Mitä on tullut tehtyä?

Olen ollut viimeksi ulkona lauantaina. Silloin kävelin naapuritalossa sijaitsevaan pyykkitupaan kolme kertaa ja takaisin. En muista koska olen ollut viimeksi suihkussa. Olen ollut noin 50 tuntia sama yöpaita päällä. Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Jos jaksaa tehdä yhden asian, se on toisesta asiasta tingittävä. Olen kirjoittanut lukemattomia sähköpostien ja blogikirjoitusten alkuja. Toiset pitempiä, toiset vain lauseen mittaisia.

Tänään minulla oli tapaaminen joka peruuntui, luonnollinen reaktioni oli nukkua päivällä yhteen. Päivän käytin uudelleen suunnittelemalla ja muokkaamalla virtuaalimaatilaani. Lähetin ystävälle itseäni koskevia haukkukirjeitä asiasta. Olen aivan todella viettänyt koko valveilla olo aikani lattialla vatsallani maaten ja siirrellen hiirellä lehmiä, lampaita ja puita. Pyrin olemaan ajattelematta, olemaan armollinen. Olen väsynyt, se vasikoiden siirtely on nollaavaa toimintaa. Aivot pysäähtyvät täydellisesti. Toinen vaihtoehto olisi ollut nukkua. Kolmas pelata Pharaota. Pelissä rakennetaan egyptiläinen kaupunki ja yritetään pitää sen asukkaat elossa ja onnellisina, unohtamatta tietenkään palvella faaraota ja viittä vaativaista jumaluutta. Pelit nollaavat, ne nollaavat ajatukseni ihan toisella tavalla kuin kirjat, elokuvat tai alkoholi. Se on ajatusten ja tunteiden siirtämistä pois päältä. Lukiessa ja elokuvia katsellessa on pakko tuntea, on pakko ajatella. Tulee reflektoitua ja analysoitua itseään. Alkoholia käyttäessä tunteet ovat riski, joko ne unohtaa tai sitten koko humala menee vatvoessa niitä.

Piirtelin lauantaina pitkästä aikaa. Olin välittämättä kyvyttömyydestäni ja annoin vain palaa. Keskityin piirtämään niitä sisäisiä kuviani. En osaa piirtää niitä mielikuviani näköiseksi puutteellisella tekniikalla, mutta tarkoitukseni olikin hakea kuviksi ne kaikkein elävimmät mielikuvat, ihan vain jotta voin tutkia niitä. Jossain vaiheessa muistin jääkaapissa olevan siiderin. Puoli tölkkiä juotuani olin humalassa. Syytän uutta lääkettä. Tavallisesti tarvitsen vähintään viinipullon moiseen hutikkaan. Känniin tarvitaan sitten vodkaa. Iso tyttö tarvii kaikkea isosti.

Pyristelin onnistuneesti mielihalujani vastaan. En lähettänyt humalaisia tekstiviestejä, blogimerkintöjä, enkä edes kirjoittanut läheisyyden kaipuista sähköpostia Miehelle. Miehen kanssa tässä yritän rajata tunteitani ja ylläpitää rationaalisuutta muutenkin. Ystävä ehdotti, että pitäisin häntä vain sellaisena kuin hän on mukava, fiksu mies, joka osoittaa kiinnostusta. Tunnen sen vaikeaksi. Rationaalinen osa jälleen ymmärtää ja enimmäkseen myös toteuttaa tuota suhtautumistapaa käytännössä. Tunneminä kierii liikaa epävarmuudessa, mustasukkaisuudessa, omistamisen halussa ja kaipuussa. Mies on siinä lohkossa ajatuksiani, jota ajattelen mielelläni. Nyt olen odotusvaiheessa. Kärsivällisyyteni ei ole hääviä, mutta voin odottaa kuulevani hänestä seuraavan kerran aikaisintaa keskiviikkona. Mietin pitäisiköhän minua mielisairaana, jos tietäisi miten paljon häntä ajattelen. Yritän asennoitua, ajattelen, ettei Mies ota enää yhteyttä. Eikä ainakaan keskiviikkona. Ei, hän ei ainakaan ota yhteyttä keskiviikkona, koska toivon niin.

Lueskelin blogiani ja totesin tarvitsevani oikolukua. En oikeastaan välitä kirjoittaessani oikeinkirjoituksesta. Tavoite on onnistuvassa kuvaamisessa ja ymmärtämisessä. Virheettömyys olisi tietenkin osa ymmärtämisen helpottamista, mutta merkinnät ovat minulle kuitenkin lähinnä oksentamiseen verrattavaa toimintaa. En palaa niihin yleensä myöhemmin.

Rakentelin itselleni lauantaina yhden siiderin humalassa soittolistan. Olen siihen tyytyväinen. Muutamia kappaleita jäi puuttumaan, mutta lisäilen ne myöhemmin. Vielä täytyy miettiä järjestystä. Tahtoisin löytää optimaalisen "tunnetilasta toiseen" järjestyksen. Jokainen kappale kuitenkin vie omaan maailmaansa vuorollaan. Nyt siirryttiin Amy MacDonaldista Audioslaveen varsin onnistuneesti. Mutta esimerkiksi tunnesilta Sevendustin Angels sonista Them Crooked Vulturesin Bandolliersiin ei toimi, vaikka kumpikin kappale on upea. Myöskään I am not a Robot ei toimi ennen Edith Piafia. Piafin jälkeen kuitenkin tuleva Dinah Washington yhdistelmä toimii moitteetta. Vaikeaa.

Olen jättänyt tekemättä jotain tärkeää. Olen jättänyt kirjoittamatta hakemuksen. En tiedä miksi. Teen sillä itselleni elämästäni hankalan. Väsymys ja jaksamattomuus, ahdistus asiasta. Teen sen nyt ennen nukkumaan menoa. Pitäisikö olla huolissaan tästä, pitäisi. Miksi väsyttää näin paljon? Voisinpa vain nukkua. Päivisin nukuttaisikin, kun taas nytkin alkamassa oleva yö menee valvoessa. Hulluutta!

Antoine Dodson: BED INTRUDER SONG

Bloggaajan yksi suosikki tuubivideo vuodelta 2010. Laitetaan tämä soimaan vielä kerran. Sitten jätetään vuosi 2010 viimein rauhaan:

Murhamieliala

Helvetti.
Mun uudet kengät haisee kissanpissalle. Ne samat, joiden pohjat lähtee irti. Nyt itkettää niin, etten tiedä miten olla. Mä pidän kissoista, mutta nyt haluan ottaa ne ja niiden omistajat hengiltä. Kengät ovat siis pilalla. Enää ei tarvitse murehtia sitä suutarille viemistä. Aikuisen kissan pissa ei lähde kengistä millään, ei edes etikalla. Kävin sitä silti ostamassa ja käsittelin kengät. Noilla kengillä on selvittävä lopputalvi, ei ole rahaa uusiin. Tulen vain koko lopputalven nyt sitten haisemaan kissanpissalle. Sallikaa minun itkeä. Haluan kuristaa kaikki kissanomistajat ja niiden kuseksivat kissat.

Kävin diabeteshoitajalla. Myöhästyin vaatimattomat 10 minuuttia ja hoitaja ärähteli koko käynnin ajan. Hyvää käynnissä oli laboratoritulokset. Erinomaiset kaikin puolin, munuaiset, maksa, haima, verenpaineet, kaikki pelittää tällä hetkellä. Voinen siis lakata rutisemasta kolotuksia ja kiputiloja vai? Pah. Selkä on ollut hävyttömän kipeä koko aamun. Alaselkää on tykyttänyt todella kovaa. Vatsa on kipeä ja yritän vakuutella itseni, että ihan on oikeita kipuja, ei ollenkaan psykosomaattisia. Pois se minusta!

