Taas unia Jon Stewartista. Noh, en valita, huonompiakin uneksimisen kohteita on. Ristiselkään ja kylkilihaksiin sattuu, yöllä kipu hiipi jalkoihin. Mä olen tottunut jo levottomiin jalkoihini, niiden nytkyntä ei ole pahinta mitä elämässä voi olla, mutta Jimmy legsit ja kipu on yhdistelmänä vähän liikaa. Onneksi sentään sanoisin että tämä on vain lihaskipua. Uutta välilevytyrää en tahdo.
Jotain tarttis tänään tehdä. Sitä on jotenkin energisempi kuin aikoihin. Tuntuu, että se kesän raha-asioiden selkiytyminen antoi puhtia. Torstaina kun pääsin kotiin, menin heti sänkyyn ja nukuin lähes kolme tuntia. Ja eilen oli virtaa ihan eri tavalla. Raha-asiat on sellaisia huomaamattomia taakkoja, joita sitä kantaa. On jo tottunut niiden olevan elämässä koko ajan, ettei osaa eritellä sitä enää stressiksi.
Mä luulen lähteväni nyt ulos. Kasaan säästölampaasta kymmen- ja viisisenttisistä sen kaksi euroa suklaalevyyn. Siis sikäli että kauppa on vielä auki. Mä yritän mennä ulos ja nauttia elämästä. Eilen illalla aloin suunnitella kummitytön vierailua, että mihin kaikkialle sitä vien. Täytyy kysyä montako päivää se tahtoo olla ja mitä kaikkea neiti 8-v tahtoo nähdä. Täytyy suunnitella nuoremmalle kesän ajaksi oma touhupäivä sitten. Neiti 4-v:n kanssa saa viettää sitten jonkin ihan ikioman päivänsä. Muutenkin nyt on mukavampi jotenkin suunnitella kesää.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Perjantaina ei aina jaksa keksiä otsikkoa
Hartiat edelleen jumissa, mutta mieli on ok. Väsynyt vain, ei siis mitään uutta. Viime yönä näin seksiunen Jon Stewartista. Huoh, unessa se hoki olevansa naimisissa. Nyt jotenkin naurattaa se, että vaikka se mies on mulle idoli, sen puolison pettäminen olisi mulle kova pala purtavaksi. Mä en ehkä kykenisi antamaan sitä sille anteeksi. Ihana mies. Ihan unelma.
Tänään olen päättänyt siivota. Olen ajatellut käyttää siihen koko päivän. Ajattelin, että jos en saa tänään kaikkea, jatkan huomenna. Isosti suunnitelmia siis. Pitäisi siis lakata jahkailemasta ja ryhtyä touhuamaan. Touhua riittäisikin. Taidanpa aloitella, ja päivitellä tätä tekstiä siivoamisen lomassa.
Siivousprosessi aloitettu. Prosessi, tämä on prosessi. Tarkoitus ei olekaan huhkia itseään aivan uuvuksiin, mutta teen sen silti. Jääkaappini sisältö on muuten melko säälittävä, kananmunia ja maitoa. Kolme pientä porkkanaa ja kurkkusalaattia. Hähäh... Pakastin sisältää kuitenkin muunmuassa jauhelihaa ja kinkkusuikaleita, sikä erilaisia pakastevihanneksia, joten hätä ei ole tämän tai oikeastaan minkään näköinen. Lisäksi mulla on ananas. Upea hieno ananas. Ajattelin syödä sen tänään. Se seisoo ylväänä tuossa pöydällä ja odottaa syöjäänsä.
Siivousmusiikki:
Noin. Imuroitu, pesty lattia, pyyhitty pöydät (ei puhuta tuosta kirjoituspöydän tilanteesta, hys), vielä tiskaamista vailla. Mulla on äkillinen himo juustoon. Olisi herkullista nyt, sulanutta edamia hapankorpun päällä ja kaakaota sen kanssa. Yksinkertainen on parasta.
Englannissa juhlitaan häitä. Pakko sanoa, mä rakastan sitä Katen pukua. Aivan ihana. Se kangas, pitsi, malli, kaikki. Upea. Onhan tuollaisen kaunottaren päällä tietenkin kaikki kaunista, mutta oli hieno. Mä pidin kyllä taannoisesta Victorian puvusta myös. Onhan niillä kaikki neuvonantajat käytettävissä tietenkin, mutta sanoisin, että vaikuttavat sen verran voimakkailta naisilta, että ovat varmasti tehneet valinnan itse. Ihanaa hömppää! Kallista hömppää, jumalattoman kallista, mitä se oli ??? 20 miljoonaako britit joutuivat maksamaan noista häistä. Ne kutsui Afganistanista sotilaita, jotta sai tarpeeksi niitä solttuja seisomaan tienvierille. Puhumattakaan siitä ristiriidasta että julkishallinto on juuri potkimassa joka viidennen työntekijänsä ulos. Huh hah hei, ihana hömppä näyttää vähemmän ihanalta ja huomattavan vähemmän hömpältä. Voishan sitä Suomenkin oloissa jokin vastaava hiukan kirpaista. Vaikka Guggenheim-museoprojekti suhteutettuna kirjastojen lakkautukseen ja asunnottomien tilanteeseen. Mutta nätti oli puku...
No, rutisemisen aiheet ei maailmasta ihan heti lopu.
Vitsit, nyt on päivän suklaahimotushetki. Muuten, ananas petti, se oli alkanut kasvattaa pinnalleen jotain valkoista a.k.a. hometta. Perse. Vähänkö ottaa päähän, se siitä ananaksesta. Kirottua! Syytän tätä ruokahaluttomuutta taas ja ajantajun menetystä. Aloin miettiä koska mä sen ostin ja totesin, että noh onhan siitä jo aikaa. Hemmetti. Muuten Foo Fightersin biisissä Come back on loistava, mutta siinä 3:35 jälkeen se muuttuu ihan huikeaksi.
Pakko kai sekin on linkata:
Kyllähän sitä tietenkin saa tälläkin tavalla sisältöä blogiin, linkkailee vaan kaikkee kivaa.
Projekti tyssäsi. Heitin matot sisään tullessani äsken lenkiltä kotiin, en jaksa levitellä niitä. Äitin kanssa juteltiin. Saatiin asiat selviksi taas monilta osin. Sairasloman pituuden kuultuaan se totesi, että sun diagnoosi taitaa nyt olla vakava masennus. Sitten se kävi pitkällisen monologin siitä miten kova paikka mun masennustaipumukseni sille on. Tahtoisi että lapsensa olisi terve, mutta että mulla nyt on noita ...mielenterveysongelmia, mä jatkoin. Paljastin miten vaikea kevät ja talvi on takana, se oli kuolemanhiljainen, mä tiedän siihen sattuneen hyvin paljon. Selitin sitten sekavasti ja takellellen, ettei mun sairaus ole kenenkään vika, ei edes mun omani ja että ratkaisu ongelmiin on mulla. Selitin pitkään epävakauden ja masennuksen mussa aiheuttamaa problematiikkaa ja muistutin sitä ja samalla itseänikin, että mulla on hyvin pullat uunissa. Mun epävakaus on lievää ja mikä tärkeintä, mulla on sairaudentunto.
Sairaudentunto oli esillä muuten eilen myös Lässyttäjä-Tädin luona. Mä olen hyvin toiveikas sen suhteen, että kykenen kuntoutua, koska mulla on sairaudentunto ja sitä kautta mahdollisuus puuttua ongelmiin. Tämä blogi on yksi niitä keinoja, joita käytän. Mä tiedostan kun kuppi menee nurin, ainakin jälkikäteen. Mä en tahdo kaikkea kiihkeyttä, tunteikkuutta ja syvyyttä itsestäni pois, en todellakaan. Tahdon saada ne hallintaan niin ettei ne kuluta mua liikaa. No joo, mä tarvitsisin psykoterapiaa. Piste. Mä sanon nyt jotain, mitä en tarkoita itserakkaudeksi, mutta mä tarvitsen jonkun terapeutin, joka on älykkäämpi kuin minä ja sellaisen löytäminen, ei ole ihan helppoa. Äh, siinä se nyt on ja heti sen tahdon pyyhkiä tai vesittää jotenkin. Mä en ole kaikin tavoin älykäs, mutta joissain määrin, joissain asioissa kyllä, sovitaan näin niin en tunne itseäni ihan idiootiksi.
Nyt teen jauhelihakastikkeen ja katson rakasta Daily Showta. Jon Stewart, nam.
 |
| Jon Stewart |
Tänään olen päättänyt siivota. Olen ajatellut käyttää siihen koko päivän. Ajattelin, että jos en saa tänään kaikkea, jatkan huomenna. Isosti suunnitelmia siis. Pitäisi siis lakata jahkailemasta ja ryhtyä touhuamaan. Touhua riittäisikin. Taidanpa aloitella, ja päivitellä tätä tekstiä siivoamisen lomassa.
Siivousprosessi aloitettu. Prosessi, tämä on prosessi. Tarkoitus ei olekaan huhkia itseään aivan uuvuksiin, mutta teen sen silti. Jääkaappini sisältö on muuten melko säälittävä, kananmunia ja maitoa. Kolme pientä porkkanaa ja kurkkusalaattia. Hähäh... Pakastin sisältää kuitenkin muunmuassa jauhelihaa ja kinkkusuikaleita, sikä erilaisia pakastevihanneksia, joten hätä ei ole tämän tai oikeastaan minkään näköinen. Lisäksi mulla on ananas. Upea hieno ananas. Ajattelin syödä sen tänään. Se seisoo ylväänä tuossa pöydällä ja odottaa syöjäänsä.
