Maanantaiaamu.
Upotin itseni viikonloppuna kaiken ajatteluun paitsi tämän aamun. Nyt on edessä enää pahin. Viimeiset hetket ennen jotain uutta isoa, ensimmäinen tapaaminen psykiatrisella polilla.
Kylmä käsi hivelee niskaa. Ahdistusko se laittaa kätensä siihen. Sopivasti todella paha olo. Vastenmielinen olo. Kohta laitan itseni valmiiksi. Tänään mennään bussilla, vain koska pelkään myöhästyväni. Rahan tuhlausta ja pelkään että huonovointisuus saa oksentamaan. En voi myöhästyä.
"Mitäs jos" maalaa kuvia eteeni. Vain harva niistä on lainkaan todennäköinen. Suurin osa vailla arvoa, niin kaukaisia ja järjettömiä. Minun uneni pakenemisesta jatkuvat. Olen unissani tehnyt jotain pahaa, mutta jokin vielä minua pahempi ajaa takaa. Sama kaava yö toisensa perään. Mistä ylikehittynyt syyllisyys nyt minua mahtaa syyttää? Onko sekin vailla todellisuuspohjaa vai jotain, jossa olen oikeasti toiminut arvojani vastaan?
Sairaslomakin loppuu tänään. Hakeako uutta vaiko ei. Ehkä kysymykseni on väärä. Saanko opiskeltua vaiko en, on merkityksellisempää. Ehkä sekin kertoo jotain, etten edes jaksa alkaa arvioimaan sitä. Ulkona olisi käytävä kuitenkin enemmän. On helppo syyttää flunssaa, mutta vaikeaa ulosmeno on. Naurettavan vaikeaa.
Maanantai-ilta.
Käynti poliklinikalla muistutti oksentamista. Oksensin tunnin verran kaikkea ulos, mutten päässyt lähellekäään kaiken kertomista. Tunti ei riitä. Minä vasta muistelin vuosilukuja, tapahtumia, kertasin, kävin läpi. Lähtiessä hyvin outo olo. Menin koululle istumaan hetkeksi. Kirjoitin sähköpostin. Kävin kirjastossa. Menin kahvilaan. Join kahvia ja virkkasin.
Kauppaan, kotiin, tietokoneelle ja hermoromahdus. Minä purin sen laittamalla välit poikki Mieheen. Keuliva moottoripyöräni heitti minut metsään. Eurooppa kuuli ja vastasi. Euroopan unionin alueella alkoi sota taas, ei mitään uutta auringon alla. Kinastelu, väittely ja torailu. Mies on tavattoman pitkähermoinen, välittää kirottu. Vielä se jäi kuvioihin, en saanut tehtyä tuota itsevihan ja itsetuhoisuuteni vaatimaa tekoa. Vastassa oli ihminen tunteineen ja vastauksineen. Nyt olen hämilläni, en tahtonut testata, tulin testanneeksi.
Mietin onko se jossain naisgeenissä. Testaavatko miehet? Naisten miehilleen tekemät testit ovat niin raakoja. Ja minäkin, en yhtään parempi muita, sanoo hän, joka täydellisyyttä itseltään aina vaatii. Tuleeko se jostain evoluutiosta? Luolanainen höykkyyttää luolamiestä saadakseen tietää onko siitä kestämään painetta. Miten valtavan väärin se on. En tajunnut ennen tehtyäni, ja minä vaadin niin paljon itseltäni. Vaadin alati, että kontrolloin tunteitani järjellä. Järkeni ei ikinä tekisi sellaista. Se ymmärtäisi paremmin. Siitä on kotona äiti ja isä kasvattaneet hienon naisen. Sellaisen, joka kohtelee muita hyvin. Enkä minä kestäisi sellaista itse. Se jatkaa paikalla olemista, minä olen syyllisyys ja häpeä, kuten oikein on. Hän ei sitä pyydä, päinvastoin, käskee rentoutumaan. Kirottua.
Se järkipalanen ja tunnepalanen minussa. Niiden välillä katkeaa yhteys. Luolanainen nostaa päätään, murisee ja heittää luolamiehen tuoman saaliin seinään. Tuoko se uuden? Missä vaiheessa se tarttuu tukkaan ja murisee takaisin, jo riittää. Euroopasta kuului murinaa, ei se tukkaan tarttuisi, mutta murisi kyllä. Sillä on pikimustat silmät ja voin kuvitella sen rypistävän niitä kulmiaan. Sitten se pudistelee päätään ja istuu ihan rauhassa täysin paikallaan. Sen päässä rattaat pyörii, siellä liikutaan ja lujaa. Se ei ollut pahaa murinaa, se oli vastalause kirkumiselleni. Matala ääni kurkusta kertomaan miten asiat ovat. Matalalla murisevalla äänellä sanottu, minä välitän sinusta, älä kohtele minua sen vuoksi huonosti.
maanantai 28. helmikuuta 2011
perjantai 25. helmikuuta 2011
Toisesta ihmisestä riippuvainen onni
Pirun ovi parisuhdeunelmiin. Se repäistiin taas auki. Yhdellä helvatan viestillä syvältä Euroopan uumenista. Kirottu Mies ja sen ymmärtäminen, empatia ja sinnikkyys. Miten vaarallista se onkaan ripustaa onnensa toiseen ihmiseen ja niin luonnollista.
Sattumakin taas korjailee satoa. Olen nukkunut kaikki kolme tuntia. Kolme tuntia unia, jossa hyppelen jonkin valtavan taidemuseon kattorakenteissa. Upeita holveja, rakenteet, joissa aika tekee itsensä mitättömäksi ja suuret kupolit, joita reunustavia kapeita ulokkeita minä kiipeilen aina öisin. Pakoilen vartijaa, vanhaa lihavaa miestä, joka aina lopulta aamuisin löytää minut kyyrystä harjanvarsi sylissäni, koira viereltäni portaiden lasikaiteen takaa. Ja seuraavana yönä minä olen museossa jälleen, en ole varastamassa taideaarteita, olen rakastamassa niitä. Joka yö palaan, koska pakkomielteinen rakkaus museon maalauksiin pakottaa minut. Pimeässä liukastelen kapeilla koristeellisilla ulokkeilla, kunnes näen Pahiksen. Se on tullut räjäyttämään oven, jonka takana on ne suurimmat aarteet, ne sellaiset, jotka eivät kaltaistani taiteen ystävää kiinnosta. Minä tekeydyn haamuksi ja pelotan varkaan pois. Myöhemmin hän palaa ja minä putoan aulassa kasvavien raparperien lehtien taakse piiloon. Pahis seisoo kädet uhmakkaasti lanteilla ja huutaa kaikuvaan museoon rehvakkaasti tulleensa takaisin. Minä isojen miltei sinisten isojen lehtien takana, en ole kunnolla piilossa. Työnnän koiraani parempaan piiloon ja pelkään. Tuollaiset pelkurit, jotka peittävät kauhunsa tekaistun uhmakkuuden alle voivat olla vaarallisia. Se varas on paha mies ja ainut asia sen ja rikkauksien välillä on raparperipuskassa kyyristelevä pakkomielteinen taiteen rakastaja ja sen eloon palannut koira.
Huokaus. Tämän yön jälkeen kaipasin järkeä. Kaipasin sellaista viestiä, jossa joku, jonka jalat ovat tiukasti maassa, huomauttaa taas vain yksinkertaisesti olevansa olemassa. Minä palailen kiertoradoiltani havaitsemaan tiettyjä puutteita ja hankaluuksia elämässäni. Niiltä voi mukavasti sulkea silmänsä kun hyppelehtii maailmoissa, jotka eivät vastaa todellisuutta. Jonkun pitää todeta minulle järkeviä asioita, jonkun sellaisen, joka herättää minussa halun olla yhtä järkevä ja koossa. Jonkun, joka herättää minussa toiveita onnellisuuden saavuttamisesta.
Kapinamieli minussa nostaa päätään, se osa joka on kylvetetty kerta toisensa jälkeen, vauvasta saakka siinä uskossa, että toisen ihmisen varaan rakennettu onni on liian haurasta luotettavaksi kiljuu niin, etten saa sanoista selvää. Se puoli, joka on nähnyt enemmän, ehkä tullut tietämään asioista enemmän huomauttaa hiukan lakonisesti, sinun onnesi ei ole edes haurasta ilman toisia ihmisiä. Ilman toisia ihmisiä, sinulla ei ole onnea ollenkaan. Onko minun jälleen käännettävä katseeni suhteeseen itseni kanssa?
Lupasin Miehelle mennä ulos enemmän. Minä en lupaa ajatella vähemmän, siitä sille on sanottava. Voin luvata pitää itsestäni parempaa huolta, mutta ajattelun vähentäminen ei ole realistinen tavoite. Hiton Mies.
Sattumakin taas korjailee satoa. Olen nukkunut kaikki kolme tuntia. Kolme tuntia unia, jossa hyppelen jonkin valtavan taidemuseon kattorakenteissa. Upeita holveja, rakenteet, joissa aika tekee itsensä mitättömäksi ja suuret kupolit, joita reunustavia kapeita ulokkeita minä kiipeilen aina öisin. Pakoilen vartijaa, vanhaa lihavaa miestä, joka aina lopulta aamuisin löytää minut kyyrystä harjanvarsi sylissäni, koira viereltäni portaiden lasikaiteen takaa. Ja seuraavana yönä minä olen museossa jälleen, en ole varastamassa taideaarteita, olen rakastamassa niitä. Joka yö palaan, koska pakkomielteinen rakkaus museon maalauksiin pakottaa minut. Pimeässä liukastelen kapeilla koristeellisilla ulokkeilla, kunnes näen Pahiksen. Se on tullut räjäyttämään oven, jonka takana on ne suurimmat aarteet, ne sellaiset, jotka eivät kaltaistani taiteen ystävää kiinnosta. Minä tekeydyn haamuksi ja pelotan varkaan pois. Myöhemmin hän palaa ja minä putoan aulassa kasvavien raparperien lehtien taakse piiloon. Pahis seisoo kädet uhmakkaasti lanteilla ja huutaa kaikuvaan museoon rehvakkaasti tulleensa takaisin. Minä isojen miltei sinisten isojen lehtien takana, en ole kunnolla piilossa. Työnnän koiraani parempaan piiloon ja pelkään. Tuollaiset pelkurit, jotka peittävät kauhunsa tekaistun uhmakkuuden alle voivat olla vaarallisia. Se varas on paha mies ja ainut asia sen ja rikkauksien välillä on raparperipuskassa kyyristelevä pakkomielteinen taiteen rakastaja ja sen eloon palannut koira.
Huokaus. Tämän yön jälkeen kaipasin järkeä. Kaipasin sellaista viestiä, jossa joku, jonka jalat ovat tiukasti maassa, huomauttaa taas vain yksinkertaisesti olevansa olemassa. Minä palailen kiertoradoiltani havaitsemaan tiettyjä puutteita ja hankaluuksia elämässäni. Niiltä voi mukavasti sulkea silmänsä kun hyppelehtii maailmoissa, jotka eivät vastaa todellisuutta. Jonkun pitää todeta minulle järkeviä asioita, jonkun sellaisen, joka herättää minussa halun olla yhtä järkevä ja koossa. Jonkun, joka herättää minussa toiveita onnellisuuden saavuttamisesta.
Kapinamieli minussa nostaa päätään, se osa joka on kylvetetty kerta toisensa jälkeen, vauvasta saakka siinä uskossa, että toisen ihmisen varaan rakennettu onni on liian haurasta luotettavaksi kiljuu niin, etten saa sanoista selvää. Se puoli, joka on nähnyt enemmän, ehkä tullut tietämään asioista enemmän huomauttaa hiukan lakonisesti, sinun onnesi ei ole edes haurasta ilman toisia ihmisiä. Ilman toisia ihmisiä, sinulla ei ole onnea ollenkaan. Onko minun jälleen käännettävä katseeni suhteeseen itseni kanssa?
Lupasin Miehelle mennä ulos enemmän. Minä en lupaa ajatella vähemmän, siitä sille on sanottava. Voin luvata pitää itsestäni parempaa huolta, mutta ajattelun vähentäminen ei ole realistinen tavoite. Hiton Mies.
Kalibrointia
Yöaikaan tulee viihdytettyä itseään asioilla, joista ei päivänvalossa oikein kehtaa puhua. Minä keräilen mielihyvää surffaamalla ilmaisilla tarot-sivustoilla. Kyllä, hakukone raksuttaa hakusanoilla Free Tarot esiin ihastuttavia sivustoja, joissa voi valita paitsi tarotteja myös enkelikortteja ja muuta sellaista.
Vanha hoitajani tapasi käyttää mun kanssa paljon mielikuvia. Mä olen sellainen ihminen joka löytää NLP:stä ja kaikesta muusta sellaisesta paljon. Ne antaa erottelukyvyttömälle jonkinlaisen siivilän, jolla voin erotella asioita toisistaan. Ystävä kirjoitti mulle taannoin näin: "Olet järjestäytynyt ajatuksiltasi, sinulla on päässä satatuhatta pientä lokeroa. Niissä on pieniä mappeja. Mapeissa tietoa kauniisti ja puhtaasti kirjoitettuna. Työpöytä, jossa on avoimena ja pohdinnan alla olevat asiat ovat vielä levitettynä. Sinä niiden ääressä, kirjoittamassa muistiinpanoja arkki toisensa jälkeen, mapittamassa tietoa lokeroihin."