Tämä aamu ei mennyt oikein missään suhteessa hyvin. Lempikaulaliina oli eksynyt eiliseen pesukoneelliseen, mikä tietenkin johti sen kutistumiseen. Kissanpissalta haisevat kengät, selkä ja vatsakivut, myöhästyminen bussista ja rahattomuus. Paremminkin voisi mennä. Tämä epäonnen ja tumpuloinnin ketjureaktio selittää myös äkillisen haluni tuhota kissat omistajineen maapallolta. Kohdistan niihin tuntemattomiin kissoihin ja niiden välinpitämättömiin omistajiin kaiken sisältäni löytyvän vihan. Ja minä pidän kissoista. Ne ovat pehmeitä ja miellyttäviä silittää. Niiden kehrääminenn on yksi kauneimpia ääniä maailmassa, enkä kykene edes aloittaa kissanpennuista. Kukaan ei kykene inhota kissanpentuja.

Taidan heittäytyä sänkyyn lukemaan. Heitän mielestäni kissat ja niiltä haisevat kenkäni.

Europa, Encleadus ja Mars-patukka

Näin taas unta Kari Ketosesta ja junista. Kaikki herra Ketoseen liittyvät uneni tapahtuvat junissa. Uneni ovat muutoinkin nyt outoja. Näen kirjoja ja elokuvia unina. Eräänä yönä näin Harlekiini-kirja unen. Siinä ei valitettavasti ollut Kari Ketosta (Kari Ketonen on tervetullut uniini milloin tahansa), mutta herättyäni mietin, miten herkullinen se oli. Vakavasta kirjallisuudesta viis, koholevat povet ja kuumottuneet kupeet, huh! Viime öinen uni oli scifimysteerijännityselokuva. Aivan katsottava, omassa genressään antaisin 7/10. En kykene muistaa niitä, vain aamuisen ensimmäisen todellisen valveillaolo ajatuksen. "Ihan hyvä leffa. Ai, mutta sehän olikin uni."

Dostojevskin Idootti katselee yöpöydältä. Suunnitelmani internet vieroituksesta sen avulla ovat tyssänneet flunssaisuuteen. Maanantain jälkeen en ole saanut aikaan mitään. Katsonut The Big Bang Theorya ja laskenut voittoja ja tappioita elämässäni. Jään tässä vaiheessa positiiviselle, mikä on yllättävää. Hiton rämpimistä ja tarpomista tämä on, mutta unisaunassa mummo antoi vihjeen (kts. aikaisempi merkintä), joka sillä hetkellä tuntui tyhmältä. Nyt tajuan sen arvon. Kaikista typeristä päätöksistäni huolimatta hyviä asioita tapahtuu.

Tämä päivä on ollut ensimmäinen hetkeen, että olen tuntenut kehossani voimaa. Kyse taitaa olla enemmän suoranaisen heikkouden puutteesta, mutta se on alku ja olotilana huomattavasti parempi. Jotain ihme nollauksen tarvetta taas. Olen luvattoman huono etsimään tietoa. Tarvitsisin tähän kohtaan löytää tutkimuksia tai kirjoja siitä, miksi minun on ihmisenä juostava seinään pysähtyäkseni? Kun elämäni ei ole rankkaa tai vaativaa. Se on tavallista. Nähtävästi suurin osa ihmisistä ei käytä päänsisäistä tilaansa yhtä paljon analysointiin ja pohdiskeluun, mutta en jaksa uskoa olevani täydellisen poikkeuksellinen. En usko sen vievän ihan niin paljon energiaa, että täydellinen seisahtuminen tulee näin välttämättömäksi.

Yritin googlettaa ajattelun energian kulutuksen, mutta löysin vain Tony Dunderfeltin kirjoituksen piilotettujen tarpeiden energiakuluttavuudesta (http://www.tonydunderfelt.com/artikkelit.htm). Sitten hypättiin jonnekin energiapsykologi-sivustolle, joka ehdottomasti vaatii tutustumista (http://www.energiapsykologia.fi/). Siellä ei kuitenkaan ensisilmäyksellä lue, paljonko ajattelu kuluttaa. Minimaalinen keskittymiskyky ei ainakaan löydä, eteenpäin!

Joku on sitä mieltä että: "epäonnistumisen ajatteleminen sitoo psyykkisen energian pois onnistumiseen suuntautuvan toiminnan toteuttamisesta". Ja joku toinen tahtoo sitouttaa minua Jumalaan positiivisen ajattelun kautta. Ylen vanhaksi mennyt linkki olisi ollut lupaava: "Laiska ihminen tyytyy uskomaan stereotypioihin, koska ajatteleminen vie energiaa". Sitten voisin halutessani opetella golffaamaan paremmin mentalcoaching menetelmän nimeltä MBTI® kautta. Äh, ei aukene näillä hakusanoilla ajattelemisen energinkulutus. Tulee tiiviistä energiarakentamista ja chakroista. Tosin olisin halunnut kuulla tämän luennon: http://www.helsinki.fi/luma/opettajille/internet/fysiikka/energia_ja_elama_121109.ppt. Luento, joka liittää toisiinsa suklaan sekä Jupiterin Europa- ja Saturnuksen Encleadus- kuut, on täytynyt olla hyvä luento. Respectit Harry Lehdolle. Maailmankaikkeuden valkoisin nainen käyttää kuluneinta hiphop-slangia, koska ei osaa muuten ilmaista omaa tunnetilaansa. Iso osa tunteista on sellaisia, että niitä on mahdoton kuvata sanallisesti. "Respect"-fraasi sisältää liikekielen ja kontekstin, joka sopii parhaiten sisäiseen tunnetilaani. Tai sitten on tyydyttävä näkemään omituisia unia.

Harakkoja taas naurattaa

Ääni karheana, migreeni taputtelee hellästi vasenta ohimoa. Sain vihdoin depressiohoitajan kiinni. Eihän siihen mennyt kuin 40 minuuttia. Väärät puhelinnumerot, jotka olivatkin oikeita ja muuta hämmentävää sekavuutta. Kaipaan vuodettani nyt.

Depressiohoitaja kysyi minua mukaan tutkimukseen. Joku tekee tutkimusta ja kuulemma vastaamisesta saa palkaksi lounaan. Lupasin antaa yhteystietoni. Menenhän minä kehittämään masennuksen hoitoon liittyviä käytäntöjä, sen mitä osaltani vain kykenen. Lupaan tehdä parhaani. Vaatia lisää, olla tiukkana. Nyt vain kurkussa käihertävä karheus sekä vartalon sopukoissa kummittelevat jomotukset saavat aikaan väsymystä. Vedän kohta verhot kiinni ja alan nukkua.

Olen hämmentynyt. Se mies, jonka kanssa chattailin on edelleen kuvioissa mukana. Miten outoa. Olen salapoliisina juossut ympäri internetiä etsimässä jälkiä. Kaikki jäljet ovat olleet oikeita. Kaikki jäljet näyttäneet pitävän paikkaansa. Epäilen silti. Epäilen pahasti ja ankarasti, hyväuskoista kiltteyttäni on vedätetty ennenkin. Kirkuvaa läheisyyden kaipuuta on hyväksikäytetty aikaisemminkin. Se outo mies pyörii silti ajatuksissa. Kertoilee asioita luonnollisesti ja vaivatta. Johdonmukaisesti. Minä teen päätöstä luottaa yhä uudelleen. Nostan asiaa esille ja päätän luottaa. Luottaa itseeni, että selviän.