Siivousmusiikki:
Noin. Imuroitu, pesty lattia, pyyhitty pöydät (ei puhuta tuosta kirjoituspöydän tilanteesta, hys), vielä tiskaamista vailla. Mulla on äkillinen himo juustoon. Olisi herkullista nyt, sulanutta edamia hapankorpun päällä ja kaakaota sen kanssa. Yksinkertainen on parasta.
Englannissa juhlitaan häitä. Pakko sanoa, mä rakastan sitä Katen pukua. Aivan ihana. Se kangas, pitsi, malli, kaikki. Upea. Onhan tuollaisen kaunottaren päällä tietenkin kaikki kaunista, mutta oli hieno. Mä pidin kyllä taannoisesta Victorian puvusta myös. Onhan niillä kaikki neuvonantajat käytettävissä tietenkin, mutta sanoisin, että vaikuttavat sen verran voimakkailta naisilta, että ovat varmasti tehneet valinnan itse. Ihanaa hömppää! Kallista hömppää, jumalattoman kallista, mitä se oli ??? 20 miljoonaako britit joutuivat maksamaan noista häistä. Ne kutsui Afganistanista sotilaita, jotta sai tarpeeksi niitä solttuja seisomaan tienvierille. Puhumattakaan siitä ristiriidasta että julkishallinto on juuri potkimassa joka viidennen työntekijänsä ulos. Huh hah hei, ihana hömppä näyttää vähemmän ihanalta ja huomattavan vähemmän hömpältä. Voishan sitä Suomenkin oloissa jokin vastaava hiukan kirpaista. Vaikka Guggenheim-museoprojekti suhteutettuna kirjastojen lakkautukseen ja asunnottomien tilanteeseen. Mutta nätti oli puku...
No, rutisemisen aiheet ei maailmasta ihan heti lopu.
Vitsit, nyt on päivän suklaahimotushetki. Muuten, ananas petti, se oli alkanut kasvattaa pinnalleen jotain valkoista a.k.a. hometta. Perse. Vähänkö ottaa päähän, se siitä ananaksesta. Kirottua! Syytän tätä ruokahaluttomuutta taas ja ajantajun menetystä. Aloin miettiä koska mä sen ostin ja totesin, että noh onhan siitä jo aikaa. Hemmetti. Muuten Foo Fightersin biisissä Come back on loistava, mutta siinä 3:35 jälkeen se muuttuu ihan huikeaksi.
Pakko kai sekin on linkata:
Kyllähän sitä tietenkin saa tälläkin tavalla sisältöä blogiin, linkkailee vaan kaikkee kivaa.
Projekti tyssäsi. Heitin matot sisään tullessani äsken lenkiltä kotiin, en jaksa levitellä niitä. Äitin kanssa juteltiin. Saatiin asiat selviksi taas monilta osin. Sairasloman pituuden kuultuaan se totesi, että sun diagnoosi taitaa nyt olla vakava masennus. Sitten se kävi pitkällisen monologin siitä miten kova paikka mun masennustaipumukseni sille on. Tahtoisi että lapsensa olisi terve, mutta että mulla nyt on noita ...mielenterveysongelmia, mä jatkoin. Paljastin miten vaikea kevät ja talvi on takana, se oli kuolemanhiljainen, mä tiedän siihen sattuneen hyvin paljon. Selitin sitten sekavasti ja takellellen, ettei mun sairaus ole kenenkään vika, ei edes mun omani ja että ratkaisu ongelmiin on mulla. Selitin pitkään epävakauden ja masennuksen mussa aiheuttamaa problematiikkaa ja muistutin sitä ja samalla itseänikin, että mulla on hyvin pullat uunissa. Mun epävakaus on lievää ja mikä tärkeintä, mulla on sairaudentunto.
Sairaudentunto oli esillä muuten eilen myös Lässyttäjä-Tädin luona. Mä olen hyvin toiveikas sen suhteen, että kykenen kuntoutua, koska mulla on sairaudentunto ja sitä kautta mahdollisuus puuttua ongelmiin. Tämä blogi on yksi niitä keinoja, joita käytän. Mä tiedostan kun kuppi menee nurin, ainakin jälkikäteen. Mä en tahdo kaikkea kiihkeyttä, tunteikkuutta ja syvyyttä itsestäni pois, en todellakaan. Tahdon saada ne hallintaan niin ettei ne kuluta mua liikaa. No joo, mä tarvitsisin psykoterapiaa. Piste. Mä sanon nyt jotain, mitä en tarkoita itserakkaudeksi, mutta mä tarvitsen jonkun terapeutin, joka on älykkäämpi kuin minä ja sellaisen löytäminen, ei ole ihan helppoa. Äh, siinä se nyt on ja heti sen tahdon pyyhkiä tai vesittää jotenkin. Mä en ole kaikin tavoin älykäs, mutta joissain määrin, joissain asioissa kyllä, sovitaan näin niin en tunne itseäni ihan idiootiksi.
Nyt teen jauhelihakastikkeen ja katson rakasta Daily Showta. Jon Stewart, nam.
torstai 28. huhtikuuta 2011
29 pisteen nainen
Hartiat jumissa eilisestä pullonpalautusoperaatiosta. Kolme kilmetriä kantaa kolmea pussia lasipulloja näemmä tuntuu jossain. Eilen myöhään havaitsin itseäni näkertävän ajatuksen, pääsiäisen jälkeisen viikon torstaina oli ohjelmistoa, Lässyttäjä-Täti. Joten, tänään kipitettiin aavistus myöhästyneenä polille ja mentiin Lässyttäjä-Tädin vastaanotolle. Mä olen mennyt eteenpäin, BDI näytti pisteitä 29, alhaisemmat kuin aika päiviin, oltiin alle kolmenkympin jopa. Enpäs muistakkaan koska olen alle kolmeenkymmeneen vetänyt BDIn.
www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html
Siinä muun muassa yksi sivusto, jossa kyseinen testi, jos tahtoo sen tehdä.
BDI on aika karu tapa määritellä masennuksen aste. Myös siksi, koska siinä olevat vaihtoehdot eivät välttämättä ole toistensa vaihtoehtoja, eikä testi huomioi epätyypillistä oireilua, kuten painonnousua tai nukahtamisenvaikeuksia. Noh, tästä on purnattu aiemminkin. Jätän tällä kertaa aiheen käsittelyn.
Lässyttäjä-Täti oli tänään vähemmän lässyttävä kuin aikaisemmin. Eihän se siitä puhetavastaan mihinkään pääse, mutta jostain lauseista saattoi kuulla häivähdyksen siitä, että sillä on olemassa ihan asiallinenkin puhetapa. Sellainen, jossa se ei suhtaudu potilaaseen kuin vajaamieliseen (jota sitä tietenkin siinä tilanteessa, jokseenkin on, vailla mieltä). Se lässyttäminen vaan on sen ammatilliseen rooliin kuuluva tapa puhua. Noh, asiallisin käynti tähän astisista. Täti laittoi saikut elokuun loppuun, mikä on helpotus, mun kesän rahatilanne on siis nyt selvä, eikä tarvitse murehtia siitä. Se uusi reseptit ja nyt on homma lääkärin kanssa toistaiseksi kunnossa.
Maanantaina Juttutädin luona on sitten uudet kujeet, kun potilaan täytyy saada suu taas auki. Nyt mulla on tunne, että ei ole hänelle puhuttavaa, sellaista jutustelutarvetta ei ole, enemmän olisi tarve ihan hardcore terapioinnille. Sitä kun on tänä keväänä saanut avattua itselleen esimerkiksi tuota raiskaushommaa ihan uusilla tavoilla, olisi tarve ihan oikeasti puhua niistä isoista jutuista.
Lässyttäjältä lähtiessä mietin mitä teen ja löysin itseni seisomasta bussiasemalta tuijottamasta tyhjyyteen. Ajatukset kierteli sen ympärillä, että mitäs jos laittaisi monon toisen eteen ja kävisi Kelassa jätttämässä hakemukset kesäksi, olisi senkin asian sitten hoitanut. Mä huojuin, en mene, menen, en mene ja lopulta kiskaisin itseni liikkeelle. Kelassa kirottua läpyskän täyttöä, kunnes tajusin, että jestas, täällä ei ole ketään, mähän voisin mennä ihan tuohon luukulle ja kysyä mitä mun kaikille asioille ihan oikeasti kuuluu.
Kelassa oli ystävällinen setä. Setä oli asiallinen ja kertoi tietoni saatuaan että eilen oli tehty mulle päätös. Eli päätös oli kielteinen, toisin sanoen kun Lässyttäjä-täti laittoi mun B-lausunnon Kelaan sanottuaan mulle ettei laita sitä, kuulin siitä vasta jälkikäteen. Mulle tuli sitten pyyntä jättää hakemus, joka aiheutti karmeaa vastustusta mussa. En tahtonut. Viime viikolla sain hakemuksen tehtyä ja vietyä luukkuun, se ei ollut kuitenkaan nyt sitten ehtinyt siihen käsittelyyn, joten siitä tuli se hylätty. Noh, nythän se setä teki tämän päiväisen hakemukseni perusteella oikaisun ja asia menee uuteen käsittelyyn. Viime viikolla tuskassa vääntämäni hakemus on siis turha. Mutta eipä tuo haittaa, tätä on byrokratia. Mä kyselin sedältä kaikki mieleenjuolahtavat kysymykset ja totesin vihdoin toistaiseksi voivani luottaa että olen Kelan kanssa tällä hetkellä sujut. Kelaan en luota koskaan sataprosenttisesti, mutta mulla pitäisi olla nyt kaikki syyt uskoa, että olen tehnyt kaiken tarvittavan ja saan sitä myötä positiivisen päätöksen ja rahaakin jossain vaiheessa. Seuraavan asian pitäisi siis olla asumistuen tarkistamisen hakeminen, jonka teen todennäköisesti siitäkin huolimatta, että tulot eivät muuttuisi olennaisesti. Tämä olennaisesti oli siis joko 300 euron kasvu tai 150 euron lasku tuloissa. Minimitoimeentulotuella eläneenä kumpikaan ei todennäköisesti tapahdu.