Musta tuo hauska. Mä nauran aina tuota lukiessani. Luulen tuon olevan aika kiltti tapa kuvata mun päätäni, se on kaunisteltu versio. Ystävillä on paha tapa nähdä asiat sellaisin ystävällisin silmin. Mulle itselle se näyttäytyy päinvastaisena kuin hänelle. Ystävä ihastelee lopputulosta, minä katselen tiukasti sitä vuorta selvittämätöntä moskaaa, jonka ääressä istun. Se johtuu siitä anaalisesta tarpeesta lyödä (analogiassa edelleen pysyäkseni) joka asian päälle tarralappu (sellainen kohokirjaiminen tietenkin), kyetä analysoimaan jokainen asia voidakseni löytää sille sopivan oman lokeronsa. Ja maailma on täynnä dataa. Ja minä olen täynnä tunteita, voisi jopa väittää, että ihan kaikki olemassa olevista tunteista. Siinä aallokossa mä sitten istun nitojan, muovitaskujen, mappien, sun muiden välineideni kanssa tahtomassa juuri sitä kirottua elämänhallintaa.
Elämänhallinta. Mikä vastenmielinen sana. Epävarmat kontrollifriikit kuten minä hyppivät seinille ihan tarpeeksi muutenkin. Kyse on mulle suodattimista. Masennus vioittaa mun suodatinjärjestelmääni niin etten pysy kohtuudessa. Kadotan kykyni erotella asiat toisistaan ja seurauksena on järjestelmän meneminen jumiin. Jään ihmettelemään suodattimiin ilmaantuvaa sakkaa, joka ei tunnu kuuluvan mihinkään. Koko laitos jumittuu, osa kamasta vuotaa seulana läpi ja osaa jäädään analysoimaan laboratorivälineistöllä.
Silloin minä tarvitsen kalibrointia. Jonkun pitää ottaa minusta ulos paloja, joista voi rakentaa paremman isomman kuvan tai syöttää sisääni sanoja tai ajatuksia, joilla voin muodostaa laajempia kehiä ajatuksilleni. Se on rakenteellista muuttamista. Sitä että siirretään kokonaisia arkistokaappeja sen sijaan, että nyhrään yhden A4sen kanssa repien tavaraa ulos peltisistä kaapeista. Näen itseni ystäväni kuvailemassa toimistossa. Mulla on se jokin yksi paperi, jolle ei ole paikkaa, mua väsyttää ja alkaa ahdistaa jo todella paljon kun en ymmärrä minne se kuuluu.
Niin, ystäväni mielikuvasta olen kasvattanut kuvan, jolla ymmärrän itseäni paremmin. Oivallinen hoitajani tajusi tämän minussa ja käytti tätä loistavasti hyväkseen. Se vuoroin repi irti kuvia minusta ja vuoroin syötti sisälle sanoja ja mielikuvia. Tarotit kutittelee samoja hermonpäitä. Samat mielikuvien muovaaja neuronit siellä jyskyttää konemaiseen tahtiinsa. Kortti ei kerro mitään, se ei paljasta tulevaa, ei näytä nykyistä, eikä selvitä menneitä. Se ei luo yhteyksiä henkimaailmaan vaan minuun itseeni.
Ei nukuta. Yöpala ja videoita.
Vanha hoitajani tapasi käyttää mun kanssa paljon mielikuvia. Mä olen sellainen ihminen joka löytää NLP:stä ja kaikesta muusta sellaisesta paljon. Ne antaa erottelukyvyttömälle jonkinlaisen siivilän, jolla voin erotella asioita toisistaan. Ystävä kirjoitti mulle taannoin näin: "Olet järjestäytynyt ajatuksiltasi, sinulla on päässä satatuhatta pientä lokeroa. Niissä on pieniä mappeja. Mapeissa tietoa kauniisti ja puhtaasti kirjoitettuna. Työpöytä, jossa on avoimena ja pohdinnan alla olevat asiat ovat vielä levitettynä. Sinä niiden ääressä, kirjoittamassa muistiinpanoja arkki toisensa jälkeen, mapittamassa tietoa lokeroihin."
Musta tuo hauska. Mä nauran aina tuota lukiessani. Luulen tuon olevan aika kiltti tapa kuvata mun päätäni, se on kaunisteltu versio. Ystävillä on paha tapa nähdä asiat sellaisin ystävällisin silmin. Mulle itselle se näyttäytyy päinvastaisena kuin hänelle. Ystävä ihastelee lopputulosta, minä katselen tiukasti sitä vuorta selvittämätöntä moskaaa, jonka ääressä istun. Se johtuu siitä anaalisesta tarpeesta lyödä (analogiassa edelleen pysyäkseni) joka asian päälle tarralappu (sellainen kohokirjaiminen tietenkin), kyetä analysoimaan jokainen asia voidakseni löytää sille sopivan oman lokeronsa. Ja maailma on täynnä dataa. Ja minä olen täynnä tunteita, voisi jopa väittää, että ihan kaikki olemassa olevista tunteista. Siinä aallokossa mä sitten istun nitojan, muovitaskujen, mappien, sun muiden välineideni kanssa tahtomassa juuri sitä kirottua elämänhallintaa.
Elämänhallinta. Mikä vastenmielinen sana. Epävarmat kontrollifriikit kuten minä hyppivät seinille ihan tarpeeksi muutenkin. Kyse on mulle suodattimista. Masennus vioittaa mun suodatinjärjestelmääni niin etten pysy kohtuudessa. Kadotan kykyni erotella asiat toisistaan ja seurauksena on järjestelmän meneminen jumiin. Jään ihmettelemään suodattimiin ilmaantuvaa sakkaa, joka ei tunnu kuuluvan mihinkään. Koko laitos jumittuu, osa kamasta vuotaa seulana läpi ja osaa jäädään analysoimaan laboratorivälineistöllä.
Silloin minä tarvitsen kalibrointia. Jonkun pitää ottaa minusta ulos paloja, joista voi rakentaa paremman isomman kuvan tai syöttää sisääni sanoja tai ajatuksia, joilla voin muodostaa laajempia kehiä ajatuksilleni. Se on rakenteellista muuttamista. Sitä että siirretään kokonaisia arkistokaappeja sen sijaan, että nyhrään yhden A4sen kanssa repien tavaraa ulos peltisistä kaapeista. Näen itseni ystäväni kuvailemassa toimistossa. Mulla on se jokin yksi paperi, jolle ei ole paikkaa, mua väsyttää ja alkaa ahdistaa jo todella paljon kun en ymmärrä minne se kuuluu.
Niin, ystäväni mielikuvasta olen kasvattanut kuvan, jolla ymmärrän itseäni paremmin. Oivallinen hoitajani tajusi tämän minussa ja käytti tätä loistavasti hyväkseen. Se vuoroin repi irti kuvia minusta ja vuoroin syötti sisälle sanoja ja mielikuvia. Tarotit kutittelee samoja hermonpäitä. Samat mielikuvien muovaaja neuronit siellä jyskyttää konemaiseen tahtiinsa. Kortti ei kerro mitään, se ei paljasta tulevaa, ei näytä nykyistä, eikä selvitä menneitä. Se ei luo yhteyksiä henkimaailmaan vaan minuun itseeni.
Ei nukuta. Yöpala ja videoita.
tiistai 22. helmikuuta 2011
Ovi kiinni
Nyt pysähtyi. Tein hitaita itseäni keräileviä toimia, joiden tarkoitus oli saada neiti ulos. Homma pysähtyi kuitenkin. Olen onnistunut heittämään pois kaikki ne tyypit, joita hiljattainen nettitreffi-ilmoitusrumbasta jäi käteen, yhtä lukuunottamatta. Se jätkä lähti tänään. Voi, voi. Tyyppi katsoi sitten asialliseksi tiedustella satunko olemaan mies, huom. kuvani nähtyään. Ikinä ei ole vielä näin käynyt. Kerran oltiin Lapissa naisporukalla vaeltamassa kun nuotiolle tuli pariskunta, jonka herrapuolinen osa, totesi meille kollektiivisesti että: "täällä pojat istuu". Oli sitten hetken hiljaa ja lisäsi: "... ja tytöt." Ja sen jälkeen tajusi, ettei paikalla ollut hänen lisäkseen muita miespuolisia, joten vaikeni sitten, eikä puhunut mitään sinä aikana kun viivyimme sillä nuotiolla.
Mä jotenkin jopa sallin tuon, koska me oltiin vaellettu 2 päivää siihen mennessä ja oltiin jo hiukan räjähtäneen näköisiä, ei ollut kenelläkään meistä meikin hitustakaan ja likaiset hiukset oli sullottuina jos minkälaisten lippisten ja myssyjen alle. Vaatteet muodottomia, löysiä, käytännöllisiä unisex-vaatteita, jaloissa vaeltamiseen sopivia isoja jykeviä kenkiä. En ottanut sitä henkilökohtaisesti, etenkin kun paikalla oli viisi muutakin yhtä naisellisessa tilassa olevaa naista. Mutta nyt... nyt on hernepellollinen nenässä.
Tiedän olevani naisellinen. Minulla on naisen muodot, isot rinnat ja kävelen kuin nainen, mulla on naiselliset kasvot, naisen raajat. Minulla on kohtu ja kaikki muu sihen liittyvä. Ajattelen naisellisesti, tunnen naisellisesti, käyttäydyn naisellisesti. Olen nainen yltä päältä. Miksi sitten kirpaisi näin valtavasti?
Parille ystävälle tein hätäapupyynnön. Toinen suuttui silmittömästi ja toinen totesi, että sillä on näkökyvyssä jotain vikaa. Kolmas oli vihainen ja pyysi osoitetta, jotta voi käydä antamassa palautetta. Kiitos ystäville. Minun suojajoukkoni.
Miksi tämä kosketti näin? Miksi välitän, vaikkei minulla koskaan ole ollut sukupuoleni kanssa ongelmia? Koska tunnen itseni äärettömän rumaksi muutenkin. Masennus on tehnyt kivannäköisestä tytöstä ruman. Kaunis en ole ikinä ollut, mutta olin kivannäköinen. Sellainen, että aina silloin tällöin joku mies kiinnitti huomiota. Nämä vuodet ovat vieneet minusta sen, muuttaneet minut rumaksi. Pysyvästi, lopullisesti tuhonneet viehättävyyteni.
Ystävät käskivät olla välittämättä. Minä yritän. Laitan silti sen oven uudelleen kiinni. Sen oven, jonka takana on parisuhde, oma perhe.
Mä jotenkin jopa sallin tuon, koska me oltiin vaellettu 2 päivää siihen mennessä ja oltiin jo hiukan räjähtäneen näköisiä, ei ollut kenelläkään meistä meikin hitustakaan ja likaiset hiukset oli sullottuina jos minkälaisten lippisten ja myssyjen alle. Vaatteet muodottomia, löysiä, käytännöllisiä unisex-vaatteita, jaloissa vaeltamiseen sopivia isoja jykeviä kenkiä. En ottanut sitä henkilökohtaisesti, etenkin kun paikalla oli viisi muutakin yhtä naisellisessa tilassa olevaa naista. Mutta nyt... nyt on hernepellollinen nenässä.
Tiedän olevani naisellinen. Minulla on naisen muodot, isot rinnat ja kävelen kuin nainen, mulla on naiselliset kasvot, naisen raajat. Minulla on kohtu ja kaikki muu sihen liittyvä. Ajattelen naisellisesti, tunnen naisellisesti, käyttäydyn naisellisesti. Olen nainen yltä päältä. Miksi sitten kirpaisi näin valtavasti?
Parille ystävälle tein hätäapupyynnön. Toinen suuttui silmittömästi ja toinen totesi, että sillä on näkökyvyssä jotain vikaa. Kolmas oli vihainen ja pyysi osoitetta, jotta voi käydä antamassa palautetta. Kiitos ystäville. Minun suojajoukkoni.
Miksi tämä kosketti näin? Miksi välitän, vaikkei minulla koskaan ole ollut sukupuoleni kanssa ongelmia? Koska tunnen itseni äärettömän rumaksi muutenkin. Masennus on tehnyt kivannäköisestä tytöstä ruman. Kaunis en ole ikinä ollut, mutta olin kivannäköinen. Sellainen, että aina silloin tällöin joku mies kiinnitti huomiota. Nämä vuodet ovat vieneet minusta sen, muuttaneet minut rumaksi. Pysyvästi, lopullisesti tuhonneet viehättävyyteni.
Ystävät käskivät olla välittämättä. Minä yritän. Laitan silti sen oven uudelleen kiinni. Sen oven, jonka takana on parisuhde, oma perhe.
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Kirjoista
Agatha Christie on minun kirjailijani. Äidin kirjahyllyssä on 40 Christietä, jotka olen varannut itselleni. Ne ovat käytännössä jo minun. Äiti on itse pelastanut ne oman synnyinkotinsa mätänevästä talonraadosta. Olen lukenut ne useampaan kertaan kuin pystyn hahmottaa. Agatha-tätin tuotanto kuuluu minuun. Se on osa minua, olen lukenut jokaisen hänen kirjoittamansa kirjan, myös Mary Weastmacottit, elämänkerrat, kaiken.
