Siilinainen

Mä olen kilpikonna. Tai siili.
Vetäydyn kuoreeni, työnnän piikkini esiin kun ahdistaa. Nyt on yö taas, enkä tahdo nukkumaan.

Introvertti. Se on pakko käpertyä kuoreensa, kun alkaa tapahtua liikaa, ihan pakko. Multa loppuu sanat. Se on puhumattomuutta, ja tarkoitan todella täydellistä vaikenemista, mutismia, mutta minä en ole enää lapsi. Onneksi tämä on iso talo, pääsen huoneeseeni pakoon. Pidän oven silti auki, mutta en ole läsnä. Koko viikon olen vaiennut ja nyt vasta alkaa helpottaa.

Pahimmilta ahmimisilta on välttynyt. Eilen ja tänään on mässytetty, koska hormonikierto vaatii tankkaamaan rasvaa ja sokeria tulevia kuukautisia varten. Mielikuvat itsensä valelemisella suklaata on hyvä merkki siitä, että missä mennään.

Mä en jaksa olla kovin syvällinen nyt. Jotenkin pysähtyminen kuitenkin alkaa helpottaa. Tänään oli valtavan kaunis päivä ja minä vietin sen sisällä. Ei ole ulos minusta nyt. Räppään virtuaalitilojani, luen lempikirjojani, olen poissa. Huomasin miten ärsytyskynnys laski, kunnes en ollut kyetä pitämään enää hermojani. Olen teroittanut taas piikkini.

Jossain netissä teurastin keskustelupalstalla jonkun miehen. Tein sen vailla syyllisyyttä. Jälkeen päin mietin tuhovoimaa, jonka päästin valloilleni. Ärsyynnyin kaikesta mitä siskoni teki ja sanoi, onneksi se on helpottanut. Olin kiukkua ja tulta, vihaa ja lieskoja. Nainen vailla huumorintajua.

Ystävä sanoi taas viisaita. Se totesi, että pirut ovat pääsemässä voitolle. Itsetuhoisia ajatuksia pitkästä aikaa, mitättömyyttä, toivottomuutta, valtava tuskainen arvottomuuden tunne.

Eroja, yritän hahmottaa huomaanko missään eroja. Löydänkö mitään toivoa, että olisin oppinut jotain. Tällä viikolla olen yrittänyt vetää viivoja asioiden välillä. Toisaalta katkomaan yhteyksiä, toisaalta yhdistämään.

Ystävä kirjoitti kaksi sanaa, joiden ajatteleminen avasi mun päässä reittejä: Elämänväsymys ja viivanveto.

Jännityksen pitäisi laueta jotenkin. Kehossa on ollut tunne kuin olisi jatkuvasti esiripun takana odottamassa vuoroa esiintymislavalle. Se on väsyttänyt valtavasti. Sen aikaa, kun ei ole ollut jännitystä on ollut päätä huimaava uupumustila. Mistä saada energiaa nyt? Mä olen pelannut, paennut yksinäisyyteen, lukenut ja kirjoittanut. Ne ovat kaikki auttaneet.

Tajuan, että tein viivanvetoa pohtimalla jo pelkästään miten sen teen. Tästä pitäisi päästä jonnekin nyt. Vaihtaa suuntaa, ettei päädy pahoihin paikkoihin. Mun on kaiketi uskottava, että kykenen siihen. Että se voi olla tietoinen valinta. Että on olemassa vaihtoehto. Mä voin valita, on olemassa vaihtoehtoja.

Tämä kirjoittaminen ja ajattelu on vaihtoehdon tekemistä. En ole ulkoistanut ja tiedostanut ikinä ennen näin. Luulen että tässä on kyse oppimisesta. Mä olen ehkä oppinut jotain. Nyt on hetki kokeilla uusia toimintatapoja. Miten purkaa vanha toimintamalli? Miten mä toimin yleensä?
- väsymys, torjunta, aggressiivisuus -

Täytyy syödä, nukkua ja liikkua.
Täytyy tehdä miellyttäviä asioita ja olla vaatimatta liikaa.
Täytyy ilmaista itseään paremmin. Uusia lauseita sanavarastoon.