Mutta näin. Mun pitäisi olla huiman tyytyväinen tähän päivään. Mä vaelsin taas kaupungilla ja löysin itseäni seisoskelemasta sieltä täältä. Naurettavaa. Mä en näytä mielenterveysongelmaiselta, mutta miettiihän sitä jos joku sattumalta huomaisi mut. Eihän sillä tietenkään väliä ole. Mä vaan huomaan, etten tahdo tyhjään kotiini. Kaikkein mieluiten istuisin bussi- tai juna-asemalla, mutta en vielä ole päässyt siihen pisteeseen, että uskaltaisin. Mä nautin siitä jotenkin. Ihmiset tulee ja menee, ne odottaa, niillä on kiire, mä tahtoisin istua ja piirtää tai lukea kirjaa, mutta nolottaa, mitä ne bussikuskit ja konduktöörit siitä tuumisi. Samat äijät/akat ne kuitenkin siellä pyörii töissään. Edestakaisin samoja linjojaan, kun parhaat paikat on sellaisia, jossa on hyörinää ja joista näkee kauas, mutta samalla tulee nähdyksi kyllä. Ei tämä niin iso paikka ole, ettei tulisi huomatuksi. En ole saanut sitä "mitä väliä"- vaihdetta siihen asiaan.
Mä vaan tahtoisin jonnekin, missä on paljon ihmisiä ja vähän mahdollisuutta joutua tekemisiin toisten kanssa. Asemalla kaikilla on niin kova kiire yleensä, ei siinä ehditä jutella. Ja tahdon olla ulkona, puistoissa ei tapahdu tarpeeksi, että voisin hautautua ihmisvilinää, enkä vain ole löytänyt muutakaan paikkaa. Terasseille täytyy ostaa jotain, eikä mulla ole rahaa ja mä en oikein tahdo sellaiselle aidatulle karjajuottolalle istumaan. Siellä on toisia, jotka kanssa vain istuu ja juttelee keskenään. Ehkä mä huomenna uskallan istua siinä mun lempparipenkillä ja vain lukea, en välitä siitä vaikka samat bussikuskit ajaa siitä kertatoisensa jälkeen. Mitäs se niitä kiinnostaa? Piru vieköön, juoruavat sitten varikolla, että oletteko huomanneet sen yhden hullun naisen, joka istuu aina siinä penkillä lukemassa ja katselemassa ihmisiä. Mitähän se siinä kyttää? Se on niin juurikin sen vastaista mitä tahdon, tahdon olla paikassa, jossa on anonymiteettia, kiirettä, vilskettä, ihmisiin katoamista, ei sitä että tulee merkille pannuksi. Mä tahdon kadota.
www.terveysportti.fi/xmedia/pgr/100.012.html
Siinä muun muassa yksi sivusto, jossa kyseinen testi, jos tahtoo sen tehdä.
BDI on aika karu tapa määritellä masennuksen aste. Myös siksi, koska siinä olevat vaihtoehdot eivät välttämättä ole toistensa vaihtoehtoja, eikä testi huomioi epätyypillistä oireilua, kuten painonnousua tai nukahtamisenvaikeuksia. Noh, tästä on purnattu aiemminkin. Jätän tällä kertaa aiheen käsittelyn.
Lässyttäjä-Täti oli tänään vähemmän lässyttävä kuin aikaisemmin. Eihän se siitä puhetavastaan mihinkään pääse, mutta jostain lauseista saattoi kuulla häivähdyksen siitä, että sillä on olemassa ihan asiallinenkin puhetapa. Sellainen, jossa se ei suhtaudu potilaaseen kuin vajaamieliseen (jota sitä tietenkin siinä tilanteessa, jokseenkin on, vailla mieltä). Se lässyttäminen vaan on sen ammatilliseen rooliin kuuluva tapa puhua. Noh, asiallisin käynti tähän astisista. Täti laittoi saikut elokuun loppuun, mikä on helpotus, mun kesän rahatilanne on siis nyt selvä, eikä tarvitse murehtia siitä. Se uusi reseptit ja nyt on homma lääkärin kanssa toistaiseksi kunnossa.
Maanantaina Juttutädin luona on sitten uudet kujeet, kun potilaan täytyy saada suu taas auki. Nyt mulla on tunne, että ei ole hänelle puhuttavaa, sellaista jutustelutarvetta ei ole, enemmän olisi tarve ihan hardcore terapioinnille. Sitä kun on tänä keväänä saanut avattua itselleen esimerkiksi tuota raiskaushommaa ihan uusilla tavoilla, olisi tarve ihan oikeasti puhua niistä isoista jutuista.
Lässyttäjältä lähtiessä mietin mitä teen ja löysin itseni seisomasta bussiasemalta tuijottamasta tyhjyyteen. Ajatukset kierteli sen ympärillä, että mitäs jos laittaisi monon toisen eteen ja kävisi Kelassa jätttämässä hakemukset kesäksi, olisi senkin asian sitten hoitanut. Mä huojuin, en mene, menen, en mene ja lopulta kiskaisin itseni liikkeelle. Kelassa kirottua läpyskän täyttöä, kunnes tajusin, että jestas, täällä ei ole ketään, mähän voisin mennä ihan tuohon luukulle ja kysyä mitä mun kaikille asioille ihan oikeasti kuuluu.
Kelassa oli ystävällinen setä. Setä oli asiallinen ja kertoi tietoni saatuaan että eilen oli tehty mulle päätös. Eli päätös oli kielteinen, toisin sanoen kun Lässyttäjä-täti laittoi mun B-lausunnon Kelaan sanottuaan mulle ettei laita sitä, kuulin siitä vasta jälkikäteen. Mulle tuli sitten pyyntä jättää hakemus, joka aiheutti karmeaa vastustusta mussa. En tahtonut. Viime viikolla sain hakemuksen tehtyä ja vietyä luukkuun, se ei ollut kuitenkaan nyt sitten ehtinyt siihen käsittelyyn, joten siitä tuli se hylätty. Noh, nythän se setä teki tämän päiväisen hakemukseni perusteella oikaisun ja asia menee uuteen käsittelyyn. Viime viikolla tuskassa vääntämäni hakemus on siis turha. Mutta eipä tuo haittaa, tätä on byrokratia. Mä kyselin sedältä kaikki mieleenjuolahtavat kysymykset ja totesin vihdoin toistaiseksi voivani luottaa että olen Kelan kanssa tällä hetkellä sujut. Kelaan en luota koskaan sataprosenttisesti, mutta mulla pitäisi olla nyt kaikki syyt uskoa, että olen tehnyt kaiken tarvittavan ja saan sitä myötä positiivisen päätöksen ja rahaakin jossain vaiheessa. Seuraavan asian pitäisi siis olla asumistuen tarkistamisen hakeminen, jonka teen todennäköisesti siitäkin huolimatta, että tulot eivät muuttuisi olennaisesti. Tämä olennaisesti oli siis joko 300 euron kasvu tai 150 euron lasku tuloissa. Minimitoimeentulotuella eläneenä kumpikaan ei todennäköisesti tapahdu.
Mutta näin. Mun pitäisi olla huiman tyytyväinen tähän päivään. Mä vaelsin taas kaupungilla ja löysin itseäni seisoskelemasta sieltä täältä. Naurettavaa. Mä en näytä mielenterveysongelmaiselta, mutta miettiihän sitä jos joku sattumalta huomaisi mut. Eihän sillä tietenkään väliä ole. Mä vaan huomaan, etten tahdo tyhjään kotiini. Kaikkein mieluiten istuisin bussi- tai juna-asemalla, mutta en vielä ole päässyt siihen pisteeseen, että uskaltaisin. Mä nautin siitä jotenkin. Ihmiset tulee ja menee, ne odottaa, niillä on kiire, mä tahtoisin istua ja piirtää tai lukea kirjaa, mutta nolottaa, mitä ne bussikuskit ja konduktöörit siitä tuumisi. Samat äijät/akat ne kuitenkin siellä pyörii töissään. Edestakaisin samoja linjojaan, kun parhaat paikat on sellaisia, jossa on hyörinää ja joista näkee kauas, mutta samalla tulee nähdyksi kyllä. Ei tämä niin iso paikka ole, ettei tulisi huomatuksi. En ole saanut sitä "mitä väliä"- vaihdetta siihen asiaan.