Tunnen yleensä halua olla parempi ihminen, nyt kuitenkin haluan myös olla itseni, merkitseekö se jotakin? Usein haluan miellyttää, nyt tunnen tarvetta olla rehellisin, suorin ja aidoin. Haluan olla minä aidosti. Mikä ihme maailmaani vaivaa? Enkö vaikeampaa ihmissuhdekuviota taas löytänyt?

Vastasin erääseen kirjeenvaihtokaveri-ilmoitukseen. Mikä virheliike. Eri maailmat kohtasivat kuin pomppukeppi maanpinnan. Minä pompin pois. En määrittele itseäni siinä mielessä mielenterveyspotilaaksi tai välttämättä sairaaksi edes. Masennus on minulle, jotain, joka roikkuu paidan helmasta. Sinnikäs räkäklöntti nenän pielessä. Omissa aallonpohjissani käyn välillä, voin olla siellä pitkään, menettää osin toimintakykyäni, mutten miellä itseäni potilaaksi. Liekö se sitten ongelman kieltämistä. En samaistu kaikkein sairaimpiin, en kykene olla normaalistikaan. Tahtoisin löytää samassa pisteessä olevia masentuneita tai muita kaltaisiani outolintuja. Tahtoisin kirjoitella sähköpostia ja jutustella. Vaihtaa ajatuksia ja päivitellä kuulumisia. Jonkun tökkimään ajatuksiani. Miten harhaanjohtava se kyseinen ilmoitus olikaan.

Nyt lepäämään. Päivä harakoille. Harakat kiittää kun masu on täynnä päiväni tähteitä. Tämän päivän hoitajalla käynti olisi ollut niin tärkeä. Olisin voinut puhua epävakaisuuden ja masennuksen suhteesta. Yrittää puristaa siltä naiselta vastauksia, mielipiteitä, jotain. Seuraava kerta sitten.

Kaaosminä

Hiki ja kuuma. Yritin kävellä karkuun vainoavilta ajatuksilta. Miksi tänään on näin vaikeaa? Napeissa soi Robbie Williams. Hiukset kastuivat pipon alla hien valuessa poskille. Yritin loihtia voittajafiilistä, vain hetkellisesti ruumiin löytäessä musiikin tahdin ja rymistellessäni huonosti aurattuja liukkaita teitä sain unohdettua itseni. Sitten tulin kotiin ja olin hetkessä taas siinä, missä olin lähtiessänikin. Tällä kertaa poskilla kyyneleitä.

Olen siis epäluottamuksen ja itseni hyväksynnän kanssa pattitilanteessa. Miten erilaisia hetket elämässä ovatkaan. Minussa ei ole kaksisuuntaisuutta tiedän sen, mutta näissä aalloissa se tuntuu välillä päinvastaiselta. Lueskelin taas rakkaasta epävakaisuudestani ja löysin termit kaaosminä ja kehitysminä. Tajuan olevani kaaosminän vallassa. http://www.jormatahka.com/rajatilauusin_14.4.2009.pdf

Mä inhoan tuota diagnoosia. Varmaankin siksi, koska samaistun niin voimakkaasti. Oma vahva syyllisyys siitä, että vahingoitan häiriöllä läheisiäni. Ja teenhän minä sitä. Minä ääripäiden ihminen. Ehkä minua auttaisi, jos voisin hetkisen uskoa, että kyse on syy-seuraussuhteesta. Masennus pahentaa kaaosminää elämässäni. Että minuuteni ja sosiaaliset kykyni havaita toiset ihmiset kokonaisina ovat edes jonkin verran paremmat ollessani vähemmän masentunut.

Olen ahdistunut. Tuo kaaosminä sopii tähän päivään. Olen tänään kaaosminä. Olen ollut viime ajat kaaosminä.

Harrastus

Tuhoaminen, kurittaminen, raiskaaminen, viiltäminen, lyöminen, hakkaaminen, sijoiltaan vääntäminen, puristaminen, nipistäminen, tukahduttaminen, vuodattaminen, kiristäminen, raapiminen, kuristaminen, potkiminen, repiminen, raastaminen, kalvaminen, töniminen, ahdistaminen, tukistaminen, tuuppiminen, tökkiminen, kiskominen,...

Hyvää Sunnuntaipäivää!

Useimmilla on harrastuksia. Taidan itse tarvita terveempiä. Osan tekee fyysisesti, osan psyykkisesti. Siten ettei itsestä jäljellä ole enää edes niin paljon, johon voisi ihmisenä viitata. Jossain kuuluu ääniä, kun saa itsensä kirkumaan päässään tarpeeksi lujaa, sitä ei kuule. Pakko pysähtyä nyt. Aivan pakko! En voi jatkaa näin, käännyn blogiini. Tästä on tullut ystäväni.

Olen siirtynyt elämään lattialle. Minä, tyynyt, kone ja ympärille kehityvät olennaisten tavaroiden kasvavat kasat. Ulos. Nyt nainen ulos. Kävelemään itsesi hengiltä, ei kun hengettömäksi, ei kun hengästyneeksi.

Joku toinen persoona

Siivonnut. Tiskatessa hajosi lasi. Se viilsi kipeän pitkän viillon käteen. Vedin käteni vauhdilla ylös vedestä ja tunsin kauhua. Sitä pelkoa, jota muutkin yksinäiset varmasti tuntee kun niille sattuu jotain. Ennenkin on ollut sellaista, horjahtamisia, kaatumisia, viiltoja ja sellaisia. Olen tumpelo, jolla on tasapaino-oongelmia. Tänään mut olisi löydetty. Tosin vasta tuntien kuluttua, vasta kun olisin jo valunut tyhjiin keittokomeroni lattialle. Huomenna mua ei olisi kaivannut kukaan.

Sitä pitää olla ajattelematta. Sitä oman yksinäisyytensä totaalisuutta. Sitä, että kuolee omalle parvekkeelleen, koska kukaan ei odota itseä missään. Kaikki ovat tottuneet siihen, ettet välttämättä vastaa viesteihin ja puheluihin. Että olet piilotellut puhelimen äänettömänä jonnekin, koska sinua ahdistaa välttääksesi niiden vähäistenkin ihmisten yhteydenotot. Muuthan sinä olet jo karsinut elämästäsi.

Facebook on se mistä sinun puuttumisesi ensimmäisenä huomattaisiin. Mutta siinäkin menisi aikaa. Olethan alkanut pitää itseäsi sielläkin poiskirjautuneena yhä enemmän. Ystäväsi ihmettelisi miksi maanviljelyspelisi sadot jäävät keräämättä. Ne vain makaavat virtuaalitilallasi kuolleina. Sitten huolestuisi äitisi. Se ei saisi sinua kiinni pariin päivään ja siitä se repisi pelihousunsa. Se valahtaisi siihen samaan paniikkiin, kuin silloin kerran kun puhelimesi hajosi ja se metsästi pkkukaupungin viranomaiset läpi löytääkseen naapurisi nimen ja soitti sitten naapurisi tarkistamaan, että olet elossa. Se osti sitten sinulle uuden puhelimen. Et ikinä unohda sitä kauhun sekaista helpotusta sen äänessä. Se oli ensimmäinen kerta kun tajusit, mitä tapahtuu jos kuolet. Ensimmäinen askel päätöksessä pysyä hengissä.

