ISFP

Mun on vaikea muistaa noita kirjaimia, en tiedä miksi. ISFP, täytyy välillä tarkistaa. Olen etsinyt eri versioita tuosta testistä ja tehnyt nyt muistaakseni kolme. Kaikkien kolmen testin kysymykset olivat erilaiset ja lopputuloksissa olin aina kirkkaasti ISFP. Alan hämmentyä yhä enemmän tästä testistä. Lisäksi löysin negatiivisten ominaisuuksien listan, joka vastaa täydellisesti omaa listaani omista huonoista puolistani:

Yövartiosto

disorganized, timid, prone to discouragement, socially uncomfortable, does not like leadership, suggestible, not self confident, not aggressive, lower energy, fearful, anxious, easily distracted, prone to discontentment, guarded, not confrontational, prone to longing for a stabilizing relationship, can be overwhelmed by unpleasant feelings, easily disturbed, fears drawing attention to self, prone to confusion, private, second guesses self, prone to quitting, underachiever, fears rejection in relationships, emotionally moody, prone to sadness, dislikes change, indecisive, modest, doubting, prone to laziness.

Tuohon päälle voisi laittaa nimeni ja on yhtä kuin merkin. Tämä ei nyt ole mitään itsensä ruoskintaa, vaan sellaista kokemuksellista itseymmärrystä. Mä toki tiedostan, että on mulla niitä hyviäkin puolia ja noiden asioiden omaaminen ei tee minusta huonoa tai pahaa, enkä kaikkia huonoja puoliani en edes osaa käyttää samanaikaisesti. Olen altis noille, löydän niitä itsestäni.

Juttutädille tänään kerroin ISFPstä. Selitin kunnes se ymmärsi. Mä olen maannut koko puoli vuotta kotonani sättimässä itseäni kyvyttömyydestä tehdä asioita. On ollut helpottavaa, kun on voinut kääntää katseensa menneeseen ja huomata pystyvänsä järkevään spontaaniuteen, impulsiivisuuteen, josta seuraa hyviä asioita. Minussa asuu myös hallittu spontaanius ja kunhan taas jaksan, saan kyvyn tehdä takaisin.

Savijaloilla

Hyppäsin junaan ja painelin ytimeen. Siellä oli kuumaa ja hikistä. Kävelin nopeasti ja painelin syömään. Istuin yksin pöydässäni ja luin kirjaa, söin hitaasti ja välillä pitäen taukoa ja keskittyen kirjaan. Lounasaikakin loppui ja luin kirjan loppuun pöydässäni. Kauppakeskuksessa kävelin antikvariaattiin, ostin juuri mitään ajattelematta Terry Pratchettin Savijaloilla ja lähdin takaisin. Toiseen kauppakeskukseen, jossa mitään ajattelematta ostin kaksi uutta Pratchettia. Hetkellistä hulluuttako? Kyllä. Sitä harkitsematonta impulsiivista spontaaniutta, jota pyrin välttelemään.

Joka puolella kuumia ihmisiä ja olin unohtanut deodorantin. Kassalle kävellessäni vastaan tuli mies, joka hymyili. Se katsoi ostamieni kirjojen selkämykset ja mielessäni välähti outo tunne. Tunne sai minut kävelemään kassan sijaan taidevälineosastolle, joss hetken ihmettelin välineiden kalleutta ja samalla mietin missä kaikki omat tarvikkeeni ovat. Jossain on kasa kuivaneita tuubeja, valtava pino pensseleitä ja varmaan tyhjiä valmispohjiakin. En ole koskaan tuntenut suurta vetoa alkaa itse valmistamaan pohjia, jos harrastaisi oikeasti, sekin pitäisi opetella. Nostin katsettani ja etsin hymyillyttä miestä. Se ei enää ollut fantasiakirjaosastolla, mutten nähnyt sitä missään. Suuntasin kassalle ja siinähän se taas tuli vastaan. Jälleen katsoi päälle, enkä tiedä miksi, etenkin kun se katse ei ollut vihamielinen tai arvosteleva. Maksaessa se mies käveli ohitseni ulos ja hetken kuluttua kävelin perään, valitettavasti hän katosi. Miellyttävän näköinen mies.

Hirmurykmentti

Bussi oli kuuma ja täpötäynnä. Minä hikoilin. Diformin se kai on, joka aineenvaihduntaani nopeuttaa ja nyt Cymbalta on entisestään sitä lisännyt. Olen hikinen haiseva läskipallero. Kuukautisten ensioireet tuntuvat jo, ne tuovat itseen sellaisen tietyn makeuden tuoksun, jota ei muutoin ole niin voimakkaana.

Väsyttää. Olen noussut useita tunteja aikaisemmin kuin yleensä ja juurikaan nukkumatta. Olen kahden vaiheilla, luenko vai katselisinko mielummin jotain. Väsymys tekee vaikeaksi päättää, mutta aion olla hereillä. Olen hereillä iltaan asti. Aloitan Daily Showsta ja Colbert Reportista. Niistä on aina hyvä aloittaa.

Minne matka?

Minne matka neitiseni?
Sä sohvaasi taas kulutat ja aikaasi haaskaat. Päässäsi kipu viipyilee, ei auttanut siihen edes pilleri ja sen sinisyys. Sä nukuit taasen liian pitkään kun päiväkahvin aikaan itsesi nostit ylös. Mielesi tekee nameja, vaikka päätöksesi on niistä erossa pysyä. Ulkona olisi kaunista, muttet tänään kestä aurinkoa tai valoja. Huomenna odotat kuukautisten alkua ja annat ajatustesi jälleen soljua. Minne matka neitiseni? Onko sulla määränpäätä? Näetkö elämässä tavoitetta? Vai onko elämäsi oleva aina vailla järkeä?

Tänään ei sentään ahdista. Leuoissa tuntuu öinen purenta. Pyörit, kierit ja rullasit lakanat. Peitot, tyynyt työnsit, käänsit ja väänsit. Hartiossa kumma jännite ja suussasi maku, jota et osaa kuvata. Hiukan metallia, paljon hapanta ja muisto hammastahnasta. Mielesi täytyy taas ajatuksista. Minne matka neitiseni? Aina päivinä näinä kun et ulos voi mennä, täytyy mielesi kaipuusta, tahtosi löytää halun etsiä. Kuukautismigreeni voimauttaa, etkä siitä suuremmin välitä, tänään ei aloiteta projekteja. Tänään nukutaan ja sitä samaa sohvaa kulutetaan.

Kolme minää

1. Ideaaliminä
2. Masennusminä
3. Minä

Edelleen pohdiskelen omaa persoonaani ja reagointitapojani. Mulla on olemassa kolme persoonaa, kolme tapaa reagoida. Ideaaliminä on se, johon pyrin, se jota toivon olevani. Ideaaliminä on tuskaisella tavalla saavuttamaton, armoton kuva, jota vasten itseäni peilailen. Masennusminä on minä, joka on sairauden tahraama, vääristyneellä maailmankuvalla saastutettu ja kovin usein ideaalista mahdollisimman kaukana oleva. Jossain noiden kahden välissä on todellinen minä. Todellinen minä epäröi masennuksen aikaansaamia reaktioita ja toisaalta kiusaa itseään ideaaliminällään. Mikä on realistista?

ISFP on avannut mussa ajatteluun sen minuuden hahmottamiseen uuden reitin. Mä ymmärrän ja näen sen tyypin olevan hyvin lähellä sitä mitä luulen olevani, mutta sekoitanko omat reaktioni nyt jotenkin? Mua vaivaa epäilys. Täytyy etsiä uusia tapoja, uusia testejä ja toisaalta kuunnella itseään tarkemmin. Leimoja, leimoja, lokeroita etsitään. Mikä pitää paikkaansa? Mikä ei kuulu joukkoon? Mikä on valehtelua itselle? Mikä itsesuojelua? Mikä sairautta tai häiriötä? Mikä ISFPssä tökkii? Se on hyvä kuvaus minusta, mutta ei sillä tavoin kuin itse miellän itseni. Haarukoinpa sanoja, jotka mietityttää:

käytännöllisyys vs. abstrktius
impulsiivisuus/spontaanisuus vs. harkitsevuus

Niin... Tuossa nuo ovat, kohdat jotka mietityttävät kaikkein eniten. ISFP määritellään käytännölliseksi ja impulsiiviseksi, jotka eivät ole sanoja, joilla itseäni kuvailisin. Ne eivät ole sanoja, joita käyttäisin ollenkaan. Jossain tyypistä kertovassa artikkelissa kuvattiin käytännöllisyyttä siten, ettei ISFP ole kiinnostunut teoretisoimaan asioista, joilla ei ole käytännönsovelluksia. Tämä pitää kyllä paikkaansa. Musta se tuntuu ajanhaaskaamiselta, siis sikäli ettei koko teoretisoinnin tarkoitusta selitä tarpeella keskustella ja olla vuorovaikutuksessa, muutoin se on tyhjän puhumista. Vihaan tenttikirjoja, jotka ovat täynnä mihinkään littymätöntä teoriaa ja jankutusta ja menetän niihin mielenkiintoni hyvin nopeasti. Mutta käytännöllinen... mä vierastan sitä itsessäni. Mä olen niin epäjärjestäytynyt ja kyvytön organisoimaan, että käytännöllisyys tuntuu hyvin vieraalta, vaikka selkeästi... en pidä mistään liian abstraktista... Hemmetti.

Toinen on tämä impulsiivisuus ja harkitsevuus... Mä liitän omat äkillisyyteeni liittyvät teot enemmän epävakaudella kuin spontaanilla mielenlaadulla. Mun äitini on spontaani, mutta se on sitä äärimmäisellä tavalla. Olenko minä spontaani? Toki mä teen jos on tilanne, jossa koen, että nyt täytyy tehdä. Ja kyllä, elän hetkessä ja olen kokolailla kyvytön minkäänlaisiin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemiseen. Ja onhan se niin etten koskaan suunnittele edes seuraavia päiviä. Jos kalenterissa on jonkin merkintä se hoidetaan, mutta sen ympärillä olevan ajan täytän yleensä vasta sinä kulloisenakin päivänä. Toki mä olen myös impulssishoppailija ja toki tämä blogikin on täynnä merkintöjä siitä miten saan päähänpistoja ja äkkiseltään syöksyn toimintaan, enkä koskaan suunnittele mitään tekstiä paria lausetta enempää. Mä en kuitenkaan miellä itseäni lopulta spontaaniksi. Mä en koe sitä impulsiivisuudeksi miten elän elämääni eli ajelehtimisen. Mä koen sen reagoinniksi suunnittelemattomuuteen... ja tuota kirjoittaessani huomaan ilmiselvästi, että sehän on tietenkin... tavallaaan... synonyymi... Perse.