Mä vaan tahtoisin jonnekin, missä on paljon ihmisiä ja vähän mahdollisuutta joutua tekemisiin toisten kanssa. Asemalla kaikilla on niin kova kiire yleensä, ei siinä ehditä jutella. Ja tahdon olla ulkona, puistoissa ei tapahdu tarpeeksi, että voisin hautautua ihmisvilinää, enkä vain ole löytänyt muutakaan paikkaa. Terasseille täytyy ostaa jotain, eikä mulla ole rahaa ja mä en oikein tahdo sellaiselle aidatulle karjajuottolalle istumaan. Siellä on toisia, jotka kanssa vain istuu ja juttelee keskenään. Ehkä mä huomenna uskallan istua siinä mun lempparipenkillä ja vain lukea, en välitä siitä vaikka samat bussikuskit ajaa siitä kertatoisensa jälkeen. Mitäs se niitä kiinnostaa? Piru vieköön, juoruavat sitten varikolla, että oletteko huomanneet sen yhden hullun naisen, joka istuu aina siinä penkillä lukemassa ja katselemassa ihmisiä. Mitähän se siinä kyttää? Se on niin juurikin sen vastaista mitä tahdon, tahdon olla paikassa, jossa on anonymiteettia, kiirettä, vilskettä, ihmisiin katoamista, ei sitä että tulee merkille pannuksi. Mä tahdon kadota.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Kätevää
Jippii. Tosi kätevää. Eli rahat on loppu ja pakastin pitäisi sulattaa kun se on tosiaan ihan jäärouheessa, kun olin unohtanut sen oven auki. Noh, nythän on tsäänssit syödä se kaikki pois kun ei ole rahaa ruokaakaan ostaa. Nams. Eli nyt herkutellaan koko pakastin tyhjäksi. Köyhähän ei ilman pakastinta pärjää. Ajatuskin pienistä halvoista asunnoista ilman pakastinta on rangaistava. Itseasiassa mitään asuntoa ei saisi kalustaa ilman pakastinta.
No jaa, tänään vein pullot palautukseen. Parista kymmenestä viinipullosta kertyy jo jonkinlainen summa rahaakin. Älkään pelästykö, tuo määrä on kerääntynyt miltei parissa vuodessa ja sisältää vieraiden juomia myös. Kävelin siis kilisevien pussieni kanssa kauppaan ja lunastin 4,75 euroa käteistä pulloista. Viinipullojen pantit ei päätä huimaa. Paluumatkan kiersin pitemmän kautta. Sain päälle oikein hyvän fiiliksen. Mä luulen, että se johtui osaltaan siitä liikkumisesta ja säästä, niiden yhteisvaikutuksesta. Mulle syntyi onnellisuuden tunne.
Se jääköön ainoaksi asiaksi tästä päivästä, jonka tahdon muistaa.
No jaa, tänään vein pullot palautukseen. Parista kymmenestä viinipullosta kertyy jo jonkinlainen summa rahaakin. Älkään pelästykö, tuo määrä on kerääntynyt miltei parissa vuodessa ja sisältää vieraiden juomia myös. Kävelin siis kilisevien pussieni kanssa kauppaan ja lunastin 4,75 euroa käteistä pulloista. Viinipullojen pantit ei päätä huimaa. Paluumatkan kiersin pitemmän kautta. Sain päälle oikein hyvän fiiliksen. Mä luulen, että se johtui osaltaan siitä liikkumisesta ja säästä, niiden yhteisvaikutuksesta. Mulle syntyi onnellisuuden tunne.
Se jääköön ainoaksi asiaksi tästä päivästä, jonka tahdon muistaa.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Vapaus
Migreeniä, mielialan ailahtelemista, järjen seisomista, niistä on tämä päivä tehty. Olin kaupungilla. Kävelin edestakaisin ihmisvilinässä. Seisoin rakennusten kulmilla, istuin penkeillä. Mulla oli kirjat mukana, kynät, päiväkirja, piirrustuspaperit ja kaikki. En avannut reppua kertaakaan. Istuin vain ja järki seisoi. Katsoin ihmisiä ja lepäsin. Se oli outo tapa levätä. Ihmiset juoksee ympärillä asioillaan ja mä nautin omasta kuplastani. Upea sää ja outo mielentila.
Jos joku olisi pysäyttänyt ja kysynyt mitä teen, en tiedä mitä olisin sanonut. Vastausvaihtoehtoja on monia, eikä yhtään oikeaa. Jokapuolella nuoria tyttöjä narutopeissa ja mikroshortseissa ja aina välissä joku onneton hikoilemassa paksussa takissa ja isossa huivissa. Nuori romanityttö levitti kätensä ja käveli vastatuuleen. Kaunis silkkinen paita lepatti tuulessa, siinä oli sellaista vapauden makua. Olenko mä vapaa?
Se tyttö oli irti sellaisista sosiaalisista normeista, jotka rajoittavat useampia. Selvästi vapaa sielu, vapaampi kuin minä koskaan. Vaan mitä se vapaus mulle olisi. Mä en kaipaa rajattomuutta. Mä en kaipaa hallitsemattomuutta tai kaaosta, en kaipaa kapinaa tai normien rikkomista. Mitä mä kaipaan? Kai se on jotain ajatuksellista vapauden tunnetta, sellaista itsensä hyväksyntää ja turvallisuuden tunnetta, jossa rajat menettää merkityksensä. Sitä ettei niitä tarvitse kaataa vaan että ne voi yksinkertaisesti ylittää. Mä puhun tosin nyt henkilökohtaisesta vapaudesta, vapaudesta ilmaisuun, tunteisiin ja ajatuksiin. Sosiaalialan idioottina se ei mulle tietenkään riitä, kun sitä on aina kaikessa tottunut nostamaan kaikki määritelmät neljälle tasolle.
Yksilö, yhteisö, yhteiskunta, globaali. Miten yhteisö on vapaa? Millainen on vapaa yhteiskunta? Miten taataa globaali vapaus? Mun oma yksilöllinen vapauden kokemus jää sen varjoon, että maailma on täynnä ihmisiä, joilla täytyisi olla mahdollisuus samaan yksilölliseen vapauden kokemukseen. Lueskelin joskus aikaa sitten vapauden positiivisesta ja negatiivisesta tulkinnasta. Täytyy ehkä palata asiaan, muistella, lueskella lisää, ajatella. Mun henkilökohtainen vapauteni sairaudesta, ongelmista, syyllisyydestä, turhista rajoista ja normeista vaatii lisää pohtimista. Epäilen vahvasti, että se romanityttö nosti kätensä tunteakseen tuulen sellaisesta vapauden tunteesta, joka ei kaipaa tällaisia naurettavia pohdintoja.
Jos joku olisi pysäyttänyt ja kysynyt mitä teen, en tiedä mitä olisin sanonut. Vastausvaihtoehtoja on monia, eikä yhtään oikeaa. Jokapuolella nuoria tyttöjä narutopeissa ja mikroshortseissa ja aina välissä joku onneton hikoilemassa paksussa takissa ja isossa huivissa. Nuori romanityttö levitti kätensä ja käveli vastatuuleen. Kaunis silkkinen paita lepatti tuulessa, siinä oli sellaista vapauden makua. Olenko mä vapaa?
Se tyttö oli irti sellaisista sosiaalisista normeista, jotka rajoittavat useampia. Selvästi vapaa sielu, vapaampi kuin minä koskaan. Vaan mitä se vapaus mulle olisi. Mä en kaipaa rajattomuutta. Mä en kaipaa hallitsemattomuutta tai kaaosta, en kaipaa kapinaa tai normien rikkomista. Mitä mä kaipaan? Kai se on jotain ajatuksellista vapauden tunnetta, sellaista itsensä hyväksyntää ja turvallisuuden tunnetta, jossa rajat menettää merkityksensä. Sitä ettei niitä tarvitse kaataa vaan että ne voi yksinkertaisesti ylittää. Mä puhun tosin nyt henkilökohtaisesta vapaudesta, vapaudesta ilmaisuun, tunteisiin ja ajatuksiin. Sosiaalialan idioottina se ei mulle tietenkään riitä, kun sitä on aina kaikessa tottunut nostamaan kaikki määritelmät neljälle tasolle.
Yksilö, yhteisö, yhteiskunta, globaali. Miten yhteisö on vapaa? Millainen on vapaa yhteiskunta? Miten taataa globaali vapaus? Mun oma yksilöllinen vapauden kokemus jää sen varjoon, että maailma on täynnä ihmisiä, joilla täytyisi olla mahdollisuus samaan yksilölliseen vapauden kokemukseen. Lueskelin joskus aikaa sitten vapauden positiivisesta ja negatiivisesta tulkinnasta. Täytyy ehkä palata asiaan, muistella, lueskella lisää, ajatella. Mun henkilökohtainen vapauteni sairaudesta, ongelmista, syyllisyydestä, turhista rajoista ja normeista vaatii lisää pohtimista. Epäilen vahvasti, että se romanityttö nosti kätensä tunteakseen tuulen sellaisesta vapauden tunteesta, joka ei kaipaa tällaisia naurettavia pohdintoja.
Tämän yön kappale
Adele: Chasing Pavements
I've made up my mind, don't need to think it over
If I'm wrong I am right, don't need to look no further
This ain't lust, I know this is love
But if I tell the world, I'll never say enough
'Cause it was not said to you
And that's exactly what I need to do if I'd end up with you
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Or would it be a waste even if I knew my place
Should I leave it there?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
I build myself up and fly around in circles
Wait then as my heart drops and my back begins to tingle
Finally could this be it?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Or would it be a waste even if I knew my place
Should I leave it there?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Or would it be a waste even if I knew my place
Should I leave it there?
Should I give up or should I just keep on chasing pavements
Should I just keep on chasing pavements?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Or would it be a waste even if I knew my place
Should I leave it there?
Should I give up or should I just keep chasing pavements
Even if it leads nowhere?
Ahdistaa vähän. Pysyttelen erossa Opamoxista. En tahdo ottaa nappia. Tämän yön kappale on kaunis ja video on hieno. Tuon tytön äänessä on huikeutta. Mä taidan mennä nyt nukkumaan niin, että tuo kappale soi napeissa mun korvissa. Silloin kun multa meni selkä ja odotin leikkaukseen pääsyä, en osannut nukahtaa ilman musiikkia (enkä lääkkeitä). Nukahdin Foo Fightersiin ja Poets of the Falliin useimmiten. Sitten kun kivut jäi leikkauspöydälle, en ole tarvinnut musiikkinukutusta, ehkä mun on elvytettävä vanha tapa.
