Olen pohtinut defenssejä. Hidasta Elämää sivustolla on hyvä selkeä artikkeli aiheesta https://hidastaelamaa.fi/defenssit Äsken kävin läpi omaa sometiliäni poistaen sieltä taas kaiken, mikä tässä hetkessä tuntuu herättävän liikaa huomiota, kaiken mikä ei tunnu omalta. Olen ollut viikonlopun ylivireessä. Se näkyy jännityksenä ja levottomana mielenä. En pysty keskittyä. Viikko oli raskas, joten olen väsynyt. Sehän sitä lisää itsensä arvostelemista. Arvottomuuden tunnetta.
Ajatukset on varmasti nyt liian harvat osatakseni selittää tätä kaikkea. Mutta epävakaan kanssa sitä ajautuu pois itsestään. Se oma sisin ajautuu sivuun. Olen saanut itselleni mietittyä muodon ja polun ja välillä tulee hetkiä, jolloin ajautuu pois siltä. Välillä se on tervettä koettaa rikkoa rajojaan, mutta rangaistus on ankara, jos astuu liian kauas, eikä pidä siitä mihin päätyy.
Yritin vuorokauden hyväksyä puutteellisen version itsestäni, ja upottautua ajatukseen, että voin sietää virheellisyyttä ja suhtautua ilkikurisella huumorilla itseeni. En pysty.
Kyse on häpeästä. Siitä miten menneisyyden kokemus, jossa joutuu irrotetuksi yhteydestä toisiin ihmisiin häpäisee itsen niin täydellisesti, että jäljelle jää vain arvottomuuden kokemus.
Tiedän miten sitä vastaan taistellaan. Siihen on vain kaksi lääkettä, huumori ja myötätunto. Mulla on huumorintajua, ihan välillä paljonkin. Usein sarkastista ja vaihtelevasti itseironista.
Mussa häpeä näkyy armottomuutena. Se näkyy arvottomuuden kokemuksena. Se on kyvyttömyyttä nähdä huumoria itsessään ja toiminnassaan. Mun on pohdittava häpeää lisää. Kerättävä sen langanpäät järjestykseen, jotta voin sitoa ne ajatuksiini ja tunteisiini. Siten rakennan kudelman, jossa pystyn nähdä itseni ja joka rakentaa maailmankuvaa.
Viime viikot vointi on heitellyt. Käytän terapiassa oppimiani keinoja selvitä itseni kanssa. Suurin haaste on edelleen suhde itseeni. Se mitä työstän on itseni kokeminen niin merkityksellisenä ja arvokkaana, että alkaisin huolehtia itsestäni. Siinä sitä on työmaata.
Arvottomuuden tunne on saanut mut kohtelemaan kehoani huonosti. Erillisyyden kokemus on irrottanut mut fyysisestä puolestani. Armottomuus saa mut rankaisemaan itseäni erityisesti fyysisen olemukseni virheistä.
Myötätuntoa ja huumoria.
Entäs jos tekee vain mieli itkeä. Kun on väsynyt siihen, ettei pysty pitää lupauksiaan itselleen. Se kurittomuus mussa ei osaa pakottaa mua tekemään pieniäkään muutoksia. Esimerkiksi, päätin, että aloitan menemällä aikaisin nukkumaan. Aloitan siitä koko ongelmaryppään kanssa. Olenko tehnyt niin yhtenäkään päivänä? En tietenkään. Menen ehkä sänkyyn aiemmin, mutta pelirippuvuudet ja äänikirjat valvottavat yömyöhälle. Todistan itselleni omaa huonouttani. Olen sisäistänyt sen niin täydellisesti.
Miehen suosituksesta luen Voittamisen Anatomiaa. Se kirja herättää niin voimakkaan tunnereaktion, että ulkoistan itseni ja seuraan tunnetta sivusta. Mikä on tämä aggressio, joka liittyy ajatukseen, että tekisin itselleni hyvää. Viha sitä kohtaan, että oma hyvinvointi on kaikkein tärkeintä.
Alan olla kurkkuani myöden täynnä sitä, miten ajatus hyvinvoinnista on niin saatanan tärkeää. Että mikä on mulle tärkeää, ja mitä mä teen nyt juuri sen tärkeän eteen?
En mene kauppaan. Se on vastaus. En mene kauppaan ostamaan karkkia ja sipsiä. Mun ei tee mieli, mutta tiedän mitä kaupassa tapahtuu. Jos en saa itseäni nukkumaan ajoissa, miten helvetissä mä voin kieltää itseltäni kaupassa karkit ja sipsit?
Looginen minä puskee läpi, sitten se ajoissa nukkumaan päätös ei ole oikea tapa aloittaa?
Onneksi tämä raivo alkaa naurattaa. Miten jumalattoman vaikeaksi pitää liikaa ajattelevan ihmisen elämänsä tehdä?
Otan nyt melatoniinin. Sen avulla pitäisi tulla uni. Otan sen ajoissa.
"Rakkaani, tämä blogikin on hyvä esimerkki siitä, miten tappelet vastaan sitä kaikkea hyvää, mitä elämällä on sulle annettavaa. Nyt ota ruisleipää, klementiiniä ja jugurttia. Laita jokin video, äänikirja. Mieti jos kävisit ulkona. Tee sulle hyvää."
