Vieroitusoireet

Inhoan Cymbaltaa. Vieroitusoireet ovat kammottavat. Jostain onnettomasta syystä kuvittelin pahimman olevan takana, mutta tämä lienee pahin hetki prosessissa. Nyt mulla olisi uusittu resepti, muttei rahaa lääkkeisiin. Löysin kaapista viimeisen kapselin. Itken miettien miksi ihmeessä mulle on määrätty tälläinen lääke, jonka vieroitusoireet on näin kammottavat. Pahoinvointi, oksetus, epätodellisuuden tunne, sähköiskut lihaksissa, jatkuva hysteerinen itkeminen ja raivo. Toivon että kaapista löytämäni viimeinen lääke hiukan tasaisi oloa. Hikoilen ja voin pahoin, mun on pyydettävä sitä pienempää kokoa ja aloitettava vieroitus kohta. Mä en voi olla riippuvainen tällaisesta aineesta. En kykene. Tämä ei onnistu näin. Mun on lopetettava tämä lääkitys, päästävä siitä eroon. Teen sen oikein ja kunnolla. Kunhan toimeentulotuet tulevat haen lääkkeet ja syön niitä hteken, että olo tasoittuu, sitten aloitan vieroituksen. Hävytöntä, törkeää, olotila joka on niin lähellä epätoivoa. Jos olisin tiennyt tämän aiheuttavan tällaisen tilan en olisi ikinä suostunut ottamaan tuota lääkitystä. Tämä saa mut tuntemaan itseni ihan hulluksi, enkä ole hullu. Masentunut vain.

Tärisen, kylmähiki päällä. Miten selviän tästä? Kipua, fyysistä kipua ja tuskaa aiheuttava lääke. Cymbalta on vihattava lääke. Kun saisi edes nukahdettua tässä hysteriassaan, voisi nukkua tämän pois. Olen toimintakyvytön. Mä en olisi ikinä arvannut että tilanne menee tällaiseksi. Miten olisin voinut. Kukaan ei varoittanut mua tästä. Kukaan ei kertonut tällaisestä ja mä olen idiootti ja tyhmä. Tälläiselle typerykselle pitää kertoa tällaisista seurauksista, ei mulla ole resursseja hahmottaa tällaisia seurauksia. Jos rahat ei tule huomenna, joudun rukoilla jostain rahaa. Tärisen holtittomasti. Sietämätön olo. Vihattava, kammottava lääke.

Pumpulinen aamu

Kirjoitin Ukolle pitkän viestin eilen. Kirje taiteilee siinä rajoilla, sanoen totuuksia, välillä ilkeästi, välillä se matelee anteeksipyydellen. Sitä on joutunut tehdä kauheasti työtä sen eteen taas että on ymmärtänyt itseään. Lopuksi painoin Lähetä.

Asiat näyttäytyy aina eri valossa kun vähänkään näkee vaivaa katsoakseen. En usko, että Ukko ymmärsi viestini tarkoitusta. Olen sisimmässäni varma, että mitään ei tapahdu ja hän kohauttaa tällekin vain olkiaan ärtyneesti ja jatkaa kuten ennenkin. Kirje leimataan epäoikeudenmukaiseksi, kohtuuttomaksi, eikä siitä välity ne asiat, jotka halusin sanoa. Ukko vain tulee ärtyneeksi, mikään ei muutu. Toinen vaihtoehto on ero. Luottamukseni siihen että tästä seuraisi jotain hyvää on tuulen kuiskimisen tasolla.

Tuossa ihan meidän yläpuolella katseen ulottuvilla kulkee hyvä, toimiva parisuhde. Me olemme tässä vieressä, hetkittäin vain kelmunpaksuisen etäisyyden päässä siitä. Hyvää, toimivaa parisuhdetta ja meitä erottaa kelmu, joka tuntuu timantin kovalta. Tämän pitäisi toimia, meidän pitäisi sopia toisillemme, tässä olisi aineksia vaikka mihin. Elän potentiaalille, en todelliselle ja tapahtuvalle.