Mun stereot on äidin luona. Pärjäilen mp3-soittimella ja tietokoneella. Ehkä pitäisi tuoda ne tänne, unilääkkeeksi. Napit korvissa on vaikea nukahtaa. Hyvää yötä. Huomenna yksi päivä lisää.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Käteen jäävä osuus
Uusimmassa taustakuvassa eli templatessa ei näy kellon aikoja. Miksi. Miksi tehdään templateja, joista puuttuu kellonajat ja/tai päivämäärät? Olen ladannut ihan liian monta taustaa vain huomatakseni asentamisen jälkeen jommankumman puuttuvan. Milloin opin.
Kävin suihkussa. Tämä on juuri sitä välttämätöntä informaatiota blogissa kirjoitettavaksi. Piti pestä itsestä pois kaikki jäljet. Eihän se onnistu, sielu ei puhdistu ihoa hinkkaamalla. Noh, nyt olen puhdas ja vatsassa on kalapuikkoja. Pakastimen ovi oli auki. En tiedä miten pitkään se on ollut auki. Mä olen peräänkatsottava tohelo. Enkä ole päässyt ulos.
Äiti ei avusta koirassa. Se ei anna lainaan niin paljon rahaa. Yritän nähdä asiaa äidin näkökulmasta, en onnistu. En tiedä miksi hän ei tee niin. Hän on koiran ottamista vastaan. En tiedä miksi. Itsellään sillä on kaksi koiraa, joista se ei jaksa huolehtia. Mä jaksoin omasta koirastani huolehtia paremmin kuin se on yhdestäkään koirastaan huolehtinut ollessani vaikeasti masentunut. Koulutin koirani paremmin kuin se on yhtään koiraansa kouluttanut. Ruokin ja huolehdin. Kai se pelkää joutuvansa huolehtimaan siitä koirasta. Jätin edellistäni sille joskus hoitoon, silloin harvoin kun lähdin baariin tai sellaisten ystävien luo joilla oli allergiaa tai lemmikkejä. Siskolta kuulin muutettuani, että se oli rutissut, että olin luvannut hoitaa koiraa ja sitten muutinkin muualle. Siskon närkästys, niin valtava kuin se olikin ei tavoittanut omia tunteitani.
Päivä on ollut pitkä. Ajatukset hajonneita ja harhailevia. Tylsä, niin mulla on tylsää. Ollut jotenkin hauras lähtemään ulos tänään. Huomenna sitten. Päivän kerrallaan, ajatus kerrallaan.
Nyt täytyy ryhtyä ajattelemaan omaa kuntoutumistaan. Sidoin sitä liiaksi toiseen ihmiseen tässä välillä. Keskityin ihmissuhteeseen, vaikka olen kyllä hahmottanut, että siitä on ollut myös hyötyä. Ihmissuhde nosti paljon asioita käsiteltäviksi ja olen niitä tässä sitten käynyt läpi. Viime yönä pohti, että eihän mulla jäänyt käteen mitään, mutta se on virhe, mä tiedän nyt, että oikean kumppanin kanssa musta olisi parisuhteeseen. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tarvitsen vain oikeanlaisen ihmisen. Itsessä on paljon kehitettävää, mutta ei se ole mahdotonta. Eilinen riitely osoitti puutteita mun osaamisessa riidellä, mutta mä toisaalta koin tilanteen sellaisena, että riitaa käytettiin tekosyynä heittää mut pois. Yksittäiset riidat ihmissuhteessa ovat normaaleja, niistä pitää puhua ja päästä yli, mä en tällä kertaa ottanut hatkoja.
Tämä on nyt tylsää, mutta mä kirjoitan tätä kaikkea itselleni. Etsin syytä sille, miksi mä en ole hajonnut, mitkä asiat pitää mua pinnalla. Tässä on nyt jotain selviytymisen kannalta oleellista taas. Tässä ei ole kyse toisesta osapuolesta, hänen täytyisi kaivella itse omat sontansa, ne ei kuulu mulle. Mitä mä opin? Miten mä selviän? Mä erotan tässä tilanteessa kaksi asiaa erilleen, sen kuka minä olen ja miltä musta tuntuu ja se kuka hän on ja miltä hänestä tuntuu. Puhun itsestäni, omista rajoistani ja ennenkaikkea omasta vastuustani tapahtuneesta. Mistä minä olen vastuussa?
Mä olen vastuussa puheenaiheen valinnasta.
Mä olen vastuussa omasta mielipiteestäni.
Mä olen vastuussa omasta reaktiostani toisen reaktioon.
Mä olen vastuussa omasta tilanteen ratkaisuyrityksistäni.
Kaksi ensimmäistä liittyy toisiinsa, ne ovat asioita, joiden takana voin edelleen seisoa. Ne ovat mielipiteitä, jotka perustuvat omille pohdinnoilleni ja toisaalta päätöksilleni siitä millaisena näen maailman. Mä en ole mielipiteissäni jyrkkä, vaan sovitteleva, ne ovat harkittuja ja itselleni riittävästi perusteltuja. Mut tuntevien luulisi tietävän tämän, mikäli sitä ei minusta näe, ei mua tunne.
Oma reaktioni toisen reaktioon ja tilanteen ratkaisuyritykset. Tässä osassa mun on kannettava vastuuta. Mä en saanut pidettyä hermoja kurissa. Yritin aika pitkään saada sanoja väliin ja aloittaa dialogia, mutta se ei toiminut. Jossain vaiheessa toisen reaktio meni multa yli ja kun raja, jossa toinen tietoisesti lähtee loukkaamaan ja satuttamaan ylitettiin, multa paloi niin sanotusti käämit. Mä en pysty syyttää tässä kohtaa itseäni liian raakasti. Mä yritin pitkään hyvällä, mutta en saanut vastakaikua, päinvastoin. Lopulta tuli kaksi sanaa, joita en pysty antaa anteeksi. En oleta, että hän edes tajusi, mitä teki, jos tajusi, se julmuus oli erittäin pahaa. Toivon, ettei se ollut tietoista, etten niin pahoin väärinarvioinut toisen luonnetta. En nähnyt hänessä julmuutta. Toivon, etten ole väärässä.
Jokaisella on olemassa niitä rajapaikkoja, tällaisella mielenterveydeltään heikolla niitä on paljon. Mun isän kuolema on jotain sellaista, joka on offlimits. Sen käyttäminen mun loukkaamiseksi osoittaa joko täyttä tilannetajuttomuutta tai huomattavaa julmuutta. Kun mä päästän ihmisiä lähelle, se on niitä asioita, joita yritän kertoa. "Tämä tässä, nämä kaikki asiat tässä ovat sellaisia, jotka on kipeitä. Älä koske niihin, kuin hyvin varovasti." Mun ulkonäkö ja älykkyys, kyvykkyys ja arvokkuus ovat myös sellaisia asioita, joissa on syytä varoa. Mun perhe on mulle kokonaisuudessaan tärkeä, se on kritiikin ulkopuolella suurimmalta osalta ihmisiä. Nämä asiat ovat niitä, joiden kanssa sitä tekee työtä. Ne on niitä hauraita asioita. Ne ovat asioita, joiden paljastaminen hauraaksi kohdaksi itsessä on luottamuksen osoitus. "Tämä on heikko kohta. Luotan sinuun sen kanssa, älä tee minulle väärin." Kun sitten toinen lyö juuri sinne missä tietää sen tuntuvan, se ottaa erityisen kipeää, koska luottamus särkyy.
Mennyttä siis. Hän menee eteenpäin ja minä myös. Tuskin enää kohtaamme. Se on ohi. Huominen on yhtä päivää helpompi. Mä yritän ottaa opiksi, kantaa vastuuni ja lopulta, kaiken tämän kirjoitettuani, en osaa olla tuntematta toivoa. Miten omituista. Tuli toiveikas olo. Ei kaikki olekaan mahdotonta.
Kävin suihkussa. Tämä on juuri sitä välttämätöntä informaatiota blogissa kirjoitettavaksi. Piti pestä itsestä pois kaikki jäljet. Eihän se onnistu, sielu ei puhdistu ihoa hinkkaamalla. Noh, nyt olen puhdas ja vatsassa on kalapuikkoja. Pakastimen ovi oli auki. En tiedä miten pitkään se on ollut auki. Mä olen peräänkatsottava tohelo. Enkä ole päässyt ulos.
Äiti ei avusta koirassa. Se ei anna lainaan niin paljon rahaa. Yritän nähdä asiaa äidin näkökulmasta, en onnistu. En tiedä miksi hän ei tee niin. Hän on koiran ottamista vastaan. En tiedä miksi. Itsellään sillä on kaksi koiraa, joista se ei jaksa huolehtia. Mä jaksoin omasta koirastani huolehtia paremmin kuin se on yhdestäkään koirastaan huolehtinut ollessani vaikeasti masentunut. Koulutin koirani paremmin kuin se on yhtään koiraansa kouluttanut. Ruokin ja huolehdin. Kai se pelkää joutuvansa huolehtimaan siitä koirasta. Jätin edellistäni sille joskus hoitoon, silloin harvoin kun lähdin baariin tai sellaisten ystävien luo joilla oli allergiaa tai lemmikkejä. Siskolta kuulin muutettuani, että se oli rutissut, että olin luvannut hoitaa koiraa ja sitten muutinkin muualle. Siskon närkästys, niin valtava kuin se olikin ei tavoittanut omia tunteitani.