Agatha Christiet olivat ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita aloitin lukemaan. Niistä oma äitinikin aloitti, joten se ei osannut muutakaan kai ajatella. Olin 12-13-vuotiaana kasvanut yli ponitallikirjoista, Neiti Etsivistä, eikä nuorten kirjoilla ollut siihen aikaan 1990-luvun alussa sitä samaa statusta, joka sillä nykyään on. Tuntuu, että siihen aikaan nuorten kirjat elivät myös lamaa. Nykyään jokainen kaupallisesti menestynyt kirjailija tuntuu väkertävän kirjoja myös nuorille. Agatha Christien kautta etenin vähitellen muihin dekkareihin, rakkaimmiksi ovat jääneet historialliseen Kiinaan sijoittuvat Tuomari Deen seikkailut, Ellis Petersin Veli Cadfael kirjat ja Tony Hillermanin Leaphorn ja Chee kirjat.
Tämän hetkinen dekkari-idolini lienee Michael Connelly ja iki-ihana Hieronymus "Harry" Bosh. Harryn raaka maskuliinisuus on puoleensa vetävää. Jouluna luin Prachettin Yövartioston ja sen perään Connellyn uusimman. Sam Vimes on samanlainen hypermaskuliininen hahmo kuin Harry. Tuo kahden kirjan väliin sattumalta muodostunut silta huvitti minua suunnattomasti. Yritin siihen perään lukea Jo Nesboa, mutta Harry Holen hahmo jäi huvittavasti kyllä ontoksi, eikä kyennyt kutittamaan mielikuvitustani niin paljon, että olisin jaksanut koko kirjaa lukea. Palaan Nesboon vielä joskus, kunhan olen puhdistanut itseni hypermaskuliinisten hahmojen vallasta.
Nyt luen Idioottia. En saa keskityttyä, vaikka Dostojevskin teksti on sydämeen menevää. Vähitellen olen päättänyt taistella tuon tiiliskiven. Rikos ja rangaistus oli fantastinen. Se oli loistava kirja.
Agathan kanssa tilaa sydämessäni jakaa Terry Prachett. Kiekkomaailma on varastanut paikan minussa. Omistan kymmenkunta Prachettia ja tahdon lisää. Tahdon ne kaikki. Kaikki. Päivä jolloin kuulin Terryn sairastuneen Alzheimeriin oli yksi elämäni surullisimmista. En osaa kuvata niitä kirjoja. Kyse on satiirista, ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritutkielmista. Vaihtelevat teemat ja kaiken kuorruttaa filosofia, humanismi. Se on sitä samaa ajatusmaailmaa, johon stand up koomikot parhaimmillaan yltävät. Jonkin tavallisen katsomista uusin silmin. Se herättää, tökkii, työntää. Narrin rooli on hovin tärkein. Vain narrilla on oikeus ja velvollisuus sanoa ja nähdä kaikki, pilkata valtaa, tuoda salattu julki. Rakastuin kerran ja olen edelleen rakastunut.
Agatha Christiet olivat ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita aloitin lukemaan. Niistä oma äitinikin aloitti, joten se ei osannut muutakaan kai ajatella. Olin 12-13-vuotiaana kasvanut yli ponitallikirjoista, Neiti Etsivistä, eikä nuorten kirjoilla ollut siihen aikaan 1990-luvun alussa sitä samaa statusta, joka sillä nykyään on. Tuntuu, että siihen aikaan nuorten kirjat elivät myös lamaa. Nykyään jokainen kaupallisesti menestynyt kirjailija tuntuu väkertävän kirjoja myös nuorille. Agatha Christien kautta etenin vähitellen muihin dekkareihin, rakkaimmiksi ovat jääneet historialliseen Kiinaan sijoittuvat Tuomari Deen seikkailut, Ellis Petersin Veli Cadfael kirjat ja Tony Hillermanin Leaphorn ja Chee kirjat.
Tämän hetkinen dekkari-idolini lienee Michael Connelly ja iki-ihana Hieronymus "Harry" Bosh. Harryn raaka maskuliinisuus on puoleensa vetävää. Jouluna luin Prachettin Yövartioston ja sen perään Connellyn uusimman. Sam Vimes on samanlainen hypermaskuliininen hahmo kuin Harry. Tuo kahden kirjan väliin sattumalta muodostunut silta huvitti minua suunnattomasti. Yritin siihen perään lukea Jo Nesboa, mutta Harry Holen hahmo jäi huvittavasti kyllä ontoksi, eikä kyennyt kutittamaan mielikuvitustani niin paljon, että olisin jaksanut koko kirjaa lukea. Palaan Nesboon vielä joskus, kunhan olen puhdistanut itseni hypermaskuliinisten hahmojen vallasta.
Nyt luen Idioottia. En saa keskityttyä, vaikka Dostojevskin teksti on sydämeen menevää. Vähitellen olen päättänyt taistella tuon tiiliskiven. Rikos ja rangaistus oli fantastinen. Se oli loistava kirja.
Agathan kanssa tilaa sydämessäni jakaa Terry Prachett. Kiekkomaailma on varastanut paikan minussa. Omistan kymmenkunta Prachettia ja tahdon lisää. Tahdon ne kaikki. Kaikki. Päivä jolloin kuulin Terryn sairastuneen Alzheimeriin oli yksi elämäni surullisimmista. En osaa kuvata niitä kirjoja. Kyse on satiirista, ihmis-, yhteiskunta- ja kulttuuritutkielmista. Vaihtelevat teemat ja kaiken kuorruttaa filosofia, humanismi. Se on sitä samaa ajatusmaailmaa, johon stand up koomikot parhaimmillaan yltävät. Jonkin tavallisen katsomista uusin silmin. Se herättää, tökkii, työntää. Narrin rooli on hovin tärkein. Vain narrilla on oikeus ja velvollisuus sanoa ja nähdä kaikki, pilkata valtaa, tuoda salattu julki. Rakastuin kerran ja olen edelleen rakastunut.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Sekavaa selitystä
Mädäntynyt olo taas. Likainen olo. Minulla oli taas hurjia suunnitelmia tälle päivää. Helena Anhava ja jokin kahvila. Aamulla herätessä tärisin horkassa, vuode likomärkänä, iho rasvainen ja ällöttävä. Kylmä vailla peittoa ja peiton alla outo kuumeinen hiki. En lähtenyt minnekään, enkä ole lähdössäkään. Pimeän tullen pyrin ulos, pieni totuttelukävely sellaiselle, joka ei ole ollut kovin paljon ulkona viime aikoina. Kaksi kertaa tällä viikolla. Pienin askelin.
Näin unta Jon Stewartista. Se mies on liian seksikäs. Värisyttelee sydäntäni ja jotain muutakin paikkaa. Unessa oli kesä ja minä olin viehättävä. Olin paras minäni. Olin välitetty ja rakastettu. Olin onnellinen. Miten ihana uni. Mistä tämä onnellisuus uneeni tuli? Mistä ihmeestä se löysi tiensä minuun? Mihin se katosi? Miksi uni vaihtui painajaiseksi? Miksi aivoni näyttivät minulle pilkahduksen hyvää ja sitten heitti takaisin tuskaan?
Yksinolo on alkanut syödä naista. Huomaan sen vainoharhoista. Kyse ei ole edes naapurien äänistä vaan suhteesta läheisiin. Katkeruuspeikko nostaa karvaista päätään sisälläni. Miten naurettavaa se onkaan, olen itse itseni tähän ajanut. Helpotus olisi yhtä kaukana kuin puhelimeni. Miksi erakoidun, miksi odotan jotain ihmettä, toisten kykyä lukea ajatukseni, tunteeni ja tarpeeni.
Tämä on vaikeaa. Lyön ihmisiä kauemmas, koska tunnen etten jaksa. Kaipaan läheisyyttä, rakkautta ja välittämistä, koska ilman niitä tunnen tukehtuvani itseeni ja ahdistukseeni. Työntäessäni ihmisiä syrjään ja samalla kaivatessani heitä, teen väärin. Läheiset yrittävät kunnioittaa toivettani olla rauhassa ja levätä. Mikä ääliö olen. Mikä ihme tässä sairaudessa on kun se saa itsen tekemään sellaista? Se en ole minä, en tunnista sitä itsekseni. Ihmistä joka heittää toiset pois ja silti tuntee katkeruutta jäädessään yksin. Mikä mieltä vailla oleva tilanne. Minun on soitettava jollekin, katkaistava tämä ajattelu.
Näin unta Jon Stewartista. Se mies on liian seksikäs. Värisyttelee sydäntäni ja jotain muutakin paikkaa. Unessa oli kesä ja minä olin viehättävä. Olin paras minäni. Olin välitetty ja rakastettu. Olin onnellinen. Miten ihana uni. Mistä tämä onnellisuus uneeni tuli? Mistä ihmeestä se löysi tiensä minuun? Mihin se katosi? Miksi uni vaihtui painajaiseksi? Miksi aivoni näyttivät minulle pilkahduksen hyvää ja sitten heitti takaisin tuskaan?
Yksinolo on alkanut syödä naista. Huomaan sen vainoharhoista. Kyse ei ole edes naapurien äänistä vaan suhteesta läheisiin. Katkeruuspeikko nostaa karvaista päätään sisälläni. Miten naurettavaa se onkaan, olen itse itseni tähän ajanut. Helpotus olisi yhtä kaukana kuin puhelimeni. Miksi erakoidun, miksi odotan jotain ihmettä, toisten kykyä lukea ajatukseni, tunteeni ja tarpeeni.
Tämä on vaikeaa. Lyön ihmisiä kauemmas, koska tunnen etten jaksa. Kaipaan läheisyyttä, rakkautta ja välittämistä, koska ilman niitä tunnen tukehtuvani itseeni ja ahdistukseeni. Työntäessäni ihmisiä syrjään ja samalla kaivatessani heitä, teen väärin. Läheiset yrittävät kunnioittaa toivettani olla rauhassa ja levätä. Mikä ääliö olen. Mikä ihme tässä sairaudessa on kun se saa itsen tekemään sellaista? Se en ole minä, en tunnista sitä itsekseni. Ihmistä joka heittää toiset pois ja silti tuntee katkeruutta jäädessään yksin. Mikä mieltä vailla oleva tilanne. Minun on soitettava jollekin, katkaistava tämä ajattelu.
perjantai 18. helmikuuta 2011
Se tuli
Aika. Raahauduin postilaatikolle. Kylmä ilma veti keuhot kiinni. Siellä se odotti, kirjekuori. Hengittämisen vaikeus jatkui, mutten osaa sanoa kummasta syystä. Kylmä ilma vai puhdas kauhu. Mitä jos- maailma alkoi kieppua päässä. Se järjestäytyy kuvioiksi, joiden kanssa on vaikea olla. Minun hoitajani nimi luki siinä. Mietin sitä pitkää riviä hoitoihmisiä, joita olen tavannut. Näen ne rivissä seisomassa, osan ilme on torjuva tai väistävä, suurin osa ilmeettömiä, välinpitämättömiä, mutta erotan parit myötätuntoiset kasvot. Pari rohkaisevaa ihmistä, ne taputtavat selkään ja sanovat, että tästä se lähtee, olet rohkea, sinä pärjäät. Epävarmuus minussa yrittää tehdä niistä ihmisistä pettyneitä, mutta terve minä muistaa aidon välittämisen.
Pelottavaa. En tiedä mistä aloitan. Viime kerralla se oli niin selvää. Se oli suru. Oli helppo aloittaa surusta. Siitä käsittelemättömästä surun massasta, joka painoi kuin maailmankaikkeuden kaikki paino. Suru ja menetys, ja niiden kautta vihaan ja katkeruuteen. Mistä minä nyt aloitan? Menen sinne lankakeräni kanssa, enkä tiedä mistä sen kanssa voisi aloittaa. Tämä sotii minua vastaan. Tahdon olla valmis, viedä sinne valmiimpia kuvia asioista, mutta se ei olekaan mahdollista nyt. Olen hukassa, koska tiedän sekä enemmän että vähemmän. Miten valmistautua terapiaan?
Ymmärrän, että juuri sitä kuvaa menen etsimään. Menen hahmottelemaan sitä mikä on. Syytä sille, miksi reittini katkeaa keskenkaiken. En keksi kuin yhden tunteen, syyllisyys. Miten siitä edes voi aloittaa? Se on kasvoton tunne, hahmoton vailla muotoa ja liikettä. Suru on painavaa tummaa utua, jonka alta ei näe selvästi. Ahdistus on mustan musta kiiltävä kivi, joka pystyy kasvattaa verkkoja, seittejä. Viha on sähköinen vavahtelu, värien ja valojen sirisevät ja surisevat pienet tärinät liian kirkkaaksi koetussa todellisuudessa. Pettymys on maahanvalahtavat pahoinvoivat sisäelimet, hervottomat ja nurinpäin käännetyt. Miltä syyllisyys näyttää ja tuntuu?
Ahdistuskivi painaa keuhkojen päällä. Se heittää seittejään. Oikean käteni hauis tuntee seitin puristuksen. Taistelen vastaan. Seitit ovat kietoutuneet henkitorveni ympärille, enkä pysty hengittämään. Nyt on lopetettava kirjoittaminen. En saa happea. Oksettaa.
Sallittu unohtaminen. Hukutin itseni toimintaan unohtaakseni. Kolme lipaston laatikkoa koki uudelleen järjestäytymisen. Lopetan kaiken ahdistavan ajattelun tältä päivältä. Fysiikkani ei kestä. Olen vielä liian huonossa kunnossa flunssasta.
