Mistä erilaisuuden tunne syntyy

 Ehkä kirjoitan kaiken kirjoitettavan tänään niin voin taas unohtaa koko blogin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tai sitten kirjoitan nyt, koska se tuntuu oikealta. Se jäsentää, se rauhoittaa. Aloitin kuuntelemalla Nocturnal Gardenia, mutta tässä on sellainen uliseva ääni mukana, että siirryn Irish Coastiin mynoise.netissä. Tämä on lempiääneni, tuulta, sadetta, aaltoja, kohinaa. Ehkä nukahdan tämän tuottamaan mielikuvaan, turvapaikkani ääniraita. 

Mulla on siskoni kanssa suhde, jossa on ollut hyvin erilaisia vaiheita. Se on sisältänyt kaikkea mahdollista tunteiden äärilaidasta toiseen. Sisareni on tuottanut maailmaan kaksi tytärtä, jotka ovat oman elämäni kiintopisteitä. Olen täti. On olemassa muutama olennainen sielu, syksyllä saan toivottavasti yhden sielun lisää tekemään elämääni merkitystä. 

Siskolleni yksi miljoonasta ihmetyksen aiheesta mussa ja elämässäni on ollut mun erilaisuuden tunne. En ole koskaan osannut selittää sitä hänelle, miksi olen aina kokenut erilaisuuden tunnetta. Koulutus, itseopiskelu ja terapeuttini ovat kaikki vähitellen rakentaneet mulle käsitystä siitä, mistä erilaisuden tunteeni nousee. Koetan selittää sitä miksi tunnen niin ja miksi se on tärkeää. 

Mistä se tunne alkaa

Ensinnäkin... Ihminen on sosiaalinen olento. Yksinkertaistetusti tämä tarkoittaa, että voidaksemme kokea itsemme ylipäänsä ihmiseksi, tarvitsemme muita ihmisiä. Tässä puhutaan siis siitä, että olemme toinen toisellemme peilejä ja se keitä olemme syntyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Näemme läheisten silmin sen mitä olemme. 

Toinen asia on käsitys itsestämme ja muista ihmisistä sen kautta miten se helvetin alkuperäinen ja tärkein kiintymyssuhde opettaa meitä eli lapsuuden perushoivan antaja. Me kiinnitymme toisiin ihmisiin, koska avuttomina lapsina tarvitsemme puollustamista ja hoivaa. Ne elämän ensimmäisten vuosien peilit opettavat meille sen miten paljon voimme luottaa toisiin ihmisiin, millaisilla menetelmillä meidän on mahdollista itseämme puolustaa ja mikä on arvomme olemassa olevana ihmisenä. 

Sitten tulee lapsuuden traumat. Omat traumani liittyvät isolta osaltaan alakoulumaailmaan, jossa koin kiusaamista erityisesti yhden opettajan taholta. Tämä opettaja syystä tai toisesta oli osallisena koko alakouluikäni kestäneeseen helvettiin. Silloin 80-luvulla ei ADHD-diagnoosi ollut mitenkään tuttu. Toisekseen oppimishäiriöinen tyttölapsi oli pienen koulun sisällä kummastus. Kirjoitin aiemmin miten vaikea mun on muistaa lapsuutta, mikä on traumatisoituneelle hyvin yleistä. Mun muistikuvat opiskelusta alakoulusta liittyvät tilanteisiin, jossa mua on nöyryytetty esittämällä mut älyllisesti kehityksestä vajaaksi jääneenä ja mieleltäni sairaana. Toki tähän liittyi irrottaminen luokkaryhmästä siten, etten ikinä kuulunut luokkaan, joka kohteli mua älyllisesti vajaaälyisenä ja mieleltään sairaana. Hip hei. Trau..trau...traumantraa... 

Se minkä peilin edessä mä siis vietin lapsuuteni kertoi musta hyvin karua kuvaa. Kun vanhemmillani oli sitten siinä vielä omia kiintymyssuhdetraumoja, joiden vuoksi mut jätettiin hyvin yksin selviämään kaiken edellä mainitun kanssa (olinhan sentään jo iso tyttö kun olin sentään 8-vuotias, joka varmasti osaa itsestään huolehtia). Mun peilissä katsoo takaisin hyvin ristiriitaisesti itseensä suhtautuva ihminen. 