Kettu.
Pää kolahti nyt tyhjään. Mun silmien edessä pyörii ajatusten haamuja kuvioina ja muotoina, mutten saa niistä kiinni. Ei ole sopivan kokoisia koloja, jonne niitä työntäisi, eivätkä ne ole sellaiseen vielä valmiitakaan.

(Ilman lupaa toisen blogista otettu) Palikkalaatikkokuva

Anteeksi. Nappasin jonkun blogista kuvan. Toivottavasti saan anteeksi. Se vain oli juuuuuuuri se valokuva, joka löytyi omasta päästäni mielikuvana.

Jung, Myers, Briggs, Keirsey ja minä

Kävin haastamassa verta nenästä Suoli24ssä. Sitten mietin, että voi vitjat, paha, kamala ihminen, lopeta. Noh, anonyymina on hyvä huudella puskista ja kadota ennen kuin kakka osuu tuulettimeen. Olen syyllisyys ja katumus.

Viitisen tuntia nukuin aamulla. Toisin sanoen menin nukkumaan kun muut heräsivät ja heräsin kun muut nauttivat lounasta. Innostuksen puuskassa taittelin viikolla pesemäni pyykit kaappiin (vihdoin), vaihdoin pölypussin (vihdoin) ja imuroin (vihdoin). Eilen pesin ne astiat (vihdoin). Voinen siis olla tyytyväinen tähän päivään, olen saanut paljon aikaan. Suhteellisesti katsottuna.

Pirullista joutua aina lisäämään tuo suhteellisuuden käsite näihin aikaan saannoksiinsa. Nyt odottelen tukan kuivumista ja sitten lähden ulkoilemaan. Sen jälkeen ruuanlaittoa ja tavoitteet tälle päivää ovat täynnä. Arjesta selviäminen on näemmä suurinta selviytymistä tässä vaiheessa.

Aamulla kun ei tullut uni tein Myers-Briggsin persoonallisuustyyppi-indikaattori testin. Wikissä esimerkiksi on lisää suomeksi ja englanniksi (http://fi.wikipedia.org/wiki/Myers%E2%80%93Briggs-tyyppi-indikaattori), jossa persoonallisuutta tutkitaan neljällä ulottuvuudella.

I, introvertti – E, ekstravertti: asenne ympäristöön
S, tosiasiallinen – N, intuitiivinen: tapa hankkia tietoa
T, ajatteleva – F, tunteva: päätöksenteon peruste
J, harkitseva – P, spontaani: elämäntyyli


Jos testi kiinnostaa, sen voi tehdä vaikkapa osoitteessa: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp

Nimestä voi jo päätellä Jungilla olevan myös näppinsä pelissä. En ole tarpeeksi tutustunut vielä itse testiin ja sen historiaan tai ulottuvuuksiin, joten jätän sen kaiken pohtimisen väliin. Testin tulos oli kuitenkin osuva omalla kohdallani. Sain tyypikseni ISFP eli taiteilijan (Artisan). Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että asenteeni ympäristöön on sisäänpäin kääntyvä ja keskityn ajattelussani lähinnä jo olemassa oleviin asioihin kehittämisen sijaan. Teen päätökseni tunneperusteisesti ja elämäntapani on toimia tilanteissa spontaanisti.

Tässä pari linkkiä tyyppini kuvauksesta:
http://en.wikipedia.org/wiki/ISFP
http://www.personalitypage.com/html/ISFP.html
http://typelogic.com/isfp.html
http://keirsey.com/4temps/composer.asp

Nyt hiukan nukkuneena olen lueskellut noita ja miettinyt miten paljon on kyse todistetusta tieteellisestä teoriasta ja miten paljon horoskooppi-tyyppisestä "ai, mutta tietenkin minä olen tällainen"- tunteesta. Haenko elämästäni esimerkkejä vahvistamaan vai kumoamaan teoriaa. Horoskoopissa olen vaaka ja olen aina voimakkaasti samaistunut vaa'an kykenemättömyyteen tehdä päätöksiä. Nyttemin tuntuu aika selvältä, että kyvyttömyys tehdä päätöksiä liittyy kuitenkin enemmän masennus- ja miellyttämisenhalutaipumuksiin kuin auringon asemaan taivaalla oleviin muihin tähtiin. Nyt pohdin sitä, löydänkö esimerkkejä spontaaniudesta ja hetkessä elämisestä vain, koska minulle on juuri sanottu, että elän sillä tavoin. Alanko tehdä tästäkin leimasta nyt sitten omaani.

Sinällään sillä ei ole väliä, kaikenlaisen itsetuntemuksen lisääminen lienee hyväksi, mutten tahtoisi ostaa sikaa säkissä. Tokikin tuo "vikalistakin", jonka löysin joltain sivustolta sopii kuin nenä päähän:

1. Not good at long-range financial (or other) planning
2. Extreme dislike of conflict and criticism
3. Focused on enjoying the present moment, they may appear lazy or slow-moving at times
4. Need to have their own space, and dislike having it invaded
5. May be slow to show their affection with words
6. Tendency to hold back their thoughts and feelings, unless drawn out
7. May become overly cynical and practical

Viitos- ja kuutoskohtia on masennuksesta kuntoutumisen yhteydessä harjoiteltu ankarasti ja nyttemmin ne ovat helpompia. Vielä viitisen vuotta sitten olin tunnemaailmaltani enemmän kokoon kääriytyneen siilin kaltainen. Jossain muualla määriteltiin vioikseni myös taipumus tylsistyä ja menettää sen vuoksi mielenkiinto asioihin. Tämänkin voin allekirjoittaa, mikäli rytmi ei ole sopiva, menetän mielenkiintoni. Tätä ajattelin tänäänkin kääriessäni niitä pyykkejä. Koska ne olivat hiukan kosteita tuotuani ne sisään, jouduin jättämään ne levälleen ja sitten unohdin koko pyykit.

Wikistä löysin kappaleen tyyppini suhtautumisesta stressiin: "As a defense mechanism, Artisans may respond with denial, insisting that a fact is untrue despite overwhelming evidence. Since Artisans feel a need to make an impact and to be spontaneous, they become stressed when their ability to do these things becomes constrained. Boredom is another source of stress for Artisans. When under stress, they can become reckless, and they may retaliate against the source of the stress. Providing Artisans with options, such as new ways to make an impact and new activities, can relieve the stress."

Löydän kyllä itseni tuostakin kappaleesta. Torjunnan käyttäminen puollustusmekanismina... Jään tutkiskelemaan tätä. Jos joku tämän lukija, sattuu kiinnostumaan tekemään testin, olisi mielenkiintoista kuulla mietteitä. Toki anonyymisti. Voinko löytää itseni tyypistä ISFP vai olenko ISFP samalla tavalla kuin olen vaaka?

Vailla unta

Kello lähenee viittä, olen vailla unta. Johtuuko päivällä juomastani colasta, vituralleen kääntyneestä unirytmistä, urheiluttomasta päivästä, vaiko mistä, mutta uni ei tule. Ei ole lähelläkään. Väsyttää, muttei väsytä. Jossain toisessa ulottuvuudessa nukun varmasti hyvin.

Ulkona on jo ihan valoisaa. Pimeät hetket eivät kestä öisin enää kovin pitkään. Toivoisin uskaltavani laittaa äänet läppäristäni kovemmalle ja katsoa jotain hauskaa. Olen liian väsynyt nauramaan, mutta ehkä aika kuluisi paremmin. Tiedän miten turha on mennä nyt sänkyyn, kehossa jyllää jotain, joka ei tuo unta uupumuksesta huolimatta. Ehkä pitäisi ottaa Opamoxi tai jotain. Olo ei ole rauhaton, hiukan tuskainen vain. Söin aavistuksen liikaa. Tein kinkkukiusauksen, enkä kyennyt lopettaa syömistä. Pakkosyömistä pitkästä aikaa. Kykenemätön lopettamaan. Ähkykään ei anna hyvää unta.

Olen pureskellut suuni sisäpinnalle kipeän kohdan. Se on aivan alahuuleni sisäpuolella. Sitä on kiva hieroa kulmahampailla, pureskella verille ja imeskellä ohimennen. Tyhmää.

Miten minä kohotan mielialaani?
Olen jotenkin jättänyt itseni kesken. Luovuttanutkin jossain määrin. Tavoitteen puute vaivaa. En uskalla katsoa tulevaa ja suunnitella mitään. Minusta puuttuu kipinä. Ei mitään minne olen menossa.
Kieltäydyn uskomasta, etteikö minulle kelpaa tavallinen elämä. Tavallinen elämä vain tuntuu sellaiselta, joka karttelee. Minun tavalliseni ei ole sitä tavallista, jota luulen kaipaavani. Sitä tavallista, joka minulle kelpaisi. Mikä tässä on pielessä.

Viime aikojen ongelma on ollut väsymyksestä johtuva kyvyttömyys. Mä olen kietonut itseni pehmeisiin pumpuleihin välttääkseni todellisuuden. Peiliin katsoessa sieltä näkee välillä myös karua totuutta. On oma valintani olla tekemättä mitään asioiden eteen.

On olemassa listan verran syitä, joilla voi selittää, mutta mitään perustetta ei ole olla uskomatta sitä mantraa liikunnan, hyvän ruuan, sosiaalisuuden ja positiivisuuden merkityksestä kuntoutumisessa. Positiivisuuden raakkaan pois heti kättelyssä. Tyydyn toteamaan näkeväni maailman välillä ruusunpunaisen idealistin silmin, joka nyt sattuu vain uskomaan, ettei sille itselle satu se hyvä pala maailmasta. Tämä on uskomus, jota huomaan kantavani aina. Se on kertatoisensa jälkeen todeksi huomattu ja se ärsyttää minua suunnattomasti.

Mä en pidä itseääntoteuttavista ennustuksista, enkä fatalisteista, jotka vailla oma-aloitteisuutta nyhjöttävät uskomuksissaan ja olettamuksissaan. Rutisevat ja valittavat sitten, että ainahan se on näin ja pitihän se arvata ja kuinkas muuten ja aina minä. Kun olin mielenterveyskuntoutujien kanssa enemmän tekemisissä työntekijäroolissa, huomasin ne tilanteet kaikkein vaikeimmiksi sietää, jolloin asiakas pesee itsensä vastuusta heittämällä kurjuuden tuhkaa ylleen. Se taisi olla sitä avuttomuutta, kykenemättömyyttä, luovuttamista. "Minulla on oikeus luovuttaa, koska aina minulle käy huonosti." Niinkö? Aivanko totta? Kuka sellaista on luvannut? Kuka sanoo milloin olet kestänyt tarpeeksi?

