. Olen kietonut itseni vihaan ja myös siksi olen paskakasa, joka ei mitään ansaitse. Olen arvoton. Kamala, inhottava, viheliäinen ihminen. En halua olla kenenkään kanssa puheissa nyt, koska en siedä itseäni. Pelkään, että jokainen sanani heijastelee vihaani itseni kohtaan. Että oma vihani itseäni kohtaan näyttäytyy vihana muita kohtaan.
Huono päivä muutenkin. Näin viime yönä unta, että löysin koirani pennut. Se oli saanut ne tietämättäni. Ne olivat sekarotuisia piskejä ja minulle sanottiin, että voin niistä valita kummman haluan. Halusin kummatkin, mutten tiedä, miksi en olisi saanut kumpaakin. Toinen näytti koiraltani, toinen oli luonteeltaan koirani. Sofian valinta. Halusin kummatkin. Tunsin syyllisyyttä, koska en ollut huolehtinut niistä, että ne pienet pennut olivat olleet heitteillä 2 vuotta. Sitten aloin kysellä, miten ne voivat olla näin pieniä ja kun koirani kuolemastakin on jo pitempi aika? Ne pehmeät ihanat olennot kiipeilivät syliini, enkä tiennyt miten toimia. Halusin kummatkin. Kipeästi. Yritin tehdä päätöstä kumman valitsen ja tunsin jokaisen perustelun mahdolliselle valinnalle olevan täydellinen esimerkki vittupäisyydestäni. Miten muka voisin valita. Minä, paskapää.
Televisio on täynnä jalkapalloa, minua ei haittaa. Rakastan penkkiurheilua. Se on viihdettä. Jalkapallopeli on parhaimmillaan parempi kuin vastaavan mittainen hyvä elokuva. Katson paljon mielummin hyvän jalkapallo-ottelun kuin huonon elokuvan. Yritin saada siivottua ennen päivän ensimmäisen ottelun alkamista. Mutta ei, liikaa siivoamista. Minun on siivottava kunnolla, koska en tiedä koska palaan takaisin. Kukkien vuoksi on kai käytävä heinäkuussa. Käväistävä kastelemassa ne.
Voi itku. Minulla on niin paha olo. Tuskainen, paha olo. Nyt katson jalkapalloa, siivoilen samalla ja yritän unohtaa vihani.
Hyviä syitä katsoa jalkapalloa (nämä ovat nyt sitten niitä makuasioita taas):
Niin, ja vastaus on Espanja. Kannustamani joukkue on Espanja. La Furia Roja - Punainen Raivo.
Olen vihainen veljelle. Se paskapää ei taas paljon ajattele. En tiedä mihin purkaa ajatukseni ja tunteeni. Minä olen samanlainen. Vaadin toisilta liikaa. Tämä viikko on ollut helvetti tajutessani taas sen miten kammottava ihminen olen. Vihan koko kirjo on vieraillut luonani. Syyllisyyttä, katkeruutta, pelkoa ja vihaa. En jaksa olla kiinnostunut nyt mistään, kenestäkään. En välitä nyt. En jaksa olla kiinnostunut. Olen kietonut itseni vihaan ja myös siksi olen paskakasa, joka ei mitään ansaitse. Olen arvoton. Kamala, inhottava, viheliäinen ihminen. En halua olla kenenkään kanssa puheissa nyt, koska en siedä itseäni. Pelkään, että jokainen sanani heijastelee vihaani itseni kohtaan. Että oma vihani itseäni kohtaan näyttäytyy vihana muita kohtaan.
Huono päivä muutenkin. Näin viime yönä unta, että löysin koirani pennut. Se oli saanut ne tietämättäni. Ne olivat sekarotuisia piskejä ja minulle sanottiin, että voin niistä valita kummman haluan. Halusin kummatkin, mutten tiedä, miksi en olisi saanut kumpaakin. Toinen näytti koiraltani, toinen oli luonteeltaan koirani. Sofian valinta. Halusin kummatkin. Tunsin syyllisyyttä, koska en ollut huolehtinut niistä, että ne pienet pennut olivat olleet heitteillä 2 vuotta. Sitten aloin kysellä, miten ne voivat olla näin pieniä ja kun koirani kuolemastakin on jo pitempi aika? Ne pehmeät ihanat olennot kiipeilivät syliini, enkä tiennyt miten toimia. Halusin kummatkin. Kipeästi. Yritin tehdä päätöstä kumman valitsen ja tunsin jokaisen perustelun mahdolliselle valinnalle olevan täydellinen esimerkki vittupäisyydestäni. Miten muka voisin valita. Minä, paskapää.
Televisio on täynnä jalkapalloa, minua ei haittaa. Rakastan penkkiurheilua. Se on viihdettä. Jalkapallopeli on parhaimmillaan parempi kuin vastaavan mittainen hyvä elokuva. Katson paljon mielummin hyvän jalkapallo-ottelun kuin huonon elokuvan. Yritin saada siivottua ennen päivän ensimmäisen ottelun alkamista. Mutta ei, liikaa siivoamista. Minun on siivottava kunnolla, koska en tiedä koska palaan takaisin. Kukkien vuoksi on kai käytävä heinäkuussa. Käväistävä kastelemassa ne.
Voi itku. Minulla on niin paha olo. Tuskainen, paha olo. Nyt katson jalkapalloa, siivoilen samalla ja yritän unohtaa vihani.
Hyviä syitä katsoa jalkapalloa (nämä ovat nyt sitten niitä makuasioita taas):
Niin, ja vastaus on Espanja. Kannustamani joukkue on Espanja. La Furia Roja - Punainen Raivo.
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Kela-pommittaja in making
Tuntuu, ettei päässä ole ajatuksia kun on kipeä. Sitä koko ajatustoiminta keskittyy vatsaan nyt. Mistäköhän se on nyt niin vihainen, luultavasti lääkkeistä. Aloin napsia nappejani taas. Pienistä annoksista pitäisi malttaa lähteä. Taisin aloittaa jonkun liian kovalla määrällä. Tai se on vihainen koska minäkin olen.
Pitäisi keksiä miten saa kirjansa palautettua toisen paikkakunnan kirjastoon. Kumpi lienee kalliinpaa hypätä huomenna bussiin vai laittaa ne postissa. Kumpaankaan ei olisi rahaa. Raha-asiat on siitä pirullisia, että yhden kuukauden rahaongelmat ei ole koskaan vain yhden kuukauden ongelmia. Todellisuudessa ne heijastelee monta kuukautta eteenpäin. Toukokuun yllätysmenot aiheuttaa koko hiton kesäksi ongelmia. Kökkö! Hitto miten pitäisi tajuta ajatella normaalielämän juttuja enemmän, ei haihatteluja. Kukaan ei hyödy siitä, että pohdin typeriä juttuja sen sijaan, että miettisin realistisesti, mitä tapahtuu ihan oikeasti. Minä muuten kaikkein vähiten. Vituttaa tämä jatkuva rahan kanssa sotkeminen kuin mustaihoista aikamatkaajaa 1700-luvun Alabamassa.