Pelottavaa. En tiedä mistä aloitan. Viime kerralla se oli niin selvää. Se oli suru. Oli helppo aloittaa surusta. Siitä käsittelemättömästä surun massasta, joka painoi kuin maailmankaikkeuden kaikki paino. Suru ja menetys, ja niiden kautta vihaan ja katkeruuteen. Mistä minä nyt aloitan? Menen sinne lankakeräni kanssa, enkä tiedä mistä sen kanssa voisi aloittaa. Tämä sotii minua vastaan. Tahdon olla valmis, viedä sinne valmiimpia kuvia asioista, mutta se ei olekaan mahdollista nyt. Olen hukassa, koska tiedän sekä enemmän että vähemmän. Miten valmistautua terapiaan?
Ymmärrän, että juuri sitä kuvaa menen etsimään. Menen hahmottelemaan sitä mikä on. Syytä sille, miksi reittini katkeaa keskenkaiken. En keksi kuin yhden tunteen, syyllisyys. Miten siitä edes voi aloittaa? Se on kasvoton tunne, hahmoton vailla muotoa ja liikettä. Suru on painavaa tummaa utua, jonka alta ei näe selvästi. Ahdistus on mustan musta kiiltävä kivi, joka pystyy kasvattaa verkkoja, seittejä. Viha on sähköinen vavahtelu, värien ja valojen sirisevät ja surisevat pienet tärinät liian kirkkaaksi koetussa todellisuudessa. Pettymys on maahanvalahtavat pahoinvoivat sisäelimet, hervottomat ja nurinpäin käännetyt. Miltä syyllisyys näyttää ja tuntuu?
Ahdistuskivi painaa keuhkojen päällä. Se heittää seittejään. Oikean käteni hauis tuntee seitin puristuksen. Taistelen vastaan. Seitit ovat kietoutuneet henkitorveni ympärille, enkä pysty hengittämään. Nyt on lopetettava kirjoittaminen. En saa happea. Oksettaa.
Sallittu unohtaminen. Hukutin itseni toimintaan unohtaakseni. Kolme lipaston laatikkoa koki uudelleen järjestäytymisen. Lopetan kaiken ahdistavan ajattelun tältä päivältä. Fysiikkani ei kestä. Olen vielä liian huonossa kunnossa flunssasta.
torstai 17. helmikuuta 2011
tämmöttiis tällä erää, kysymyksiä lähinnä
Olen kovin tyytyväinen eiliseen. Täti alkoi huudella messengerissä. Sain oltua sosiaalinen, hauska ja kirjoitettua lauseita, joihin saattoi lisätä hymyileviä ja nauravia hymiöitä. Vastasin viimein ystävänpäivätervehdyksiin ja olen nyt siis sosiaalisissa suhteissani vallan asioiden tasalla. Enää olisi yksi anteeksipyyntö tekemättä. Oharit parin viikon takaa... Miksi ihmeessä se on vaikeaa? Tunnen niin valtavaa syyllisyyttä.
Depressiohoitajakin soitti eilen. Olen ilmeisesti pääsemässä tosiaan hoitoon. Lähete menossa läpi. Sopertelin itkuiset kiitokset lääkärille lähetettäväksi. Hoitaja kirjoitti sanomani ylös ja lupasi lähettää potilaspostia. Siinä itketti se oma epävarmuus ja sanomisen vaikeus. Sanoin, etten ole varma onko sillä merkitystä. Hoitaja arveli, että on. Ja etten ole ainut, joka kiitosta antaa ja että se on hyvä, että asia tulee tietoon. Käskin niiden pitää siitä kiinni. Toivottavasti ne pitää tiukasti kiinni minun ihanasta omalääkäristäni. Miksi kiitoksenkin sanominen on niin vaikeaa?
Lisäksi eilen viimein poistin treffi-ilmoitukseni. Mikä ihana helpotus. Kirjoitin hätäiset hyvästit, niille keiden kanssa olin ajatuksia vaihtanut ja poistuin paikalta. Miten helpottavaa. Menee hetki ennen kuin moiseen ryhdyn uudelleen. Jälleen kerran, kyse ei ole niinkään haluttomuudesta löytää kumppani, vaan foorumin soveltumattomuudesta sellaiselle kuin minä. Missä sellaiset kuin minä voi kohdata mahdollisuuden parisuhteille?
Kuumemittari kainalossa. Viluttaa niin pirusti. Tämä on nyt päivä numero viisi kipeänä. Ei lämpöä. No, sehän sopii. Kello lähenee seitsemää, nukkuakin pitäisi. Olen ollut pahoinvoiva koko yön. Syön edelleen huonosti, mikä vaikeuttaa elämää verensokerin osalta. Liian vähän kunnon ruokaa, liikaa herkkuja. Verensokerien heiluminen ahdistaa ja tekee olon fyysisesti todella huonoksi. Söisi paremmin, parantuisi nopeammin, nukkuisi paremmin, pääsisi ulos taas, sekin auttaisi nukkumaan.
Omalääkäri puhui melatoniinista, minä kieltäydyin. Se alkoi selittää ja minä vain hoin päälle, etten halua. Sitä alkoi jo naurattaa. Äh, mä olen liian outo. En vain tahdo mitään melatoniineja. Ystävällä oli niiden kanssa ongelmia. Tiedänhän minä että reagoisin niihin eri tavoin kuin hän. Mutta. Minä tarvitsen enemmän aikaa tällaiselle itseni ylipuhumiselle. Minun omalääkärini on tainnut oppia sen jo. Hiton hitto.
Naapurin aamuherätys. Mikä lie radiokanava oli. Kovalla on, tuohonko minä havahdun joskus aamuisin? Todennäköisesti. Mä tahdon asua omakotitalossa. Olen sellaisessa kasvanut ja tahdon sellaisessa asua. Nyt naapuri keittää kai kahvia, olisikohan tuo minun exitmerkkini yöunille? Naapuri aloittaa päivänsä ja minä sanon hyvää yötä!
Depressiohoitajakin soitti eilen. Olen ilmeisesti pääsemässä tosiaan hoitoon. Lähete menossa läpi. Sopertelin itkuiset kiitokset lääkärille lähetettäväksi. Hoitaja kirjoitti sanomani ylös ja lupasi lähettää potilaspostia. Siinä itketti se oma epävarmuus ja sanomisen vaikeus. Sanoin, etten ole varma onko sillä merkitystä. Hoitaja arveli, että on. Ja etten ole ainut, joka kiitosta antaa ja että se on hyvä, että asia tulee tietoon. Käskin niiden pitää siitä kiinni. Toivottavasti ne pitää tiukasti kiinni minun ihanasta omalääkäristäni. Miksi kiitoksenkin sanominen on niin vaikeaa?
Lisäksi eilen viimein poistin treffi-ilmoitukseni. Mikä ihana helpotus. Kirjoitin hätäiset hyvästit, niille keiden kanssa olin ajatuksia vaihtanut ja poistuin paikalta. Miten helpottavaa. Menee hetki ennen kuin moiseen ryhdyn uudelleen. Jälleen kerran, kyse ei ole niinkään haluttomuudesta löytää kumppani, vaan foorumin soveltumattomuudesta sellaiselle kuin minä. Missä sellaiset kuin minä voi kohdata mahdollisuuden parisuhteille?
Kuumemittari kainalossa. Viluttaa niin pirusti. Tämä on nyt päivä numero viisi kipeänä. Ei lämpöä. No, sehän sopii. Kello lähenee seitsemää, nukkuakin pitäisi. Olen ollut pahoinvoiva koko yön. Syön edelleen huonosti, mikä vaikeuttaa elämää verensokerin osalta. Liian vähän kunnon ruokaa, liikaa herkkuja. Verensokerien heiluminen ahdistaa ja tekee olon fyysisesti todella huonoksi. Söisi paremmin, parantuisi nopeammin, nukkuisi paremmin, pääsisi ulos taas, sekin auttaisi nukkumaan.
Omalääkäri puhui melatoniinista, minä kieltäydyin. Se alkoi selittää ja minä vain hoin päälle, etten halua. Sitä alkoi jo naurattaa. Äh, mä olen liian outo. En vain tahdo mitään melatoniineja. Ystävällä oli niiden kanssa ongelmia. Tiedänhän minä että reagoisin niihin eri tavoin kuin hän. Mutta. Minä tarvitsen enemmän aikaa tällaiselle itseni ylipuhumiselle. Minun omalääkärini on tainnut oppia sen jo. Hiton hitto.
Naapurin aamuherätys. Mikä lie radiokanava oli. Kovalla on, tuohonko minä havahdun joskus aamuisin? Todennäköisesti. Mä tahdon asua omakotitalossa. Olen sellaisessa kasvanut ja tahdon sellaisessa asua. Nyt naapuri keittää kai kahvia, olisikohan tuo minun exitmerkkini yöunille? Naapuri aloittaa päivänsä ja minä sanon hyvää yötä!
tiistai 15. helmikuuta 2011
Lisätään tälle otsikkokin
Yritän ylipuhua itseäni ulkoilmaan. Olen luvannut itselleni jopa suklaata. Todellisuudessa jääkaapissa on enää valo, enkä uskalla kauppaan. Nyt olisi hyvä mennä kun naapurinpoika huudattaa kammottavaa musiikkiaa, mikä aina aiheuttaa painetta keuhkojen päällä. Ahdistuskivi alkaa jytkytellä basson tahtiin. Se tuntuu suistavan sykkeeni raiteiltaan ja vaikeuttavan hengitystä. Vihaan tunnetta, että pitäisi karata kotoaan. Toinen ahdistava ääni tässä talossa on se naapurin pesukone. Se on todennäköisesti jokin maailmanhistorian ensimmäinen laite, joka pyrkii linkoamaan itsensä maatakiertävälle radalle kunnioittaakseen 1950-luvun neuvostoliittolaista avaruusteknologiaa.
Hiphop-musiikki, suomalainen sellainen. Suvaitsevakin vetää rajansa jonnekin. Grrrrr...
Olen kyllästynyt treffi-ilmoitus sontaan. Todella totaalisen kyllästynyt. Olen tänään käynyt hipelöimässä sivustolla delete-nappia jo useamman kerran. En vain kykene. Jokin minussa ei salli, minun vain paeta paikalta. Toistaiseksi osakseni on tullut vain outoja olijoita, joihin olen tuhlannut aikaani kirjoittamalla kilttejä viestejä. Onko tehtäväni opettaa jotakuta, miten ihmissuhteissa ollaan? Siis ihan alkeista? Äh, mä olen liian kiltti. Jään kaivamaan tikulla sontakasoja löytääkseni jotain hyvää kauan sen jälkeen kun suurin osa olisi jo karauttanut tiehensä keskisormi tiukassa ojossa. Tyhmä nainen uskoo jokaisessa olevan jotain hyvää, huolimatta rankasta vastakkaisesta todistusaineistosta.
Ehkä syytä on siinäkin, miten olen ihastunut siihen Mieheen. En kykene ottaa ketään nyt tosissaan. Mietin vain yhä enenevästi, miten paljon ihastuksesta on sitä pakoreaktiota. Se olisi todella äärimmäinen pako jälleen kerran minulta. Jättää kaikki, hylätä opinnot, vaikeudet, ihmiset ja vain paeta silmittömästi. Enkö koskaan opi ottamaan vastuuta? Minun pakoalttiuteni ei ole vähäinen. Olen kokeillut kahden tyyppistä karkaamista, fyysistä ja henkistä hylkäämistä. Fyysisesti olen muuttanut satojen kilometrien päähän löytääkseni itseni niistä ongelmista, joita karkuun lähdin. Henkisesti olen sulkenut itseäni ihmisiltä. Hakannut vesurilla kaikki "turhat" ihmissuhteet elämästäni ja rajoittanut niidenkin pääsyä minuun, jotka ovat kieltäytyneet katoamasta.
Eilinen ystävänpäivä osoitti kaiken taas hienosti. Kolme ystävänpäivätervehdystä puhelimeen. Joskus niitä tuli kymmenittäin. Hieno homma! Tavoite alkaa olla saavutettu. Ihmissuhteet ajettu minimiin. Arvata voi montako minä lähetin. Annan vihjeen, se on kauniin pyöreä. Paskat. Olen tunari. Hitonmoinen ääliö. Ja hulluudessani vielä tavoittelen parisuhdetta. Voi huokaus. Pässi, höntti.
Huomasin eilen Cymbaltan tehneen jotain, se on vähentänyt ahdistustani ja huomaan, että minusta on kadonnut tarve sanoa ääneen itselleni, "Tapa mut." Ahdistaessa se lipsahti huulilta päivittäin. Se oli sellainen pakkoliike-tyyppinen huudahdus, joka vain syntyy ilman tiedostettua tahtoa. Se tuntui joltain toiselta ihmiseltä mun sisälläni, puhumassa mun äänelläni. Muutenkin kasvojen vääntymiset ovat väheneet. Selkärangalleni en voi mitään. Se hytkyy jäisessä otteessa aina silloin tällöin edelleen. Julkisella paikalla kävellessä edelleen tunnen tarvetta puristella sormiani nyrkkiin, painaa kynnet kämmenen ihoon niin että tuntee kipeää, jännittää ja heilutella sormiani. Siihen on hyvä keskittyä kun tuntee itsensä silmiinpistäväksi. Kun joku kävelee kadulla liian lähellä ja itselle tulee tunne selkään porautuvasta katseesta. Sormet auttavat. Joskus toivoisin pystyväni pitää laukkunallea julkisilla paikoilla. Se lohduttaa niin sanomattoman paljon. Roope nallen ympärille voi kietoa sormet ja se lohduttaa. Saa ajattelemaan edes lohtua.