Toiset meistä ovat kieltämättä paskamagneetteja, enkä sitä kykene selittää, mutta samalla tavalla kuin sitä mitä saa, ei ole missään luvattu, ei sitäkään ole missään sanottu, milloin saa lakata ottamasta vastaan. Kun mä tahdon luovuttaa, on kyse ahdistuksen nousemisesta niin sietämättömän kivuliaaksi, että tunnen kykenemättömyyttä selvitä sen kanssa. Nyt mä selviän ahdistuksen kanssa olemalla ajattelematta todellisuutta. Kai tämä on puollustusmekanismina lapsellinen, mutta se on niin kovin syvään juurtunut. Mielikuvitus oli ensimmäinen suojamuurini, vasta kauan kauan kauan sen jälkeen tuli ruoka. Mielikuvituksen avulla suojaan itseäni nykyään paitsi siltä ahdistukselta, myös ruualta.

Kunpa saisi unta. Muutama tunti tässä kohtaa tekisi hyvää. Mä yritän palata tähän elämään. Teen sitä vähitellen ja olen aloittanut jo.

Arkkitehtuuria

Eilen oli kaunis päivä ja sitä myöden itsellä myös enemmän energiaa, hyppäsin bussiin ja läksin Ytimeen. Ytimessä oli vilskettä. Mä en koskaan totu siihen, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Olin pukeutunut hyvin vapaamuotoisesti ja katsellessa kauniita nuoria tyttöjä näteissä vaatteissaan, tunsin hetkellisesti itseni hyvin kurjaksi. Eteenpäin, ajattelin ja läksin seikkailemaan tuntemattomia kujia. Kiersin merenrantaa ja istuin veden äärellä olevilla penkeillä. Tuijottelin isoja, pieniä ja valtavia laivoja, kuuntelin niiden ääniä. Hirveitä valtamerikelpoisten alusten huumaavia töräyksiä ja putputtavia moottoriveneitä ja tuulessa paukkuvia purjeita.

Turisteilin sydämeni kyllyydestä. Mä pidän talojen katsomisesta. Pidän siitä toisiinaan enemmän jopa kuin luonnon katsomisesta. Kaupunkirakentamisessa jugendtyylisyys iskee muhun kaikkein parhaiten. Vaan kaikki 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla rakennetuissa taloissa on sitä jotain taikaa. Uusklassillisuus, -goottisuus sekä kansallisromantiikka rakennustaiteessa on tuottaneet jotain oikeasti katsomisen arvoista tällaiselle maallikolle. Mä en osaa nähdä modernismissa samaa kauneutta, vaikka sitten taas funkkistyylisyys onkin jo paljon enemmän mieleen, kuten postmodernimmat rakennukset myös. Niin ristiriitainen sitä sitten on. Luulen että kyse on muotoon liittyvästä harkinnasta, mitä harkitumpi muoto on, sitä paremmalta se näyttää, mutta jos se on viety yli, sekään ei toimi. Pakettitalot ja modernit rakennukset ovat juuri jotenkin kauneudesta pois puhdistettuja. Funkkiksessakin vaikka pelkistettyä onkin, on tarkoituksellista kauneutta sen jyrkissä ja selkeissä muodoissa.

Kaikkein hienointa on kun näkee eri tyylisten ja eri aikakautta olevien rakennusten istuvan toisiinsa. Jossain korttelissa oli rakennus käsitääkseni 20-luvun klassista tyyliä ja sen molemmin puolin oli rakennettu uudet talot, jotka istuivat tyyliltään naapuritaloonsa, vaikka niistä näki, että ne ovat uusia rakennuksia. Uudet talot muistuttivat tyylillisesti ehkä eniten funktionaalista rakentamista. Omakotitalorakentamisessa mua viehättää eniten lähes mikä tahansa omakotitalo, joka on rakennettu ennen 1960-lukua on pääsääntöisesti. Onko mitään niin ihanaa kuin vanhat kunnon rintamamiestalot 50-luvulta?

Tänään olen nyt sitten levännyt ja ihmetellyt, miten voi olla jo perjantai. Mä elin keskiviikossa. Tämä viikko on siis jotenkin kiertänyt ajallisesti kehää. Nyt täytyisi repäistä itsensä vielä piipahtamaan kaupassa ja sitten yrittää saada edes osa tiskeistä tiskattua. Mä en ole tehnyt sitä siis vieläkään. Alkaa puhtaat astiat loppua. Lähden nyt kuitenkin ensin uhmaamaan noita sadepisaroita.

Pietarsaaren tupakkatehdas

Hän ryhtyy toimeen, vihdoin

Eilen oli Juttutäti. Mä puhun ja puhun ja puhun siellä. On jokin valtava tarve käydä läpi mennyttä, vetää viivoja asioiden välille, selittää. Sen jälkeen ostoskeskukseen ja Rossoon syömään. Ihan oikeasti ei olisi ollut varaa, mutta kun oli nälkä ja olin muka menossa kotiin, mutta jostain syystä nousinkin väärään bussiin ja päädyin sinne. Tahdoin niin kovasti laittaa loossin penkille nukkumaan syötyäni. Sen sijaan kävin kahvilla.

Tänään on nukuttu. Hetkeksi ylös, sitten takaisin unille ja nyt on oltu jossain puolivalvetilassa. Yritän puhua itseäni syömään ja ulos. Tiedostan, että siinä täytyy olla kaksi väsymykseni suurinta tekijää. Syömättömyys ja ulkoilun puute.

Alaselässä on kipua. Samaa kuin kuukautisten aikaan, mutta ne ovat vasta ensi viikolla. Mitä lie kipuja. Tulleet ehkä sohvalla makaamisesta.

Kaipaan puhumista ja analysointia. Olen siihen jotenkin niin väsynyt vain. Kaikki voimat kirjoittaa ovat menneet viesteihin, jollekin oudolle nuorelle miehelle, johon törmäsin jossain keskustelupalstalla. En ole siitä tippaakaan kiinnostunut, mutta ajatuksia on ollut kiva vaihtaa. Eilen sekin tosin tuntui liialta. Se ihminen tuntui yksinäisyydessään liian vaativalta ja tahtovalta. Musta ei ole sitoutumaan nyt uusiin ihmisiin, en kykene pitää yhteyttä läheisiinkään.

Eilen puhuttiin siskon kanssa tunti puhelimessa. Mulla ei ole paljon puhuttavaa kuin sairauteni. Yritän kuitenkin. Kuten siskokin totesi, ehditään puhua niin harvoin, että on väärin käyttää sitten sekin vähä aika mun masennuksen pohtimiseen. Kyse ei ole siitä etteikö sisko välitä, vaan siitä että tavallisista asioista puhuminen tekee hyvää. Mä olen ihan liikaa nyt omissa mietteissäni, omissa maailmoissani.

Mulla on ikävä ystävää. Eilisen puhelun jälkeen mietin sitä miten meidänkin keskustelut ystävän kanssa ovat menneet mun sairauden purkamiseksi. Se on väärin. Pitäisi puhua muustakin. Olen vain saanut elämäni niin tyhjäksi, että tuntuu ettei ole puhuttavaa. Tyhjä kuori, täynnä mustaa energiaa ja kipeästi kolisevia luita. Sitä on mustelmilla sisältä.

Kela oli poikkaissut sairaslomani. Joudun hakea uuden B-lausunnon ja tehdä uuden hakemuksen heinä-elokuulta. Juttutäti sanoi, ettei ole koskaan tällaiseen törmännyt, että on ilkeästi tehty. En osannut kuin kyynisesti tuhahtaa, että mä odotan Kelalta aina mitä tahansa. Sossuunkin pitäisi soittaa. Miten tämän oikein tekisi?

Luulen, että aloitan nyt. Aloitan lähtemällä ulos. Sitten tiskaan ja teen ruokaa. Täytyy kokeilla syömistä ja ulkoilua. Jos sillä tappaisi tämän väsymyksen vihdoin.

On se parran kanssa paree. Ihku.

Vain puolet tänään

Tein tänään jotain ennenkuulumatonta. Vein puolet karkeista takaisin hyllyyn. Juu...u. Siis jo ostoskorissa käyneet. Mä en ole vielä koskaan ennen tehnyt sellaista. En kuitenkaan vienyt kaikkea, en kyennyt. Mutta täytyy yrittää olla ylpeä tästäkin vähästä.

Mun päässäni on koko ajan nykyään puhetta. Ne ei ole ääniä sillä tavalla kuin psykoosissa, vaan ikäänkuin rinnakkaistodellisuus, joka sattuu vain olemaan sepitetty. Oman pään sisällä olen parempi ihminen. Siellä omassa päässä on Hollywood-elokuvat kalpenemaan saava maailma, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Mun täytyy päästä ihmisten ilmoille enemmän. On suorastaan pakko. Mä vain pelkään että alan kohta puhumaan ääneen. En tiedä miten paljon sitä jo teen. Toivottavasti en ihan hirveästi. Joskus omat ajatukset on vaan niin äänekkäitä, että ihmettelee, miten kukaan ei kuule niitä.

En kykene keskittyä. Hyvin väsynyt. Kaupassa tuntui taas lähes samalta kuin silloin ennen viimeistä sokeriseikkailua. Siksikin olen itsestäni ylpeä, valitsin paremmin kuin viimeksi.

Kadotetun metsästäjä

Pirskatti, etsin kadotettua motivaatiotani elää elämääni, eikä meinaa löytyä. Täällä sitä ollaan nimittäin edelleen jumissa, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Tekemättömät asiat kasaantuvat ja niitä alkaa olla jo vuorimaisissa olomitoissa. Lähinnä pyykit, tiskit, postilaatikossa olevat postit, vastaamattomat tekstiviestit ja sähköpostit sekä muut "velvollisuudet". Pieniä juttuja, mutta kovin vaikeita suorittaa.

Eksyin tällä viikolla jonkin linkin kautta katselemaan Venäjän jääkiekkoliiga KHL:n All Stars peliä. Totesin, että venäläinen mies on joko hirvittävän komea tai täysin päinvastoin, mutta venäjä kielenä on ihanaa. Mä luultavasti päädyin sinne KHL ottelu asiaan Leo Komarovin kautta. Maallikoille tiedoksi, se on suomenvenäläinen jääkiekkoilija, joka voitti juuri maailmanmestaruuden. Sillä pojalla on hieno ääni, kertakaikkiaan hieno ääni ja kun se puhuu sujuvasti kolmea kieltä, piti käydä kuuntelemassa näytteet kaikilla kielillä. Sillä on sellainen pehmeä tapa puhua ja mä pidän siitä. Miehekäs ääni, hiukan nasaalissa, aavistuksen "kostea", mutta mä pidän siitä erittäin paljon. Hassua on se, että kun ensin katsoin suomen kielisen haastattelun, sitten ruotsin ja lopuksi venäjän kielisen, itselle jäi tunne, että se on kaikista itsevarmin puhuessaan venäjäksi. Voisihan se selittyä tietenkin sillä, että venäjä on kotikielenä sen "tunnekieli" ja lähimpänä ehkä sen persoonan jotain syvimpiä kerroksia. Kielitaito kuitenkin on kaikilla kolmella kielellä moitteeton. Laitetaas näyte, kun mä niin tykkään tästä linkkailusta.