Olen läpeeni kyllästynyt nyt. Kylkeen pistää ja tuntuu, että päälläni on jokin ihme kanahka, vaikka olen juuri käynyt suihkussa. Se on tuo kipu, se ei anna tilaa järjelle. Olen menossa kaverin kanssa kahville. Tekee mieli perua, mutten voi, olen ihan tarpeeksi siirtänyt tätäkin tapaamista ja ihan syyttä. Ottaa päähän tämä saamattomuus kuin mehiläistä muovikukassa.
En ole paljon kirjoittanut tällä viikolla tänne. Ehkä siksi, että luen tätäkin merkintää syvässä itseinhossa. Valittamista, tyhjää paskapuhetta, on taas olotila, että voisi poistaa koko perkeleen blogi. Edes kirjoittaminen ei rauhoita nyt, se ei anna mitään nyt, ei järjestä ajatuksia päässäni, pura tunteitani. Olen täynnä yhtä paskaa nyt kuin Meksikonlahti öljyä.
Minä olen mustaa hapanta paskaa sylkevä otus. Kiukkuinen, vihainen, rasittava, paskapäinen, pahoinvoiva kusipää. Sappi nousee vatsasta kurkkuun ja kiukku nousee kyyneleiksi. Viha jäytää jähmeitä lihaksia.
Tapasin tällä viikolla ihmisen, jota totesin inhoavani puhtaasti ja hartaasti. Sietokykyni on yleensä samassa luokassa nautaeläinten kanssa, mutta tämä ihminen soitteli ärsytyskynnystäni joka tasolla. Hänessä nousi pintaan kaikki halveksimani piirteet hillitön perusteeton ylpeys, vittumaisuus, pinnallisuus, typeryys, teennäisyys, röyhkeys ja yleinen kusipäisyys.
Menen hämilleni sellaista kohdatessani. Kun suomenkielinen ihminen toteaa kadottavansa suomen kielen sanoja, koska ajattelee englanniksi, koen raivoa. Kun ihminen valehtelee huonosti päin naamaani pelastaaksen perseensä, mitä ilmeisemmällä tavalla, tunnen tikahtuvani kiukkuun. Kun ihminen on eri mieltä kanssani jokaikisessä asiassa periaatteen vuoksi, tunnen ärtymystä. Kun ihminen kohtelee minua kuin totaalista idioottia, toimiessaan itse typerällä tavalla, olen vittuuntunut. Kun ihminen sössii asiat, eikä kuuntele ehdotuksiani, koska hän ei pysty ymmärtää mahdollisuutta, että minäkin voisin jotain osata, tunnen vihaa.
Ja pahinta on, että olin asemassa, jossa en voinut tehdä mitään. Vedän kasvoilleni mahdollisimman tyhjän ilmeen ja toivon, ettei minusta näy se kaikki mitä sisälläni tapahtuu. Ensin hämmennyn ja mietin, mitä perhanaa tässä nyt taas tapahtuu, sitten tulee se oivallus, että ei perkele, tuo saatanan paskakasa on tosissaan, sitten lasket titaanista valmistetut seinät ympärillesi ja toivot, ettei kukaan huomaa. Pakenet lammasmaisten ilmeiden taakse, toivot, ettei sinua huomata.
Sitten kotona kirut paskaa tuuriasi kohdatessasi kusipäitä, joille et mahda mitään, koska olet syvästi ja hyvästi vanhempiesi kauniisti kasvattama. Sinut on kasvatettu kiltteyteen, nöyryyteen ja ennen kaikkea, sinut on kasvatettu olemaan se fiksumpi. Sinut on kasvatettu jättämään kusipäät omaan arvoonsa. Että olet se parempi, suurempi, fiksumpi ihminen, ja että useimmiten se on parempi niin, teet sillä itsellesi palveluksen. Että todellinen viisaus saa muka palkkansa vielä, että se tulee lopulta arvostuksena ja kunnioituksena niiden ihmisten taholta, joilla on väliä.
Luulen, ettei niin käy oikeasti. En usko, että niin tapahtuu. Silti teen niin. Ja lopulta minä, suuri, viisas ihminen mielummin huudan raivonhuutoni anonyymisti netissä. Ilmaisen pyhän vihani kaiken maaiilman paskapäihin täällä. Omassa privaatissa julkisuudessani. Toivon laajojen kaistojen vievän vihani maailmalle ilman karman kosketusta. Minäkin olen vihainen, vaikka olen nauta. Pitkämielisesti kuuntelen paskajuttujen putoillessa typeryksien huulilta ja sisälläni olen yhtä vittuuntunut kuin kuka muu tahansa.
En pommita yhtään mitään. Saan lopulta vain vatsani kipeäksi ja lihakseni jumiin raivostani. Siihenhän se jää. Käyn ostamassa räjähdysaineiden sijasta närästyslääkkeitä ja maitohappobakteereita, ehkä jopa lääkehiiltä jos ihan hurjaksi ryhdyn.
Pitäisi keksiä miten saa kirjansa palautettua toisen paikkakunnan kirjastoon. Kumpi lienee kalliinpaa hypätä huomenna bussiin vai laittaa ne postissa. Kumpaankaan ei olisi rahaa. Raha-asiat on siitä pirullisia, että yhden kuukauden rahaongelmat ei ole koskaan vain yhden kuukauden ongelmia. Todellisuudessa ne heijastelee monta kuukautta eteenpäin. Toukokuun yllätysmenot aiheuttaa koko hiton kesäksi ongelmia. Kökkö! Hitto miten pitäisi tajuta ajatella normaalielämän juttuja enemmän, ei haihatteluja. Kukaan ei hyödy siitä, että pohdin typeriä juttuja sen sijaan, että miettisin realistisesti, mitä tapahtuu ihan oikeasti. Minä muuten kaikkein vähiten. Vituttaa tämä jatkuva rahan kanssa sotkeminen kuin mustaihoista aikamatkaajaa 1700-luvun Alabamassa.