Nyt, nyt menen ulos. Menen, haen suklaata. Huokaus.
Hiphop-musiikki, suomalainen sellainen. Suvaitsevakin vetää rajansa jonnekin. Grrrrr...
Olen kyllästynyt treffi-ilmoitus sontaan. Todella totaalisen kyllästynyt. Olen tänään käynyt hipelöimässä sivustolla delete-nappia jo useamman kerran. En vain kykene. Jokin minussa ei salli, minun vain paeta paikalta. Toistaiseksi osakseni on tullut vain outoja olijoita, joihin olen tuhlannut aikaani kirjoittamalla kilttejä viestejä. Onko tehtäväni opettaa jotakuta, miten ihmissuhteissa ollaan? Siis ihan alkeista? Äh, mä olen liian kiltti. Jään kaivamaan tikulla sontakasoja löytääkseni jotain hyvää kauan sen jälkeen kun suurin osa olisi jo karauttanut tiehensä keskisormi tiukassa ojossa. Tyhmä nainen uskoo jokaisessa olevan jotain hyvää, huolimatta rankasta vastakkaisesta todistusaineistosta.
Ehkä syytä on siinäkin, miten olen ihastunut siihen Mieheen. En kykene ottaa ketään nyt tosissaan. Mietin vain yhä enenevästi, miten paljon ihastuksesta on sitä pakoreaktiota. Se olisi todella äärimmäinen pako jälleen kerran minulta. Jättää kaikki, hylätä opinnot, vaikeudet, ihmiset ja vain paeta silmittömästi. Enkö koskaan opi ottamaan vastuuta? Minun pakoalttiuteni ei ole vähäinen. Olen kokeillut kahden tyyppistä karkaamista, fyysistä ja henkistä hylkäämistä. Fyysisesti olen muuttanut satojen kilometrien päähän löytääkseni itseni niistä ongelmista, joita karkuun lähdin. Henkisesti olen sulkenut itseäni ihmisiltä. Hakannut vesurilla kaikki "turhat" ihmissuhteet elämästäni ja rajoittanut niidenkin pääsyä minuun, jotka ovat kieltäytyneet katoamasta.
Eilinen ystävänpäivä osoitti kaiken taas hienosti. Kolme ystävänpäivätervehdystä puhelimeen. Joskus niitä tuli kymmenittäin. Hieno homma! Tavoite alkaa olla saavutettu. Ihmissuhteet ajettu minimiin. Arvata voi montako minä lähetin. Annan vihjeen, se on kauniin pyöreä. Paskat. Olen tunari. Hitonmoinen ääliö. Ja hulluudessani vielä tavoittelen parisuhdetta. Voi huokaus. Pässi, höntti.
Huomasin eilen Cymbaltan tehneen jotain, se on vähentänyt ahdistustani ja huomaan, että minusta on kadonnut tarve sanoa ääneen itselleni, "Tapa mut." Ahdistaessa se lipsahti huulilta päivittäin. Se oli sellainen pakkoliike-tyyppinen huudahdus, joka vain syntyy ilman tiedostettua tahtoa. Se tuntui joltain toiselta ihmiseltä mun sisälläni, puhumassa mun äänelläni. Muutenkin kasvojen vääntymiset ovat väheneet. Selkärangalleni en voi mitään. Se hytkyy jäisessä otteessa aina silloin tällöin edelleen. Julkisella paikalla kävellessä edelleen tunnen tarvetta puristella sormiani nyrkkiin, painaa kynnet kämmenen ihoon niin että tuntee kipeää, jännittää ja heilutella sormiani. Siihen on hyvä keskittyä kun tuntee itsensä silmiinpistäväksi. Kun joku kävelee kadulla liian lähellä ja itselle tulee tunne selkään porautuvasta katseesta. Sormet auttavat. Joskus toivoisin pystyväni pitää laukkunallea julkisilla paikoilla. Se lohduttaa niin sanomattoman paljon. Roope nallen ympärille voi kietoa sormet ja se lohduttaa. Saa ajattelemaan edes lohtua.
Nyt, nyt menen ulos. Menen, haen suklaata. Huokaus.
Väsy
Mädäntynyt. Tunnen olevani mädäntynyt. Iho on varmasti vihreä ja visvainen. Hyi helvetti. Pitäisi-maailma roikkuu kasvojen edessä, vaikka olen sairas. Anna nainen jo olla, olet kuumeessa. Kirottu flunssa. Elämän organisointikin keskeytyi. Sain inspiraation sairasloman kunniaksi yrittää saada asuntoani kaaoksesta johonkin siedettävämpään tilaan. Lastasin lipastojen laatikot lattialle, tarkoitukseni tehdä niille jotain. Ovat siinä edelleen. Elämä olkoon tässä edelleen. Odottakoot päivää parempaa.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Päivä tulla kipeäksi
Kurkku on kipeä. Se on herätellyt yskimään aamuisin. Nyt se on kipeän kipeä. Kirottua.
Treffipalsta suoltaa minulle vastauksia. Tyhjänpäiväisiä kokeilevia vuoropuheluja, joiden kirjoittaminen vaatii kevyen mielen. Ei viluista, väsynyttä naista, joka on nukkunut koko päivän. En saa kaavittua kokoon tarvittavaa välittämistä ja kiinnostusta nyt. Joku hätäinen jo toivoo tapaamista, kai se on kohdattava nyt sekin mahdollisuus, että sokkotreffeille tästä joutuu. Kunhan ensin paranen.
Huomenna oli tarkoitus mennä viemään se kiitoslappunen lääkärille. Jos tämä muuttuu kunnon taudiksi, se jää. Minun on nälkä, eikä kaapissani ole ruokaa. Cymbalta on vienyt ruokahalun. Tilalla on ollut ahmimista vailla tahtoa. Ahmimista teknisenä suorituksena. Ahmimista mahdollisimman suurena kaloriannoksena, mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tunnen itseni kipeäksi. Taidan syödä ja mennä nukkumaan. On vilu.
Treffipalsta suoltaa minulle vastauksia. Tyhjänpäiväisiä kokeilevia vuoropuheluja, joiden kirjoittaminen vaatii kevyen mielen. Ei viluista, väsynyttä naista, joka on nukkunut koko päivän. En saa kaavittua kokoon tarvittavaa välittämistä ja kiinnostusta nyt. Joku hätäinen jo toivoo tapaamista, kai se on kohdattava nyt sekin mahdollisuus, että sokkotreffeille tästä joutuu. Kunhan ensin paranen.
Huomenna oli tarkoitus mennä viemään se kiitoslappunen lääkärille. Jos tämä muuttuu kunnon taudiksi, se jää. Minun on nälkä, eikä kaapissani ole ruokaa. Cymbalta on vienyt ruokahalun. Tilalla on ollut ahmimista vailla tahtoa. Ahmimista teknisenä suorituksena. Ahmimista mahdollisimman suurena kaloriannoksena, mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tunnen itseni kipeäksi. Taidan syödä ja mennä nukkumaan. On vilu.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Ihanien Omalääkärien päivänä kirjoitti Suutelevat Sammakot
Intiaaninimeni oli keskiviikkona Suutelevat Sammakot. Juoksin aamusella bussille. Lumimyräkkä sai bussit myöhästelemään, mutten luottanut tuuriini, että omani olisi ollut myöhässä. Kiipesin valtavan lumikasan yli ehtiäkseni ja jyrkkää jäistä rinnettä alas liukastellessa kengästä kuului moiskahdus. Kurkkasin pikaisesti kantapäätäni ja jatkoin matkaa miettien sadatellako vai nauraako, pohja oli irronnut puoliksi. Joka tapauksessa kissanpissanhajuiset, kovanonnen poponi tekivät saivat luovutusvoiton siinä hetkessä. Päätin syödä loppukuun kynsiäni ja ostaa uudet kengät. Lompsin kengilläni kenkäkauppaan ja ostin kengät. Jokainen askel hajonneella kengällä toi mieleeni suutelevat sammakot. slops! Lopulta päädyin nauramaan.
Takana väsyttävä päivä. Nyt kun olen todennut cymbaltan tehottomaksi, minun on vaikea muistaa syödä lääkkeitäni. Ei hyvä. Tänään kun oli lääkäriaika muistin. Menin sinne hermostuneena kuten aina. Käytävällä istui nainen pienen lapsen kanssa. Lapsi seisoi huterasti, tuijotteli suurilla silmillään. Äitinsä totesi, ettei ole vielä oppinut, että tuijottaminen on epäkohteliasta. Minä naurahdin ja sanoin, että mikäs siinä kun on jotain mielenkiintoista katsottavaa. Kuulemma silmälaseissa ja pitkissä hiuksissa riittää ihmettelemistä. Lääkärini kutsui heidät ennen minua. He olivat sisällä muutaman minuutin. Minä keräsin ahdistusta, lueskelin Helena Anhavaa ja nieleskelin.
Lääkri tervehti iloisasti. Hän kättelee, katsoo silmiin, pitkä komea nuori mies. Minä hämmentyneenä ja kyvyttömänä katsomaan silmiin. Hän kysyy vointini, vastaan vältellen. Juuri Anhavan sanoja käytävällä lukiessani, mietin tuota kysymystä, enkä Helenan surullisia sanoja. Tärisevät kädet ja häkeltynyt ääni kuuluu sanovan, ettei tiedä. Olen uupunut. Tavallisesta hyvin itseään ilmaisevasta naisesta ei jälkeäkään. Lääkäri kyselee, tiedustelee, tutkii, selvittää, pohtii, katsoo silmiin, antaa aikaa, tökkii kysymyksillään tavalla, joka on hyvä. Minun erinomainen, ihana omalääkärini. Virka-aikana, ajanvarauksella, 30min kerralla hän antaa auliisti tukea ja apua. Vihreänruskeat silmät vilkkuen hän katselee suoraan silmiini.
Minä yleensä muutamien minuuttien jälkeen saan katseeni lattiasta. Hän kysyy mitä ajattelen psykiatriselle poliklinikalle menosta. Soperran jotain, sanon että tänään on väsynyt päivä. Hän kysyy miten pitkän sairasloman haluan. Vetäydyn. Menen kasaan, painan pääni alas ja takerrun hiuksiini. Vaikea kysymys, sanon. Pyydän lopulta kahta viikkoa, hän olisi kirjoittanut enemmän. Käskee pyytää lisää, jos tunnen ettei se riitä. Hän selittää minulle kirjoittavansa lähetteen, hän kertoo cymbaltan jatkuvan. Vilkkuvat silmät katsovat suoraan päähäni, huomaan niiden pyyhkäisevän myös rintani. Lopulta kaikki on selvää. Minä ja sairaslomatodistukseni istumme siinä vaiti ja päässäni risteilee ajatus: Kiitä. Posket muuttuvat liikkumattomiksi. Hän tietää, että olisi vielä jotain ja kysyy onko minulla mielessä vielä jotain... Minä takeltelen jotain kieltäen. Toivottaa Tsemppiä ja minä horjun pois huoneesta.
10 minuuttia tehokasta repivää sieluun ja elämään tunkeutumista. Tärisen ja syöksyn ulos. Puhelin, armas rakas ystäväni ohjaa minut naurun kautta paremmalle mielelle, tasamaalle. Ystävä toteaa, että se mies varmasti nauttii. Se takuulla nauttii ja laskee hämmentyneitä naispotilaita. Niinhän se on. Keskimääräinen 26-27-vuotias mies, ei voi olla tekemättä sellaista. Ystävä nauraa, että se takuulla salaa saa siitä kicksejä. Minä nauran hermostuneet vatsa- ja poskilihaseni rennoimmiksi. Vaellan edestakaisin rauhoittaakseni itseäni.
Ystävä huvittaa minua suuresti kuvailemalla Asperger-naisen vastaanottotilanteen. Miten asperger-nainen toteaisi: "Hei, en voi olla huomaamatta miten vuorovaikutuksessasi pyrit huomaamattasi aiheuttamaan minussa seksuaalista mielenkiintoa käyttämällä tapoja, joista olen kuullut käytettävän termiä flirttailu? Itse en kykene tuohon, koska tunnemaailmani ei toimi keskimääräisellä tavalla."
Minun omalääkärini on viehättävä mies. Nyt juuri en voi välittää siitä vähempää, hän on ihminen, joka on minua viime aikoina kaikkein eniten tökkinyt avun piiriin. Takaisin tielle terveyteen. Hiton mies, se komeus oli nyt vain se este, johon kykyni ilmaista kiitollisuuteni törmäsi. Yritin kirjoittaa kiitosviestiä. Olin liian täynnä tunnetta. Vasta nyt illalla tiedän mitä kirjoitan. Maanantaina käyn sen viemässä. Minun on pakko.
Tein tyhmiä tänään. Ostin kirjoja, 1 kovakantisen ja 3 pokkaria. Ajattelin parantaa niillä mieltäni, osteluterapiaa, joka ei sovi köyhälle ollenkaan. Nyt otan jäätelön pakastimesta ja luen. Annan Tsaikovskin soida ja luen. Tämä on Ihanien Omalääkärien päivä.