Päivä on ollut pitkä. Ajatukset hajonneita ja harhailevia. Tylsä, niin mulla on tylsää. Ollut jotenkin hauras lähtemään ulos tänään. Huomenna sitten. Päivän kerrallaan, ajatus kerrallaan.
Nyt täytyy ryhtyä ajattelemaan omaa kuntoutumistaan. Sidoin sitä liiaksi toiseen ihmiseen tässä välillä. Keskityin ihmissuhteeseen, vaikka olen kyllä hahmottanut, että siitä on ollut myös hyötyä. Ihmissuhde nosti paljon asioita käsiteltäviksi ja olen niitä tässä sitten käynyt läpi. Viime yönä pohti, että eihän mulla jäänyt käteen mitään, mutta se on virhe, mä tiedän nyt, että oikean kumppanin kanssa musta olisi parisuhteeseen. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tarvitsen vain oikeanlaisen ihmisen. Itsessä on paljon kehitettävää, mutta ei se ole mahdotonta. Eilinen riitely osoitti puutteita mun osaamisessa riidellä, mutta mä toisaalta koin tilanteen sellaisena, että riitaa käytettiin tekosyynä heittää mut pois. Yksittäiset riidat ihmissuhteessa ovat normaaleja, niistä pitää puhua ja päästä yli, mä en tällä kertaa ottanut hatkoja.
Tämä on nyt tylsää, mutta mä kirjoitan tätä kaikkea itselleni. Etsin syytä sille, miksi mä en ole hajonnut, mitkä asiat pitää mua pinnalla. Tässä on nyt jotain selviytymisen kannalta oleellista taas. Tässä ei ole kyse toisesta osapuolesta, hänen täytyisi kaivella itse omat sontansa, ne ei kuulu mulle. Mitä mä opin? Miten mä selviän? Mä erotan tässä tilanteessa kaksi asiaa erilleen, sen kuka minä olen ja miltä musta tuntuu ja se kuka hän on ja miltä hänestä tuntuu. Puhun itsestäni, omista rajoistani ja ennenkaikkea omasta vastuustani tapahtuneesta. Mistä minä olen vastuussa?
Mä olen vastuussa puheenaiheen valinnasta.
Mä olen vastuussa omasta mielipiteestäni.
Mä olen vastuussa omasta reaktiostani toisen reaktioon.
Mä olen vastuussa omasta tilanteen ratkaisuyrityksistäni.
Kaksi ensimmäistä liittyy toisiinsa, ne ovat asioita, joiden takana voin edelleen seisoa. Ne ovat mielipiteitä, jotka perustuvat omille pohdinnoilleni ja toisaalta päätöksilleni siitä millaisena näen maailman. Mä en ole mielipiteissäni jyrkkä, vaan sovitteleva, ne ovat harkittuja ja itselleni riittävästi perusteltuja. Mut tuntevien luulisi tietävän tämän, mikäli sitä ei minusta näe, ei mua tunne.
Oma reaktioni toisen reaktioon ja tilanteen ratkaisuyritykset. Tässä osassa mun on kannettava vastuuta. Mä en saanut pidettyä hermoja kurissa. Yritin aika pitkään saada sanoja väliin ja aloittaa dialogia, mutta se ei toiminut. Jossain vaiheessa toisen reaktio meni multa yli ja kun raja, jossa toinen tietoisesti lähtee loukkaamaan ja satuttamaan ylitettiin, multa paloi niin sanotusti käämit. Mä en pysty syyttää tässä kohtaa itseäni liian raakasti. Mä yritin pitkään hyvällä, mutta en saanut vastakaikua, päinvastoin. Lopulta tuli kaksi sanaa, joita en pysty antaa anteeksi. En oleta, että hän edes tajusi, mitä teki, jos tajusi, se julmuus oli erittäin pahaa. Toivon, ettei se ollut tietoista, etten niin pahoin väärinarvioinut toisen luonnetta. En nähnyt hänessä julmuutta. Toivon, etten ole väärässä.
Jokaisella on olemassa niitä rajapaikkoja, tällaisella mielenterveydeltään heikolla niitä on paljon. Mun isän kuolema on jotain sellaista, joka on offlimits. Sen käyttäminen mun loukkaamiseksi osoittaa joko täyttä tilannetajuttomuutta tai huomattavaa julmuutta. Kun mä päästän ihmisiä lähelle, se on niitä asioita, joita yritän kertoa. "Tämä tässä, nämä kaikki asiat tässä ovat sellaisia, jotka on kipeitä. Älä koske niihin, kuin hyvin varovasti." Mun ulkonäkö ja älykkyys, kyvykkyys ja arvokkuus ovat myös sellaisia asioita, joissa on syytä varoa. Mun perhe on mulle kokonaisuudessaan tärkeä, se on kritiikin ulkopuolella suurimmalta osalta ihmisiä. Nämä asiat ovat niitä, joiden kanssa sitä tekee työtä. Ne on niitä hauraita asioita. Ne ovat asioita, joiden paljastaminen hauraaksi kohdaksi itsessä on luottamuksen osoitus. "Tämä on heikko kohta. Luotan sinuun sen kanssa, älä tee minulle väärin." Kun sitten toinen lyö juuri sinne missä tietää sen tuntuvan, se ottaa erityisen kipeää, koska luottamus särkyy.
Mennyttä siis. Hän menee eteenpäin ja minä myös. Tuskin enää kohtaamme. Se on ohi. Huominen on yhtä päivää helpompi. Mä yritän ottaa opiksi, kantaa vastuuni ja lopulta, kaiken tämän kirjoitettuani, en osaa olla tuntematta toivoa. Miten omituista. Tuli toiveikas olo. Ei kaikki olekaan mahdotonta.
Päivää
Voi mitä unia. Olin kotona taas. En ollut siinä talossa, joka se lapsuuden koti nyt on vaan se koti, jollainen se oli silloin. Siinä on eroa, nyt se on materiasta tehty talo, joka on täynnä muistoja, mutta lapsuudessa se merkitsi niin valtavasi. Se oli kaiken ydin, se oli turva. Mulla oli turvallinen lapsuus. Kun mun mieli järkkyy pahasti näen usenkin unia siitä, että se talo on turvapaikka, jonka ympärillä varjot kiertelevät.
Ystävä oli kirjoittanut koskettavan viestin. Se ihminen näkee mun läpi ja osaa sanoa oikeat asiat. Nytkin se kirjoitti ne kaikki tunteet sanoiksi, joiden ympärillä omat ajatukset pyörii uskaltamatta antaa niille nimeä. Mä en rankaise itseäni. Mä voin pitää pääni pystyssä.
Sijoituskoiran omistajakin kirjoitti, tyttöä ollaan tulossa katsomaan torstaina. Ottaa yhteyttä, mikäli se menee pieleen, vaan tuskin. Siellä olisi se mutkahäntäinen tyttö vielä vapaana. 800 euroa. Mitä sitä myisi? Mulla ei ole mitään niin arvokasta. Jos koko maallisen omaisuuteni myisin, mulla olisi siihen ehkä varaa, juuri ja juuri, mutta sitten en omistaisi mitään. Kaikki mitä mä omistan on korkeintaan muutamien eurojen arvoista, useimmat vain senttien, monet täysin arvottomia. Kirpputoritavaraa, käytettyä, vanhaa, kulunutta ja arvotonta. Mulle materia ei ole koskaan kertonut mun arvosta ihmisenä. Mä olen täsmälleen samanarvoinen kuin kuka tahansa, jolla on jotain kallista. Mun arvottomuus syntyy masennuksesta, hyödyttömyydestä, kyvyttömyydestä. Asioita, joita sitten yritän lunastaa käytöksellä ja olemuksella.
Niin, kurkusta ei löytynyt ekassa viljelyssä angiinaa, tutkivat lisää. Pöh.
Kahvit juotu, päivääkin vielä jäljellä. Mihin sen kaiken ajan käyttäisi. Palaan varmasti kirjoittamaan myöhemmin lisää.
Ystävä oli kirjoittanut koskettavan viestin. Se ihminen näkee mun läpi ja osaa sanoa oikeat asiat. Nytkin se kirjoitti ne kaikki tunteet sanoiksi, joiden ympärillä omat ajatukset pyörii uskaltamatta antaa niille nimeä. Mä en rankaise itseäni. Mä voin pitää pääni pystyssä.
Sijoituskoiran omistajakin kirjoitti, tyttöä ollaan tulossa katsomaan torstaina. Ottaa yhteyttä, mikäli se menee pieleen, vaan tuskin. Siellä olisi se mutkahäntäinen tyttö vielä vapaana. 800 euroa. Mitä sitä myisi? Mulla ei ole mitään niin arvokasta. Jos koko maallisen omaisuuteni myisin, mulla olisi siihen ehkä varaa, juuri ja juuri, mutta sitten en omistaisi mitään. Kaikki mitä mä omistan on korkeintaan muutamien eurojen arvoista, useimmat vain senttien, monet täysin arvottomia. Kirpputoritavaraa, käytettyä, vanhaa, kulunutta ja arvotonta. Mulle materia ei ole koskaan kertonut mun arvosta ihmisenä. Mä olen täsmälleen samanarvoinen kuin kuka tahansa, jolla on jotain kallista. Mun arvottomuus syntyy masennuksesta, hyödyttömyydestä, kyvyttömyydestä. Asioita, joita sitten yritän lunastaa käytöksellä ja olemuksella.
Niin, kurkusta ei löytynyt ekassa viljelyssä angiinaa, tutkivat lisää. Pöh.