Mä elin elämäni ensimmäiset vuodet irti ympäröivästä ihmisryhmästä missään vaiheessa integroitumatta ympäröivään sosiaaliseen verkostoon, enkä saanut tarvittavaa hoivaa ja huolenpitoa, jossa mulle olisi opetettu sellaisia itsesuojeluun liittyviä keinoja, joilla olisin voinut nähdä itsessäni mitään hyvää.

Mitä siitä seuraa 

Ainakin jäätävä auktoriteettiongelma. Kehotan välttämään käskyttämistäni. Kehotan välttämään vaatimista aseman perusteella. Kehotan välttämään ajatusta, että mikään ominaisuutesi tekee minuun sellaisen vaikutuksen, että tottelen sinua. Sellaisen jälkeen joudut taistella kanssani kaikesta, aivan kaikesta. Niistäkin asioista, joista olemme samaa mieltä. 

Olin lukiossa kun ensimmäistä kertaa kukaan sanoi mua älykkääksi. Muistan sen hetken. Sen typerryttävän kokemuksen, että kukaan ikinä käyttäisi musta sellaista sanaa. Mä en nähnyt vaivaa koulun kanssa. En opiskellut tosissani yläkoulussa tai lukiossa. En lukenut tentteihin, en ollut luennoilla. En ollut kiinnostunut. Miksi olisi ollut, mähän olin älyllisesti heikkolahjainen. Sillä paskanpyörityksellä olin keskitason oppilas. Täydellisellä välinpitämättömyydellä omista arvosanoistani, opettajien mielipiteistä, koulutehtävistä tai mistään elämään liittyvästä. Samaan aikaan toki isäni oli saattohoidossa ja lopulta kuoli. Samaan aikaa oli teini-angsti, syömishäiriön puhkeaminen, raiskauskokemus. Selvisin hengissä kertoakseni tarinani, jos se ketään kiinnostaa.

Mikään tästä ei ole ainutlaatuista, erityistä tai tee minusta erilaista. Mutta kokemus irrallaan olemisesta muiden ihmisten kanssa syveni samalla kun depressio väritti osan mun persoonasta ikuisiksi ajoiksi. Syntyi ajatusharha, jossa muilla on hyvä olla. Muut onnistuvat. Mun huonommuus on ainutlaatuista, mun merkityksettömyys korostuu henkisen väkivallan kohteeksi joutumisesta. Mun elämäntarkoituksettomuus sai muodon ympäristön epävakaiden olojen ja turvattomuuden keskellä. 

Sitten tuli aikuisuus numeron perusteella. Irtiotto, pakoonlähtö kaikesta. Rynnistäminen suinpäin jonnekin pois kaikesta siihen asti olleesta paskasta. Kauas, helvetin kauas ja äkkiä. Merkityksen ja tarkoituksen etsiminen suorittamisesta alkoi ja kulutti loppuun ne voimavarat, jotka hallinnantunteen säilyttämisellä ylipäänsä oli mahdollista. Hallinnan lisäämistä, hallintaa, itsensä kontrolloimista, äärimmäisyyteen menemistä. Lisää aikoja ilman peilejä, koska kokemus itsestä oli ristiriitainen ja hämmentävä. Konflikteja lähisuhteissa. Yksinäisyys, hylätyksi tuleminen. Lisää merkityksen hakemista epäolennaisista asioista. Seinä, josta ei enää puskettu läpi. Luopuminen ja hengissä pysyminen pelkän hengittämisen jatkamiseksi, ilman muita syitä. 

Ja sen jälkeiset seuraukset 

Kun kaikki putoaa käsistä ja löytää itsensä elämänsä viimeisiltä metreiltä, piti aloittaa korjaustyö. Aikuistuminen 2.0. Se projekti meni ihan hyvin, jonkin aikaa. Sitten tullaan tämän blogin aloituksen ajankohtiin. Aikuistuminen 2.0 törmäsi perusongelmien ja traumojen olemassa oloon. Aikuistuminen 3.0 on ristiriitainen jakso. Hyvää, pahaa, epäonnistumista ja onnistumista. Erilaisuuden kokemus ei ole poissa. Se on liittynyt mun persoonaan yhtä vahvasti kuin epäluottamus muihin ihmisiin. Yksin en kyennyt ratkaisemaan näitä ongelmia. Ajatusvääristymät muista ihmisistä eivät ole poissa, ne ovat osin lisääntyneet. Suhde itseen ei ole ratkennut tavalla, jota kaipaan. 