"- En ole kuin sinä.
- Käsittelen asioita eri tavalla.
- Tuntuu etten saa oikeutusta itselleni ja olemiselleni. Tavalleni käsitellä asioita ja elää.
- Minulla on paha olla.
- En pysty vastaanottaa sinun ahdistustasi nyt.
- Tarvitsen aikaa olla rauhassa, yksin ja vailla vaatimuksia."

Mun on pyrittävä avaamaan tunnelukkoni, muuten peli on pelattu. Pirut voittavat lopullisesti, jos en tee jotain. Elämänväsymys voittaa, jos en tee jotain.

Varovaisesti

Mies soitti. En kyennyt vastata. Tarvitsin puoli tuntisen itseni kokoamiseen ja soitin sitten takaisin. Kuulumispuhelu vain, sellaista höpöttelyä. Etenen varovasti silti, en tahdo herättää toiveita.

Jotenkin ahdistaa hiukan taas. Ostin punaviinipullon. Viimeksi juonut helmikuussa. Tulen varmasti humalaan lasillisesta. Saa nähdä tuleeko hyvä vai huono humala. Yleensä punkku saa mut kikattamaan. Täytyy juoda hitaasti ja tarkkaillen, etenkin kun tuntuu tuo epämääräinen paino jossain rintakehän päällä.

Palstalla olen alkanut kerätä huomiota. Vastaan niihin, jotka koen vastaamisen arvoisiksi, loput ilkeydet jätän oman onnensa nojaan. Eilinen herkuttelu ajatuksesta, että se palstalainen olisi vuokseni kirpsahtanut, on muuttunut epäilykseksi. Epäilen että kaikki toiveet kannattaisi heittää mitä pikimmiten. Tämä on tätä vaihetta taas. Olen miltei varma, että se on löytänyt tämän blogin. Jotenkin tuntuu siltä. Paranoiaa siis. Tuskin se edes etsii, koska kirjoittamistiheydestä päätellen kiinnostus ei ole korkeaa luokkaa. Hieman mietiskelen sen tuoreimpia kirjoituksia. Niissä on sellaista toisenlaista terävyyttä kuin aiemmin. Katselen nyt sivusta hiukan tilannetta. Vetäydyn hieman.

Ensimmäinen siemaus viiniä, kunpa olisin ystävän seurassa, nenän alla juustot ja muut herkut, netin ihmeellinen maailma. Me nauramassa ja itkemässä. Ikävä. Ikävä hyviä hetkiä.

Sanomisia

Raskas päivä takana.
Aamumigreeni, joka onneksi talttui lääkkeillä. Sen päälle vähän siivoilua, joka keskeytyi äidin hysteeriseen itkukohtaukseen. Mä keskeytin siivoamisen ja istuin sohvalle, kuuntelin ja puhuin sitten. En oikein enää edes muista mitä sanoin.
Psykosomaattisista kivuista, ahdistuksen fyysisistä oireista, äidin lievästä masennuksesta ennen syöpäruljanssin alkua, traumareagoinnista ja psykiatriselta poliklinikalta avun hakemisesta ainakin.

Se itki itkunsa ja sai tunteitaan purettua. Mä istuin siinä ja mietin miten hyvä olen sellaisissa tilanteissa. Rauhallinen, hillitty ja koottu. Järkevä, empaattinen ja kohtuullinen. Vaistoan toisen pelot ja ahdistukset, osaan valita sanani. Miksi en itselleni osaa luoda samaa toivoa kuin toiselle.

Paino jojoilee. 5 kiloa ylös-alas, nestettä ehdotti ystävä. Paljon mahdollista. Mä haluan laihtua 10 kiloa. Se ei ole valtavasti. Mä en tahdo välttämättä tai välitä olla normaalipainoinen, mutta 10kiloa veisi mut sellaisiin vaatekokoihin ja terveydentilaan, että saisin varmasti vähentää diforminia ja voisin paremmin.

Puhuttiin tosiaan ystävän kanssa. Olen niin iloinen sen soitosta. Oli jännä huomata miten ensi alkuun puhelu tökki, mutta sitten löytyi vaihde, se meidän taajuus, jolla on hyvä olla.