Eihän se tietenkään ole pahaksi kun se on noin komea ja niitä miehiä, joille sopii parta syvä ihasteleva huokaus, mutta tuo kieli on upeaa. Mä olen haaveillut espanjan opiskelusta, mutta ehkä muutan mieltäni ja alan opetella venäjää. Tai sitten mä voisin opetella kunnolla näitä kieliä joita jo osaan, kuten ruotsia ja saksaa. Venäjässä vaan on sellaista samaa eksotiikkaa kuin espanjassa, paitsi siitä olisi itselle todennäköisesti ehkä jopa hyötyä työelämässä. Pirhana, alanko mä kiinnostua taas opiskeluistani ja työurastani? Mitäs jos...

Mun pitäisi repäistä nyt itseni liikkeelle. Helvetti sentään. Päässä raksuttaa täysin toisarvoisia asioita, nyt voisi yrittää vaikka keskittyä olennaiseen tänään.

Ruikutusta

Olin kaupungilla eilen kun äiti soitti. Puhuttiin mitä puhuttiin. Istuin penkille puhumaan aseman ja sanoin sitä, ettei ole tekemistä. Vanha kunnon "äiti, mulla ei oo mitään tekemistä" urputus. Kaikki tuntui vaativan mahdottomasti. Lopuksi äiti komensi bussiin ja käymään ostoskeskuksessa kahvilla. Minä tottelin. Paluumatkalla näin bussista metsäpolun pään, jonka olin joskus nähnyt aiemmin ja unohtanut sitten. Sinne täytyy kävelyllä suunnata joskus. Haaveilin että tänään, mutta päivä on ollut muuta.

Olen nukkunut. Ollut pari tuntia maksimissaan hereillä ja nukkunut sitten loput. Ulkona on harmaata ja sateista ja synkkää. Ei ole kesäistä houkuttelua ilmassa, että saisi itsensä ulos edes vain istumaan jonnekin. Huonoa energiaa kehossa taas. Olisiko huomenna parempi päivä?

Naurettavus

Naurettavus mikä väsymys vaivaa jatkuvasti. Soitin siskolle, kummitytön tulopäivä on edelleen auki. Minä joustan. On hevosenhoitaja-leiriä ja uimakoulua, minä otan aikani sieltä jostain välistä. Itkettäminen on alkanut ärsyttää, sitä on jotenkin niin koskettavaa ihan kaikki. Ajatus pikkuvieraasta täyttää itkuisella onnella.

Miksen jaksa olla tässä hetkessä ja elämässä tällä hetkellä. Käyty nyt kahtena kertana Juttutädin kanssa lapsuutta ja nuoruutta läpi. Osasin yhdistää lapsuuden defenssit tähän päivään paremmin. Niinhän se on aina ollut, kun hetki on liikaa, se uhkaa oloa, turvallisuuden tunnetta tai tekee kaiken muuten vaan sietämättömäksi, minä pakenen mielikuvitukseeni. Lataan miellyttäviä ärsykkeitä ja sitten heittäydyn niiden matkaan. Mikä tässä hetkessä sen aiheuttaa, sitä en kuitenkaan tiedä.

Öiden unet ovat sekavia sotkuja vailla teemoja. Päivät menevät liian myöhään nukkuessa, tietokoneella istuessa. Eilen kävin sentään taas kaupungilla lukemassa kirjaa, kuten maanantainakin. Sitä tulee tehtyä, sinne valmistaudun nytkin. Jonnekin istumaan ja lukemaan. Päässä kiertelee kipua ja ajatuksia, joita en välttäisi ajatella. Tunnen syyllisyyttä olostani, väsymyksestäni, saamattomuudestani, keskittymiskyvyn puutteesta. Katson samoja ohjelmia kerta toisensa jälkeen, koska en pysty kerralla keskittyä tarpeeksi. Luen vaikken kykene heittäytyä niin, että pystyisin tuntea tekstiä. Kappale ja tauko, lukemista teknisenä suorituksena, ei ajatuksia ja tunteita läpäisevänä kokemuksena. Silmät harppoo rivejä ja väärinymmärtää, siksi luen kirjoja, joita olen lukenut aiemminkin uudelleen. Huomaan paremmin, kun olen lukenut väärin, kohdan, jossa menettänyt kyvyn keskittyä.

Unohdan, unohdan kaiken. Unohdan ihmiset, unohdan päivät, asiat, kaiken. Unohdan lupaukset, unohdan ottaa lääkkeet, pyykit, astianpesun kesken. Enkä osaa päättää, seison paikallani miettimässä mitä olenkaan muistelemassa, unohdan, mistä päätös olisi tehtävä ja keskittymiskyky herpaantuu, unohdan muistelleeni, mitä unohdin. Satunnaisia välähdyksiä asioista, jotka hämmentävät enemmän kuin paljastavat mitään. Olen kysynyt erään vanhan ystävän sähköpostia lähettääkseni mailin. Miksi, mitä mun piti kirjoittaa.

Unohdan syödä, unohdan käydä suihkussa. Olen ollut menossa jonnekin, päässyt perille ja unohtanut miksi tulin. Olen kykenemätön päättämään missä olla. Seison risteyksissä pystymättä päättämään minne suuntaan kävellä. Välillä tuntuu toivottomalta. Ei toivottamalta lopullisesti, vaan jotenkin hetkessä riipaisevalta. Olen liian väsynyt tuntemaan lopullista toivottomuutta. Pakastimessa on kolme litraa jäätelöä, koska olin unohtanut ostaneeni jo.

Eilen vihdoin muistin mennä apteekkiin, reseptin kanssa, jopa. Farmaseutti alkoi laskea ja päätyi toteamaan, että resepti oli laskettu väärin, sillä ei enää saa mitään. Nyt yritän muistaa ottaa uuden reseptini mukaan. Naurettavaa.

Bloggaustauko ohi

Ystävä laittoi viestin. Kysyi mitä kuuluu, niinku oikeasti. Mä olen nyt pureksinut tuota kysymystä vuorokauden.

En tajunnut, että näin monta päivää on kulunut edellisestä bloggauksesta. Jäin oksentamiseen näköjään. Mä oksensin parina yönä. Sitten se loppui, en ole oksentanut enää.

Niko Kapanen

Olen seuraillut jääkiekkoa. Ihastellut Niko Kapasta ja todennut, että 13 vuotta olen pitänyt sitä komean miehen malliesimerkkinä ja sitä se on edelleen. Mä pidän sen tyylistä. Se on nöyrän ja vaatimattoman oloinen. Huumorintajuinen, rauhallinen, vakaa ja hillitty. Ja kaikkein parasta on, miten sen silmistä näkee miten siellä päässä vilisee ajatuksia. Siitä näkee kilometrien päähän, että se on fiksu mies.

http://areena.yle.fi/video/1304279874977

Mitä mulle kuuluu? Mä olen nukkunut. Uneksinut, ajatellut, muistellut, ollut poissa siitä tilasta ja henkilöstä, jota olen. Pakoillut todellisuutta siis. Joten mulle ei kuulu oikeastaan mitään. Mä en varsinaisesti nimittäin ole ollut. Kunhan hengitän ja syön ja välttämättömyyden vuoksi käyn vessassa ja nukun lisää ja sitten koko kaava taas uudelleen.

Tuntuu, että Juttutädin ja jääkiekkon yhdistelmä on nyt taivuttanut mut jonkinlaiseen muistojen ja vanhojen unelmien uneksimiseen uudelleen. Kummityttökin täytti viisi vuotta ja lähettelin myöhästyneenä onnittelut tekstiviestillä. Kysyin pääsisikö kesällä näkemään tyttöä. Entinen ystävä totesi, että "katsotaan jos...".
Mä välitän siitä tytöstä paljon. Suorastaan rakastan sitä lasta, mutta äitinsä ei ole vuosiin enää ollut mun ystävä. Kirjoitin pitkän puhdistavan viestin sille meidän yhteiselle ystäväporukalle. Se on se sama ystävien rinki, joka silloin viisi vuotta sitten oli tiivis ja piti yhteyttä. Mä kirjoitin siihen viestiin kaiken ja oivalsin muuten samassa viime syksyn raha-asioiden rankkuuden kunnolla vasta nyt. Miten kammottavan lujilla sitä oli. Naurettavaa. Ajattelin vanhoja ystäviäni, joille samalla kirjoitin masennuksestani suorempaan kuin olen koskaan aikaisemmin niille kertonut. Itsetuhoisuudesta, väsymyksestä, heikkoudestani, epävarmuuksistani,... Mä olen ajatellut paljon olleita ja menneitä.

Tietokoneeni puolet ruudusta täyttää blogi, toisen puolen Areena ja finaaliottelu. Ihana Niko teki maalin muutama minuutti sitten. Silloin 1998 oli junnujen MM-kisat. Suomi voitti toisen alle kaksikymppisten kultansa. Ne oli huikeat kisat. Mä olin suurinpiirtein samanikäinen kuin ne pojat ja rakastin intohimoisesti jääkiekkoa. Olen ennenkin maininnut että olen penkkiurheilija, epäilemättä geneettisestä välttämättömyydestä. Silloin kun olin pieni, katsoin isän kanssa jääkiekkoa. Mun suosikkipelaaja lapsuudessa oli Timo Susi, ihan vaan koska sillä oli hienoin nimi. Olihan se siinä Calgaryn hopeajoukueessa eli kelpo pelaajakin, mutta mun perusteet 9-vuotiaan mitään jääkiekosta ymmärtämättömän tyttölapsen näkökulmasta löytyi ihan siitä kun sillä oli niin pirun siisti nimi. Mä toivon voittoa niin paljon, ettei toista. Neljä ja puoli minuuttia peliä jäljellä... Me ansaittaisiin voitto. Nuo pelaa joukkueena, nuo pelaa rohkeasti, uljaasti, omaa peliä. Me tarvitaan voitto jo taas. 16 pitkää vuotta on odotettu.

Uusi maali ja mä itken nyt hetken.
Viides maali.
Kuudes.

Onnea ihanat lätkäpelaajamme! Kiitos tästä tunteesta, jota saan kauttanne kokea. Musiikki, urheilu, kaikki taide,... kokemista, tuntemista. UGH! Voisinpa juoda itseni onnelliseen humalaan juuri nyt ja sitten sammua tämä hymy kasvoillani.