Aikuistuminen 4.0 

En saa historiaa itsestäni vaikka se voisi olla helpoin tapa löytää tasapaino. Tabula rasa, jossa pääsisin käsiksi siihen biologiseen minään ja pystyisin tunnistamaan aidon itseni. Etten joutuisi sekoittamaan näitä identiteettiä muovanneita kokemuksia siihen potentiaaliin, joka mussa on. Kaipaan epärationaalista listausta, jossa on tämä hyvä puoleni, korvaa tämän heikkouteni. 

Rauhallinen läsnäolo. 

https://mynoise.net/NoiseMachines/windSeaRainNoiseGenerator.php?l=30303030303030303030

Elämä epävakaana

 En ensinnäkään pysty palata tämän blogin alkupäähän. Ehkä joskus se on tarkoituksen mukaista, toisaalta jos kirjoitan epävakaudesta, niiden poistaminen ei ole  mitenkään päin järkevää. Siispä laitan mynoise.netistä Midnight Bathin soimaan korviin ja edes yritän kuvata mitä on elämä rajatilahäiriön kanssa. 

Vaihe 1

Luulen että persoonallisuushäiriö F60.3 puhkesi minulle varhaisaikuisuudessa. Sen pohjana oli ylisukupolviset kiintymyssuhdevääristymät, lapsuuden ja nuoruuden traumakokemukset, geneettinen alttius ja huono tuuri. Pääsin hajulle siitä, mikä voisi olla vialla noin vuonna 2004. (Vaihdan äänimaailman Northern Wetlandsiksi.) Tuolloin psykiatrisen poliklinikan sairaanhoitaja kartoitti ensimmäistä kertaa mahdolliset persoonallisuushäiriö oireistoni. Olen muutan 1970-1980 luvun vaihteessa syntynyt nainen. 

Testauksessa vaativan persoonallisuushäiriön lisäksi löytyi viitteitä siis epävakaudesta. Tuolloinen hoitajani teki mielestäni melko onnistuneen ratkaisun olla keskittymättä epävakauteen ja keskittyi hoidossa äärimmäiseen vaatiivuuteeni itseäni kohtaan. Tämä vaativuus ajoi mua silloin äärimmäiseen uupumukseen ja ylisuorittamiseen, mikä oli oireistossani tuolloin vahvin ongelmakenttä. Uuvutin itseni sellaisella vaativuudella, että 21-vuotiaana olin täydellisessä burnoutissä. Opiskelutodistus oli kyllä täynnä hyviä numeroita kun uupumukseen asti suoritin opintoja. Pelkkä suorittaminen ajoi minut elämänhalun loppusuoran viimeisille metreille. (Ehkä joskus inspiroidun kirjoittamaan siitä, mikä pitää ihmistä elossa.) 

Tämä on kokemukseen perustuvaa kirjoitusta. Tajunnanvirtaa, jota en tule muokaamaan. Mä koulin itseäni täydellisyyden tekijäksi siinä kahdenkymmenen vuoden iässä. Samalla olin kykenemätön vastaanottamaan tietoa epävakaudesta. Muistan psykiatrisen sairaanhoitajan sanat, tunteen itsessäni ja sen miten vaistosin, että nyt hän sanoo jotain sellaista, mikä on olennaista, mutta jota vastaan mulla ei juuri nyt ole mitään aseita. "...lisäksi tässä testissä nousi esiin viitteitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä..." Lause jonka tiesin merkitsevän kaikkea, mutta jonka otin tietoiselle tasolle käsittelyyn vasta vuosia myöhemmin. 

Mä olen persoonaltani kuin isäni. Edesmennyt isäni huokui rauhallisuutta ja persoonallisuutta, sellaista monitasoista olemista, älyä ja huumoria. Kun isäni sitten suuttui, hänen raivonsa oli kaikennielevää ja äärimmäistä. Ne kaksi aikuisuuden vuosikymmentä, jotka isäni oli elossa hän työskenteli lapsuuden traumojen, äärimmäisen herkkyytensä ja kiihkeän tempperamenttinsa kanssa. 