Kuuden tunnin kuluttua pitäisi jo olla hereillä taas. Olen ylivirkeässä tilassa. Haaveilin kävelylenkkiä, jolla purkaa energiaa, mutta uppouduin kirjaani koko illaksi. Huomenna sitten väsyttää ja on takkuinen.

Mä puhuin äidin kanssa siitä miten se ja sisko on sellaisia eteenpäin ajattelevia, me selviää tästä hetkestä, siksi koska elävät aina osin tulevaisuudessa. Mä olen kuin isä siinä, että olen tässä hetkessä. Sellainen ihminen on paljon haavoittuvampi kuin se jonka katse on tulevassa. Ystävän kanssa heitettiin vitsiä siitä miten kaikki asiat, jotka ahdistavat hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Se on sitten sen ajan murhe. Se on ehkä ainut tapa jolla elän tulevassa, murehdin huomisen ahdistusta niin paljon, että ahdistun jo tänään. Isän selkäranka katkesi aikoinaan siihen, kun siltä vietii sairauden kautta tulevaisuus. Se lopetti elämisen kauan ennen kuolemaansa. Mä taidan tehdä samaa. Lopetan tähän hetkeen asiat, joille en näe tulevaisuutta.

Miesrintamalla on hiljaista. Tavallaan kaksi miestä kirjoittelee, kummankin motiivit ovat epäselvät. Niistä vain toiselle olen itse kirjoittanut aktiivisesti. Se sanoo kiinnostuksensa pysyneen tasaisena, mitä se mahtaakaan tarkoittaa, sitä en tiedä, koska kiinnostuksen määrästä mulla ei ole tietoa. Oletan sen olevan melko vähäistä. Tänään se saattoi kuitenkin kirpsahtaa, jopa mun vuokseni, en ole varma. Ainakin se heitti palstalla terävää kommentointia kun mua vastaan hyökättiin. Kaivoin siinä kyllä omaa vertakin nenästä sanomisillani, pakko myöntää. Mutta se tuntui kivalta ajatella, että se saattoi tehdä sen puollustaakseen mua, vetääkseen huomiota puoleensa, kukaan ei koskaan sellaista mun puolestani ole tehnyt. Samassa yhteydessä se piilotti sen, että pidämme yhteyttä. Se tietää, että saisin siitä paskaa niskaani. Saisin sitä niskaani ihan helvetisti. Se on ainakin sillä tavoin siis hyvä mies. Njooh. En ala sanomaan nyt mitään. Koen että se on mun tasoni yläpuolella. Olen sille liian pulska ja ruma.

Keskittymättömyys

En oikein kykene keskittyä mihinkään. En tiedä onko se tilanteen pakoilua vai masentuneisuutta vai se pahin mahdollinen eli minuutta. Kaupassa käydessä harhailin kauppaa edes takaisin. Listalla luki tavaroita, joita noukin yhtä kerralla. En pystynyt millään muistamaan tai ajattelemaan ostoksia eteenpäin. Lupasin tehdä pitsaa ja aineiden kerääminen tuntui äärimmäisen vaikealta. Kaupan hyllyjen logiikka petti.

Siskontytöt hoidossa. Luettiin, väritettiin, leikittiin,... Tytöt antavat energiaa valtavasti, toisaalta ottavat myös.

Huomenna äiti kuvataan. Se laitetaan pömpeliin, jossa sen keho käydään läpi joka kohdasta, jotta nähdään minne kaikkialle pöpö on itsensä jo levittänyt. Toivotaan tietenkin, ettei minnekään. Toivotaan, että kehkoissa vain olisi pieni helposti hoidettava kasvain. Sellainen joka häipyy sytostaateilla ja säteillä.

Mulla on ystävän ja rakkaan kaipuu. Tunnen itseni yksinäiseksi. Olisi ihanaa jos voisi käpertyä jonkun kainaloon, saada silitystä ja hellyyttä. Osaisinpa ottaa sellaista vastaan. Olen huomannut sen välillä haastavaksi. Oma arvottomuus saa haluamaan itse olla se joka antaa hellyyttä, eikä milloinkaan ikinä vaadi takaisin. Tahdon löytää jonkun joka tahtoo miltei väkisin opettaa minut vastaanottamaan.