Toinen kerta oli vuosia myöhemmin kun sait kätesi auki. Silloinkin kaatuessasi. Juomalasi silloinkin viilsi kätesi auki. Se hermoromahduksen läpikäynyt nainen, joka äitisi oli kävelleessään ensiavussa sinun luoksesi oli pelottava. Se oli sitä aikaa kun päätös pysyä elossa oli valettu sementtiin, mutta vielä oli mahdollisuus hypätä pois ennen kuivumista. Karata omaa päätöstään. Olet eri ihminen kuin minä nyt.

Siitä omasta kauhustani nähdä vereni tiedän haluavani olla elossa. En ole ikinä viiltänyt itseäni tahallani, vaikka on se lähellä ollut. Mietin miltä se tuntuu. Onko siinä sitä samaa, herättääkö se veri jotain alkukantaista itsessä. Ovatko ne niitä samoja tunteita. Pelkoa, adrenaliinia, toimintaa vailla ajatusta. Paluuta eläimellisyyteen. Siihen miten ei tarvitse ymmärtää sitä mitä tuntee. En tiedä.

Hyvää, huonoa ja jotain ihan muuta

Tämä viikko on taas näitä. Ristiriitainen ja hajoava.
En saanut palautettua tenttikoostetta ajallaan. Sain sen valmiiksi, mutten päässyt koululle asti sitä palauttamaan. Menin kuitenkin tenttiin. Mikähän siinä on, että vasta kun jossain määrin luovuttaa, tulee se kaivattu rentous? Miten urheilijat tekee sen? Siis taiteilee sen jännittyksen, suorituspelon ja toisaalta rentoutumisen välillä? Se vaatii ihmiseltä paljon.

Jääkiekossa ne puhuu mailan puristamisesta, joka lajille on varmaan omat terminsä. Ne on niitä suorituksia, joita sitten urheiluruudussa näytetään ja perään jäykkänä seivovaa kauden kärkituloksesta huomattavasti alle jäänyttä urheilijaa, joka omassa tunteidensa ristiaallossa toteaa: parhaani yritin, muttei tänään vaan irronnut. Kotikatsomoissa tuijotellaan mitalitaulukkoa ja ihmetellään, mihin hittoon ne mitalitoivot oikein katosivat, mitä niille tapahtui. Aina kauden tärkeimmissä kisoissa floppi.

Olen puhunut joskus tarpeesta uskoa ja kuitenkin tunnen eilisen tentin onnistumisessa olleen enemmän kyse luovutamisesta. Tuntuu, että käytän vääriä sanoja. Kyse on ymmärtääkseni sosiaalisesta konstruktionismista. Puhe ja kirjoitus on tiedon todeksi tekemistä, jolloin sanat ovat maailmaa rakentavia, eivät vain maailmaa kuvaavia. Minusta tuntuu, ettei kumpikaan sana usko tai luovuttaminen kuvaa sitä prosessia, joka syntyy siinä tilanteessa. Yritän hakea niitä oikeita sanoja kuvaamaan, mutta se on vaikeaa. Siihen liittyy usko siihen, että on tehnyt voitavansa. Että nyt on tosi paikka ja on myöhäistä katua. Ei auta jäädä miettimään, miten olisi voinut valmistautua paremmin. Ei auta miettiä olosuhteiden epäedullisuutta. Kaikki voitava on tehty ja sillä mennään.

Siinä on selkeä luovuttamisen piirre. Se että toteaa asian olevan jossain määrin pois omista käsistä. Ei pysty vaikuttaa opettajan valitsemiin kysymyksiin, ei kykene muuttamaan tilanteen reunaehtoja. Pitää luovuttaa valta tietoiselta tasolta pois. Urheilija antaa sen omalle ruumiilleen ja sen muistille. Minä myös omalle muistilleni, olen lukenut, olen oppinut, tarvittavat asiat ovat muistissani. Kyse on siitä lauseesta: Tein sen mihin pystyin tänään. Joskus se onnistuu, osaa luovuttaa vallan pois tarpeesta hallita. Antaa sen, mitä osaa hallitakin itseä. En edelleenkään löydä oikeaa sanaa. Hallinta on kuitenkin lähempänä kuin mikään muu, se on jotain siitä luopumista ja siihen uskomista.

Minä tässä rakentelen omaa sosiaalista todellisuuttani. Kovin väsyneenä. Pitäisi alkaa kirjoittamaan esseetä. Päätä kuitenkin vihloo, otan nyt päiväunet. Hyvää loppupäivää!

voi koiranpentu parkaa

Vaihdoin taustakuvan tai templaten tai mikä tuo nyt onkaan, malli?
Voi koiranpentu parkaa, miten sen kuva vääntyi.
En jaksa nyt tehdä sille mitään. Oli tarpeeksi työlästä tämän taustan vaihdon kanssa. En hallitse tätä blogi asiaa, siis näitä muotoilu asioita sun muita. Mikäköhän on tuo Undefined teksti? Huokaus. Ei ketään keneltä kysyä. Tiedän, että täällä käy joskus ihmisiä, osaako joku sanoa hölmölle?

Nyt on paha olo. Ahdistaa vietävästi. Olen ollut kotona koko päivän tekemättä mitään minkään hyväksi. Olen väsynyt. Olen uupunut. En osaa antaa itselleni nyt armoa. Olen liian täynnä katumusta, häpeää ja syyllisyyttä. Tein valinnan, olisi seisottava rutisematta sen takana. Ja edessä. Ja sivuilla. Aika vain kului hyvin nopeaan tänään. Liimasin kenkiäni, yritin asentaa blogia. Ihan huomaamatta kello humpsahti. Annanko itselleni anteeksi tämänkin päivän taas. Nähtävästi. Muutakaan ei voi.

Eikö blogin päivitys ja muokkaus ole tärkeää? Tämä on kuitenkin se paikka, jossa puran kaiken osiin ja rakennan itseäni. Eikö tämä blogi ole se, jonne kirkuminen on ainoa tyhjyys, joka ei ahdista tällä hetkellä. Ystäville tai perheelle puhuminen on niin tyhjää. Heillä ei ole vastauksia. Heillä on omat elämänsä, joista en jaksa olla kiinnostunut. Palaan kuuntelijaksi, kunhan olen huutanut hetken tarpeeksi lujaa.

Rinnan päällä oleva musta kivi jyskyttää rintaani vasten naapurin pesukoneen tahtiin. Kylmä käsi tarttuu selkärangasta ja värisyttelee rankaani hitaasti pieneen liikkeeseen, joka tarttuu vapinaksi koko ruumiiseen. Selkäni takana on seinä, mutta silti siellä joku on laskenut aineettoman kämmenensä lepäämään niskalleni, odotan poninhäntäni kutittavan vieraan käden pois, mutta ei. Heiluttelen päätäni niin, että hiukset piiskaavat kasvojani, mutta siellä se edelleen on. Alkaa vain huimata ja tehdä pahaa. Käsi on osa ruumiillisiksi tuntemukseksi muuttunutta ahdistusta. Nyt vaihdan yövaatteet ehkä päälle ja odotan päivän loppumista.

Kuin huutaisi tyhjyyteen

Olen paahtanut kouluhommia. Ympäripyöreitä päiviä, eilen tulin kotiin yhdeksän jälkeen, söin ja luin vielä tunnin tenttikirjaa. Sitten chattailin hetken ja lopulta olin täysin ylienerginen. Puoli kahdelta nukkumaan. Outoja unia, jossa äiti ajaa valtavaa kaksikerrosbussia peilijäisiä teitä. Herään, valvon, eikä uni tule. Lopulta vähän ennen neljää laitan herätyskellon pois päältä. Se herättäisi kahden tunnin kuluttua. Nukahdan ja herään puoli 11. Alan valmistautua edes iltapäivän luennolle kun huomaan uusien kenkien pohjien olevan hajoamassa. Itken hiukan, haen liimaa ja nyt istun kengät jalassa, toivoen, että se pirun liima auttaa. Pelastaa kenkäni. Kuivu jo liima.