En varmasti ole yhtä älykäs tai persoonaltani huomiota herättävä sillä hiljaisella tavalla, mitä isäni oli, mutta tuo räjähtävä tempperamentti mussa on. Se, että kuppi ei läiky yli vaan posliini särkyy, pöytä on ylösalaisin, eikä kukaan läsnäolija säästy kuivana vailla osumaa. Tähän tempperamenttipiirteeseen sitten tulee se jäsentymätön kiintymyssuhdetyyli ja traumakokemukset, niin en usko, että voi ihmetellä, miksi nyt keski-ikäisenä kirjoitan blogiini, että elämäni vaikeimpia kokemuksia on oppia tulemaan toimeen epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. 

Vaihe 2

Sain elämäni kuntoon hetkeksi. Hoito auttoi, lääkitys auttoi. Mutten päässyt pakoon itseäni. Seurasi vuosien kahlaaminen vaikeuksissa. Noin kuusi vuotta varoivaisen sivulauseessa mutistun diagnoosin jälkeen, otin kauhan käteeni ja löysin itseni lappaamasta duodecimistä ja käypähoidosta tietoa siitä mikä minä olen. Se oli romahduttavaa. Romahdin täysin. Täydellisessä vuorovaikutustyhjiössä ilman minkäänlaista käynnissä olevaa hoitoa totesin edessäni olevan mahdottoman savotan. 

Seuraavassa tyypillisiä piirteitä:

• Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
• Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.
• Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
• ​Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
• Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.
• Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.
• Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.
• Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.
• Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä eteenkin kriisitilanteissa.

​Käytännössä nämä taipumukset johtavat siihen, että elämä usein tuntuu olevan kaaoksessa ja on erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin ja sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Tämä persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, oireita esiintyy vähemmän tai ei ollenkaan.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx

Tieto lisää tuskaa. 

Mussa on olemassa sellainen hyvin rationaalinen ja realistinen puoli, joka tunnisti diagnoosin antavan selityksen ja synninpäästön, syyn olla armollinen, mutta todellisuudessa epävakauden tunnistaminen ajoi mut epätoivoon. Sekin epävakaan persoonallisuuden oiretta. Suo siellä, vetelä täällä. 

Tuosta elämänvaiheesta on nyt aikaa jotakuinkin kymmenen vuotta. Tämän blogin tekstejä kirjoittaa se keski-iän kynnyksellä oleva nainen, joka eli toimeentulotuella, yritti opiskella ammattia, yritti pärjätä ihmissuhteissa, jotka hyvin usein olivat täysin mahdottomia ylläpitää oireiston vuoksi. Mut on varjellut monelta asialta toinen diagnoosini eli vaativuus. Vaativuus on painostanut mua rajatilahäiriön äärimmäisyyksiin vieneissä tilanteissa tiukka vaatimus pysyä hengissä ja käyttäytyä moraalisesti edes siedettävällä tasolla. 

Vaihe 3 

Mä olen terapiassa nyt. Kaikkien mutkien jälkeen olen tilanteessa, että työskentelen unelmatyöpaikassani, sillä koulutuksella jonka ajattelen sopivan itselleni. Tämä ei ole yksinkertaista. Olen viimeksi tänään ollut sellaisen pudotuksen alhossa, että nyt kun kirjoitan tätä, on tunne, että olen ollut fyysisessä sodassa itseni kanssa. 

Nämä alhot ovat harvinaistuneet. Mä olen kehittynyt. Toisaalta annan itselleni mahdollisuuden itkeä ja rypeä, toisaalta suojelen itseäni pahimmalta. Mä olen noita päässäni olevia itsetuhon polkuja tallannaut paljon. Sietämätön olo, sellainen äärimmäinen lattialle pudottava epätoivo. Siltä se näyttää päälle päin. (Taustaäänien muutos Palm Gardeniksi). 