Ihana Niko sai vihdoin kultaa, siis miesten kisoista. 1998 junnujoukkueessa mulla oli kolme suosikkia. Niklas Hagman, Olli Jokinen ja Niko Kapanen. Kaksi ensimmäistä menetti makunsa pian kisojen jälkeen, kolmannen pelaamista kävin kaksi kertaa paikanpäällä katsomassa. Kerran Hämeenlinnassa, toisen kerran Helsingissä. Sitten sen tie veikin jo Jenkkilään ja sittemmin lyhyen Sveitsin vierailun jälkeen Venäjälle. Mä olen sen uraa pitänyt silmällä kaikki nämä vuodet. Upea pelaaja.

Mitä mulle kuuluu?
Mä vellon jossain menneissä nyt. En mitenkään täysin pahoilla tavoilla, mä kuitenkin etsin sieltä hyviä asioita korvatakseni tässä hetkessä olevan elämäni. Menneen ajattelua tämän päivän elämisen sijaan. Päivät menee sekaisin siksikin kun aika vääristyy. Mä olen elänyt tällä viikolla montaa eri vuotta. Menneitä ihastumisia jääkiekkoilijoihin, menneitä juhlia ystävien kanssa, kesiä tanssimassa baareissa ystävättären kanssa ja kotimatkalla baarista laulettiin Suklaasydäntä, kummitytön halauksia, oman koiran turkkia, pitkiä antoisia työpäiviä, asiakkaiden hauskuuttamista ja työkavereiden kanssa naureskelua, kesien kirkkaita värejä, vanhojen jäähallien tunnelmia, omaa uskoa ja luottamusta elämän kantamiseen, tulevaisuutta, loputonta tulevaisuuden määrää kaikesta huolimatta. Kun on kaksikymmentä, eikä ole muuta kuin aikaa. Aikaa onnistua, aikaa tehdä virheitä.

Oho, taas katosi tunti ihan kevyesti. Parasta mennä kai nukkumaan, jos tänä yönä pukisi ihan yöpaidan, viime yönä nukahdin päivävaatteissa.

Kommunikaatio-ongelma

Eilen oli taas Juttutäti. Edelleen puhuttiin terapiasta ja kannustusta tuli sen hakemiseen. Sitten alettiin piirtää elämän viivaa. Päästiin puolessa tunnissa noin 8 ensimmäistä elinvuotta. En tiedä, onko se hyvin vai huonosti. Onhan siinä tapahtumia ollut siinäkin ajassa. Sieltä menin vihdoin siihen asemalle istumaan ja istuin siinä lähes koko päivän. Välillä kävin istumassa kirjastossa, mutta sitten palasin taas asemalle. Lopulta hyppäsin bussiin ja tulin kotiin. Ilta meni levätessä koska Juttutädin jälkeen on aina väsynyt olo, vaikkei psyykkisesti tunnu oikein miltään. Kai se on jokin jännitys tai sitten se oikeasti ottaa lujulle. En osaa sanoa.

Makoilin siis sihvalla ihmettelemässä internetaddiktiotani kun valtava pahoinvointi hyökkäsi päälle. Päätin taistella sitä vastaan siirtymällä nukkumaan. Oli vain pahenee ja hetken kuluttua piti oksentaa ja oikein lujastikin. Kylmähikihorkassa vessan lattialla maatessani muistin että mun lääkearsenaalista löytyy myös pahoinvointilääke. Sitä siis ja sänkyyn tärisemään ja odottamaan jos vaikka apua. Pahoinvointi loppui pian, mutta jäljellä uskomaton kipu vatsassa. Mitä ihmettä? Jossain vaiheessa olen nukahtanut, varmaan siitä psyykkisestä ja fyysisestä rasituksestakin ja nukkunutkin olen. Nyt aamulla vatsassa on edelleen kipua (samaa kipua vai oksentamisesta johtuvaa?) ja päätä särkee. Mitäköhän taas tapahtui?

Ehkä on syytä ottaa tätä päivää ihan varovasti nyt. Mä toivoisin että mun ruumis osaisi puhua samaa kieltä kuin mä. Itsestään ilmoittaminen eilisen kaltaisella ei ole mukavaa. Mä en osaa kuulla mun kehoa. Mitä se tahtoi sanoa, ruokinko sitä väärin, stressasin sitä, väsytin liikaa, oltiinko liikaa auringossa, vai mitä? Vai alitajuntako se lähettele tuollaisia terveisiä? Vähemmän tuollaista kiitos.

Pitsaa ja vapaata

The Daily Show - Tangled Up in Bleu
Tags: Daily Show Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,The Daily Show on Facebook

Hyvää Lauantai-iltaa. Mä kaivelen netistä kaiken hauskan mitä löydän ja nauran itseni iloiseksi.

Ja helvettiin kaikki kohtuullisuus

Huokaus.
Mietin viime öisen syyllisyys viestini sananvalintoja, onnistuin siinäkin olemaan passiivis-aggressiivinen. Milläs tämän aggression purkaisi. Hemmetti. Vihaisuus on niin vaikeaa. Mulla ei ole oikeutta sellaiseen. Se ei rakenna mitään, se ei tässä tilanteessa edes pura mitään, niin että voisi aloittaa mitään uutta. Millään mitä mä tunnen ei ole merkitystä, kenellekään kuin mulle itselle, joten miksi kantaa vihan tunnetta. Se pitäisi nyt vaan päästää irti. Milläs sen tekee? Pitää kai upottautua vaan tähän elämiseensä. Toisaalta aamulla iski mieleen, että missäs mä voin aggressioni taas purkaa jos en täällä. Täällähän se anonymiteetti mua suojaisi. Mä olen purkanut täällä vihantunteita, joita on vaikea suullisesti käsitellä.

Mä suutun kuin isäni, leimahdan purkauksena, ja jos en saa sitä tehdä, käännän sen hiljaiselle tulelle joka tappaa sisältä päin. Se on sitä äidin perintöä, passiivista, jäätävää myrkkyä, joka satuttaa mua itseäkin. Ehkä pitäisi kiljua kaikki kohtuullisuuden vaatimukset irti. Todeta, etten ole missään ikinä suostunut siihen, että otan kaiken vastaanpanematta. Olen tehnyt sitä niin paljon ja nyt kun yritän opetella suojelemaan itseäni, en osaa tehdä sitä rakentavasti. Alistumista, sitä on alistunut ja tukahduttanut vihantunteitaan, sitten se johti masennukseen. Mikä siinä sitten vaivaa itseä? Tahto olla hyvä ihminen. Tahto toimia puhtaista motiiveista. Oma ankara täydellisyyden tavoittelu. Oma paha mieli toisen satuttamisesta. Eikö riitojen jälkeen kaikkien tulisi pyytää anteeksi toisen pahaa mieltä. Eihän riitoja kukaan voita, jos kaikki osalliset eivät pyydä anteeksi. Neiti Neuroottinen ei jaksa nyt pohtia enempää.

Mä ostin eilen Unton. Unto on punainen matkalaukku. Se kaipaa isoja silmiä ja muhkeita viiksiä. Sitten pitäisi viedä Unto ulos ja ottaa siitä kuvia. Lavastaa tilanteita. Se on niin persoonan näköinen. Unto sai nimensä edellisen omistajansa mukaan. Joku lahtelainen Unto oli matkustanut Finnairilla ja lennosta matkamuistona mun Untoni kyljessä oli nimitarra. Unto kantoi eilisellä kotimatkallaan sisällään kolme uutta kirjaa, Dostojevskia ja Tolstoita. Nyt vanha herra makaa kukkapöydän alla ja odottaa, että keksin mitä aarteita alan siellä säilyttää. Todellisuudessa Unto ei ole vanha, se on vain klassikko.

Mä saatoin liiotella taas kirjastossa eilen. 7 kirjaa lähti kotiin mukaan. Mun tekee kyllä mieli lukeakin. Luulen, että otan päiväunet ja sitten menen puistoon lukemaan.

Syyllisyys

Itkettää. Piru vieköön niin mä olen kammottava ihminen. Koko päivän viime öinen teksti naputti takaraivossa, nyt se on poissa. Tuhosin sen osan mikä teki niin kovasti pahaa ja samalla yhdestä toisestakin riipaisin palan pois. Huomenna paremmalla ajatuksella, käyn loputkin läpi.

Totuus on, että mä olen ollut kiukkuinen kuin 50 vihaista pikkupirua sille miehelle, mutta se ei oikeuta olemaan halpamainen ja kurja. Mä toivoisin voivani olla kohtuuton, hänkin oli minulle, mutta ei, mun on paha mieli pahoista ajatuksistani. Vaikka hän satutti mua sanoillaan tahallaan, ei mulla ole oikeutta olla niin kammottava, että kirjoitan kaiken mitä sylki suuhuni tuo. Hän toimi omasta näkökulmastaan, minä omastani. Blogin pitäisi olla mulle matka parempaan minuuteen ja parempaan itsetuntemukseen. Ei satunnaisen vihan ja katkeruuden puuskien levittelypaikka. Mun sanat tuskin häntä edes satuttaisi, mutta ne nousi pahasta paikasta. Tunnen itseni maanmadoksi. Tulen nauttimaan uudelleeninkarnoitumisestani syvänmeren surullisten kalojen sienimäisenä infektiobakteerina. Noh, ainakin sellaisen elämä on simppelimpää.

Viha on pirullinen tunne. Mussa on sellaista ylpeyttä, ystävä sanoo omanarvontuntoa, minä ylpeyttä, sitä ei ole aina tarpeeksi nöyrä. Se läikäyttää tunteissaan kaiken yli ja sitten vasta huomattavasti myöhemmin havaitsee kohtuuttomuuden. Kohtuuttomuus on sanana kummitellut koko päivän taas päässä. Alitajunta heittää niitä sanoja sinne pyörimään. Hitto. Olisipa joskus oikeus olla kohtuuton. Se ei ollut nyt. Perhana. Tietääkö joku miten äkkipikainen tempperamentti korjataan? Mä tarvitsisin siihen varmaan hengellisyyttä tai jotain... Hahhahahahhahhaahaaa...

Yhteys, Rakkaus ja Kauneus

Se on suuri harmi, että maailma on niin kova paikka. Ulkona mua vastaan tuli juoksija, mä halusin kovasti huutaa sille hyvä, hyvä, hyvä, mutta se olisi ottanut sen vittuiluna. Harmi. Kyseessä oli kuitenkin vilpitön halu kannustaa. Mä sanoin sen sitten kotiin päästyäni, vaikkei siitä siinä vaiheessa enää ollut hyötyä.