Kahvit juotu, päivääkin vielä jäljellä. Mihin sen kaiken ajan käyttäisi. Palaan varmasti kirjoittamaan myöhemmin lisää.
Luvattua
Mä joskus aikoinaan itkin hyvin vähän, nyt itken kaikesta. En saa unta, ajatukset pyörivät menetyksessä. Kyse ei ole epätoivosta, vaan menetyksestä ja surusta. Kyllä mä tästäkin selviän, se vaan ottaa kipeää. Miksi toinen jatkaa vaikka tietää satuttavansa. Miksi se että toiseen sattuu tuntuu vain yllyttävän satuttamaan pahemmin.
Puhuttiin äitin kanssa isästä, siitä miten se loppuvaiheessa kärsi. Sen ahdistus oli niin valtavaa, se tuska sai sen haukkomaan henkeä. Se teki sitä koko ajan viimeiset kuukaudet. Sitä ahdisti niin paljon, ettei se saanut happea. Ihan vain ahdistusta 24/7, ei hetken rauhaa. Kaikki valveilla olon hetket niin kovaa ahdistusta ettei saa happea. Kun sitä olisi antanut oman henkensä, hetkeäkään epäröimättä. Ottanut pois sitä kipua jos olisi kyennyt.
Sitä on vaikea kuvata, yrittää unohtaa. Sitten tulee päivä... ja hetki... ja kaikki lyö läpi. On vaan raaasti tuskainen. Mun on pakko uskoa asioihin, että toiset asiat ei sattuisi niin paljon.
Ei sillä, että tällä on enää merkitystä. Kaikki pyyhittiin hetkessä pois. Ihminen, joka ei tahtonut kuunnella mua on poissa. Hän siivosi itsensä pois varsin näppärästi, mä en kuulemma tajua pointtia. Vakioselitys. Aina ei voi tajuta. Vapaamuotoisen suhteen onni on kai se, että siitä voi lähteä kun tahtoo. Kun ei olla vastuussa toisilleen aiheuttamista tunteista, voi vain häipyä, nostaa kytkintä. Ei ole edes anteeksipyydettävää, mitään muuta ei rikottu kuin luottamus.
Joten nyt mä makaan sängyssä ja ajattelen isäni raskasta huokailevaa hengitystä. Se tuli jostain kuin salama taivaalta, muisto. Yksi muisto tuo toisen ja lopulta ei kykene. On vaan tyhjää. Kunpa joku ottaisi syliin ja sanoisi jotain lohduttavaa, välittäisi musta, tahtoisi suojella mua tai ainakin olisi satuttamatta.
Mä lupasin ystävälle pitää itsestäni huolta. Olla varovainen ja halata itseäni. Mä lupasin suojella itseäni, erottaa itseni ulkopuolelle sen, mikä ei minun vastuulla ole. Mä yritän. Monta surua vain puskee päällekäin. Huominen, huominen, mitä mä sun kanssasi teen. Soitan labratulokset kurkusta, käyn päivystävässä apteekissa ja teen jotain elämisen tyyppistä.
Puhuttiin äitin kanssa isästä, siitä miten se loppuvaiheessa kärsi. Sen ahdistus oli niin valtavaa, se tuska sai sen haukkomaan henkeä. Se teki sitä koko ajan viimeiset kuukaudet. Sitä ahdisti niin paljon, ettei se saanut happea. Ihan vain ahdistusta 24/7, ei hetken rauhaa. Kaikki valveilla olon hetket niin kovaa ahdistusta ettei saa happea. Kun sitä olisi antanut oman henkensä, hetkeäkään epäröimättä. Ottanut pois sitä kipua jos olisi kyennyt.
Sitä on vaikea kuvata, yrittää unohtaa. Sitten tulee päivä... ja hetki... ja kaikki lyö läpi. On vaan raaasti tuskainen. Mun on pakko uskoa asioihin, että toiset asiat ei sattuisi niin paljon.
Ei sillä, että tällä on enää merkitystä. Kaikki pyyhittiin hetkessä pois. Ihminen, joka ei tahtonut kuunnella mua on poissa. Hän siivosi itsensä pois varsin näppärästi, mä en kuulemma tajua pointtia. Vakioselitys. Aina ei voi tajuta. Vapaamuotoisen suhteen onni on kai se, että siitä voi lähteä kun tahtoo. Kun ei olla vastuussa toisilleen aiheuttamista tunteista, voi vain häipyä, nostaa kytkintä. Ei ole edes anteeksipyydettävää, mitään muuta ei rikottu kuin luottamus.
Joten nyt mä makaan sängyssä ja ajattelen isäni raskasta huokailevaa hengitystä. Se tuli jostain kuin salama taivaalta, muisto. Yksi muisto tuo toisen ja lopulta ei kykene. On vaan tyhjää. Kunpa joku ottaisi syliin ja sanoisi jotain lohduttavaa, välittäisi musta, tahtoisi suojella mua tai ainakin olisi satuttamatta.
Mä lupasin ystävälle pitää itsestäni huolta. Olla varovainen ja halata itseäni. Mä lupasin suojella itseäni, erottaa itseni ulkopuolelle sen, mikä ei minun vastuulla ole. Mä yritän. Monta surua vain puskee päällekäin. Huominen, huominen, mitä mä sun kanssasi teen. Soitan labratulokset kurkusta, käyn päivystävässä apteekissa ja teen jotain elämisen tyyppistä.
Yksi ihmissuhde vähemmän
Vähän itkettää joo.
Ihminen, josta välitin on poissa. Riita alkoi tyhjästä ja tyhmästä, mutta nyt hän on poissa, epäilemättä lopullisesti. Mä palaan elämääni sellaisena kuin se oli, en tiedä edes opinko mitään, mitä tästä jää.
Vaikea suhde. Aiheutti mussa paljon tunteita, suuntaan ja toiseen. Sellaista se on, mä en ole mikään helppo ihminen. Mä tiedän pärjääväni. En osannut siihen suhteeseen luottaa, pelkäsin sitä kiihkeää ärtymystä, jyrkkää paatoksellisuutta. Pelkäsin, että jos olen vahvasti eri mieltä ja tulee riita, siihen hajoaa koko suhde. Nyt kävi niin, olin vahvasti erimieltä, enkä edelleenkään aio mielipiteestäni luopua. Mä olen tarpeeksi vanha ollakseni oma itseni. Mä olen tarpeeksi vanha, että mulla on maailmankuvani. Se on optimistin maailmankuva. Se on sellaisen ihmisen maailmankuva, joka uskoo hyvään. Kaikesta huolimatta. Se on mun oljenkorteni. Mä en aio muuttua tai muuttaa itseäni liikaa, ymmärrän sen mahdottomaksi. En olisi silloin minä.
Hän ei pitänyt minusta, hän taisi pitää ajatuksesta jostakin sellaisesta kuin minä, joka ei kuitenkaan ollut sellainen kuin minä. Se oli varmaan suurin ongelma, hän ei pitänyt minusta. En tiedä keneksi ja millaiseksi hän minua luuli. Hän lienee helpottunut päästyään minusta. Vikkelästi hän deletoi minut ainakin elämästään. Kirjoitan tähän ne hyvästit, jota en saa hänelle sanottua: "Olen pahoillani siitä miten kaikki päättyi. Mä olen huono riitelemään, etkä säkään näemmä ole kovin hyvä. Mä tajusin kyllä pointin, mutta sä et antanut mun puhua, selittää. Luulit taas tietäväsi, mitä mä ajattelen, vaikken edes kertonut, mitä ajattelen. Miten sä voit väittää taas, etten tajua sun pointtia kun sä et anna mun selittää omaani. Sinä, joka huudat suvaitsevaisuuden puolesta, et koskaan ollut kiinnostunut siitä, että todellisuuksia on useampia kuin vain yksi. Meillä on jokaisella oma, myös minulla, miksi sä et suvaitse mun todellisuuttani, se ei ole sen väärempi tai oikeampi kuin sunkaan omasi. Mä olin samaa mieltä sun kanssa, mutta mun näkökulma on eri. Mä en näe maailmaa samalla tavalla kuin sä, olisit silti voinut kunnioittaa sitä. Hyvää matkaa, toivon sinulle hyvää. Tiedän, ettet jää kaipaamaan, mutta mä jään."
Mä uskon järjestelmiin ja organisaatioihin. En tyhmyyttäni, vaan koska en kykene olla uskomatta. Mä olen tuskallisen tietoinen järjestelmien virheistä ja niihin väliin uppoavista valtavista alueista harmaata massaa. Mä en ole koskaan ollut anarkisti, en ole koskaan ollut kapinallinen, se johtuu siitä, että kaikki valta korruptoi. Kaikkien vallankumousten jälkeen vallalle tulee uudet hallitsijat ja he lankeavat, koska ovat yksilöitä. Valta on jotain sellaista, joka on olemassa. Ei ole järjestelmää, joka poistaisi vallan. Politiikka on välttämätöntä, koska se on vallanjakoa, valta toteutetaan järjestelmissä, joita myös markkinat ovat. Kun joku keksii tavan olla ja elää, vailla valtaa, minä olen ensimmäisenä mukana.
Se mikä on parhaiten vallan väärinkäytöltä turvassa on yhteisö. Yhteisö toimii niiden rakenteiden kautta, jotka se itselleen rakentaa, järjestelmä olemme me. Me olemme organisaatiomme, me olemme järjestelmämme. Mä uskon ihmisiin yhteisönä, uskon meihin, koska me olemme ainut mitä meillä on. Mulla kun ei ole edes sitä jumalaa, johon voisi tilien tasaajana luottaa. Ongelma on se, kun järjestelmät alkavat tuottaa pahoinvointia yhteisölle. Järjestelmistä on tullut isompia kuin yhteisöt, isompia kuin mikään, mitä voi hallita. Toistaiseksi ratkaisuna on ollut rakentaa lisää järjestelmiä tai purkaa jo olemassa olevia, riippuen vähän poliittisesta näkökulmasta.