Näen kummallisia unia. Olen mummon kanssa saunassa. Vertaan ruumiinrakenteitamme ja mummo, omaan hallittuun arvokkaaseen tapaansa, käskee minua ajattelemaan kaikkea hyvää, jota on seurannut huonoista valinnoistani. Toisessa unessa suihkutan sisareni kasvoille tulikuumaa vettä. Kaikki naispuoliset sukulaiset nähtävästi marssivat peräjälkeensä uniini.

Mummo oli rakas. Olen sieltä perinyt masennusgeenini. Mummo söi psyykelääkkeitä viimeiset 20 vuotta elämästään. Viimeiset vuodet Parkinson ja dementia vaivasivat. Mummossa oli sellaista hiljaista arvokkuutta. Hän oli hillitty. Väärään paikkaan ja aikaan ehkä syntynyt. Jossain muualla kuin pienessä maalaiskylässä 20-luvulla, hänestä olisi tullut ehkä jotain muuta. Kaunotar hän oli. Hän on ollu nuorena uskomattoman kaunis.

Minussa on samaa kuin mummossa. Me viihdyttiin yhdessä, kumpikin hiljaa omassa maailmassaan häiriintymättä toisen läsnäolosta. Ei me puhuttu paljon, vaikka paljon mummolassa mummon takin liepeissä roikuinkin. Mummo oli ainut, jonka seurassa saatoin keskeytymättä antaa mielikuvituksen vaeltaa. Luulen, että se johtui siitä, etti mummokaan ollut siinä tilassa. Paikalla, muttei läsnä. En leikkinyt mielikuvitusleikkejä kenenkään muun seurassa. Ainoastaan sen, josta aistin, että sekin leikkii samaa leikkiä.

Mummo kirjoitti nuorena runoja, maalasi, näytteli ja luki. Keräsi värssyjä ja oli tyhjäpäinen kikattelija. Sitten tuli sota ja nuoruus loppui. Se tietty nuori mies lähti sotaan, eikä palannut. Mummo otti sen mitä sai, kun aika vaati. Ei silloin voinut jäädä vanhaksipiiaksi. Otti komean ja supliikin miehen. Taivaanrannanmaalarin, joka ei elämässään vienyt mitään loppuun saakka. Vaari oli projektimiehiä. Olisi vain tarvinnut projektisihteerin kaikille innovaatioilleen. Ei mummosta siihen ollut. Mummo kaipasi helppoa elämää, jotain yksinkertaista ja rauhallista. Rikki avioliitto meni vasta ensimmäisen lapsen jälkeen kun kadonnut nuori mies tuli takaisin. Tosi elämän tragediaa.

Mietin joskus mummon elämää, tuntuikohan siitä samalta kuin minusta. Että suurimman osan ajasta huutaa tyhjyyteen. On vaan kyvytön rakentamaan kunnollista elämää niistä palikoista, jotka on itselleen saanut. Jossain sisällä jokin kirkuu, että minua ei ole tällaiseen rakennettu, minusta puuttuu jokin, jolla tämän saa toimimaan. On vain turhautunut. Turhautunut ihmissuhteisiin ja siihen kaiuttomuuteen. Pelkää, että ääni katoaa. Ja katoaahan se, välillä. Kaikki on vain jotain sellaista ongelmiin tuijottelua, kaiken hyvän tehdessä ratoja ympärillä. Ei pääse niille radoille itse, näkee ne vieressään. Ne vievät toisia kohti paikkoja ja asioita.

Opin tänään eron toivon ja optimismin välillä. Cornel West ystävällisesti selitti Vaclav Havelia siteeraten.
Cornel West: "You have to draw a distinction between hope and optimism. Vaclav Havel put it well when he said "optimism" is the belief that things are going to turn out as you would like, as opposed to "hope," which is when you are thoroughly convinced something is moral and right and just and therefore you fight regardless of the consequences. In that sense, I'm full of hope but in no way optimistic."

Ehkä se on juuri tuo ero, olen kaivannut itseeni optimismia, vaikka se mitä tarvitsen on toivo. Luulen, että mummolla oli sama ongelma, hän lakkasi jossain vaiheessa toivoa. Optimismilla ei ole väliä, toivolla on. Optimisti huutaa tyhjyyteen, toivottavasti tässä käy hyvin. Uskoja tietää, nyt käy hyvin.

Olen chattaillut miehen kanssa. Tapasin hänet erään sivuston kautta. Tällainen puoliparanoidinen outolintu ei ihan sovellu nettisuhteisiin, mutta hän on miellyttävä. Lukee Dostojevskia, Hesseä ja Steinbeckia. Kuuntelee Tšaikovskia ja Bachia. Minä luen Harry Pottereita ja Prachettia. Kuuntelen Black Keyesia ja Michael Bubléa.

Vaan miten ihanaa on tulla ylistetyksi kauniiksi. Posket punaisina ja yltäpäältä hämmentyneenä, epäilee toisen vilpittömyyttä. Kauneuskaan ei kuitenkaan ole ulkoista. Se on oma sisäinen hyväksyntä sille, että uskoo jonkun näkevän itsen kauniina. Ehkä minä opettelen nyt. Opettelen sitä, että maailmassa on kuin onkin minua kauniina pitäviä. Joku kaksiulotteisia kuvia minusta nähtyään, todistetusti kuitenkin näin väittää. Mikä hänestä sitten tekee uskottavan? Minä ja valintani uskoa. Valitsen uskoa, että hän on todella tosissaan. Kelaan keskustelujamme ja poimin todistusaineistoa.

Koin pienen valaistumisen eilen. Olen miettinyt sitä, miksi naisen epäluotettavuus on moraalisesti tuomitumpaa kuin miehen. Törmäsin maskuliiniseen ja feminiiniseen etiikkaan. Maskuliininen etiikka on rationaalista, todistepohjaista etiikkaa, joka perustuu sääntöihin ja niiden kunnioittamiseen. Etiikkaa, jota yhteiskunta arvostaa. Sitä riippumattomuuden ja autonomisuuden logiikkaa, joka on stereotyypillisesti miehinen tapa ajatella. Feminiininen etiikka on välittämisen etiikkaa. Välittämisen etiikka huomioi tapahtumat taustoinen, tilannesidonnaisina. Välittävä etiika näkee ihmiset toisistaan riippuvaisina ja ajallisuuteen sekä paikkaan sidottuna, huomioiden suhteellisuuden. Välittämisen etiikka on naiselliseksi väitettyä tapaa ajatella ja perustella.

Kai se on niitä isoja käytännön eroja, jotka tekevät ihmissuhteista vaikean. Olen viimeisenä väittämässä niitä sukupuolittuneiksi sinällään, mutta tilannesidonnaiset päätökset näyttävät olevan juuri niitä päätöksiä, joita helposti tuomitaan ja toisaalta ihmisen, joka hahmottaa päätösten kontekstisuuden on helpompi ymmärtää ristiriitaiselta tuntuvia päätöksiä. Lisää pohdintaa ja tietoa kaipaan. Jotenkin tunsin kuitenkin päätyneeni lähemmäs sitä, miksi lapsensa hylkäävä äiti on ihmisenä huonompi kuin lapsensa elämästä katoava isä.