Tuossa lähellä menee iso oja, hienommin sanottuna puro. Siinä sillan kohdassa tapaa olla iltasella sorsia, mä hämmennyn urossorsien päiden väristä, joka kerta. Se sinertävän vihertävä pää on mulle hypnoottinen. Sorsien olemuksessa on muutenkin tosin jotain viehättävää. Tulee tunne, että ne on sellaisia yksinkertaisia ja lempeitä olentoja. Tuijottelin niitä siinä hetken, kunnes tajusin niiden kaikkien tuijottavan takaisin. Neljä toisella puolella ojaa ja kaksi toisella puolella. Niiden ilme sanoi, anna sapuskaa tai sano sanottavasi ja häivy. Ei jälkeäkään lempeydestä. Jatkoin sitten matkaani.

Olen sitä henkisyyttä miettinyt edelleen. Millainen henkisyys mua koskettaa. Mä taidan palata guruni Terry Pratchettin oppeihin. Mun henkisyys on todellisuuden havainnointia. Tarkoitan kai sitä kulunutta fraasia pysähtymisestä. Kun on hetkessä läsnä, avaa silmänsä ja sitten avaa ne vielä toisen kerran. Todellisuuden näkemistä se on. Mä kirjastossa tänään luin tunneälystä, pyrin ratkaisemaan sitä, miksi se paikoin toimii ja paikoin ei ja jossain kirjassa sanottiin, että ihmisen ensisijainen informaation lähde on tunne ja toisaalta vailla tunteita järkipäättely kärsii. Mä luulen siis, että mun henkisyyden tunne on todellisuuden havaitsemista tunteen kautta. Kyse on siitä yhteyden, rakkauden ja kauneuden kokemuksesta, joka syntyy kun avaa itsensä todellisuudelle. Mä en ole ihan varma, miksi tarvitaan jumaluuksia tai toispuolesta maailmaa yhteyden, rakkauden ja kauneuden kokemuksille. Eikö se riitä, että avaa aistinsa. Aistit avaamalla voi tuntea yhteyden kaikkeuteen. Kaikkeudessa on jotain, mitä voi kaikin aisten havaita, siitä kaikesta löytyy se sielukkuus, harmonia ja rytmi.

Mulle on jotenkin tabu se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Se on ajatus, josta en uskalla katsella kuin vähän reunoja. Kun isä sairasti ja kääntyi ateistista uskoon, mä olin helpottunut. Se toi isälle helpotusta, se toi rohkeutta, kykyä kestää täysin mahdoton elämäntilanne. Omakohtaisesti uskonto oli vihan ja aggression kohde. Mä puhun nyt 14-16- vuotiaasta itsestäni. Mun suhtautuminen oli äärimmäisen vihamielistä. Mä en löytänyt missään vaiheessa lohtua ajatuksesta kuoleman jälkeisestä elämästä. Jossain vaiheessa sitä vain huomasi, etten kyennyt tehdä rauhaa kyvyttömyyteni ymmärtää ja jonkin suuren sanomattoman suunnitelman välille. Isän kuolemaa seuraavina vuosina istuin usein hautajaisissa, siinä oli valitettava rypäs kuolemantapauksia. Edellisten poismenojen surutyöt käsittelemättä piti kerta toisensa jälkeen haudata kaikki aina uudelleen ja uudelleen. Mä en miettinyt sitä minne ne ihmiset meni, mietin joka päiväistä selviämistä. Mä en ole pystynyt vieläkään miettiä sitä minne ne ihmiset meni kun ne kuoli.

Mussa on usko sieluun.
Se on varmaan oudointa mulle itselleni. Mä koen fyysisestä ruumiista erillisen sielun mahdolliseksi, mutten ole varma. Se on halu. Halu sille, että sellainen on olemassa, ei niinkään mikään rationaalinen peruste. Kaikelle ei tarvitsisi kuitenkaan aina olla perusteita, jospa jotkut asiat vaan ovat. Mä jätän tämän asian vieläkin rauhaan. Se on pelottava ajatus päättää se, missä oma isä on. Missä kaikki kuolleet ovat. Se on ehdottomuutta, josta on vaikea perääntyä. Mä tiedän omien aivojeni toiminnan olevan vähän niin ja näin. Siellä ne välittäjäaineet, hormonit sun muut lilluu ja synapseissa sitten räiskyy aina sen mukaan, millainen coctail sattuu olemaan päällä. Mun on silti vaikea irrottautua muutamista kokemuksista ja siirtää niitä mielikuvitukseksi, harhaksi tai muuksi luulotteluksi. Siinä omassa kokemuksellisuudessa on sitä taikaa, joka jää mietityttämään, jää vaikka järkiperäisiä syitä on ehdottomasti olemassa.

Nyt ajatus hajosi sirpaleiksi. Nukkumaan nainen, nukkumaan.

Rapsuttaja ja jumalanpilkkaaja

Heräsin uniin, jossa hylätään ja ollaan vihaisia. Yritin unessa laittaa sukkia jalkaan onnistumatta. Sukkia oli liikaa ja määrä vielä moninkertaistui jokaisen sukanlaittoyrityksen jälkeen. Ainakin sellaisia valkoisia sairaalasukkia oli muutamat ja tavallisia mustia sekä kasa villasukkia. Mikään ei toistensa pari, edes ne sairaalasukat eivät olleet pareja, toisissa oli pitemmät varret tai sitten ne olivat likaisia tai upouusia. Istuin mummolan eteisessä lattialla ja kiire oli tietenkin kova. Unen nurkissa pyöri koiria. Siellä täällä aina jonkun ihmisen kädessä hihna, jonka päässä hännänheiluttaja. Herättyäni ensimmäinen tarve oli rapsuttaa.

Mä olen rapsuttava koiranomistaja tyypiltäni. Eli kun mulla on elämässä koira, mä tahdon, että se rötköttää mun vieressä rapsuttelu etäisyydellä mahdollisimman paljon. Se on multa itseltäni huomaamaton ja tahdoton reaktio. Rapsrapsraps.

Viime yön jäin ajattelemaan henkisyyttä tai tarkemmin sen puutetta itsessäni. Jos ihmisen käsittää nelikenttänä, joka koostuu psyykkisestä, fyysisestä, sosiaalisesta ja henkisestä. On tuo viimeinen mulle vaikein hahmottaa. Mussa on oma henkinen puoleni, mutta en osaa laittaa sitä lokeroihin. Mun henkisyydelle ei ole nimilappu, jolla voisin hahmottaa sitä paremmin. Koko henkisyyden määrittely on mulle hiukan hakusessa. Koska mä analysoin kaiken, pilkon tätäkin nyt osiin löytääkseni juonen. Henkisyyteen liittyy ymmärtääkseni ajatus sielusta, joka on muista kolmesta ihmisyyden ulottuvuudesta erillinen. Se on isompi ja kestävämpi. Sielu on kuolematon ja kosketuksissa maailmankaikkeuden muihin sieluihin selittämättömällä tavalla. Henkisyys on maailmaa, joka on selittämätöntä, määrittelemätöntä ja todistamatonta. Se on jokaisen yksityinen maailmankatsomus, uskonto, tunnetila ja näkemys maailman todellisuuden siitä puolesta, jota ei voi havaita.

Mussa on kaksi puolta, kuten jokaisessa. Mussa on se puoli, joka aistii, tuntee ja kokee sekä se puoli, joka pyrii kunnon arkistonhoitajana mapittamaan asiat paikoilleen. Mä olen ymmärtänyt, että yleensä ihmiset sairastuttuaan mielenterveysongelmiin löytävät lohtua henkisyydestä. On olemassa taso, joka on suurempi kuin koettu maailma ja se antaa voimaa sietää koetun todellisuuden. Mun masennuksessani käy yleensä päinvastoin. Kun mä masennun, ihan ensimmäiseksi lentää pellolle ajatus sielusta. Mun sisältäni ei löydy koloa sellaiselle, joka on kuolematon. Mä yhdistän sen sekä turvattomuuteen, että kyynisyyteen. Jos iso osa mun masennuksesta on perusturvallisuuden puutetta, ei ajatus henkisestä maailmasta lisää mun ajatustani hallinnan ja kontrollin illuusiosta, joka mulle on tärkeä. Toisaalta kyyninen minä lakkaa näkemästä, kokemasta, tuntemasta ja aistimasta. Henkisyys on mulle kauneutta ja rakkautta, se on yhteyteyttä. Masennus sulkee silmät kaikilta kolmelta.

Sekavaa tekstiä, kaikki on niin puutteellista vielä päässäni. Mun päässäni ei ole näkemystä näille asioille, sieltä puuttuu, jokin ohjaava selkäranka. Luulen että kyse on luottamuksesta, siitä että pelkkä uskominen vaatii rohkeutta. Agnostikkona on helpompaa, voi ikään kuin leikkiä ajatuksilla enkeleistä ja jostain virroista, jotka kantaa kunhan lakkaa taistelemasta niitä vastaan. Samalla voi ottaa popcorninsa ja katsella toisten ajatuksia kauempaa. Kun ajatuksia on niin monenlaisia, henkisyys muuttuu hengellisyydeksi, ja hengellisyyteen mulla on vahvoja negatiivisia näkemyksiä. Henkisyys on läheisempää mulle kuin hengellisyys.

Mikä vika on hengellisyydessä? Moraali, etiikka.
Se ei toimi. Se ei näytä toimivan se, että ihminen perustelee itselleen hyvän ja pahan eron itsensä ulkopuolisilla käskyillä. Jos joku löytää syyn olla hyvä ihminen toiselle, koska jossain on niin kirjoitettu, se on hyvä. Sellaisia ihmisiä on kuitenkin vähän. Uskontoihin on hyvin kätevästi rakentunut puhdistautumisriittejä, joilla inhimillisyys voidaan puhdistaa ja ihmisestä tulee jälleen taivaskelpoinen. Entäs, jos tehdään peli selväksi ja otetaan ulkopuolinen käskyttäjä, ohjenuora tai sääntö kuviosta pois. Sinä olet joko hyvä ihminen tai paha ihminen, riippuen teoistasi. Se on sinun valintasi oletko hyvä vai paha, yhä edelleenkään mitään seurauksia ei välttämättä tule pahasta käytöksestäsi. Se kuka tekosi arvon arvioi on toiset ihmiset.

Jutun juoni on riippuvuus. Hengellisyys tappaa meistä ihmisistä sen kaikkein tärkeimmän perustelun olla hyvä. Hengellisyys nostaa jumalan toisten ihmisten edelle. Hengellisyys hävittää jäljet siitä tosiasiasta, että me olemme toisistamme riippuvaisia. Hengellinen ihminen nostaa jumalan arvottamaan oman käytöksensä, hän ei tarvitse muiden ihmisten hyväksyntää. Sama jumala pitää hänestä huolen, vaikka hän tekisi väärin, vaikka hän rikkoisi toisia ihmisiä vasten sama jumala antaa hänelle perustelun, syyn ja anteeksiannon. Jumaluus ei yhdistä vaan erottaa. Raamatussa on hyvä tarina Babelin tornista, kielet ja tavat uskoa erottavat meidät, jottemme rakentaisi tornia taivaaseen. Mikäli ymmärtäisimme olevamme yhtä ja samaa, meillä ei olisi tarvetta jumalille. Meillä olisi syy olla hyvä sisällä itsessämme.