Olen läpeeni kyllästynyt nyt. Kylkeen pistää ja tuntuu, että päälläni on jokin ihme kanahka, vaikka olen juuri käynyt suihkussa. Se on tuo kipu, se ei anna tilaa järjelle. Olen menossa kaverin kanssa kahville. Tekee mieli perua, mutten voi, olen ihan tarpeeksi siirtänyt tätäkin tapaamista ja ihan syyttä. Ottaa päähän tämä saamattomuus kuin mehiläistä muovikukassa.
En ole paljon kirjoittanut tällä viikolla tänne. Ehkä siksi, että luen tätäkin merkintää syvässä itseinhossa. Valittamista, tyhjää paskapuhetta, on taas olotila, että voisi poistaa koko perkeleen blogi. Edes kirjoittaminen ei rauhoita nyt, se ei anna mitään nyt, ei järjestä ajatuksia päässäni, pura tunteitani. Olen täynnä yhtä paskaa nyt kuin Meksikonlahti öljyä.
Minä olen mustaa hapanta paskaa sylkevä otus. Kiukkuinen, vihainen, rasittava, paskapäinen, pahoinvoiva kusipää. Sappi nousee vatsasta kurkkuun ja kiukku nousee kyyneleiksi. Viha jäytää jähmeitä lihaksia.
Tapasin tällä viikolla ihmisen, jota totesin inhoavani puhtaasti ja hartaasti. Sietokykyni on yleensä samassa luokassa nautaeläinten kanssa, mutta tämä ihminen soitteli ärsytyskynnystäni joka tasolla. Hänessä nousi pintaan kaikki halveksimani piirteet hillitön perusteeton ylpeys, vittumaisuus, pinnallisuus, typeryys, teennäisyys, röyhkeys ja yleinen kusipäisyys.
Menen hämilleni sellaista kohdatessani. Kun suomenkielinen ihminen toteaa kadottavansa suomen kielen sanoja, koska ajattelee englanniksi, koen raivoa. Kun ihminen valehtelee huonosti päin naamaani pelastaaksen perseensä, mitä ilmeisemmällä tavalla, tunnen tikahtuvani kiukkuun. Kun ihminen on eri mieltä kanssani jokaikisessä asiassa periaatteen vuoksi, tunnen ärtymystä. Kun ihminen kohtelee minua kuin totaalista idioottia, toimiessaan itse typerällä tavalla, olen vittuuntunut. Kun ihminen sössii asiat, eikä kuuntele ehdotuksiani, koska hän ei pysty ymmärtää mahdollisuutta, että minäkin voisin jotain osata, tunnen vihaa.
Ja pahinta on, että olin asemassa, jossa en voinut tehdä mitään. Vedän kasvoilleni mahdollisimman tyhjän ilmeen ja toivon, ettei minusta näy se kaikki mitä sisälläni tapahtuu. Ensin hämmennyn ja mietin, mitä perhanaa tässä nyt taas tapahtuu, sitten tulee se oivallus, että ei perkele, tuo saatanan paskakasa on tosissaan, sitten lasket titaanista valmistetut seinät ympärillesi ja toivot, ettei kukaan huomaa. Pakenet lammasmaisten ilmeiden taakse, toivot, ettei sinua huomata.
Sitten kotona kirut paskaa tuuriasi kohdatessasi kusipäitä, joille et mahda mitään, koska olet syvästi ja hyvästi vanhempiesi kauniisti kasvattama. Sinut on kasvatettu kiltteyteen, nöyryyteen ja ennen kaikkea, sinut on kasvatettu olemaan se fiksumpi. Sinut on kasvatettu jättämään kusipäät omaan arvoonsa. Että olet se parempi, suurempi, fiksumpi ihminen, ja että useimmiten se on parempi niin, teet sillä itsellesi palveluksen. Että todellinen viisaus saa muka palkkansa vielä, että se tulee lopulta arvostuksena ja kunnioituksena niiden ihmisten taholta, joilla on väliä.
Luulen, ettei niin käy oikeasti. En usko, että niin tapahtuu. Silti teen niin. Ja lopulta minä, suuri, viisas ihminen mielummin huudan raivonhuutoni anonyymisti netissä. Ilmaisen pyhän vihani kaiken maaiilman paskapäihin täällä. Omassa privaatissa julkisuudessani. Toivon laajojen kaistojen vievän vihani maailmalle ilman karman kosketusta. Minäkin olen vihainen, vaikka olen nauta. Pitkämielisesti kuuntelen paskajuttujen putoillessa typeryksien huulilta ja sisälläni olen yhtä vittuuntunut kuin kuka muu tahansa.
En pommita yhtään mitään. Saan lopulta vain vatsani kipeäksi ja lihakseni jumiin raivostani. Siihenhän se jää. Käyn ostamassa räjähdysaineiden sijasta närästyslääkkeitä ja maitohappobakteereita, ehkä jopa lääkehiiltä jos ihan hurjaksi ryhdyn.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
I am Jack's colon. I am Jack's cold sweat. I am Jack's smirking revenge. I am Jack's broken heart. I am Jack's inflamed sense of rejection. I am Jack's wasted life. I am Jack's complete lack of surprise.
Aamulla olin bussissa paniikki. Olin puhdas ahdistus ruumiissani. Ei ollut muuta kuin paniikki. Tunsin itseni lihaksi muuttuneeksi tunteeksi. Keuhkoputken kiinni painuvat lihakset. Vatsan kouristelevat seinämät. Selän kiukkuiset vihlaukset. Nykivät pakkomielteisesti tärisevät raajat. Liian tiukat hermot. Suolten vihainen jyskyttäminen.
9 tuntia myöhemmin selkäranka alkoi antaa periksi. Se lähetti tärinöitä pitkin ruumista, olin paluumatkalla. Hermot aloittivat oman pitkän paluumatkansa normaalimpaan. Bussissa tunne kuin joku kävelisi haudallani. Se on outoja selästä lähteviä tuntemuksia. Hervottomia, tahdottomia vavahduksia, kylmiä pahanenteisiä väreitä selässä. Mieleen tulee vainoharhat. Se miten jokainen näkee sinut, katsoo vierestä hajoamistasi. Katseet täynnä halveksuntaa. Vihaisia halveksuvia katseita takapenkkiläisiltä.
Rationaalinen minä tietää, että hermot ne vain paukahtelevat paikoilleen. Keho palautuu jännitystilasta. Aivot kiukuttelevat koettuaan kovia. Ja silti joudun pakottaa itseni uskomaan, etten ole salaliiton kohde. Pakotan itseni järjelliseen muotoon, olen muutakin kuin ruumiiksi tullut tunne.