Takana väsyttävä päivä. Nyt kun olen todennut cymbaltan tehottomaksi, minun on vaikea muistaa syödä lääkkeitäni. Ei hyvä. Tänään kun oli lääkäriaika muistin. Menin sinne hermostuneena kuten aina. Käytävällä istui nainen pienen lapsen kanssa. Lapsi seisoi huterasti, tuijotteli suurilla silmillään. Äitinsä totesi, ettei ole vielä oppinut, että tuijottaminen on epäkohteliasta. Minä naurahdin ja sanoin, että mikäs siinä kun on jotain mielenkiintoista katsottavaa. Kuulemma silmälaseissa ja pitkissä hiuksissa riittää ihmettelemistä. Lääkärini kutsui heidät ennen minua. He olivat sisällä muutaman minuutin. Minä keräsin ahdistusta, lueskelin Helena Anhavaa ja nieleskelin.
Lääkri tervehti iloisasti. Hän kättelee, katsoo silmiin, pitkä komea nuori mies. Minä hämmentyneenä ja kyvyttömänä katsomaan silmiin. Hän kysyy vointini, vastaan vältellen. Juuri Anhavan sanoja käytävällä lukiessani, mietin tuota kysymystä, enkä Helenan surullisia sanoja. Tärisevät kädet ja häkeltynyt ääni kuuluu sanovan, ettei tiedä. Olen uupunut. Tavallisesta hyvin itseään ilmaisevasta naisesta ei jälkeäkään. Lääkäri kyselee, tiedustelee, tutkii, selvittää, pohtii, katsoo silmiin, antaa aikaa, tökkii kysymyksillään tavalla, joka on hyvä. Minun erinomainen, ihana omalääkärini. Virka-aikana, ajanvarauksella, 30min kerralla hän antaa auliisti tukea ja apua. Vihreänruskeat silmät vilkkuen hän katselee suoraan silmiini.
Minä yleensä muutamien minuuttien jälkeen saan katseeni lattiasta. Hän kysyy mitä ajattelen psykiatriselle poliklinikalle menosta. Soperran jotain, sanon että tänään on väsynyt päivä. Hän kysyy miten pitkän sairasloman haluan. Vetäydyn. Menen kasaan, painan pääni alas ja takerrun hiuksiini. Vaikea kysymys, sanon. Pyydän lopulta kahta viikkoa, hän olisi kirjoittanut enemmän. Käskee pyytää lisää, jos tunnen ettei se riitä. Hän selittää minulle kirjoittavansa lähetteen, hän kertoo cymbaltan jatkuvan. Vilkkuvat silmät katsovat suoraan päähäni, huomaan niiden pyyhkäisevän myös rintani. Lopulta kaikki on selvää. Minä ja sairaslomatodistukseni istumme siinä vaiti ja päässäni risteilee ajatus: Kiitä. Posket muuttuvat liikkumattomiksi. Hän tietää, että olisi vielä jotain ja kysyy onko minulla mielessä vielä jotain... Minä takeltelen jotain kieltäen. Toivottaa Tsemppiä ja minä horjun pois huoneesta.
10 minuuttia tehokasta repivää sieluun ja elämään tunkeutumista. Tärisen ja syöksyn ulos. Puhelin, armas rakas ystäväni ohjaa minut naurun kautta paremmalle mielelle, tasamaalle. Ystävä toteaa, että se mies varmasti nauttii. Se takuulla nauttii ja laskee hämmentyneitä naispotilaita. Niinhän se on. Keskimääräinen 26-27-vuotias mies, ei voi olla tekemättä sellaista. Ystävä nauraa, että se takuulla salaa saa siitä kicksejä. Minä nauran hermostuneet vatsa- ja poskilihaseni rennoimmiksi. Vaellan edestakaisin rauhoittaakseni itseäni.
Ystävä huvittaa minua suuresti kuvailemalla Asperger-naisen vastaanottotilanteen. Miten asperger-nainen toteaisi: "Hei, en voi olla huomaamatta miten vuorovaikutuksessasi pyrit huomaamattasi aiheuttamaan minussa seksuaalista mielenkiintoa käyttämällä tapoja, joista olen kuullut käytettävän termiä flirttailu? Itse en kykene tuohon, koska tunnemaailmani ei toimi keskimääräisellä tavalla."
Minun omalääkärini on viehättävä mies. Nyt juuri en voi välittää siitä vähempää, hän on ihminen, joka on minua viime aikoina kaikkein eniten tökkinyt avun piiriin. Takaisin tielle terveyteen. Hiton mies, se komeus oli nyt vain se este, johon kykyni ilmaista kiitollisuuteni törmäsi. Yritin kirjoittaa kiitosviestiä. Olin liian täynnä tunnetta. Vasta nyt illalla tiedän mitä kirjoitan. Maanantaina käyn sen viemässä. Minun on pakko.
Tein tyhmiä tänään. Ostin kirjoja, 1 kovakantisen ja 3 pokkaria. Ajattelin parantaa niillä mieltäni, osteluterapiaa, joka ei sovi köyhälle ollenkaan. Nyt otan jäätelön pakastimesta ja luen. Annan Tsaikovskin soida ja luen. Tämä on Ihanien Omalääkärien päivä.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Pelkkää kahvia aamiaiseksi taas
Ulkona tuuli heittää vihaisesti lunta. Minussa herää halu olla pienen pieni, kasvattaa turkki ja mennä kaivamaan käytäviä hankeen. Tahtoisin muuttua fretiksi. Ne ovat huumorintajuisen oloisia olentoja.
Eilen keräsin itseni kasaan ja puhuin äidille. Laitoin asiat järjestykseen. Äiti pelkää, se on huolestunut. Syystä, myönnän. Mutta tilanne on erilainen. Minä olen erilainen. Jossain tässä viimeisten vuosien aikana minusta on kasvanut aikuinen, joka juoksee pää edellä edelleen seiniin, mutta seinät ovat erilaisia ja vauhtini ei ole ihan niin kova. Oli jotenkin pelottavaa kuunnella äidin puhetta, se kävi asioita läpi, muttei minulle. Se rauhoitteli itseään. Sanoi ääneen asioita, jotka ovat totta. Veti lankoja yhteen ja päätteli, kutoi sanoistani verkon, jonka päälle saattoi asettaa jotain toivoa ja järkeä. Minä annoin lankoja. Näytin sille jokaisen langan, jotta se ymmärtäisi. Minä en ole luovuttanut. En ole luovuttamassa.
Ihastuminen on mädäntynyttä toimintaa. Mies ei ole ehtinyt ottaa yhteyttä. Sain eilen selville pelottavan asian, mutta se on vain tunteeni, joka pelkää. Järkeni katselee tunnetta taustalta ja sen ilme on surullinen. Mitä ihmettä se taas tekee?
Tänään aamulla kuvittelin onnellisuuden. Se on hetki, jota en sanoiksi pue. Kaikki mitä kuvitella voin, ei toteudu. Vastustan tiukasti tavoitteiden visualisoimista. Todellisuus on niin haurasta, ettei se toimi niin. Itse on jokaisessa hetkessä ainutlaatuinen, koska jokainen hetki on erilainen. Ja jos onnellisuutensa perustaa muille ihmisille, on ymmärrettävä rajoitteensa, todellisuden rajat.
Todellisuudessa onnellisuus on onnellisempaa. Se on yllättävämpää. Se on elävämpää ja juuri sitä itseään, aitoa ja todellista. Kuviteltu, päänsisäinen ajatus onnellisuudesta on harhaa. Todellinen onnellisuus on antamista. Se on lupa. Se ei ole vaatimus tai täytetyt kriteerit. Olen onnellinen kunhan tilanne täyttää vaaditut ehdot, EI, ei ja vielä kerran ei. Onnettomuus on kyvyttömyyttä lunastaa lupauksensa itselleen. Onnettomuus on kyvyttömyyttä tuntea onnellisuutta vaikka etukäteen visualisoidut onnellisuuden tavoitteet eivät täyty.
Osaankohan selittää tätä ymmärrettävästi? Huokaus. Onnellisuuden puute on tapa. Se on vallan antamista olosuhteille. Se on itse itseltä poisottamista. Onnettomuus on onnellisuuden asettamista itsensä ulkopuolisten asioiden hallittavaksi. Onnellisuus on valtaa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin. Se on sisäistä, riippumatonta, vailla ehtoja ja rajoituksia.
Minä en anna itselleni lupaa olla onnellinen. En päästä irti rajoistani, ehdoistani. En uskalla olla riippumaton ulkopuolisesta. Minä yritän.
Myöhästyn taas. Nyt on kipitettävä. Pestävä kasvot, maalattava niille ehostus ja lähdettävä kohtaamaan kaikki mitä tulossa on.
Eilen keräsin itseni kasaan ja puhuin äidille. Laitoin asiat järjestykseen. Äiti pelkää, se on huolestunut. Syystä, myönnän. Mutta tilanne on erilainen. Minä olen erilainen. Jossain tässä viimeisten vuosien aikana minusta on kasvanut aikuinen, joka juoksee pää edellä edelleen seiniin, mutta seinät ovat erilaisia ja vauhtini ei ole ihan niin kova. Oli jotenkin pelottavaa kuunnella äidin puhetta, se kävi asioita läpi, muttei minulle. Se rauhoitteli itseään. Sanoi ääneen asioita, jotka ovat totta. Veti lankoja yhteen ja päätteli, kutoi sanoistani verkon, jonka päälle saattoi asettaa jotain toivoa ja järkeä. Minä annoin lankoja. Näytin sille jokaisen langan, jotta se ymmärtäisi. Minä en ole luovuttanut. En ole luovuttamassa.
Ihastuminen on mädäntynyttä toimintaa. Mies ei ole ehtinyt ottaa yhteyttä. Sain eilen selville pelottavan asian, mutta se on vain tunteeni, joka pelkää. Järkeni katselee tunnetta taustalta ja sen ilme on surullinen. Mitä ihmettä se taas tekee?
Tänään aamulla kuvittelin onnellisuuden. Se on hetki, jota en sanoiksi pue. Kaikki mitä kuvitella voin, ei toteudu. Vastustan tiukasti tavoitteiden visualisoimista. Todellisuus on niin haurasta, ettei se toimi niin. Itse on jokaisessa hetkessä ainutlaatuinen, koska jokainen hetki on erilainen. Ja jos onnellisuutensa perustaa muille ihmisille, on ymmärrettävä rajoitteensa, todellisuden rajat.
Todellisuudessa onnellisuus on onnellisempaa. Se on yllättävämpää. Se on elävämpää ja juuri sitä itseään, aitoa ja todellista. Kuviteltu, päänsisäinen ajatus onnellisuudesta on harhaa. Todellinen onnellisuus on antamista. Se on lupa. Se ei ole vaatimus tai täytetyt kriteerit. Olen onnellinen kunhan tilanne täyttää vaaditut ehdot, EI, ei ja vielä kerran ei. Onnettomuus on kyvyttömyyttä lunastaa lupauksensa itselleen. Onnettomuus on kyvyttömyyttä tuntea onnellisuutta vaikka etukäteen visualisoidut onnellisuuden tavoitteet eivät täyty.
Osaankohan selittää tätä ymmärrettävästi? Huokaus. Onnellisuuden puute on tapa. Se on vallan antamista olosuhteille. Se on itse itseltä poisottamista. Onnettomuus on onnellisuuden asettamista itsensä ulkopuolisten asioiden hallittavaksi. Onnellisuus on valtaa ja uskoa omiin mahdollisuuksiin. Se on sisäistä, riippumatonta, vailla ehtoja ja rajoituksia.
Minä en anna itselleni lupaa olla onnellinen. En päästä irti rajoistani, ehdoistani. En uskalla olla riippumaton ulkopuolisesta. Minä yritän.
Myöhästyn taas. Nyt on kipitettävä. Pestävä kasvot, maalattava niille ehostus ja lähdettävä kohtaamaan kaikki mitä tulossa on.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Jatkoterapian tarpeessa
Siinä se nyt on. Minut on perusterveydenhuollossa todettu terapian tarpeessa olevaksi. En tiedä itkeäkö vaiko itkeäkö tai sitten voisin ehkä jopa itkeä. Perjantaina viimeistellään homma raahaamalla väsynyt henkilöitymä omalääkärille ja pyritään olemaan kovin paljon itkemättä siellä. Ollaan kasassa mahdollisimman hyvin ja pyritään vain olemaan järjissään. Minun komea, ihana omalääkärini hämmentyy aina kovin jos olen liian ahdistunut ja itkuinen. Tapaan katsella sitä yhtä nurkkaa. Siinä nurkassa on hoitopöytä. Katson hoitopöydän jalkatelineitä ja joka kerran vastaanotolla päätän, että ja tuo lääkärihän ei ikinä mulle tule sisätutkimusta tekemään. Oli jo tarpeeksi paha hakea virtsaputkentulehdukseen kuuri. Komeat, nuoret lääkärit aiheuttavat tällaisia ongelmia tukahtuneille vanhoille piioille kuin minä. Eihän hän siitä välittäisi, mutta minä välittäisin. Keski-ikäinen lihava vanhapiika ei niille jalustimille koipiaan tule asettelemaan.
Välttelen, välttelen, välttelen. En ajattele sitä kaikkea, mitä tänään tapahtui. En jaksa, en kykene, en pysty. Liian täynnä, joka paikka pursuaa ajatuksia ja tunteita. Niitä tulvii hyökyinä, enkä erota niistä yksittäisiä tunteita toisistaan. Tämä on lumivyöry, eikä sellaisissa ole nimilappuja. Se on mylläkkä ja toisiinsa sekoittuva massa, jota ei voi pysäyttää, sen voi parhaimmillaan ohjata, mutta sen on annettava liikkua voimansa loppuun. Kovin, liian väsynyt. Unta. Yöunienkin kustannuksella, tarvitsen unta.