Nyt on perjantai aloitettu loukkaamalla uskovaisia ja tekemällä jumalan pilkkaa, mitähän tästä päivästä vielä tulee.



Pst. Noi taustalaulajat on upeita. Mun on ehkä opeteltava tuo koreografia.

Muokattu

Treffit ystävän kanssa. Olin huomannut aikaisemmin yhden kahvilan ja päätin käydä kokeilemassa. Ystävä soitti ja tuli sinne. Sieltä päin sukuloimaan ja täytyy sanoa, että yli puolen vuoden tauko sukuloinnissa teki hyvää. Oli oikein mukava vierailu. Satuin saman bussikuskin kyytiin sekä mennessä, että palatessa ja hiukan täytyy antaa risuja. Mä en bussikuskeja halua yleensä moittia kun niillä on oikeasti todella raskas ja vaativa työ, mutta nyt hiukan kritisoin. Ajotapa oli sellainen, että joko auton mittasuhteet ei ihan olleet hanskassa tai sitten ei hommat paljon kiinnostanut, kyyditettävän karjan osana täytyy sanoa, että kumpikaan vaihtoehto ole mikään miellyttävä.

Jotenkin ajatus omasta pystyvyydestä ja kyvystä nähdä asiat, nousee sellainen toivo. Mä en ole helppo ihminen. Kärsin valtavista hylkäämisen ja toisaalta sitoutumisen peloista. Tunteiden epävakaus, masentuminen, mielipiteiden ehdottomuus ja jyrkkyys, kommunikointitapojen virheet. Ystävä tänään totesi mun äidistä, että ainakin se on suora, siinä kohtaa oivalsin, että mä olen kuin äitini. Välillä hämmentävän suora, mutta mitä tulee tunteisiin, en paljasta niitä kenellekään.

Mitä tulee miessuhteisiin, tuo on tietenkin hyvin ongelmallista. Mulla on taipumus nimittäin peittää osa siitä kovasta ytimestäni, ollessani vähänkään ihastunut. Mä varon tuomasta sitä kaikkein terävintä mua esiin, sitä omaa ehdottomuuttani, jota mussa toki on. Mä hymyilen nätisti ja tuon esiin sitä pehmeämpää, naisellisempaa(?) puoltani. Tosiasiallisesti mulla on mielipiteitä, kuten esimerkiksi se, että jos mulle sanotaan, että mielipiteitä saa olla ja esittää, niin en sen jälkeen hyväksy sitä, että mua syyllistetään tai mulle suututaan niiden olemassaolosta ja esittämisestä.

Äh, vaikea sanoa. Mulla on hyvin paljon vaikeuksia nähdä miltä näytän toisten silmissä. Se julkinen, toisille näkyvä osuus mun identiteetistä on mun omissa silmissäni niin monen ennakkoluulon ja olettamuksen alistama, etten hahmota miltä mä todellisuudessa muiden silmissä näytän. Omissa ajatuksissani liitän itseeni niin paljon negaatioita. Esimerkiksi tänään olin taas jostain syystä katseita herättävä, oma tunne oli selityksen löytyvän nuutuneesta ja heikolla huolenpidolla olevasta ulkonäöstä. Mä olin kuitenkin totta puhuakseni, pukeutunut siististi, suorastaan miltei naisellisen nätisti, kammannut tukkani, ehostautunut melko huolellisesti, mutten osaa silti rekisteröidä muita selityksiä sille miksi joku katsoo, kuin oma tunneselitykseni: olen tänään nuutuneen ja oudon näköinen, väsyneen kalpea ja turvonnut sokeriseikkailusta (ystävän termi, jota se käytti samalla kun se läpsi mua).

Todellisuudessa sitä on huomattavasti merkityksettömämpi ihminen kuin luuleekaan. Sitä luulee, että sillä mitä tekee on merkitystä. Sitä luulee, että sillä miltä näyttää on merkitystä. Sillä mitä itsestään ajattelee on merkitystä. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta korostaa omalla pukeutumisella persoonaani. Mä yritän pukeutua vaatteisiin, jotka tunnen mahdollisimman näköisiksini. Toki siinä vaatimattoman budjettini ja vaateliikkeiden tarjonnan rajoissa. Se ei mua vaivaa kuitenkaan, koska mä olen enemmän kuin vaatteeni. Miksi sitten en osaa olla enemmän kuin kiloni, mikä tekee juuri ylipainosta sen, jonka yli en pääse? Ylipainoon liittyy mulla itsellänikin stigmoja, joita en usko, mutta joita en osaa kiistääkään.

Miksi vain tietyt asiat tekee aitoja ja toiset ei. Mä en ole pitänyt ikinä itseäni tavallisena tai normaalina, tiedän, etten ole sellainen. Mulla ei ole tarvetta kapinalle tai anarkialle, koska ne on mun näkökulmastani aikani ja paikkani haaskausta. Mun kyvyt ei ole tehty sellaiselle. Sen tiedän, että olen silti muuttaja. Olen ihminen jonka tehtävä on saada aikaan muutosta, ei vallankumousta vaan muutosta. Vallan sekoittaminen muutokseen tekee kapinasta ja anarkiasta tyhjää, valta ei katoa. Valta on pysyvää. Samoin muutos.

Mä en usko elämäntehtäviin, miten voisin, kun en usko kohtaloon, johdatukseen tai jumaliin, mutta mun sisällä on sellainen rakenne, joka näkee mulla roolin tässä maailmassa. Mun roolini on olla pysyvyyden, jatkuvuuden ja turvallisuuden edistäjä. Mun roolini on olla muuttaja. Kun mä haaveilen menestyksestä, mä haaveilin siitä, että olen töissä jossakin virastossa ja onnistun kutomaan umpeen edes yhden pienen reiän, edes yhden pienen ihmisen mentävän, siinä järjestelmässä, joka takaa meille kaikille perusturvaa. Se on mun haave. Se on unelma. Mä olen ihminen, joka tahtoo löytää reikiä ja paikata ne. Mä en revi koko kangasta alas vaan paikkaan sitä.

Mä ymmärrän vallankumousten tarpeellisuuden, mutta toisaalta myös sen että vallankumousten jälkeen tulee uusia kankaita, joissa on uusia reikiä ja se kuka tätä maailmaa pyörittää, on me reikien paikkaajat.

Olikohan taas tarpeeksi pomppiva ja hämmentävä kirjoitus tälle yölle. Huomenna jatketaan.

Torstai klo 13:57

Eilinen oli jo miltei normaali, tämä päivä on jo tavallinen. Mun kroppa ei kestä tuollaista määrää enää. Huokaus. Mä ostin mättöä kymmenen vuoden takaisella reseptillä. Tuon määrän päivittäisellä nauttimisella aiheutin itselleni kakkostyypin diabeteksen. Mä olen edelleen hämilläni, koska en tiedä minne hallinta taas katosi näin täydellisesti. Muistan vain väsymyksen, seisoin rullaportaissa ja mietin miten jaksan nostaa jalan kun portaat tulevat alas.

Enpä taida jaksaa ajatella sitä enempää. Tehty mikä tehty, se siitä. Eteenpäin. Sama vanha ongelma, ulos pitäis päästä. Noh, yhtä asiaa kerralla, tiedän pääseväni kyllä. Mä olen jotenkin tyhjä nyt. Olen yrittänyt kirjoittaa merkintöjä, mutta ne tuntuu nyt tyhjiltä ja sisällöttömiltä, aivan kuin koko elämä. Mä en usko, että on kyse mistään täydellisestä hälytystilahetkestä, huolimatta tuosta maanantaista, väsymystä vain. Mä pidän sitä kuitenkin selittämättömänä väsymyksenä, koska olen jaksanut ulkoilla kiitettävästi ja syödä lääkkeitä. Nukkunutkin olen. Ruoka ei ole ollu parasta mahdollista tällä viikolla, mutta viime viikolla söin terveellisestikin. Selittämätöntä väsymystä siis.

Mitä tapahtui?

Sokeri edelleen kehossa. Puolen päivän aikaan heräsin. Muistelin viimeistä untani. Join puolikuppia kahvia ja kirjoitin unen tänne blogiin. Totesin olevani edelleen kovin väsynyt ja menin uudelleen nukkumaan ja heräsin kuudelta. Nyt elimistön sokeritasapaino alkaa palautua, tunnen sen. Täytyy mennä suihkuun. Tätä tilaa ei osaa kuvata. Mitä oikeastaan tapahtui? Mä en osaa sanoa, mikä sai eilen yliannostamaan sokeria niin helvetisti. Puolittain tietoinen, puolittain täysin ajatukseton. Äsken en auttanut itseäni juomalla kaakaota, mutta kai se on ajateltava loiventavaksi. Nyt pitäisi ehkä mennä suihkuun ja sitten lähteä ulos ja reippailla itsensä hikeen. Uusi suihku ja mahdollisesti unta taas. Sokeria pois. Insuliini tasapainoon.

Mitä oikeastaan tapahtui? Ihon päällä on kanahka joka on tehty rasvasta, valkosipulista, sokerista ja lisäaineista. Mä en taas ymmärrä mistään mitään. Olen päässäni turta ja tunnoton. Luulen siinä olevan sitä jotain selitystä. Sokerikrapula antaa itselle sen fyysisen olemisen, mutta henkinen puoli menee takkuun. Se on mahdoton jumi. Se mitä eilen tein on mulle itseasiassa hengenvaarallista, diabetikko kun olen. Mä en jotenkin nähnyt koko tapahtumaa lainkaan, oli vähän kuin eilen olisi ollut jossain väsymyskoomassa, ja joku muu kuin tietoinen valinta olisi tehnyt ajattelun mun puolesta. Jotkut hyvin sisällä olevat heikkoudet ja outoudet ottaa vallan. Mutta minähän olen nekin, joten vastuuta kannan niistäkin. Mitä tapahtui viimeisen puolentoista vuorokauden aikana? Mä teen sen suihku/ulkoilu/suihku-jutun nyt. Mitä helvettiä tapahtui ja miksi?