Nyt ole äärettömän väsynyt. Kävelin pitkästi pysäkiltä tuhotakseni edes hiukan kehostani jännitteitä. Nyt mietin, miten rentoutuisin. Yöllä olisi hiukan edes nukuttava. Tässä on kierrettä valmiina alkamaan taas.
Kiukustuin eilen äidille puhelimessa. Soitti hyvää tarkoittaen, halusi tietää mikä on olo. Hysteria iski päälle. Sanoin, että hajoilen. Että se on rankka päivä tulossa, mutta tiedän, mitä on tehtävä. Olen valinnut terveyden. Jos olisin syvemmällä, en jaksaisi, jos olisin paremmin pinnalla olisi helpompaa. Nyt soudetaan välitilassa, jossa vietit ja vaistot tappelee järjen kanssa. Olisi helpompaa jäädä kotiin, mutta seuraukset olisivat vaikeita, uppoaisin syvemmälle, enkä ehkä pääsisi ylös. Hiuksen hienoja eroja jaksamisessa. On kaksi tietä, toinen on luovuttaa ja toinen taistella. Hapuilen etsien rajoja, asioiden tekeminen tekee hyvää. Tavoitteet ja niiden saavuttaminen tekevät hyvää. Ajatus taistelemisesta lohduttaa. Hanskat eivät vielä ole naulassa, voin tehdä asioita tässä vaiheessa. Ennen kuin on liian myöhäistä.
Olen siis kuitenkin oppinut jotain. Olen hitusen viisaampi.
Olen Ainan väsyneet hermot.
9 tuntia myöhemmin selkäranka alkoi antaa periksi. Se lähetti tärinöitä pitkin ruumista, olin paluumatkalla. Hermot aloittivat oman pitkän paluumatkansa normaalimpaan. Bussissa tunne kuin joku kävelisi haudallani. Se on outoja selästä lähteviä tuntemuksia. Hervottomia, tahdottomia vavahduksia, kylmiä pahanenteisiä väreitä selässä. Mieleen tulee vainoharhat. Se miten jokainen näkee sinut, katsoo vierestä hajoamistasi. Katseet täynnä halveksuntaa. Vihaisia halveksuvia katseita takapenkkiläisiltä.
Rationaalinen minä tietää, että hermot ne vain paukahtelevat paikoilleen. Keho palautuu jännitystilasta. Aivot kiukuttelevat koettuaan kovia. Ja silti joudun pakottaa itseni uskomaan, etten ole salaliiton kohde. Pakotan itseni järjelliseen muotoon, olen muutakin kuin ruumiiksi tullut tunne.
Nyt ole äärettömän väsynyt. Kävelin pitkästi pysäkiltä tuhotakseni edes hiukan kehostani jännitteitä. Nyt mietin, miten rentoutuisin. Yöllä olisi hiukan edes nukuttava. Tässä on kierrettä valmiina alkamaan taas.
Kiukustuin eilen äidille puhelimessa. Soitti hyvää tarkoittaen, halusi tietää mikä on olo. Hysteria iski päälle. Sanoin, että hajoilen. Että se on rankka päivä tulossa, mutta tiedän, mitä on tehtävä. Olen valinnut terveyden. Jos olisin syvemmällä, en jaksaisi, jos olisin paremmin pinnalla olisi helpompaa. Nyt soudetaan välitilassa, jossa vietit ja vaistot tappelee järjen kanssa. Olisi helpompaa jäädä kotiin, mutta seuraukset olisivat vaikeita, uppoaisin syvemmälle, enkä ehkä pääsisi ylös. Hiuksen hienoja eroja jaksamisessa. On kaksi tietä, toinen on luovuttaa ja toinen taistella. Hapuilen etsien rajoja, asioiden tekeminen tekee hyvää. Tavoitteet ja niiden saavuttaminen tekevät hyvää. Ajatus taistelemisesta lohduttaa. Hanskat eivät vielä ole naulassa, voin tehdä asioita tässä vaiheessa. Ennen kuin on liian myöhäistä.
Olen siis kuitenkin oppinut jotain. Olen hitusen viisaampi.
Olen Ainan väsyneet hermot.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Mitä kuuluu Marja-Leena?
Aina välillä mietin exää. Mietin mitä kuuluu miehelle, johon rakastuin niin tulisesti vuosia sitten. Kaksi masentunutta, elämässä pettynyttä, varovasti tunnustellen jakoi elämää puhelimessa. Kaukosuhde toisaalta pelasti ja toisaalta eväsi mahdollisuudet. Mietin välillä onkohan hän vielä elossa. Pidin kauan hänestä kiinni vain koska pelkäsin hänen uppoavan, vaikka tiesin, ettei suhde tehnyt minulle hyvää. Jos yrityksestä jaetaan pisteitä, meillä olisi lopulta ollut niitä aikamoinen kasa.
Mitäköhän sinulle kuuluu? Olen pahoillani, että lopulta päästin irti. Molemmat tiesi sen vielä tapahtuvan.
Hän on ainoa mies, joka koskaan on minua edes jotenkin ymmärtänyt. Ainoa mies, joka on omalla älyllään ja huumorillaan saanut minut tuntemaan rakkautta. Hän tiesi monista asioista, kuunteli ja puhui. Sellainen mies, joka itkee ja puhuu asioista suoraan. Ja minä tiesin, ettei koskaan tarkoittanut pahaa. Hän ei leikkinyt, ei pelannut. Puhui vain ja minä tein työtä päästäkseni sinne hänen sydämeen, siksi se luovuttaminenkin oli niin vaikeaa. Otin isosti riskejä hänen kanssaan ja poltin itseni.
Psykoottinen masennus. Miehen päässä oli jatkuvasti ääniä. Ne jäi päälle ensimmäisestä psykoosista. Hänelle on arveltu niiden jäävänkin sinne päähän. Äänet, jotka eivät ole hän, mutta syntyvät hänessä. Jossain puhelimessani on yhä hänen numeronsa ja mietin usein otanko yhteyttä. Joko olisin lakannut rakastamasta miehenä ja osaisin rakastaa ystävänä. Hänen kanssaan tuskin oppisin. Se on surullista. En koskaan välittänyt siitä köyhyydestä ja kipeydestä. En välittänyt romusta autosta, omituisesta asunnosta, eroavista arvoista, äänistä päässä. Koirani, joka pelkäsi uusia ihmisiä ja erityisesti inhosi miehiä, rakastui sinuun heti sinut nähtyään ja kiipesi heti syliisi, sekin näki sinussa jotain. Koirani oli viisas otus.