Liima kengissä alkaa vaikuttaa kuivemmalta, ehkä olen painanut liimapintoja tarpeeksi pitkään yhteen. Pystyn jättää kengät kuivamaan itsekseen. Mitä laitan jalkaani? Pehmeä sohjoinen lumi odottaa.

Maailmasta ei koirat lopu

Eilen meni koira ohi suun. Soitin eräästä pennusta ja aluksi kaikki näytti ja kuullosti hyvältä. Nainen puhui kuin papupata, eikä juuri halunnut tietää minusta mitään, kova kiire päästä pennusta eroon. Puhelun aikana tajusin, että koira oli enemmän isännän koira ja rouva oli kyllästynyt pyyhkimään koiranpissoja ja vaati siitä eroon pääsyä. Epäilykset heräsivät. Aloin kuitenkin järjestää asioita, hommasin bensarahat, seuralaisen, auton ja valmistauduin henkisesti siihen, että kyseessä saattoi olla viimeinen ilta koiratta vuosiin. Soitin varmistaakseni tuloni, ei vastausta. Soitin uudelleen, ei vastusta. Odotin hetken, soitin taas. Epäilykset vahvistuivat ja aloin laittaa pessimisti vaihdetta kovemmalle. Odotin, soitin. Odotin lisää. Sitten soitin äidille. Sanoin, että mönkään meni kun samalla tuli tekstiviesti. Koira menee tutulle kokeiluun. Sanovat ottavansa yhteyttä jos ei siellä onnistu. Eli se siitä. Vastasin kiitos ja toivottavasti järjestyy.

Ei minulla ole mitään mielenkiintoa ottaa sitä koiraa, mikäli siellä ei onnistuta. Miksi ottaisin pennun, joka ei sopeudu jonnekin muualle. Tavoite on nimenomaan löytää pentu, jonka sopeutuminen olisi helppoa (realismi mielessä pitäen). Elämässäni on kaikkea jo. Ne ovat pysyviä asioita, joihin koiran on totuttava. Yksinolemista, kerrostaloasumista, bussi-ja junamatkailua, toisia koiria, eri ikäisiä lapsia. Paljon asioita, joiden kanssa koiran on kyettävä elämään. Ei mahdotonta tavalliselle koiralle kuitenkaan. Kestän sisäsiisteyden kanssa taistelun, satunnaisen haukahduksen, kiskomisen taluttimessa ja pikkuviat, mutta koira ei saa tappaa äitini koiria tai missään nimessä purra tai edes murista läheisteni lapsille.

Cymbalta on tehnyt mielenkiintoisen muutoksen minussa. Kognitiiviset kyvyt ovat selvästi parantuneet. Luin eilen tenttikirjaa, joka meni täydellisesti yli hilseen minulta viime syksynä. Kirja alkoi avautua ihan toisella tapaa, helpommin, käsitettävemmin. Teksti on edelleen haastavaa, mutta ei enää mahdottoman tuntuista. Erittäin positiivista.

Nyt on syöksyttävä koululle. Tapaaminen ihanan tutoropettajan kanssa. Hän valaa minuun aina toivoa ja motivaatiota. Mennessäni tapaamiseen olen musta aukko ja siitä loputtomuusta, ikuisesta tyhjyydestä huolimatta hän onnistuu täyttää minut toivolla. Enemmän sellaisia ihmisiä maailmaan, kiitos.

Operaatio Koira jatkuu.

Ruumiillisuutta

Nälkä. Koko ajan nälkä. Suolaista, makeaa, karvasta, kirpeää, aivan sama. Ruokaa. Olen lusmunnut. Minun tulisi lukea tenttikirjaa. Olen ollut tekemättä mitään, haaveillut, kirjoittanut vastauksia keskustelupalstalla. Tutustunut toisen maailmansodan jälkeiseen Tyynenmeren sotaoikeudenkäyntiin. Mitään konkreettista en ole saanut aikaan. Kuten aina, kehoni kaipaa ennen kuukautisia kosketusta. Aina ennen kuukautisia, läheisyyden jano, hirvittävä himo kosketukselle.

Ruumis varastoi ruokaa ja läheisyyttä. Miten paljon oma keho tekeekään asioita, jotka ovat tahdosta riippumattomia. Onko minulla tahtoa ollenkaan? Olen miettinyt ihmisen rakennetta, omia osa-alueitani. Fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja sitten on se neljäs, jonka merkitys itselleni on alati mietinnässä, henkinen tasoni. Miten paljon tuosta onkaan pelkkää puhdasta illuusiota, pelkkää kehon dominanssia. Tänään olen kipeä läheisyyden kaipuusta.

Naurattaa, miten poliittisesti korrekti olen. Saatan kirota, mutten osaa suoraan sanoa täällä, että panettaa. Aivan kuin joku olisi selkäni takana lukemassa ja tuomitsemassa minua aikuista naista terveestä kehollisuudestani. Olen elänyt vuosia kaipaamatta seksiä vailla ongelmia. Olen ollut huomattavia aikoja ajattelematta eroottisia ajatuksia. Kyse ei edes ole siitä, ettenkö olisi seksuualinen olento, vaan tarpeen puutteesta. Olisi ylpeästi todettava, olen ihminen, olen nainen ja olen kiimassa.

Sitä täytyy pitää terveyden merkkinä, kaikki ei ole hukassa. Kaupassa katsoin himoiten edelläni olevan miehen partaa. Joidenkin miesten parrat ovat sellaisia, herättävät ajatuksia, toisista pitää enemmän ilman. En löydä yhteisiä nimittäjiä niiden miesten välille, joita olen halunnut, joihin olen ihastunut tai jota olen rakastanut. Siinä missä toinen on päätä pitempi, jää toinen minusta, keskimittaisesta naisesta useita senttejä. Kun toinen liikkuu ja urheilee vimmatusti, on toisen ylipaino sairaanloisissa mitoissa. Yksi ei puhu, toinen ei osaa olla hiljaa. Kun yhden tukka on vehnäpelto, toisen leiskuu punaisena.

Luoja miten moneen sitä onkaan elämässään ihastunut. Vain harvalle koskaan tulin kertoneeksi, sitä kun on armoton vellihousu. Silloin kun on kertonut, on samalla heittänyt vallan omista käsistään. Se on toisen armoille jättäytymistä. Tässä olen, ota tai jätä. Siinä on vähissä se, se mitä voi tehdä. Toista ei voi pakottaa rakastamaan, ei edes välittämään.

Taas paloista tehty kirjoitus

Voi huokaus. Tämän viikkoiset tekstini ovat juuri niin hajonneita ja ristiriitaisia kuin miltä olokin on tuntunut. Luin ne, enkä ymmärtänyt mitään itsekään. Paljon onnea mahdollisille lukijoille niiden kanssa.

Tänään oli parempi päivä. Menin kouluun, sain sovittua erään kurssin ja kirjoitettua puolitoista sivua analyysia miten SDP on syyllinen Perussuomalaisiin. (Kirotut Demarit.) Puolentoista sivun jälkeen teksti alkoi muistuttaa tämän viikkoisia blogikirjoituksiani. Yhtä jankkaavaa ja pirstaleista. Lyhyitä, hajanaisia kappaleita, jotka menettävät suuntansa kesken kaiken. Se on se karkaava ajatus, joka on jostain syystä aina se kaunein, eikä siksi tietenkään koskaan palaa.