Miten se siis menee nykyään

Eilen työssäni liittyen työtehtäviini työstin kiintymyssuhdeteoriasta perehdytysmateriaalia itselleni ja kiinnostuneille. Pysähdyin jäsentymättömän kiintymyssuhdetyylin äärelle ja putosin hetkellisesti lapsuuden tunnemaailmaan. Tästä tunnetilasta jossain määrin selvittyäni, olin raportilla mukana ammatillisessa keskustelussa, jossa totean oman näkemykseni jäävän alakynteen asiassa, jossa olen varma oman näkemykseni olevan lähempänä asiakkaan parasta ja jossa ammattieettisesti seison omasta mielestäni kestävämmällä pohjalla. Entisenä idealistina ja aatesoturina sytyn nykyään enää helpoiten silloin, kun asiakkaan tarpeet jäävät organisaation rakenteen vuoksi huomiotta. Vihaan alisuorittamista organisaation rutinoitumisen tai ammatillisen reflektion puutteen vuoksi. 

Kun ajoin kotiini, päästin raivon valloilleni. Olin kyennyt siihen asti hallitsemaan tunnetilaani siten, että toimin jokseenkin yhteistyökykyisesti. Olin raivoissani yli kello kolmeen viime yönä. Siihen saakka valuin raivoon, joka syntyi tapahtumien minussa aiheuttaneiden tunteiden yhteisvaikutuksesta. Äkkiseltään lasken kolme traumatriggeriä saman tunnin sisälle olosuhteissa, jossa en ole nukkunut, syönyt ja on työvuoropätkän viimeinen vuoro ennen vapaita. 

Mitä sitten tapahtui? Mun elimistö reagoi voimakkaasti viime yönä somaattisilla stressioireilla, mikä esti mua nukkumasta, aiheutti voimakasta jatkuvaa kivuntunnetta eri puolilla kehoa ja voimakas ylivireystila. Traumalaukaisinten ja epävakaudesta johtuvan reagoinnin yhteensattuma ajoi mut tilanteeseen, jossa tänään istun itkien sängynvieressä lattialla kaikki lääkepurkit vierelläni ja totean, että ne riittäisivät ihan hyvin hengenlähtöön. 

Elämää epävakaana 

Nyt olen väsynyt. Istun tässä rauhoittavan lääkkeen lilluessa aivoissani, kuunnellen äänimaailmaa, joka rauhoittaa ja kirjoitan siitä, että olen edelleen peukalo keskellä kämmentä tämän kaiken kanssa. 

On tapahtunut paljon eteenpäin menemistä. Kaiken keskellä eilen tunnistin tunnereaktioni kohtuuttomaksi ja pohdin tosissani oman vireystilani muuttamisen keinoja. Keksin lopulta jopa viime yönä keinon saada unta. Tunnistan itsetuhoajatukseni keinoiksi, jolla lisään (epäterveellisellä tavalla) tunnetta henkisen kivun hallinnasta. En ryöpsäytä tätä paskaa kenenkään niskaan vaan haen keinoja kestää ja sietää. Nyt jälkeenpäin en kadu tai syytä itseäni, en ruoski armotta itseäni oirehdittuani. Näin syviä kuoppia tulee harvoin ja nyt olen jo tasaisemmalla taas. 

Jonain päivänä, mä uskon kaikesta huolimatta olen vielä siellä, hetkessä, jossa kykenen olla tasapainossa, rauhallinen ja läsnä. Kykenen lopettamaan vuosikymmenten aikaiset defenssien käyttämisen. Jonain päivänä. 

Mistä kirjoittaa

 Nyt kun opamox on rauhoittanut mieltä ja olen syönyt vähän, tilanne vakiintuu. Iloinen ja huumorintajuinen minä on vielä kaukana, mutta jäin miettimään tätä blogia. Tuossa olisi muutamien vuosien verran postauksia, joita voisi poistaa, toisaalta ne kertovat ajankuvaa hetkistä, joissa olin tänään. Toki usein lievempinä. Mutta jäin miettimään, mistä tämän päivän minä kirjoittaisi jos tekisi tätä säännöllisesti tai edes semisäännöllisesti. Jos kuluttaisin luomisvoimaani edes ajoittain tähän, mitä saisin aikaiseksi. 

Pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietää ja siitä mitä mielessä liikkuu. Millaisia otsikoita siis teksisin. 