En usko, että on olemassa Se Oikea. Wikin mukaan meitä on nyt 6,7 miljardia. Jesses. Mikä tuuri täytyy olla, että Se Oikea löytyisi noilla todennäköisyyksillä. Se yksi ainoa, joka sopii. Lotossakin voi voittaa todennäköisyydellä 1/15 000 000. Sen Oikean löytämiseen verrattuna lottoaminen on helppoa. Ellet sitten usko pariskuntaan nimeltä Kohtalo ja Johdatus. Jälleen kerran puhutaan siitä Partaisesta Miehestä Taivaalla ja Suurista Suunnitelmista. Se Parta-kaveri on muuten kätevästi sijoittanut ne kaikki Oikeat tosi lähelle toisiaan TAI toimii varsinaisena Taivaallisena Matkaoppaana, jos Se Oikea sattuukin olla jossain esim. Indonesian tyyppisessä paikassa itsen asuessa vaikka jossain Ruotsinpyhtäällä.
Niitä Oikeita täytyy siis olla laumoittain ja sitten on mahdollista, ettei niitä ole ainuttakaan. Laumoittain ihmisiä tai ei ketään, joka olisi valmis sietämään PMS-oireet, haluttomuuden tiskata, huonomuistisuuden, piereskelyn, mätänevien banaanien löytymisen laukuista jne. Vaikka kuinka paljon tai ei mahdollisesti ketään.
Luulen, ettei parisuhteen onnistuminen ole edes omasta päätöksestä kiinni, kun ei pysty sen toisen päätökseen vaikuttamaan. Vaikka itse miten päättäisi, että tästä minä pidän kiinni, ei tiedä vaikka se toinen siitä lipsuisi. Tapaisi jonkun, joka muistaa syödä ne banaanit ennen kuin ne alkaa siellä laukussa haista. Kun ne haisevat banaanit tulee sellaisiksi niin kutsutuiksi kynnyskysymyksiksi tilanteissa, joissa ei ole oikein enää annettavaa ja toisella tuntuu olevan vielä vähemmän mitään enää tarjolla. Silloin tulee haisevista banaaneista symboleja oman sitoutumispäätöksen mielettömyydelle.
Toivottavasti olet kunnossa, eikä päässäsi ole muita ääniä kuin omasi.
Mitäköhän sinulle kuuluu? Olen pahoillani, että lopulta päästin irti. Molemmat tiesi sen vielä tapahtuvan.
Hän on ainoa mies, joka koskaan on minua edes jotenkin ymmärtänyt. Ainoa mies, joka on omalla älyllään ja huumorillaan saanut minut tuntemaan rakkautta. Hän tiesi monista asioista, kuunteli ja puhui. Sellainen mies, joka itkee ja puhuu asioista suoraan. Ja minä tiesin, ettei koskaan tarkoittanut pahaa. Hän ei leikkinyt, ei pelannut. Puhui vain ja minä tein työtä päästäkseni sinne hänen sydämeen, siksi se luovuttaminenkin oli niin vaikeaa. Otin isosti riskejä hänen kanssaan ja poltin itseni.
Psykoottinen masennus. Miehen päässä oli jatkuvasti ääniä. Ne jäi päälle ensimmäisestä psykoosista. Hänelle on arveltu niiden jäävänkin sinne päähän. Äänet, jotka eivät ole hän, mutta syntyvät hänessä. Jossain puhelimessani on yhä hänen numeronsa ja mietin usein otanko yhteyttä. Joko olisin lakannut rakastamasta miehenä ja osaisin rakastaa ystävänä. Hänen kanssaan tuskin oppisin. Se on surullista. En koskaan välittänyt siitä köyhyydestä ja kipeydestä. En välittänyt romusta autosta, omituisesta asunnosta, eroavista arvoista, äänistä päässä. Koirani, joka pelkäsi uusia ihmisiä ja erityisesti inhosi miehiä, rakastui sinuun heti sinut nähtyään ja kiipesi heti syliisi, sekin näki sinussa jotain. Koirani oli viisas otus.
En usko, että on olemassa Se Oikea. Wikin mukaan meitä on nyt 6,7 miljardia. Jesses. Mikä tuuri täytyy olla, että Se Oikea löytyisi noilla todennäköisyyksillä. Se yksi ainoa, joka sopii. Lotossakin voi voittaa todennäköisyydellä 1/15 000 000. Sen Oikean löytämiseen verrattuna lottoaminen on helppoa. Ellet sitten usko pariskuntaan nimeltä Kohtalo ja Johdatus. Jälleen kerran puhutaan siitä Partaisesta Miehestä Taivaalla ja Suurista Suunnitelmista. Se Parta-kaveri on muuten kätevästi sijoittanut ne kaikki Oikeat tosi lähelle toisiaan TAI toimii varsinaisena Taivaallisena Matkaoppaana, jos Se Oikea sattuukin olla jossain esim. Indonesian tyyppisessä paikassa itsen asuessa vaikka jossain Ruotsinpyhtäällä.
Niitä Oikeita täytyy siis olla laumoittain ja sitten on mahdollista, ettei niitä ole ainuttakaan. Laumoittain ihmisiä tai ei ketään, joka olisi valmis sietämään PMS-oireet, haluttomuuden tiskata, huonomuistisuuden, piereskelyn, mätänevien banaanien löytymisen laukuista jne. Vaikka kuinka paljon tai ei mahdollisesti ketään.
Luulen, ettei parisuhteen onnistuminen ole edes omasta päätöksestä kiinni, kun ei pysty sen toisen päätökseen vaikuttamaan. Vaikka itse miten päättäisi, että tästä minä pidän kiinni, ei tiedä vaikka se toinen siitä lipsuisi. Tapaisi jonkun, joka muistaa syödä ne banaanit ennen kuin ne alkaa siellä laukussa haista. Kun ne haisevat banaanit tulee sellaisiksi niin kutsutuiksi kynnyskysymyksiksi tilanteissa, joissa ei ole oikein enää annettavaa ja toisella tuntuu olevan vielä vähemmän mitään enää tarjolla. Silloin tulee haisevista banaaneista symboleja oman sitoutumispäätöksen mielettömyydelle.
Toivottavasti olet kunnossa, eikä päässäsi ole muita ääniä kuin omasi.
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Arthur
Olen repinyt itseäni ylös aamuisin. Loppuisi se keskipäivään nukkuminen, mutten silti pääse sänkyyn öisin. Se iskee paniikiksi taas, ne hetket ennen nukahtamista. Niinä hetkinä karjun itselleni. Huudan: Ole hiljaa paskapää. Äkilliset tuskaiset haistattelut kaikelle sille typeryydelle, mitä teen, kaikelle uskomattomalle tilan, ajan ja rahan tuhlaamiselle, jota olen.