Kaksi miestä kirjoittelee. Tai kirjoitteli. En tiedä kirjoittavatko enää. Pessimisti minussa odottaa ilmiselvää karkaaamista koko ajan. Odotan pakoa. Minä juuri jätin hyvän miehen, koska hän ei riittänyt. En minäkään riitä, on valtavasti miehiä, joille minä en riitä.

Ensimmäinen mies on mielenkiintoinen. Liian komea, jos sen ajatusmaailmassa ei olisi sitä jotain mielenkiintoista, en kirjoittelisi. Hän on minulle liian komea. Hänen vastauksensa kestävät pitkään, eikä sillä muutoin väliä. Mä vain ehdin aina luovuttaa välillä. Kuten nyt. Omassa läheisyyden kaipuussani olen varma ettei se kirjoita enää.

Toinen mies ilmeistyi tyhjästä. En tiedä siitä mitään. Se kirjoittaa varovaisia pieniä viestejä ja minä vastaan kepeitä ympäripyöreyksiä. En tunne, en tiedä, hän voi olla vaikka mitä, mutten tiedä. Olen hyvin varovainen nyt. Epäilyttää kaikki. Karvat pystyssä.

Pessimisti ei usko. En ota paniikkia nyt miehistä. Äitin syöpäasia tuntuu raskaammalta ja raskaammalta. Se on kai selvitettävä nyt ensin. Murehdittava se.

Olen lähes purkanut ahdistuksen tunteeni. Se tuntui jo kohtuullisen isolta aloittaessani kirjoittamaan. Huomenna kävelen itseni väsyneeksi. Täytyy päästä liikkeelle, liian pitkään liikkumatta. Huomisesta on selvittävä.

Erityinen

Mä en ole erityinen nainen. En sillä tavoin, että mussa olisi persoonallista kauneutta. Nätin musta saa oikein laitettuna, mutta valitettavasti en osaa itseäni laittaa oikein. Mussa on kohtuullisesti huumorintajua, joka on tällä hetkellä piilossa väsymyksen ja kaiken paskan alla. Siellä se on, mutta se keskittyy nyt muuhun. Mä olen rajallisilla elämän alueilla kohtuullisen fiksu ja yleissivistys on ehkä keskimääräistä korkeampi. Itseäni ilmaisen parhaiten kahdenkeskisissä luottamuksellisissa keskusteluissa tai tällaisissä blogityyppisissä pitkissä pohdinnoissa. Musta ei ole väittelemään, eikä tekemään nopeita oivaltavia kommentteja. Masennus ja sen sivuoireet vaikuttavat muistiin ja keskittymiskykyyn alentavasti. En ole myöskään kiinnostunut asioista ollenkaan samoin tavoin kuin paremmassa kunnossa ollessani. Mä teen kohtuullisen hyvää ruokaa, olen rakastajana kokematon, mutta intohimoinen. Olen miellyttämisen haluinen, mutta en avaudu helposti.

Mä särjin miehen sydämen taas. Enkä osaa päästää syyllisyydestä irti. En, vaikka se oli parempi näin. Palautin vihdoin kirjoitukset. En muuttanut paljonkaan. Yhdestä poistin kappaleen, se oli suurin muutos. En kyennyt laittaa sitä takaisin, kadotkoon siis.

Tänään on ahdistanut. Pakkoliikkeitä, selkärankaa kylmännyt. Väsyttää.
Yritin kommentoida jotain keskustelupalstalla, sain vain nenilleni, koska joku tahtoi antaa minulle opetuksen. En jaksa ajatella miten kommentoida sitä. Olihan se oikeassa. En taida jaksaa tänäänkään kommentoida mitään koko palstalle.

Olen saanut olla tyttöjen kanssa. Se on parasta lääkettä kaikkeen, ihan kaikkeen. Onhan se raskasta, mutta ei se haittaa. Mukavaa silti. Huomenna tytöt tulee taas.

Tiistaina äitillä on se kuvaus. Koko keho kuvataan ja yritetään etsiä, onko se pirulanen levinnyt. Ei puhuta, ei ajatella sitä asiaa nyt sen kummemmin. Sieltä tulee mitä tulee. Keskitytään kestämiseen.