Välttelen, välttelen, välttelen. En ajattele sitä kaikkea, mitä tänään tapahtui. En jaksa, en kykene, en pysty. Liian täynnä, joka paikka pursuaa ajatuksia ja tunteita. Niitä tulvii hyökyinä, enkä erota niistä yksittäisiä tunteita toisistaan. Tämä on lumivyöry, eikä sellaisissa ole nimilappuja. Se on mylläkkä ja toisiinsa sekoittuva massa, jota ei voi pysäyttää, sen voi parhaimmillaan ohjata, mutta sen on annettava liikkua voimansa loppuun. Kovin, liian väsynyt. Unta. Yöunienkin kustannuksella, tarvitsen unta.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Yö vailla unta
Olen ihmisen muotoiseksi tullut kurjuus. Vailla unta toivon viime yön katoavan. Mies otti taas yhteyttä. Kaikki meni ensin paremmin kuin hyvin, puhuimme ensi kertaa. Näin hänet videolta ensi kerran. Näin hänen liikkuvan ja äkkiä hän oli taas monta askelta todellisempi. Hänellä on pehmeä, ystävällinen ääni. Hän on vakava ja surullisen näköinen ja hän pohtii paljon otsa kurtussa, ravistelee päätään kuin sanoakseen sisältävänsä jotain jota ei kykene sanoiksi pukea. Jotain meni kuitenkin pieleen, nyt olen asiasta tuskainen. En tiedä milloin hän ottaa taas yhteyttä, ottaako ollenkaan. Se tekee minut taas surullisemmaksi kuin uskoin mahdolliseksi.
Tänään on edessä kaikenlaista ja olisin tarvinnut unta. Olisin tarvinnut edes muutaman tunnin lepoa. Olisin tarvinnut. Nyt minun on pärjättävä näin.
Tänään on edessä kaikenlaista ja olisin tarvinnut unta. Olisin tarvinnut edes muutaman tunnin lepoa. Olisin tarvinnut. Nyt minun on pärjättävä näin.
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Ensi viikkoon
Ruumis on hiukan hellänä. Tiukka iltalenkki takana. Kunnon hiki päällä. Huomenna menen katsomaan, josko saisin itsestäni kuntosalilla kävijää. Se ei minua sinällään kiinnosta, mutta selkä kun oireilee, totean että se olisi löydettävä jotain millä tuota keskivartaloa saisi kuntoon. En tahdo toista kertaa selkäleikkaukseen. Nyt lenkin jälkeen huomaan, että juuri selkälihakset ovat kaikkein väsyneimmät.
Naapuri pesee pyykkiä. Kone jyskyttää niin että väsynyt ruumiini tärisee sen tahdissa. Se on jotenkin ahdistava ääni. tum-tum--tum-tum----tum-tum--tum-tum. Olen ollut tänään jännittynyt. En osaa sanoa, mistä jännitys on kehooni tullut. Olen pyrkinyt olemaan ajattelematta ensi viikkoa ja sen koetuksia. Tyytyä hetkeen, mutta aistin jokaisessa lihaksessani värinää, joka ei rentoudu. Edes lenkin väsyttävyys ei poistanut kihelmöintiä.
En ole kertonut äidille sairaslomasta. Puhuttiin puhelimessa kyllä. Välttelin ja kiertelin. En saanut aikaiseksi. Oli vain tunne, ettei se oikeastaan nyt halua kuulla sellaista, joten en sanonut. Olenhan minä aikuinen, en holhottava. Jotenkin vain elän symbioosissa äitini kanssa. Olen katkonut napanuoria vuosien varrella paljon. Äiti vain on edelleen elämäni merkityksellisin henkilö. Siksikin kaipaan parisuhdetta. Sitä lopullista irtipäästämistä. Olisi vihdoin joku muu, minulla aikuisella ihmisellä. Siihen koen olevani henkisesti valmis, ollut jo pitkään, vaikka muuten parisuhteen kiemurat mietityttävät.
Kai se olisi todellakin jotenkin asetettava itsensä alttiiksi lähestymiselle. Tehtävä itse omaehtoisesti lähestymisiä. Olen hitaasti aloitellut. Tein treffipalstalle ilmoituksen. Olen ajatellut laittaa viestiä jollekulle. En saanut aikaiseksi, joten ajattelin poistaa ilmoituksen. Siellä oli tullutkin vastaus. Mukavan oloinen. Taistelin irti liiallisesta rehellisyydestä. Vakaa aikomukseni on pitää mielenterveyteni ja mahdolliset parisuhteet mahdollisimman pitkään toisistaan erillisinä. En etsi ketään itseäni parantamaan. En kaipaa ketään huolehtimaan minusta. Tuon eteisen lampun saa kyllä vaihtaa, pelkään edelleen huteria alustoja, vaikka korkeus minua ei haittaakaan.
Olen ajatellut, että seinäkiipeily olisi hauskaa. Jos saan itsestäni edes semisäännöllisen kuntosalikävijän voisin jossain vaiheessa lihaskunnon aavistuksen noustua pyrkiä toteuttamaan tätä ajatusta. Luulen, että se kaveri, joka lupasi minulle opastaa kuntosalilla käymistä, olisi aika helppo ylipuhua siihen toimintaan kaveriksi.
Olen lievästi pahoinvoiva. Hyvin outo tunne lihaksissa. Taidan hiipiä suihkuun ja sitten katsoa tarvinko nukahtamislääkkeen.
Naapuri pesee pyykkiä. Kone jyskyttää niin että väsynyt ruumiini tärisee sen tahdissa. Se on jotenkin ahdistava ääni. tum-tum--tum-tum----tum-tum--tum-tum. Olen ollut tänään jännittynyt. En osaa sanoa, mistä jännitys on kehooni tullut. Olen pyrkinyt olemaan ajattelematta ensi viikkoa ja sen koetuksia. Tyytyä hetkeen, mutta aistin jokaisessa lihaksessani värinää, joka ei rentoudu. Edes lenkin väsyttävyys ei poistanut kihelmöintiä.
En ole kertonut äidille sairaslomasta. Puhuttiin puhelimessa kyllä. Välttelin ja kiertelin. En saanut aikaiseksi. Oli vain tunne, ettei se oikeastaan nyt halua kuulla sellaista, joten en sanonut. Olenhan minä aikuinen, en holhottava. Jotenkin vain elän symbioosissa äitini kanssa. Olen katkonut napanuoria vuosien varrella paljon. Äiti vain on edelleen elämäni merkityksellisin henkilö. Siksikin kaipaan parisuhdetta. Sitä lopullista irtipäästämistä. Olisi vihdoin joku muu, minulla aikuisella ihmisellä. Siihen koen olevani henkisesti valmis, ollut jo pitkään, vaikka muuten parisuhteen kiemurat mietityttävät.
Kai se olisi todellakin jotenkin asetettava itsensä alttiiksi lähestymiselle. Tehtävä itse omaehtoisesti lähestymisiä. Olen hitaasti aloitellut. Tein treffipalstalle ilmoituksen. Olen ajatellut laittaa viestiä jollekulle. En saanut aikaiseksi, joten ajattelin poistaa ilmoituksen. Siellä oli tullutkin vastaus. Mukavan oloinen. Taistelin irti liiallisesta rehellisyydestä. Vakaa aikomukseni on pitää mielenterveyteni ja mahdolliset parisuhteet mahdollisimman pitkään toisistaan erillisinä. En etsi ketään itseäni parantamaan. En kaipaa ketään huolehtimaan minusta. Tuon eteisen lampun saa kyllä vaihtaa, pelkään edelleen huteria alustoja, vaikka korkeus minua ei haittaakaan.
Olen ajatellut, että seinäkiipeily olisi hauskaa. Jos saan itsestäni edes semisäännöllisen kuntosalikävijän voisin jossain vaiheessa lihaskunnon aavistuksen noustua pyrkiä toteuttamaan tätä ajatusta. Luulen, että se kaveri, joka lupasi minulle opastaa kuntosalilla käymistä, olisi aika helppo ylipuhua siihen toimintaan kaveriksi.
Olen lievästi pahoinvoiva. Hyvin outo tunne lihaksissa. Taidan hiipiä suihkuun ja sitten katsoa tarvinko nukahtamislääkkeen.
torstai 3. helmikuuta 2011
Positiivinen palaute (Kadonnut teksti)
Lähdin ulos ja siellä happi teki tehtävänsä, muistin unohtaneeni. Kirjoitin tätä eilen, mutta se jäi julkaisematta:
Löysin vihdoin toisenkin positiivisen piirteen depressiohoitajassani. Ensimmäinen oli se miten hän luki tarpeeni ja pakotti menemään diabeteshoitajalle ja labroihin. Toinen sattui tänään. Toissa yönä nöyrryin katsomaan peiliin ja näin hajonneen tapauksen. Päätin hakea sairaslomaa ja lisää lääkkeitä. Eilisen yritin saada hoitajaa kiinni siinä onnistumatta. Sain kuitenkin soittopyynnön jätettyä. Tänään hän soitti ja sain selitettyä asiani. Häpeän myöntää olleeni yllättynyt kun hän tarttui rivakasti toimeen. Kyseli selventävät kysymyksensä, kertoi johdonmukaisesti, mitä tekee ja pisti toimeksi.
Huomaan aliarvostaneeni hänen ammattitaitonsa. Olen tehnyt sen pahasti. Kai nöyrryn tässäkin. Sain apua kunhan laskeuduin taas omalta jalustaltani ja maltoin sitä pyytää. Jäljelle jäi kuristava ahdistava syyllisyys. Olen taas ollut liian iso omaan päähäni. Sinne ei ole mahtunut myöntää tosiasioita. En osaa selittää tätä muulla kuin ylpeydellä. Minut on kaikesta huolimatta kasvatettu omanarvontuntoiseksi. Minussa on tapa ajatella itseäni kaiken tietäjänä ja ymmärtäjänä. Tämä ei tarkoita että pitää itseään parempana. Tietäminen tai ymmärtäminen eivät ole mitään ihmisarvon mittareita. Se, että tietää tai ymmärtää jotain ei tee ihmisestä mitään ihmeellistä. Ymmärtäjiä ja tietäjiä on maailma täynnä.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tietävät enemmän, ymmärtävät paremmin. On ihmisiä, jotka tietävät eri asioita ja ymmärtävät toisella tapaa, sekään ei ole mitään sellaista, jonka avulla voisi henkilön arvoa, kunnioitettavuutta tai hyvyyttä mitata. Mistä siis tämä oma ylpeys ja omanarvontunto? Luulen siihenkin löytyvän selityksen psykoanalysoimalla lapsuutta ja nuoruutta. En ole psykoanalyysin ystävä kuitenkaan. Luulen, että tietämisen ja ymmärtämisen arvostus omassa itsessä johtuu siitä, miten olen joutunut sitä todistaa muille ja ennen kaikkea itselleni.
Kun olin lapsi ja kävin helvettiä nimeltä ala-aste, kärsin oppimisvaikeuksista. Minua pidettiin vajaaälyisenä ja mahdottomana opettaa. Minun annettiin ymmärtää, että oppimisvaikeuteni johtuivat puutteellisesta käsityskyvystä ja tyhmyydestä. Kukaan ei sitten lopulta huomannut minun oppivan tuon käsityksen erittäin nopeasti. Oivallettuani oppimisen ja ymmärtämisen olevan mahdotonta lakkasin yrittämästä. Valuin omaan suojelevaan mielikuvitukseeni ja torjuin minulle pää punaisena huutavan erityisopettajan. Koulupäivät tuntuivat pitkiltä yhtäjaksoisilta jälki-istunnoilta. Mä istuin aina siinä erityisopettajan pöydän nurkassa, tunnista toiseen, päivä päivän perään, vuosi vuoden jälkeen. Erityisopettaja välillä aina arvosteli sen mitä olin saanut aikaan ja antoi lisää tehtävää.
Tässä kohtaa rakas veljeni alkoi huhuilla ja kirjoittaminen keskeytyi.
Pikkuveli oli harvinaisen sinnikäs. Se iski kysymystä kysymyksen perään, kunnes sisko antoi periksi ja paljasti enemmän kuin halusi. Siloitellun version tosin. Mokoma välittää. Olen ylpeä veljestä. Hän on tavattoman rakas.
Minun oli tuosta tarkoitus jatkaa jonnekin, oli vielä menosuunta tuossa vaiheessa kesken. Oli tarkoitus puhua ystävyydestä, rakkaudesta ja sanojen merkityksettömyydestä eleiden rinnalla. Oli ajatus jotenkin neuloa yhteen positiivinen palaute ja ylpeys. En kykene enää muistaa. Kaikki kirjoitukseni ovat kuitenkin hetkellistä helinää, jotka ovat kirjoittaessa syntyviä kangastuksia, joita vain pyritään tavoittelemaan Eivät ne maailmaa mullista, mutta julkaistaan tämäkin kuitenkin.
Löysin vihdoin toisenkin positiivisen piirteen depressiohoitajassani. Ensimmäinen oli se miten hän luki tarpeeni ja pakotti menemään diabeteshoitajalle ja labroihin. Toinen sattui tänään. Toissa yönä nöyrryin katsomaan peiliin ja näin hajonneen tapauksen. Päätin hakea sairaslomaa ja lisää lääkkeitä. Eilisen yritin saada hoitajaa kiinni siinä onnistumatta. Sain kuitenkin soittopyynnön jätettyä. Tänään hän soitti ja sain selitettyä asiani. Häpeän myöntää olleeni yllättynyt kun hän tarttui rivakasti toimeen. Kyseli selventävät kysymyksensä, kertoi johdonmukaisesti, mitä tekee ja pisti toimeksi.