Kävin onnittelemassa serkkua peruskoulun loppuun saattamisesta. Lukuaineiden keskiarvo 10.0. Kaikkien aineiden keskiarvo taisi olla 9.7. Nuorempi versio päätti alakoulun vain muutamia kymmenyksiä huonommalla todistuksella. Siellä on käynnissä jatkuva taistelu, neiti 13 yrittää pysyä perässä varsin epäreilussa kisassa. Tiedän, ettei minusta olisi sellaiseen. Tiedän, koska en tehnyt niin. Minusta ei ole puskemaan läpi minkä tahansa kunnianhimoisena ja kilpailuhenkisenä. Minusta puuttuu kilpailuhenkisyys. En osaa verenmaku suussa kisata minkään määritelmän mukaisesta menestyksestä.
Haluan menestyä ja olen kunnianhimoinen. Ja perfektionisti, mutten vertaa itseäni muihin. Minun kilpakumppanini on omassa päässäni. Se kisa on paljon ankarampi taisto kuin mikään nynnymäinen kisa siitä kuka saa koulustipendin. Se on janoa saavuttaa taso, joka toisi sisälle tyydytyksen tunteen. Se on pohjattoman reiän täyttämistä. Raakaa peliä ilman voittajaa. Se on loputonta häviämistä, itsensä mieletöntä raatelua. Mikä minut pelastaa lopulliselta itsetuholta: laiskuus. Kärsin paljon mielipahaa, koska olen laiska, mutta kolikon toinen puoli on, että tappaisin itseni työllä, mikäli en olisi perusluonteeltani laiska. Tappaisin itseni syömättömyydellä ja urheilulla, mikäli en olisi niin laiska. Kuluttaisin itseni loppuun räjähdysmäisellä tavalla ilman laiskuuttani.
Minussa on sisällä valtavasti fanaattisuutta. Olen addiktiivinen luonne. Jos otan projektin käsiini, teen sitä sormet ruvella, lähes nukkumatta, pelkästään antautuen tuolle yhdelle asialle. Tulen riippuvaiseksi niin helposti. Ihmisistä, ruuasta, tavoista, kaikesta. Jään epäterveesti kiinni ajatuksiin ja pyörin niissä kehää taukoamatta kunnes ajatus on ajateltu loppuun. On helpottavaa nähdä oma suurin heikkoutensa jonkinlaisen järjen valossa, hyötykäytössä. Vihaan sitä piirrettä itsessäni eniten. Tiedän sen olevan niin monen eri ongelmani syynä tai ainakin osasyynä.
Se on kai näkökulmasta kiinni. Mikäli en olisi niin saamarin ujo ja konservatiivinen olisin seksiaddikti. Mikäli en olisi niin kiltti, käyttäisin liikaa päihteitä. Tuo on totta, väärinkäyttäisin nappejani ja mitä tahansa mikä saisi pääni sekaisin, jos en olisi niin pirun joustava ja myöntyväinen, suorastaan alistuva. Huonot puoleni ovat siis pelastaneet minut monelta pahalta.
Minulle suuri ongelma omassa persoonassani on hahmottaa, mikä on ydintä ja muuttumatonta ja mikä muovautuu ajassa ja ympäristössä. En tiedän vastausta siihen, mikä se ydin on. Itsestäni tuntuu, että olen muuttunut persoonana myös sellaisissa asioissa, joita pidetään muuttumattomina. Kai kyse on tarpeesta tietää omaavansa sisällään, jotain johon voi tarttua, koska tajuaa olevansa itse vain se ainut jokin, joka on pysyvää. Että ihmisyys on rajallista, koska et voi muuttaa mitään muuta maailmassa kuin sen miten olet sinä.
Mitä jos sellaista ydintä ei ole, mitä jos sitä on enemmän se paikka, aika ja ihmiset ympärillään, että se on se ydin. On sisimmältään muuttuva, oma persoona virtaa ajassa ja paikassa, muuttaa muotoaan. Että se on valinta, kuten niin moni asia. Minä valitsen mitä olen. Minä valitsen millainen olen. Minä valitsen. Voiko se olla se, joka on muuttumatonta. Sisällän mahdollisuuden olla jotain muutakin kuin ulkoamääritellyt rajat antavat ymmärtää. (Se on kai todellista kapinaa se.) Tässä hetkessä valitsen olla tässä ja toimia näin. Tällä hetkellä olen kaikki mitä olen joskus ollut, olen se, mikä tällä hetkellä on se muotti, johon parhaiten sulaudun ja varaan oikeuden olla erilainen seuraavassa hetkessä.
Minuun tulee vaatimuksia kahdesta suuntaa: sisältä ja ulkoa. Niitä tulee koko ajan ja minun on omaksuttava, sisällytettävä kummatkin vaatimukset itseeni, joko olemalla ne tai olemalla jotain muuta. Se on raskas taakka kannettavaksi. On samalla pystyttävä hyväksymään sekä rajallisuus että rajattomuus. Kumpikaan ei ole totta, emme ole kumpaakaan; rajallisia tai rajattomia. Emme voi olla koostuneita, tasapainoisia ilman kokemusta rajoista, emmekä jaksa jatkuvia langetettuja sääntöjä ilman vapauden kokemusta.
Minun ytimeni on pieni värisevä pitkäkarvainen pikkueläin. Se on oikeastaan pelkkä kasa turkkia. Se vaihtelee väriä, tänään se on vaalean violetti. Se hengittää kiivaasti ja karvojen keskeltä näkyy pieni vaaleanpunainen, kiiltelevä, tuhiseva nenä. Ydinelukka yrittää haistella ilmassa leijuvia tuoksuja, päätellä tuulenvireiden mukanaan tuomista tuoksuista olisiko turvallista avata silmät. Minun ydinelukkani nimi on Arthur. Miksi ydinelukkani on miespuolinen? Sekin taitaa olla sitä kapinaa vain. Sormenpäitä työntämässä itseään kumisen kuoren läpi, kapinaa sisälläni murtautumassa ulos.
Kävin onnittelemassa serkkua peruskoulun loppuun saattamisesta. Lukuaineiden keskiarvo 10.0. Kaikkien aineiden keskiarvo taisi olla 9.7. Nuorempi versio päätti alakoulun vain muutamia kymmenyksiä huonommalla todistuksella. Siellä on käynnissä jatkuva taistelu, neiti 13 yrittää pysyä perässä varsin epäreilussa kisassa. Tiedän, ettei minusta olisi sellaiseen. Tiedän, koska en tehnyt niin. Minusta ei ole puskemaan läpi minkä tahansa kunnianhimoisena ja kilpailuhenkisenä. Minusta puuttuu kilpailuhenkisyys. En osaa verenmaku suussa kisata minkään määritelmän mukaisesta menestyksestä.