Tähän päivään täytyy olla tyytyväinen. Menestyksekkään ja ahkeran opiskelun jälkeen ryhdyin sosiaaliseksi. Lähdin tapaamaan henkilöä, joka kutsuu minua ystäväkseen. Minusta hän taas tuntuu pikkusiskolta, jota minulla ei ole koskaan ollut. Olen hänestä hyvin ylpeä. Hänestä on tullut upea nuori nainen. Pisamainen, pörröpää, joka on viimein alkanut uskoa itseensä. Olen erinomainen valamaan muihin uskoa ja luottamusta. Toiset näkevät kuulemma seurassani maailman uusin tavoin, kauniimmilla väreillä maalattuna.
Nuo ovat niitä kauneimpia asioita, joita minulle on koskaan sanottu. Kunpa osaisin maalata omankin maailmani.

Olen kärsinyt luottamuspulasta viime aikoina. Tuntuu, että ainoat tahot, joissa uskallan itseäni ilmaista ovat tämä blogi ja anonyymeina kirjoitetut tuskaiset tunteiden parahdukset tuntemattomien kansoittamilla keskustelupalstoilla. Kaipaisin jotain elämääni nyt, jotain luottamuksen tuulahdusta. Ihmettä tässä nähtävästi siis odotellaan. Olen tuskallisen tietoinen, että kyse on luottamuksesta itseeni.

Päässäni on nyt sata asiaa kerralla. Tavoittelen jotain yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia, joita olen hiljattain lukenut (en kykene muistaa kuka, missä ja mikä se ajatus edes oli) ja toisaalta yritän muistella miten tarkasti olen avannut blogissa aiemmin ajatuksiani mielenrakenteesta. Toivotonta. Tuhansia langanpätkiä, jotka kaikki katoavat samaan sotkuiseen kerään. Yleensä ajatusten hakeminen muistuttaa langan nyhtämistä kerästä. Mieli on lankakerä, josta sojottaa langanpäitä. Yhtä kerrallaan nyhtää niitä, kunnes kerä hiukan avautuu, vain katketakseen taas. Ja sitten etsitään seuraavaa langanpäätä, josta vetämällä jotain tapahtuisi. Nyt mieli ei ole kerällä, vaan se on yksiöni alkovissa oleva sotkuinen lankapussi, jossa kaikki langat ovat kietoutuneet suunnattomaksi käyttökelvottomaksi mytyksi.

Olen alkanut etsiä koiraa. Minulla on elämässäni koiran mentävä aukko, asunnostani puuttuu koira, elämästäni uupuu eläin. Harkitsin kissaa, tahdon koiran. Mieluiten bassetin, mutta mikä tahansa käy. Tarvitsen jonkun, josta pitää huolta, jotta tulen pitäneeksi itsenikin elossa. Minä tarvitsen jonkun, jota helliä, rakastaa ja pitää hyvänä. Jonkun, jonka vuoksi joutuu huolehtia, joka saa minut kiroilemaan sitä vaivaa, jota joudun näkemään toisen eteen. Tahdon välittämistä, yhdessä olemista, mutkattomuutta ja vaikeutta. Yksinkertaista helpoutta ja rasittavaa vaativuutta. Huomaan, tuohon tarpeeseen on vain kaksi lääkevaihtoehtoa, koira tai mies. Ensimmäinen on helpompi hankkia.

Sosiaalisissa tilanteissa raavin kokoon välittämistä

Ei mennyt ihan putkeen tämä päivä. Menin kouluun ja olo, synkkä, välinpitämätön ja kurja. Kylmähiki ja selkärangan vapinat sekä heikko olo muutenkin. Kaiken riemun kruunasi opettajan valmistelema harjoitus. Tarkoitus oli harjoitella työntekijä-asiakas-tilannetta, minä päädyin työntekijäpuolelle ryhmänjaossa.
Kun tilanne alkoi, kukaan ei ollut valmiina tulen alle työntekijöistä, joten muka-reippautta tavoitellen ilmoitin itseni. Minulla on tapana olla se vastuunkantaja. Luulen, että koen olevani usein jokin helvetin viimeinen lenkki, lopullinen vastuunkantaja. Minä olen usein se, joka ajaa asioita, urputtaa ja vaatii. Mietin, että saanpa tilanteen käsiteltyä pois.

Ei onnistunut, 2-3 kertaa pyysin saada lopettaa, sanoin, ettei onnistu nyt. Tilanne ei toimi, en pysty nyt. Minua kehotettiin jatkamaan, vaikka tunsin itseni lähes epätoivoiseksi. Jäädyin, oksetti, pakokauhu, toivoin katoavani siihen paikkaan. Silloin kun on kunnossa, ei mulla ole noissa tilanteissa valtaisia ongelmia. Nyt vaan tuntui mahdottomalta koko tilanne. Luokan tarkkailevien silmien alla viimein sanoin lopettavani nyt, etten kykene tänään.

Miten nöyryyttävä tilanne, enkä jaksa välittää. Pakenin istumaan ja puhuin itseni jäämään luokkaan. Tahdoin paeta, ei nöyryytystä vaan kykenemättömyyttä, pelkoa oman tilan heikkoudesta. Mitä minä muiden mielipiteistä välitän, on syytä välittää tästä syöksykierteestä missä olen.
Olen aivan liian välinpitämätön nyt. Kaikki on aivan liian merkityksetöntä juuri nyt. Uusi opettaja on melko ärsyttävä. Poistuin maanantaina käydäkseni depressiohoitajan vastaanotolla. Palattuani pyysin poissaoloni aikana jaettuja materiaaleja, hän totesi: "Materiaalit saa jos vaivautuu tulemaan paikalle." (Ystävä ehdotti minun voineen kysyä, josko tunnilla oleminen kuntouttaa sitten varmasti myös minua mielenterveysongelmissani.) Jos välittäisin, olisin ollut opettajaan aika ärtynyt. Nyt en jaksa murehtia, jääköön jonkun muun opetettavaksi se, että myös opiskelijoilla on yksityiselämää. Silti se kolahti korvaan, etenkin kun olin toiselle vastuuopettajalle menostani ilmoittanut, kyseisen uuden opettajan seisoessa selkäni takana. Ehkä sain puritettua hiukan ärtymystä itsestäni.

Olen kalpea, huulet verettömät ja vailla punaa. Väsynyt ja apaattinen. Mistä tämä johtuu?

Joulun aikaan tein lääkemuutoksen. Uusi lääke ei ehkä ole vielä täydessä tehossaan. Diabetes ehkä on pahentunut. Kuukautiset alkamassa ja elimistö täynnä keltahormonia. Olo hiukan flunssainen, kylmä ja kuuma keho vuorotellen. Huono ruokavalio viime päivinä. Huonoja yöunia takana. Kilpirauhasarvotko heittelevät? Monta ja useampi syy ehkä. Menen nyt nukkumaan, jos vaikka heräisin jossain muualla.

Liian vähän aikaa

On ihan liian vähän aikaa kirjoittaa blogia tänä aamuna. Pitäisi olla juoksemassa jo kohti bussipysäkkiä.

Eilen olin Ateneumissa, jos olit siellä, saatoit nähdä minut. Ainut syy asua kaupungissa, museot ja teatterit, eikä köyhällä ole varaa käydä niissä. Siellä esiteltiin italialaista 1900-l grafiikkaa, Viiva Italia. Mä ihastuin Marino Marinin töihin. Isoimman tunnekokemuksen teki Walter Valentini. Sen työt näyttää käsittämättömältä, kun niitä katsoo kirjasta, mutta kun katsoi siinä todellisuudessa aitona ja oikeana, jostain syystä henki salpaantui.