The Only one

Can't explain
Nor can I contain
Control
You have on my soul

It's all I do I
s baby dream of you
I'm falling down
When you're around

You're the only one
You're the only one
I'm so wrapped up in a daze
Hoping this is just a faze
But when all is said and done
I know you are still the one
You're the only one
You're the only one
Cupid's bow it stung
Now you're the only one

Mystery
Is what this is to me
I'm giving up
I'm having no luck

Like a ghost
The one that I love most
She disappears
When I get near

Raha tuli, raha meni

Juttutäti innostui valtavasti mun ajatuksesta hakea "oikeaa" terapiaa, me puhuttiin siitä melkein koko tunti. Kerroin sille seitsemästä demonista ja tunsin itseni samantien täysin ääliöksi. Unohdin näet kolme. No jaa, onneksi ne oli mukana paperilla. Bussilla kauppakeskukseen, syömään ravintolaan (Rahapäivänä ei olla köyhiä, eikä kipeitä!), ostin uusimman Harry Potter DVD-elokuvan, totesin nukahtavani jaloilleni ja läksin kotiin. Nukuin, katsoin elokuvan, nukuin lisää ja nyt tässä, miettimässä, mitä sitten.

Dobbyn kuolema itketti taas kerran. Se itkettää kirjoja lukiessa ja se itketti elokuvassakin. Ai niin, spoiler alert! Damn. Lian myöhään.

Hämmentävä väsymys kehossa. Hyvin outo. Olen napostellut (pahimman luokan ahmimista varmaan vuoteen) hyväskää, joten johtunee siitä. Sellainen ylivirkeä nuutuminen. Äh, en jaksa nyt. En vaan jaksa. Koko viime viikko oli ihan perseestä. Rahattomuus, ihmissuhde,... olkoot. En vaan nyt jaksa. Mä jostain syystä ajoin itseni tällaiseen sokerihässäkkään tänään. Miksi? Jotain tyhjyyttäkö? Ihmissuhteen loputtua huomaan, että elämäntyhjyys on taas todellista. Mulla ei ole sellaista miellyttävää tekemistä, joka toisi hyviä juttuja taas mun aivoihin. No jaa, tuntuu ettei sellaisia ole koskaan tarpeeksi. Syöminen, seksi, humala, lääketokkura, rakastuminen,... onko niitä vielä? Luoja kun saisi asiat tasapainoon, eikä tarvitsisi enää ikinä tehdä tätä itselle. Mä en taas kykene muistaa mitä olen tänään illan tehnyt. Ilmeisesti lukenut Cracked.comissa artikkeleita ja katsonut videoita, ehkä... jotain muutakin... äh.

Mulla on tunne likaisuudesta ja tyhjästä energiasta. Luulen sen olevan jotain pimeää energiaa. Mä syön ja muutun pimeäksi energiaksi. Minähän en kosmologiasta ymmärrä mitään, wikipediankin jutut menee yli hilseen, mutta kuvaus tuntuu sopivalta. Jos maailmankaikkeudesta on 74% tuntematonta pimeää ainetta ja tuo pimeä energia on nähtävästi luonteeltaan negatiivista painetta, joka työntää galakseja ulommaksi toisistaan, aiheuttaen maailmankaikkeuden laajenemisen, on pimeä energia täydellinen kielikuva paskaruuasta nousevalle hyperaktiiviselle väsymystilalle.

Nyt on päässä käynnissä surina. Ehkä on hyväkin kirjoittaa yksi kirjoitus totaalisessa ruokahuminassa. Tai mitään ruokaa, karkkia. Pahaa, pahaa karkkia. Karkkia, joka ei ole vuosiin maistunut hyvältä. Karkkia, jota ilman voi paremmin. Karkkia, joka ahdistaa ja tekee mielestä hauraan ja naisesta sairaan. Syöminen, seksi, humala, lääkkeet, rakkaus. Laitetaan tilaukseen viimenen ja toiseksi ensimmäinen. Ensimmäistä vain kohtuudella ja noita kahta ei pitäisi tarvita lainkaan. Hyvää terveellistä ruokaa. TAvallista, järkevää ruokaa. Kohtuullisesti ja maalaisjärjellä ruokaa.

Karppaus. Sillä lähtee kilot kyllä joo, mutta mitä iloa on elämästä vailla mitään hyvää ruokaa. Mä tahdon ranskalaisen ruokavalion. Ne syö ilmeisesti pieniä annoksia säännöllisin väliajoin. Äh. Mä tahdon vain saada pääni selväksi ja selvitä huomisesta krapulasta.

Mä tarvin ihmisiä. Oikeita ihmisiä, ei typeriä nettituttuja, ei säätöjä, ei nimettömiä kirjoituksia palstoilla. Tänään istuin bussissa liikennevaloissa. Vieressää oli auto, jota ajoi mies. Apukuljettajan penkillä istuva nainen oli asettanut päänsä kuljettajan hartialle lepäämään ja nukkui siinä. Se kuljettaja oli iso mies, jolla oli juuri sellaiset hartiat, joille päänsä on hyvä laittaa. Se nainen siitä heräili ja katseli miestä lempein silmin. Sain pidellä itsestäni kiinni, etten kiljunut koko bussille: "Mäkin haluan tuollaista."

Suomi24n palstoilla nuoret ja vähän vanhemmat miehet kiukkuilee naisen löytämisestä. Ne kyselee, miten iskeä nainen, miten saada tyttöystävä. Mä aina niitä juttuja lukiessa mietin, että tahtooko ne jokun vai jonkun vaan ja miltä se tuntuisi olla joku vaan kun tahtoisi olla joku. Eikai kukaan tahdo olla tyytymisen kohde, eikai kukaan tahdo olla sellaisen ihmisen kanssa, joka tahtoo itsen, koska uskoo ettei parempaa saa.
Joku realisti mussa miettii tätä romanttisen rakkauden ajatusta ja sitä, että rakkaus on pohjimmiltaan valinta. Siitä on kohtalo kovin kaukana, siitä on Jane Austen ja miljoonat elokuvat ja kirjat hyvin kaukana. Vai ovatko? Kuinka monen rakkaustarinan päähenkilöt eivät alussa siedä toisiaa ja rakkaus on jotain, mikä kasvaa ja kehittyy. Lizzy alkaa nähdä mr. Darcyn kovin uusin silmin nähtyään Pemberley Housen tiluksineen ensimmäistä kertaa. Kovin tarkkasilmäinen tuo Jane loppujenlopuksi siis.

Mutta minne mä olen taas joutunut... Päässä on kolme miljoonaa suuntaa kun sitä harhailee tutkimassa pimeää energiaa ja Pemberleyn kirjoitusasua, että tuleeko sinne se e ennen y:tä, vai eikö tule ja sitten on äkkiä eksynyt internettiin. Nukkumaan, nukkumaan. Huomenna on morkkis ja krapula, kivakivakiva.

Hyvää Vappua!

Hyvää Vapun ja Valpurin päivää kanssakulkijat. Allekirjoittanut on käyttänyt tähän astisen valveillaolo ajan hoitamalla virtuaalifarmejaan. Sellaista nollaamistahan se on. "Lainasin" eilen kolme filmiä internetin aalloilta, lisäksi suunnitteilla on maratooneja. Tarkoitan tietenkin elokuvamaratooneja. Juoksemaan musta ei ole. LOTR ja Joaquin Phoenix -maratonit on mietinnän alla (tajusin omistavani 5 kyseisen näyttelijän elokuvaa). Harry Potter ja Ylpeys ja ennakkoluulo -maratoneista taitaa olla liian vähän aikaa. Samoin kuin Ketonen ja Myllyrinne -putkesta. Robert Downey Jr. -elokuvistakin saisi aikaan putken, mutta säästän sen vielä. Samoin kuin Russell Crowen ja Cate Blanchettin elokuvista. Mä taidan olla näyttelijäuskollinen. Noh, on tuolla hyllyssä olevista ohjaajistakin mahdollisuus saada aikaan settejä.

Mä välttelen tuota läheistä 24/7/18h auki olevaa kauppaa, mutta eilenkin sorruin hakemaan sitä karkkia. Ensinnäkin se on kalliimpi ja toiseksi se on houkuttelevan myöhään auki, en ole tahtonut totutella siihen että kello 21 jälkeenkin voi jostain käydä hakemassa herkkuja. Onneksi kyseinen paikka on epämääräisten teinien suosima ja pihalla maleksii aina päivisin esiteinejä, iltaisin teinejä ja myöhäisteinejä. Ne syljeskelee ja tupakoi ja on niin vitun kovia, ettei toista. Nyt mä kuitenkin harkitsen sinne menemistä jo toisena päivänä peräkkäin. Mä tahtoisin tehdä pitsan ja ostaa jotain herkkuja maratonia varten. Myös leffamaratonit vaatii kunnon tankkauksen. Ihan ensin tietenkin pitäisi varmistaa, että asumistuet on tulleet normaalisti vaikka onkin pyhäpäivä. Onko tietokoneiden maksatusohjelmilla vapaata pyhäpäivisin? Parempi etten suunnittele maratooniani ja sen tankkausta ennen saldon tarkistusta. Jahas, maksatus on Kelalla myös lomalla. Maratooni olkoon siis huomenna. Damn! Tänään ei pidetä maratoonia, kunhan katsotaan vain elokuvia. Pöh.

Maratoonille olisi joskus kiva saada seuraa. Silloin nuorempana meillä oli pikkuveljen kanssa minimaratonit yhdessä. Yleensä se sisälsi kaksi elokuvaa, toiminta/draamaa/tms ja toinen komediaa. Me katsottiin vuosia elokuvia yhdessä. Se oli sellainen natiainen vielä, siinä sitä kehittyi sekä sen, että mun elokuvamaku. Mä olen aika kaikkiruokainen, mutta keskimäärin pidän kevyistä amerikkalaisista. Välillä pitää katsoa vanhempaa, mutta useimmiten tuoreempia. Mä katson taide-elokuvia ja hömppäkomedioita sulassa sovussa. Mulla ei ole tarvetta rajoittaa makuani mihinkään. Ainoastaan kauhua välttelen, koska ne tulee mun uniin ja univaikeuksia on elämässä ollut jo riittävästi. Sellainen pätkä kuin Insomnia esimerkiksi jäi kesken, koska tarinan ytimessä oli yllätys, yllätys unettomuus. En vain kyennyt.

Selkä on edelleen kipeä, taas hetken aikaa osaa arvostaa kivuttomuutta kun se lakkaa, vaikka epäilemättä, jokin toinen paikka alkaa ilmoittaa olemassa olostaan kunhan selkä on parempi. Mä kaipaisin nyt sellaista korsettiliiviä. Siis sellaista painonnostajamallia, en suinkaan mitään pitsisysteemiä. Koko keskivartalo on tympeällä tavalla kivulias koko ajan. Se tuntuu laittavan jimmy legsitkin heilumaan ihan hulvattomasti. Kai sen on itsensä raahattava kävelylle, liikuntaa lisää, jos se siitä vetreytyisi. Hieronta olisi tosin aivan upeaa nyt. Ristiselkää, kiitos vaan.