Haluan menestyä ja olen kunnianhimoinen. Ja perfektionisti, mutten vertaa itseäni muihin. Minun kilpakumppanini on omassa päässäni. Se kisa on paljon ankarampi taisto kuin mikään nynnymäinen kisa siitä kuka saa koulustipendin. Se on janoa saavuttaa taso, joka toisi sisälle tyydytyksen tunteen. Se on pohjattoman reiän täyttämistä. Raakaa peliä ilman voittajaa. Se on loputonta häviämistä, itsensä mieletöntä raatelua. Mikä minut pelastaa lopulliselta itsetuholta: laiskuus. Kärsin paljon mielipahaa, koska olen laiska, mutta kolikon toinen puoli on, että tappaisin itseni työllä, mikäli en olisi perusluonteeltani laiska. Tappaisin itseni syömättömyydellä ja urheilulla, mikäli en olisi niin laiska. Kuluttaisin itseni loppuun räjähdysmäisellä tavalla ilman laiskuuttani.
Minussa on sisällä valtavasti fanaattisuutta. Olen addiktiivinen luonne. Jos otan projektin käsiini, teen sitä sormet ruvella, lähes nukkumatta, pelkästään antautuen tuolle yhdelle asialle. Tulen riippuvaiseksi niin helposti. Ihmisistä, ruuasta, tavoista, kaikesta. Jään epäterveesti kiinni ajatuksiin ja pyörin niissä kehää taukoamatta kunnes ajatus on ajateltu loppuun. On helpottavaa nähdä oma suurin heikkoutensa jonkinlaisen järjen valossa, hyötykäytössä. Vihaan sitä piirrettä itsessäni eniten. Tiedän sen olevan niin monen eri ongelmani syynä tai ainakin osasyynä.
Se on kai näkökulmasta kiinni. Mikäli en olisi niin saamarin ujo ja konservatiivinen olisin seksiaddikti. Mikäli en olisi niin kiltti, käyttäisin liikaa päihteitä. Tuo on totta, väärinkäyttäisin nappejani ja mitä tahansa mikä saisi pääni sekaisin, jos en olisi niin pirun joustava ja myöntyväinen, suorastaan alistuva. Huonot puoleni ovat siis pelastaneet minut monelta pahalta.
Minulle suuri ongelma omassa persoonassani on hahmottaa, mikä on ydintä ja muuttumatonta ja mikä muovautuu ajassa ja ympäristössä. En tiedän vastausta siihen, mikä se ydin on. Itsestäni tuntuu, että olen muuttunut persoonana myös sellaisissa asioissa, joita pidetään muuttumattomina. Kai kyse on tarpeesta tietää omaavansa sisällään, jotain johon voi tarttua, koska tajuaa olevansa itse vain se ainut jokin, joka on pysyvää. Että ihmisyys on rajallista, koska et voi muuttaa mitään muuta maailmassa kuin sen miten olet sinä.
Mitä jos sellaista ydintä ei ole, mitä jos sitä on enemmän se paikka, aika ja ihmiset ympärillään, että se on se ydin. On sisimmältään muuttuva, oma persoona virtaa ajassa ja paikassa, muuttaa muotoaan. Että se on valinta, kuten niin moni asia. Minä valitsen mitä olen. Minä valitsen millainen olen. Minä valitsen. Voiko se olla se, joka on muuttumatonta. Sisällän mahdollisuuden olla jotain muutakin kuin ulkoamääritellyt rajat antavat ymmärtää. (Se on kai todellista kapinaa se.) Tässä hetkessä valitsen olla tässä ja toimia näin. Tällä hetkellä olen kaikki mitä olen joskus ollut, olen se, mikä tällä hetkellä on se muotti, johon parhaiten sulaudun ja varaan oikeuden olla erilainen seuraavassa hetkessä.
Minuun tulee vaatimuksia kahdesta suuntaa: sisältä ja ulkoa. Niitä tulee koko ajan ja minun on omaksuttava, sisällytettävä kummatkin vaatimukset itseeni, joko olemalla ne tai olemalla jotain muuta. Se on raskas taakka kannettavaksi. On samalla pystyttävä hyväksymään sekä rajallisuus että rajattomuus. Kumpikaan ei ole totta, emme ole kumpaakaan; rajallisia tai rajattomia. Emme voi olla koostuneita, tasapainoisia ilman kokemusta rajoista, emmekä jaksa jatkuvia langetettuja sääntöjä ilman vapauden kokemusta.
Minun ytimeni on pieni värisevä pitkäkarvainen pikkueläin. Se on oikeastaan pelkkä kasa turkkia. Se vaihtelee väriä, tänään se on vaalean violetti. Se hengittää kiivaasti ja karvojen keskeltä näkyy pieni vaaleanpunainen, kiiltelevä, tuhiseva nenä. Ydinelukka yrittää haistella ilmassa leijuvia tuoksuja, päätellä tuulenvireiden mukanaan tuomista tuoksuista olisiko turvallista avata silmät. Minun ydinelukkani nimi on Arthur. Miksi ydinelukkani on miespuolinen? Sekin taitaa olla sitä kapinaa vain. Sormenpäitä työntämässä itseään kumisen kuoren läpi, kapinaa sisälläni murtautumassa ulos.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Tiffany
Minulla on vähän jumalia, eikä yksikään niistä ole yliluonnollinen. Kirjallisessa maailmassa on yksi ylitse muiden: Terry Pratchett. Luen hänen kirjojaan uudelleen ja uudelleen. Ostan niitä, vaikka minulla ei olisi sellaiseen varaan. Katson kirjariviä hyllyssäni ja nautin tuosta sanojen omistamisen illuusiosta. Olen hankkinut itselleni lainaan sanoja, jotka tekevät minulle hyvää. Ne muuttuvat jokainen kerta lukiessa. Uudet oivallukset saavat sanat ja asiat näyttämään, tuntumaan erilaiselta. Tänään olen taas lukenut Tiffany Särkysestä.
Tavallisen elämän valitseminen on vaikeampaa kuin luulisi. Kun valitsee tervehtymisen, joutuu valintojen eteen. On valittava, on pakotettava, on tehtävä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta. Kaikki itsessä yrittää vääntää itseä urille, jotka johtavat takaisin. Luovuttamisen helppous on niin houkuttelevaa. Mietin olenko sisukas vai laiska, onko minussa voimaa vai vain kyvyttömyyttä hallita... vai ehkä kaikkea. Syvällä on suunnattomia aaltoja, joiden kontrollointi tuntuu mahdottomalta. Sisällä voimia, jotka ovat todellisia, niihin täytyy vain luottaa.