Siellä oli monenlaista työtä, joita yhdisti siis viiva. Ilmaisua pelkällä viivalla. Yksityiskohtien ilottelua. Huikein oli yksityiskohdissaan Federica Galli. Naisen työt sai miettimään, onko hän vähintäänkin aspergeri tai muuten hiukan autisti. Renzo Vespignani oli myös tosi mielenkiintoinen, kauniita ja mieleenpainuvia töitä hänellä.

Lisäksi suomalaisen Victor Kuuselan työt oli hauskoja. Jäin miettimään sitä suomalaisuutta, että koskettiko ne sen suomalaisuutensa vuoksi. Aihepiireissä ja kuvissa oli jotain läheistä. Kaukokaipuu oli ihana.

Yö oli mielenkiintoinen. En oikeastaan nukkunut, kunhan luulin koko ajan olevan viimeinen hetki ennen herätyskellon soimista. Uuvuttavaa, hyvin uuvuttavaa. Sekavia hämmentäviä, katkonaisia unia, joista havahtuu ja nukahtaa uudelleen. Näin unta lääkäristäni. Komea poika, joka hämmentyy itsetuhoisuudestani. Yön unet ovat kielenpäällä, jossain lähellä, mutta muistamattomuudessa.

Mun olisi mentävä jo. Myöhästyn. Haluan mennä, haluan jäädä. Mä tahdon pienen mökin jostain ja jäädä sinne, ruokkia siellä oravia ja talliin oman aasin. Puutarhan, jossa voi kasvattaa porkkanaa, tehdä siitä keiton ja opetella leipomaan leipää.

Mercedes

Tämä päivä vaatii minua käymään jo yöpuulle, mutten tahdo. On selvittämättömiä asioita itsen kanssa, sellaisia, joiden kanssa ei mennä vuoteeseen. Sen minun kanssa, joka juuri nyt olen, ei ole helppoa. Minun on kirjoitettava itseni tästä läpi.

Päivä oli rankka. Paluu opiskelemaan, tiettyjen henkilöiden tapaamiset, joista yksi oli hoitaja. Kyllä, olen siis palannut hoitojärjestelmän armottomiin käsiin. Täytin kirottua BDI-kaavaketta ja totesin jälleen miten epätyypillinen oireiluni ja hoitajan kyvyttömyys ymmärtää omaa tuskaani sen kanssa, ettei hän näytä ottavan niitä tosissaan, turhauttivat taas. Ne tuntuivat olevan lähtöpiste lannistumiselle, jota seurasi koko istunnon kestänyt rehellisyys. Ei, en voi hyvin.

Väsymys, huonosti syöminen ja jännityksen laukeaminen tekevät vainoharhaisen olon. Kuuntelin jo eilen alakerran naapurin liikkeitä varmana merkkinä asuntooni pyrkivistä tuntemattomista. Olen haissut ahdistukselta koko päivän. Ystävä vakuuttaa, ettei haju ole todellinen, mutta minä haistan sen. Löyhkäävä, karmea tuoksu, makean karvainen, mädäntynyt, väriltään oksennuksen viherkeltainen haju. Minä haisen torjunnalta, haisen epäonnistumiselta, haisen vihalta ja tuskalta.

Arvottomuudentunne on mielenkiintoinen tunne. Koen sitä juuri nyt voimakaasti. Pätemättömyyden täyteistä kyvyttömyyttä ja vastenmielisyyttä. Vainoharhat minussa lukevat kaiken juuri nyt torjuntana. Minulle ei voisi sanoa mitään nyt, niin etten ottaisi sitä tulkinnallisesti. Tarkoitan sitä, että se tunnelogiikkani huutaisi kaiken päälle. Nuijisi realismin maanrakoon.

Opettajan palautteessa hän käski minua ryhtymään realistiksi. Päässäni olenkin, se muu osa minusta vain vaatii kohtuuttomuutta. Olen juuri tällä hetkellä kohtuuton. Olen juuri nyt sietämätön.

Vihaan BDItä. Vihaan sitä. Inhoan sen kategorisuutta ja yksinkertaistavuutta. Vihaan vaihtoehtoja, joita en tunnista sellaisiksi. Vihaan pisteitä ja sitä yhtä kysymystä, jossa kysytään itsensä vahingoittamisesta. Jälleen ymmärrän tarpeen sillekin paperille. Tälle sairaudelle ei ole röntgensäteitä. Mittaamista tarvitaan, edistymistä ja sellaista. Inhoan sitä, millaiseksi raamatun sanaksi se typerä yksinkertaistettu testi on nostettu.

Siinä on puolensa. Koko päivän olen pohtinut vastauksiani. Näinkö huonosti minä todella voin. Liian monta kolmosta ja kakkosta ympyröitynä. Niiden numeroiden perässä on julmia sanoja ja minä ne ympyröimällä tunnustan ne paitsi hoitajalle, myös itselleni. Jotenkin minä tässä tyhmässä lannistuneessa päässäni, olen saanut tiukaksi uskomukseksi itselleni taottua, kaikki vain on näin, eikä muutosta tule. Ei tule niitä ihmisiä minua auttamaan. Olen kuluttanut liian monta ihmistä jo, enkä todella heitäkään olisi ansainnut. Jokin hyvin sairas osa minusta, ei edes tahdo parantua. Se nurkka minussa tahtoo, että annan vihdoin itselleni luvan luovuttaa. Se pyrkii siihen sinnikkäästi.

Voisinpa kirjoittaa kaikki ne haukkumasanat itsestäni, joita mielessäni pyörii nyt. En tahdo. Se ei palvele tarkoitustaan. En löydä nyt tunnelin päätä tälle kirjoitukselle, päätän tämän kertomalla viime öisestä unestani:

Oli kesäaika ja kävelin koirien kanssa lapsuudenkotini lähellä sijaitsevaa paloasemaa kohti. Paloaseman pihassa oli autoja pysäköitynä. Erään niistä alla näin vanhan miehen. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet tuskasta ja tajusin hänen olevan juuttunut auton alle. Syöksyin varoittamaan käynnissä olevan auton kuljettajaa, kun hän kaasutteli moottoriaan pelokas ilme kasvoillaan. Mies työnsi metallinhohtoisen kullankeltaisen vanhan mersunsa pakin päälle ja lähti peruuttamaan. Jähmetyin kauhusta.
Vanhan miehen ruumis raahautui auton mukana ja pääsi viimein irti. Tajusin auton alla olleenkin kaksi ihmistä. Molempien elottomat ruumiit makasivat tiellä, eikä heillä ollut enää päitä. Päiden paikalla oli verinen mössö, josta ei kyennyt tunnistamaan mitään muotoa. Kiljuin hysteerisenä ja aloin näppäillä puhelintani soittaakseni hälytyskeskukseen.
Painoin 112 kerta toisensa jälkeen onnistumatta siinä. Joko puhelin ei yhdistänyt minnekään tai olin painanut väärän numeron. Puhelin saattoi vain hälyttää tai huutaa varattua. Jokaisen epäonnistuneen puhelunjälkeen epätoivo syveni yhä kuristavammaksi. Painoin numeroita yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta rätinän keskeltä kuulin vastauksen. Ehdin huutaa puhelimeen sijaintini, ennen kuin puhelu katkesi. Jatkoin hysteerisenä soittamista, kunnes paloautoja alkoi saapua paikalle, valahdin kirkuen asfalttiin. Palomiehet kävelivät ohitseni katsomaan uhreja. Heidän vakavat surulliset kasvonsa tuijottivat ohitseni maassa makaavia ruumiita, mitään ei tietenkään ollut tehtävissä.