1. Elämää epävakaana 

2. Mistä erilaisuuden tunne syntyy

3. Kuolema, sairaus ja muut elämän tosiasiat

4. Seksi ja intimiteetti 

5. Armottomuus eli paikka jonne huumori menee kuolemaan

6. Sarkasmi, vittumaisuus ja muu elämän suola  

7. Idealismin kuolema, keski-ikäisyys 

8. Vallan ja kontrollin kohde ja tekijä 

Ei vittu, monta hyvää otsikkoa. Ehkä aloitan. 

Jos tapan itseni

 Jos tapan itseni teen sen niin että vingun lääkäreiltä pari uutta reseptiä, haen kaikki reseptit apteekista, kaikki mitä saan. Ostan punaviiniä ja ajan jonnekin merenrantaan, missä syön lääkkeet punaviinin kera ja paskon housuihini. Joku sitten löytää mut ja homma oli siinä. Ehkä viime töikseni ilmoitan viranomaisille, niin että mut löytää joku, joka tekee tuollaisia paskahommia rahasta. 

Upposin eilen johonkin syvään suohon. En taas muista milloin on käynyt näin viimeksi. Kaikki on ollut hetken hyvin itsen kanssa. Nyt juuri mä vihaan ihan kaikkea. Tässä hetkuessä haluan tappaa jotakin. Tuhota jotakin. Onko se tietokone, parisuhde, ystävyys, ihan sama. Jotakin tärkeää sen pitäisi olla. Jotain mikä tuntuu. Uskomaton itsetuhon tarve. 

En ole ottanut rauhoittavaa lääkettä pitkään aikaan. Nyt otin. Itkin ääneen, koska otin vain yhden. Raivosin ääneen, että miksi vain yksi. Mikä mua pitää elossa? 

Nämä mun päässä olevat polut on loputtomiin tallattuja. 

Mä olen jäsentymättömästi kiintynyt muihin ihmisiin. Se johtuu lapsuuden kokemuksista. Siitä, että lapsuus oli tunnetasolla epävakaa ja suhde äitiin loi muhun syvän haavan, joka ei näytä paranevan. Sen kiintymyssuhdetrauman vuoksi, elämä on äärimmäisen hankalaa ihmissuhteissa. Täydellinen epäluottamus toisiin ihmisiin ja mä kerään ympärilleni välttelevästi kiintyviä ihmisiä, jotka toistaa perustraumaa uudelleen ja uudelleen. Sellaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti leikittelevät luottamuksella ja lämmön vaihtelulla. Puhutaan siis lisää itsetuhoisuudesta. 

Mä ehkä putosin juuri tuon vuoksi. Sen oivalluksen vuoksi, miten äärimmäisen surullinen ja haavoitettu pieni tyttö mä olen ollut. Jatkuvassa taistelussa sen kanssa, että mut hyväksytään, mua rakastettaisiin ja mulla olisi oikeus olla minä. Tulevaa EDMR-terapiaa varten yritän palata trauman vuoksi vaikeasti muistettavaan lapsuuteeni löytääksen hetkiä, joissa musta on muotoutunut se traumapesäke, joka mä olen nyt lähes 40 vuotta myöhemmin. 

Mä olen pystynyt palauttaa mieleeni kolme hetkeä. Kolme nöyryytyksen, häpeän, syyllisyyden ja alemmuuden hetkeä, jossa sellaisena hetkenä, kun olisin kaivannut rakkautta ja hyväksyntää, sain opetuksen, jonka tarkoituksena oli opettaa mun huonommuus ihmisenä. 

Mä lakkasin kirjoittamasta useita, useita vuosia sitten. Lakkasin kirjoittamasta koska välttelevästi kiinnittynyt "ystäväni" lakkasi lukemasta sitä mitä kirjoitan. Se ystävyys oli muusa, jonka avulla käsittelin kaikkea. Se "ystävyys" päättyi itsetuhoon. Se "ystävyys" nosti esiin kaiken pahimman mussa reaktiona ja proaktiivisena pahantekijänä. Ihmissuhde, joka tuhosi viimeisen ajatuksen itsestäni hyvänä ihmisenä. Sen jälkeen olen tuntenut olevani vain pahantekijä kyseisellä elämänalueella. 

Mun pitäisi ehkä kirjoittaa itselleni. Tässä hetkessä kun unelmoin itsetuhosta, se tuntuu absurdilta.