***
"Joo, sä olet synnynnäinen noita-akka, se on selvä se", kelda sanoi ja tuijotti tyttöä silmiin." Sun sisälläsi on se pikkuruinen osa, joka pitää kurissa, niinhän? Se pikkuinen osa, joka pitää muita osia silmällä. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset ja se on sulle pieni lahja ja suuri kirous. Sä näät ja kuulet sellaista, mitä muut eivät pysty näkemään ja kuulemaan, maailma paljastaa sulle salaisuutensa, mutta sä oot aina samanlainen kuin ne juhlissa olevat ihmiset, jotka seisoo nurkassa lasi kourassa, eikä osaa juhlia muitten mukana. Sun sisälläsi on pienen pieni osa, joka ei suostu sulamaan ja virtaamaan muitten mukana. Sä oot Sarah Särkysen sukujuurta, se on selvä se. Pojat kävi hakemassa oikean ihmisen."
***
"Mitä sinä teit heille?" Tiffany huusi vihaisena.
"Voi, kyllä he ovat täällä... jossakin", Kuningatar sanoi kepeästi. "Kaikkihan on kuitenkin unta. Ja unta unen sisällä. Mihinkään ei kannata luottaa, pikkutyttö. Mikään ei ole todellista. Mikään ei pysy ennallaan. Kaikki menee pois. Et voi tehdä muuta kuin oppia uneksimaan. Ja nyt on liian myöhäistä. Ja minä... minun ei tarvitse enää oppia."
Tiffany ei ollut aivan varma siitä, mikä hänen ajatuksistaan oli nyt toiminnassa. Häntä väsytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut itseään jostakin ylhäältä ja hieman takaviistosta. Hän näki itsensä painavan päättäväisesti saappaat turpeeseen ja sitten...
...ja sitten...
...ja sitten, aivan kuin jokin olisi noussut esiin unen pilvistä, hän tunsi syvän, syvän Ajan alapuolellaan. Hän aisti kukkuloiden hengityksen ja ikivanhojen, ikivanhojen merien kaukaisen kohinan, joka oli jäänyt vangiksi miljooniin pienenpieniin simpukankuoriin. Hän ajatteli isoäiti Särkysen turpeen alla, muuttumassa takaisin osaksi liitua, osaksi maata aaltojen alla. Hänestä tuntui kuin ajan ja tähtien valtavat pyörät olisivat pyörineen hitaasti hänen ympärillään.
Tiffany avasi silmänsä ja sitten, jossakin sisimmässään, avasi ne vielä kerran.
Hän kuuli ruohon kasvavan ja turpeen alla mönkivien matojen äänet. Hän pystyi tuntemaan tuhannet ympärillään olevat pikku elämät, kaikki tuulen mukanaan tuomat tuoksut, näkemään kaikki yön varjot..
Tähtien ja vuosien, ajan ja avaruuden pyörät lukkiutuivat paikoilleen. Tiffany tiesi tarkalleen, missä hän oli ja kuka hän oli ja mikä hän oli.
Hän heilautti kättään. Kuningatar yritti estää häntä, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin pysäyttää vuosien pyörää. Tiffanyn kämmen osui hänen kasvoihinsa ja iski hänet maahan.
"Minä en koskaan itkenyt isoäidin takia, koska siihen ei ollut aihetta", hän sanoi. "Kuolleet eivät tarvitse kyyneliä. Me itkemme itsemme takia."
Hän kumartui lähemmäs ja vuosisadat kumartuivat hänen mukanaan.
"Salaisuus on se, ettei uneksi", hän kuiskasi. "Salaisuus on se, että herää. Herääminen on raskaampaa. Minä olen herännyt ja olen todellinen. Minä tiedän, mistä olen tulossa ja minne, olen menossa. Et pysty narraamaan minua enää. Tai koskettamaan minua. Tai mitään, joka on minun."
En ole enää koskaan tämän kaltainen, Tiffany ajatteli nähdessään kauhun Kuningattaren kasvoilla. En tunne enää koskaan itseäni yhtä korkeaksi kuin taivas tai yhtä vanhaksi kuin kukkulat tai yhtä voimakkaaksi kuin meri. Minulle on annettu jotakin lyhyeksi hetkeksi ja hintana on se, että minun on annettava se takaisin.
Ja palkinto on myös se, että se on annettava takaisin. Yksikään ihminen ei jaksaisi elää näin. Koko päivä saattaisi kulua kukkasen ihmeellisyyden ihastelemiseen ja sitten lypsäminen jäisi hoitamatta. Ei mikään ihme, että me uneksimme kautta koko elämän. Valveilla oleminen ja kaiken näkeminen on... kukaan ei kestäisi sitä kovinkaan pitkään.
***
"Se on kuin tarinoissa", Tiffany selitti. "Ei siinä mitään. Minä keksin sen itsekin. Tämä on se koulu, eikö olekin? Maaginen paikka? Maailma. Tässä. Eikä sitä tajua ennen kuin katsoo kunnolla. Tiesittekö, että pikkumiehet pitävät tätä maailmaa taivaana? Emme vain katso sitä kunnolla. Ei noituudesta voi antaa oppitunteja. Ei oikeasti. Kaikki on kiinni siitä kuinka olla... sinä itse, luulisin."
***
"Noituudessa on muuan asia". Muori Säävirkku sanoi. "Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin koulussa. Kokeet tulevat ensin, ja sen jälkeen sinun pitää tutkia vuosikausia, kuinka onnistuit läpäisemään ne. Siinä suhteessa se on aika samanlaista kuin elämä." Hän ojensi kätensä ja nosti hellästi Tiffanyn leukaa niin, että pystyi katsomaan tyttöä silmiin. "Huomaan, että olet avannut silmäsi", hän sanoi.
"Kyllä."
***
Tavallisen elämän valitseminen on vaikeampaa kuin luulisi. Kun valitsee tervehtymisen, joutuu valintojen eteen. On valittava, on pakotettava, on tehtävä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta. Kaikki itsessä yrittää vääntää itseä urille, jotka johtavat takaisin. Luovuttamisen helppous on niin houkuttelevaa. Mietin olenko sisukas vai laiska, onko minussa voimaa vai vain kyvyttömyyttä hallita... vai ehkä kaikkea. Syvällä on suunnattomia aaltoja, joiden kontrollointi tuntuu mahdottomalta. Sisällä voimia, jotka ovat todellisia, niihin täytyy vain luottaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)