Kun valot sammuvat ja pitäisi nukahtaa, päässäni alkavat itseruoskinnan kulta-ajat. Siksi nukkumaan on vaikea mennä. Eilenkin vaikka kirjoittaminen rauhoitti, olin sängyssä mielen kipujen kanssa. Ne olivat lääkettä vaativia ahdistuskipuja, tarkoittaen että nousin ja otin ensin Stellan nukahtaakseni ja sitten Opamoxin ahdistukseeni. Vasta nielaistuani tajusin että se oli huomisen sinetti jo siinä hetkessä. Lääkkeet olivat helpotusta kipuun ja sitten vasta tuli mieleen että ne saavat aikaan yhdistettynä ainakin puolitoista vuorokautta kestävän pumpulisioinnin, jonka aikana on kyvytön astumaan ihmisten ilmoille. Mä en ole ihmisiä jotka haluavat kulkea ulkona tässä sumussa. Hidastetut liikkeet, lihasten hevottomuus, äh, ei ulos vielä moneen tuntiin.

Kämmen

Olen kutonut siskontytöille kämmekkäitä. Nuoremman kädet ovat niin pienet vielä, että iski epäilys teinkö liian pienet. En voi soittaa siskolle pyytääkseni mittaamaan, välimme ovat juri nyt poikki. Laitoin sitten sisareni vanhemmalle tekstiviestin. Kämmekkäitä kutoessa päässä on ollut surua. Perheeni ei ole koskaan ollut näin rikki kuin se nyt on. Kuolema eivätkä sairaudet ole sitä hajottaneet, mutta ylpeys saattaa sen tehdäkin.

Pääsiäisenä äiti suututti siskonmiehen. Äiti kehtasi kyseenalaistaa yhden päätöksen järkevyyden. Kosto siitä oli julmin mahdollinen. Anteeksipyyntöä on turha odottaa. Äidin kauna siskon käyttäytymisestä sairastumisen jälkeen leimahti ja välirikko on väistämätön. Sisko onnistui miehensä kanssa loukkaamaan äitiämme pahimmalla mahdollisella tavalla, eväämältä häneltä lapsenlapset. Koska olen raivoissani ajauduin soppaan. Sisko ei ole kertaakaan elämänsä aikana ollut korjaamassa äitiä kokoon hänen hajottua palasiksi, minä olen.

Minulta pääsivät loppumaan sekä lääkkeet että rahat. Pahimmat vieroitusoireet taisi olla viikonloppuna, torstain perjantain tienoilla. Cymbalta-annoksen puuttuminen ajoi itku-raivo-hysteria-tilaan, joka oli hetkittäin vaikea sietää. Oma virhe täydellisesti, mutta opinpahan taas jotain. Nyt täytyy sinnitellä tämä viikko jotenkin. Mielialat heittelevät, itseluottamuspula hipoo kaikkien aikojen alhaisuuslukemia, olen päättämätön, keskittymiskyvytön ja masentunut. Tuntuu välillä niin surulliselta, etten tiedä miten kestäisin. Välillä raivoan mielipuolisella tunteen voimalla. En ole helppo ihminen ja tunnen siitä syyllisyyttä.

Eilen Ukko vei minua konserttiin. Paluumatkalla autolle nyrjäytin lievästi nilkkani ja säikähdys ja kipu aiheuttivat hetkellisen hysterian ja ellotuksen. Siinä yrittäessäni pitää itseäni kasassa tajusin kirkkaasti, että elämä Ukon rinnalla tarkoittaa, ettei ole lohdutusta tiedossa. Hän ei ole pehmeä ja se pelottaa minua. En tiedä mitä tehdä. Tajuan etten ole psyykkisessä tilassa, jossa kykenen arvioida tilannetta kunnolla, mutta kaikki tämä välittämiseni alkaa tuntua turhalta. Välitän ihmisestä joka välittää minusta, muttei kykene antamaan minulle mitään mitä minä tarvitsen. Enkä minä kykene olla kunnolla minä...

Tuntuu, etten kunnolla kykene luottamaan.
En pysty kertomaan asioista eikä hän ole oikeastaan kiinnostunut, koska ei kyselekään.
Ajaudun nyt juuri paniikkiin. En halua menettää Ukkoa. En vain tiedä, mihin luottaa ja mitä tehdä. MIten paljon tästä johtuu nykyisestä tilastani? Miten paljon tässä on merkkejä asioista, jotka eivät ikinä tule parantumaan, vaikka minä kuntoutuisin?

Söin litran jäätelöä, pahoinvointi on henkistä ja fyysistä.