Huomaan aliarvostaneeni hänen ammattitaitonsa. Olen tehnyt sen pahasti. Kai nöyrryn tässäkin. Sain apua kunhan laskeuduin taas omalta jalustaltani ja maltoin sitä pyytää. Jäljelle jäi kuristava ahdistava syyllisyys. Olen taas ollut liian iso omaan päähäni. Sinne ei ole mahtunut myöntää tosiasioita. En osaa selittää tätä muulla kuin ylpeydellä. Minut on kaikesta huolimatta kasvatettu omanarvontuntoiseksi. Minussa on tapa ajatella itseäni kaiken tietäjänä ja ymmärtäjänä. Tämä ei tarkoita että pitää itseään parempana. Tietäminen tai ymmärtäminen eivät ole mitään ihmisarvon mittareita. Se, että tietää tai ymmärtää jotain ei tee ihmisestä mitään ihmeellistä. Ymmärtäjiä ja tietäjiä on maailma täynnä.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tietävät enemmän, ymmärtävät paremmin. On ihmisiä, jotka tietävät eri asioita ja ymmärtävät toisella tapaa, sekään ei ole mitään sellaista, jonka avulla voisi henkilön arvoa, kunnioitettavuutta tai hyvyyttä mitata. Mistä siis tämä oma ylpeys ja omanarvontunto? Luulen siihenkin löytyvän selityksen psykoanalysoimalla lapsuutta ja nuoruutta. En ole psykoanalyysin ystävä kuitenkaan. Luulen, että tietämisen ja ymmärtämisen arvostus omassa itsessä johtuu siitä, miten olen joutunut sitä todistaa muille ja ennen kaikkea itselleni.
Kun olin lapsi ja kävin helvettiä nimeltä ala-aste, kärsin oppimisvaikeuksista. Minua pidettiin vajaaälyisenä ja mahdottomana opettaa. Minun annettiin ymmärtää, että oppimisvaikeuteni johtuivat puutteellisesta käsityskyvystä ja tyhmyydestä. Kukaan ei sitten lopulta huomannut minun oppivan tuon käsityksen erittäin nopeasti. Oivallettuani oppimisen ja ymmärtämisen olevan mahdotonta lakkasin yrittämästä. Valuin omaan suojelevaan mielikuvitukseeni ja torjuin minulle pää punaisena huutavan erityisopettajan. Koulupäivät tuntuivat pitkiltä yhtäjaksoisilta jälki-istunnoilta. Mä istuin aina siinä erityisopettajan pöydän nurkassa, tunnista toiseen, päivä päivän perään, vuosi vuoden jälkeen. Erityisopettaja välillä aina arvosteli sen mitä olin saanut aikaan ja antoi lisää tehtävää.
Tässä kohtaa rakas veljeni alkoi huhuilla ja kirjoittaminen keskeytyi.
Pikkuveli oli harvinaisen sinnikäs. Se iski kysymystä kysymyksen perään, kunnes sisko antoi periksi ja paljasti enemmän kuin halusi. Siloitellun version tosin. Mokoma välittää. Olen ylpeä veljestä. Hän on tavattoman rakas.
Minun oli tuosta tarkoitus jatkaa jonnekin, oli vielä menosuunta tuossa vaiheessa kesken. Oli tarkoitus puhua ystävyydestä, rakkaudesta ja sanojen merkityksettömyydestä eleiden rinnalla. Oli ajatus jotenkin neuloa yhteen positiivinen palaute ja ylpeys. En kykene enää muistaa. Kaikki kirjoitukseni ovat kuitenkin hetkellistä helinää, jotka ovat kirjoittaessa syntyviä kangastuksia, joita vain pyritään tavoittelemaan Eivät ne maailmaa mullista, mutta julkaistaan tämäkin kuitenkin.
Hyvää iltaa.
Ulos. Olen takki vaille valmis. Tulkaa repimään minut ulos! Joku? Olkaa kilttejä! Miten voi olla näin vaikeaa? Istun tässä kengät jalassa, ne jotka haisevat kissan eritteeltä ja odotan ihmettä.
Ystävä oli eilen käymässä. Joimme sivistyneet humalat ja kärsin pitkästä aikaa kunnon krapulasta. Nukuin koko päivän. Oli vallan mukavaa. Ystävä intoutui taas kirjoittelemaan keskustelupalstoille hävyttömyyksiä. Se ei tee sitä koskaan muulloin. Minun kanssa vaan se päästää demoninsa valloilleen ja trollailee itselleen pännit sivustoilta. En välitä. Miksi välittäisin? Istun vieressä lattialla halaten punaviinipulloani ja nauran poskeni kipeiksi. Ja tänään vatsalihakset ilmoittavat myös olostaan. Olen kikattanut ruumiini eilen kipeäksi.
Viekää joku minut ulos. Viekää minut kävelemään itseni näännyksiin huonosti aurattuja teitä. Olen takkia vaille valmis. Istun tässä uusi vaaleansininen pipo päässä ja mietin, miksi se on vaikeaa?
En ole hakenut Stelloja. Lääkäri määräsi ne. En ole ilmoittanut sairaslomastani. Tahdon hautautua jonnekin pehmeään. Humala on kiva paikka sille hommalle, mutta parasta on ruoka. Tein eilen kinkkupiirakan, josta tuli liian hyvää. Siitä tuli sellaista, jota syödessä unohtuu, että en tiedä milloin olen täynnä. Nälän tunne on helpompi havaita kuin täysinäisyys, etenkin kun sitäkin voi huijata. Olen opetellut hyväksi vatsani huijariksi. Keräsin huomattavan määrän kiloja opettelemalla miten voi vyödä loputtomasti. Nykyään minulla on jonkinlaiset rajat. Rajojen opettelun kanssa piti tehdä töitä. Nyt tahdon hautautua ruokaan.
Keho tarvitsee happea. Siellä ei ole mitään pelättävää. Sinä pärjäät. Se tekee sinulle hyvää. Rauhoitu. Tulkaa joku halaamaan ja ottamaan kädestä kiinni ja viemään minut ulos.
Joinain hetkinä kaipaa toista enemmän kuin muulloin. Kun olen yksin, en välttämättä ole yksinäinen. Kun luonani on joku en välttämättä tunne olevani seurassa, vaan koen itseni yksinäiseksi. Olen miettinyt että jos olisi parisuhde kaipaisin varmasti valtavasti yksinolemista. Toiseksi pelottavin asia lasten saamisessa on menettää yksinoleminen. Pelottavinta lapsissa on kyvyttömyys jaksaa. Ensimmäinen oikea parisuhteeni kaatui siihen, etten saanut olla yksin. Minulla ei ollut aikaa kaivata toista, kun toinen tahtoi viettää kaiken ajan kanssani. Lopulta olin täynnä passiivisaggressiivista tuskaa kun minulta vietii viimeinenkin hetki olla yksin. Mies tunkeutui kanssani koiran kanssa lenkille. Olin silloin kyvytön tunnistamaan tarvettani olla yksin. Minulla ei ollut ymmärrystä sanoa, että painu nyt helvettiin, tämä on minun aikaani. Minun omaa aikaani olla minä. Toisen syvä loukkaantuminen tuntui pahalta. En vain osannut määritellä sitä kaikkea sanoiksi. En tiennyt mitä tarvitsin. Keskenkasvuinen pieni typerys.
Toisinaan ei kaipaa mitään niin kuin toista ihmistä. Jotakuta vain sanomaan, että kuulen ja näen sinut. Olet olemassa. Minä pidän siitä millainen olet. Pidän siitä, että olet.
Ystävä sanoi, että Pearl on kuin sisareni nuorempi tyttö. Hän on oikeassa.
Nyt mä lähden ulos.
Ystävä oli eilen käymässä. Joimme sivistyneet humalat ja kärsin pitkästä aikaa kunnon krapulasta. Nukuin koko päivän. Oli vallan mukavaa. Ystävä intoutui taas kirjoittelemaan keskustelupalstoille hävyttömyyksiä. Se ei tee sitä koskaan muulloin. Minun kanssa vaan se päästää demoninsa valloilleen ja trollailee itselleen pännit sivustoilta. En välitä. Miksi välittäisin? Istun vieressä lattialla halaten punaviinipulloani ja nauran poskeni kipeiksi. Ja tänään vatsalihakset ilmoittavat myös olostaan. Olen kikattanut ruumiini eilen kipeäksi.
Viekää joku minut ulos. Viekää minut kävelemään itseni näännyksiin huonosti aurattuja teitä. Olen takkia vaille valmis. Istun tässä uusi vaaleansininen pipo päässä ja mietin, miksi se on vaikeaa?
En ole hakenut Stelloja. Lääkäri määräsi ne. En ole ilmoittanut sairaslomastani. Tahdon hautautua jonnekin pehmeään. Humala on kiva paikka sille hommalle, mutta parasta on ruoka. Tein eilen kinkkupiirakan, josta tuli liian hyvää. Siitä tuli sellaista, jota syödessä unohtuu, että en tiedä milloin olen täynnä. Nälän tunne on helpompi havaita kuin täysinäisyys, etenkin kun sitäkin voi huijata. Olen opetellut hyväksi vatsani huijariksi. Keräsin huomattavan määrän kiloja opettelemalla miten voi vyödä loputtomasti. Nykyään minulla on jonkinlaiset rajat. Rajojen opettelun kanssa piti tehdä töitä. Nyt tahdon hautautua ruokaan.
Keho tarvitsee happea. Siellä ei ole mitään pelättävää. Sinä pärjäät. Se tekee sinulle hyvää. Rauhoitu. Tulkaa joku halaamaan ja ottamaan kädestä kiinni ja viemään minut ulos.
Joinain hetkinä kaipaa toista enemmän kuin muulloin. Kun olen yksin, en välttämättä ole yksinäinen. Kun luonani on joku en välttämättä tunne olevani seurassa, vaan koen itseni yksinäiseksi. Olen miettinyt että jos olisi parisuhde kaipaisin varmasti valtavasti yksinolemista. Toiseksi pelottavin asia lasten saamisessa on menettää yksinoleminen. Pelottavinta lapsissa on kyvyttömyys jaksaa. Ensimmäinen oikea parisuhteeni kaatui siihen, etten saanut olla yksin. Minulla ei ollut aikaa kaivata toista, kun toinen tahtoi viettää kaiken ajan kanssani. Lopulta olin täynnä passiivisaggressiivista tuskaa kun minulta vietii viimeinenkin hetki olla yksin. Mies tunkeutui kanssani koiran kanssa lenkille. Olin silloin kyvytön tunnistamaan tarvettani olla yksin. Minulla ei ollut ymmärrystä sanoa, että painu nyt helvettiin, tämä on minun aikaani. Minun omaa aikaani olla minä. Toisen syvä loukkaantuminen tuntui pahalta. En vain osannut määritellä sitä kaikkea sanoiksi. En tiennyt mitä tarvitsin. Keskenkasvuinen pieni typerys.
Toisinaan ei kaipaa mitään niin kuin toista ihmistä. Jotakuta vain sanomaan, että kuulen ja näen sinut. Olet olemassa. Minä pidän siitä millainen olet. Pidän siitä, että olet.
Ystävä sanoi, että Pearl on kuin sisareni nuorempi tyttö. Hän on oikeassa.
Nyt mä lähden ulos.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Tänä yönä
Voihan sitä myös keskellä yötä tehdä päätöksiä. Minä päätin hakea sairaslomaa. Päätös syntyi ajassa 2:57. Nyt tuntia myöhemmin olen siihen edelleen tyytyväinen. Kusipää nimeltä Nukkumatti kiusaa poissaolollaan. Väsymys on uuvuttavaa, mutta kyvyttömyys nukahtaa tekee tilanteesta kinkkisen. Olen kokeillut kaikenlaista rentoutumista jo tänäkin yönä, mutta kehossa jyllää jokin energiavirta, joka ei suostu tyyntymään. Mietin onko aika tutustua taas kemialliseen unensaantiin. Jos huomenna sairaslomaa soittaessa kysyisi jotain mietoa, jotain väliaikaista.
Vihaan tätä. Vihaan edelleen kaikkia typeriä nappejani, joita ilman eliniänodotteeni laskisi dramaattisesti. Vihaan tappion myöntämistä ja luovuttamista, vihaan heikkouden paljastamista. On vain tullut aika katsoa peiliin. En jaksa nyt opiskella, en saa unirytmiä käännettyä omin voimin. Nekin ovat kytköksissä toisiinsa. Kun en pääse ulos, keho protestoi. Voi helvetti. Tarvitsen jonkin intervention nyt. Minun on tehtävä se itse, tarvitsen siis apua. Perhanan helvata sentään.
Vihaan tätä. Vihaan edelleen kaikkia typeriä nappejani, joita ilman eliniänodotteeni laskisi dramaattisesti. Vihaan tappion myöntämistä ja luovuttamista, vihaan heikkouden paljastamista. On vain tullut aika katsoa peiliin. En jaksa nyt opiskella, en saa unirytmiä käännettyä omin voimin. Nekin ovat kytköksissä toisiinsa. Kun en pääse ulos, keho protestoi. Voi helvetti. Tarvitsen jonkin intervention nyt. Minun on tehtävä se itse, tarvitsen siis apua. Perhanan helvata sentään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)