Liikaa analogioita

Uusi virtaviivainen blogikokemus, en jaksaisi tätä valkoisuutta nyt. Eikö jostain pääsisi siihen vanhaan taas? Saisiko jostan edes muutettua tämän vähemmän valkoiseksi?

Veressäni on edelleen eilinen opamox. En muistakaan koska edellisen kerran tunsin tarvetta ottaa yhden. Hajoamisen kokemuksia on ollut, mutta tablettien käyttäminen ei kuulu minulle. Nyt aggressiivisuus ja epätoivoinen surullisuus tuntuivat liialta.

Minulla on työn alla muistaakseni 50op. Olen siis tuskallisen työtaakan alla. Hermot tuntuvat hajoavan. Parisuhteeni tuntuu rakoilevan. Eilisessä hajoamisen hetkessä Ukon ajattelu ei helpottanut, päinvastoin. Ja tajuan, etten luota saavani sieltä ymmärrystä, lempeyttä ja rauhallisuutta, joka olisi niin tarvittu sellaisina hetkinä. Ukko ei helpota itseinhoani, ei lohduta. Merkityksettömyyden tunne varjostaa kaikkia tunteitani. Seksuaalisesti olen nujerrettu, haluni ovat kadonneet, ne ovat ruokkimattomana lakastuneet.

Sain eilen tietää opinnäytetyötäni ohjaavan opettajan nimen. Nimi olisi tuskin voinut ollut pahempi. Eilinen romahdukseni kulminoitui siihen. Seinä on osuva analogia, tuntui kuin juoksisi seinää. Pienemmistä ja isommista asioista muodostuu tiilten mosaiikki, joka on hellittämättömän läpipääsemätön.

Tuntuu että kirjoitan pelkkää ritirampsukuvausta taas. Se ahdistaa itseäkin. Lääkityksen, hoidonpuutteen, asunnon irtisanomisen, kyvyttömyyden lukea, parisuhteen, opintojen, huolen ystävästä, välirikon sisareen, kodin muuttumisen siivottomaksi kaatopaikaksi, taloudellisen ahdingon, äidin sairastamisen ja muiden pienten suurten huolien mosaiikki on nyt liian iso, että kykenisin eritellä niitä. Tunteet ovat hämmentyneet, enkä osaa eritellä niitä. Ne eivät muutu käsiteltävimmiksi. En saa niitä ulos, jotta kykenisin tarkastella niitä paremmin. Luimuilevat sisälläni suurena meluavana joukkona, enkä kuule omaa ääntäni pyytämään niitä rauhoittumaan.

Lisää turhaa kuvailua, analogioita, metaforia, turhaa, turhaa.

niskat poikki

olisi päästävä ulos taas. lenkille, houkuttelen, hivuttelen itseäni lähtemään. eilen pääkipua, tänään vatsa sekaisin. sormenpäät ovat kylmät ja mieli tuottaa kyyneliä. läppärini näppäimistö on edelleen rikki.

olen kutonut laukkua. siihen pitää löytää suuret puiset napit. en tiedä mistä alkaa etsimään. näen päässäni tietynlaiset, ehkä käy niin että löydän parempaa.

tuntuu että tarvitsisin aikaa erossa ukosta. tuntuu että tarvitsisin sen henkisesti lähemmäs. olen sitonut itseni alakuloon tällä hetkellä. olen sekaisin ja hämmentynyt tunteistani tässä ihmissuhteessa. olen valittanut, ruikuttanut, itkenyt, raivonnut ja sulkeutunut hiljaisuuteen yrittäessäni tulla toimeen omien tarpeideni ja sen välillä mitä suhde antaa. tunnen olevani seinää vasten. tunnen ettei ole mahdollista saada ymmärrystä. en tiedä miten tulisi olla, miten pitäisi käyttäytyä. tunnen että minut on osaksi rikottu.

ukko ei halua minua. ei tunne minua kohtaan intohimon hitustakaan. olen kai niin vastenmielinen ja ruma. se on liian surullista ajateltavaksi. se on torjuntaa, joka sattuu. se ettei ole halua pitää hyvänä tuntuu pahalta. en tiedä miten etenen eteenpäin. tunnen itseni keinottomaksi, ettei ole tapaa saada asiaa läpi. se törmää seinään ja valuu niskat katkenneena alas.

kehossa on hervottomuus, välillä raivoksi puhkeava aggressiivinen välinpitämättömyys.