Järjestelmän ja yksilön suhde on siis monitahoinen. Miten tehdä järjestelmiä, jotka ovat yksittäisen ihmisen puolella ja muokattavissa, mutta riippumattomia kunkin yksilön vallanhimoista. Miten tehdä joustavia, sopeutuvia järjestelmiä, jotka ovat sekä yksilöiden että ryhmien omaneduntavoittelulle immuuneja. Nykyään kaikki tuntuu olevan vain yhden edun perässä ja se on raha. Raha. Raha, jolla voi kuluttaa. Raha, jota voi omistaa. Raha, jolla voi ostaa asioita omistettavaksi. Suurin osa yksilöistä vaan ei elä rahan vuoksi, miksi sitten kaikki järjestelmämme ovat sen mukaan rakentuneita. Nyt en jaksa ajatella enempää. On pian aika tyhjyydelle.
Epävakauteen kuuluvat hallitsemattomat tunnemyrskyt ja toisaalta valtava tyhjyyden tunne. Nyt tuntuu, että muutamassa minuutissa musta taas äsken puserrettiin kaikki tunteet pois. Ne ryöpsähti taifuunina ja nyt on tuhojen tutkimisen hetki. Äskeisen kolme kappaleen kirjoittamisen aikana sain järkipuoleni taas toimimaan. Nyt tunteet on padon takana hetken.
Mitä voi saada ihmissuhteesta, jossa kaksi riitelee asiasta, josta ne on samaa mieltä. Ei varmaan mitään. Jäljelle siitä jää ainakin yksi, joka on surullinen. Ilmeisesti se toinen ei ole surullinen. Se ei tunne kai mitään, vihaa ja ärtymystä lukuunottamatta. Manailee mun ylidramaattisuuttani vain. Mun on varmaan omaa oloani helpottaakseni katsottava totuutta silmiin. Koska mut oli näin helppo heittää pois, mun merkityskään ei ollut kovin suuri. Mun on ehkä helpompi jatkaa matkaani kun ymmärrän sen. Mun tunneälyni petti mut. Se ei tee sitä kovin usein ja nyt se teki sen taas.
Ihminen, josta välitin on poissa. Riita alkoi tyhjästä ja tyhmästä, mutta nyt hän on poissa, epäilemättä lopullisesti. Mä palaan elämääni sellaisena kuin se oli, en tiedä edes opinko mitään, mitä tästä jää.
Vaikea suhde. Aiheutti mussa paljon tunteita, suuntaan ja toiseen. Sellaista se on, mä en ole mikään helppo ihminen. Mä tiedän pärjääväni. En osannut siihen suhteeseen luottaa, pelkäsin sitä kiihkeää ärtymystä, jyrkkää paatoksellisuutta. Pelkäsin, että jos olen vahvasti eri mieltä ja tulee riita, siihen hajoaa koko suhde. Nyt kävi niin, olin vahvasti erimieltä, enkä edelleenkään aio mielipiteestäni luopua. Mä olen tarpeeksi vanha ollakseni oma itseni. Mä olen tarpeeksi vanha, että mulla on maailmankuvani. Se on optimistin maailmankuva. Se on sellaisen ihmisen maailmankuva, joka uskoo hyvään. Kaikesta huolimatta. Se on mun oljenkorteni. Mä en aio muuttua tai muuttaa itseäni liikaa, ymmärrän sen mahdottomaksi. En olisi silloin minä.
Hän ei pitänyt minusta, hän taisi pitää ajatuksesta jostakin sellaisesta kuin minä, joka ei kuitenkaan ollut sellainen kuin minä. Se oli varmaan suurin ongelma, hän ei pitänyt minusta. En tiedä keneksi ja millaiseksi hän minua luuli. Hän lienee helpottunut päästyään minusta. Vikkelästi hän deletoi minut ainakin elämästään. Kirjoitan tähän ne hyvästit, jota en saa hänelle sanottua: "Olen pahoillani siitä miten kaikki päättyi. Mä olen huono riitelemään, etkä säkään näemmä ole kovin hyvä. Mä tajusin kyllä pointin, mutta sä et antanut mun puhua, selittää. Luulit taas tietäväsi, mitä mä ajattelen, vaikken edes kertonut, mitä ajattelen. Miten sä voit väittää taas, etten tajua sun pointtia kun sä et anna mun selittää omaani. Sinä, joka huudat suvaitsevaisuuden puolesta, et koskaan ollut kiinnostunut siitä, että todellisuuksia on useampia kuin vain yksi. Meillä on jokaisella oma, myös minulla, miksi sä et suvaitse mun todellisuuttani, se ei ole sen väärempi tai oikeampi kuin sunkaan omasi. Mä olin samaa mieltä sun kanssa, mutta mun näkökulma on eri. Mä en näe maailmaa samalla tavalla kuin sä, olisit silti voinut kunnioittaa sitä. Hyvää matkaa, toivon sinulle hyvää. Tiedän, ettet jää kaipaamaan, mutta mä jään."
Mä uskon järjestelmiin ja organisaatioihin. En tyhmyyttäni, vaan koska en kykene olla uskomatta. Mä olen tuskallisen tietoinen järjestelmien virheistä ja niihin väliin uppoavista valtavista alueista harmaata massaa. Mä en ole koskaan ollut anarkisti, en ole koskaan ollut kapinallinen, se johtuu siitä, että kaikki valta korruptoi. Kaikkien vallankumousten jälkeen vallalle tulee uudet hallitsijat ja he lankeavat, koska ovat yksilöitä. Valta on jotain sellaista, joka on olemassa. Ei ole järjestelmää, joka poistaisi vallan. Politiikka on välttämätöntä, koska se on vallanjakoa, valta toteutetaan järjestelmissä, joita myös markkinat ovat. Kun joku keksii tavan olla ja elää, vailla valtaa, minä olen ensimmäisenä mukana.
Se mikä on parhaiten vallan väärinkäytöltä turvassa on yhteisö. Yhteisö toimii niiden rakenteiden kautta, jotka se itselleen rakentaa, järjestelmä olemme me. Me olemme organisaatiomme, me olemme järjestelmämme. Mä uskon ihmisiin yhteisönä, uskon meihin, koska me olemme ainut mitä meillä on. Mulla kun ei ole edes sitä jumalaa, johon voisi tilien tasaajana luottaa. Ongelma on se, kun järjestelmät alkavat tuottaa pahoinvointia yhteisölle. Järjestelmistä on tullut isompia kuin yhteisöt, isompia kuin mikään, mitä voi hallita. Toistaiseksi ratkaisuna on ollut rakentaa lisää järjestelmiä tai purkaa jo olemassa olevia, riippuen vähän poliittisesta näkökulmasta.
Järjestelmän ja yksilön suhde on siis monitahoinen. Miten tehdä järjestelmiä, jotka ovat yksittäisen ihmisen puolella ja muokattavissa, mutta riippumattomia kunkin yksilön vallanhimoista. Miten tehdä joustavia, sopeutuvia järjestelmiä, jotka ovat sekä yksilöiden että ryhmien omaneduntavoittelulle immuuneja. Nykyään kaikki tuntuu olevan vain yhden edun perässä ja se on raha. Raha. Raha, jolla voi kuluttaa. Raha, jota voi omistaa. Raha, jolla voi ostaa asioita omistettavaksi. Suurin osa yksilöistä vaan ei elä rahan vuoksi, miksi sitten kaikki järjestelmämme ovat sen mukaan rakentuneita. Nyt en jaksa ajatella enempää. On pian aika tyhjyydelle.
Epävakauteen kuuluvat hallitsemattomat tunnemyrskyt ja toisaalta valtava tyhjyyden tunne. Nyt tuntuu, että muutamassa minuutissa musta taas äsken puserrettiin kaikki tunteet pois. Ne ryöpsähti taifuunina ja nyt on tuhojen tutkimisen hetki. Äskeisen kolme kappaleen kirjoittamisen aikana sain järkipuoleni taas toimimaan. Nyt tunteet on padon takana hetken.
Mitä voi saada ihmissuhteesta, jossa kaksi riitelee asiasta, josta ne on samaa mieltä. Ei varmaan mitään. Jäljelle siitä jää ainakin yksi, joka on surullinen. Ilmeisesti se toinen ei ole surullinen. Se ei tunne kai mitään, vihaa ja ärtymystä lukuunottamatta. Manailee mun ylidramaattisuuttani vain. Mun on varmaan omaa oloani helpottaakseni katsottava totuutta silmiin. Koska mut oli näin helppo heittää pois, mun merkityskään ei ollut kovin suuri. Mun on ehkä helpompi jatkaa matkaani kun ymmärrän sen. Mun tunneälyni petti mut. Se ei tee sitä kovin usein ja nyt se teki sen taas.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Äitini, passiivisen aggression mestari
Hain sijoituskoiranpentua.
Kirjoitin huolellisesti tarinan ja kokeilen universumia, josko sieltä tippuisi onnenhileitä tännepäin.
Olin kirjoittamisen jälkeen vähän tyhjä ja tyhjyydessäni tein virheliikkeen, soitin äidille. Kai se oli jokin hyväksynnän hakeminen taas. Sitähän sitä vanhemmiltaan toivoo, rajatonta rakkautta ja hyväksyntää.
Ensin kuulin, miten koko perhe on siellä koolla ja pelaamassa mölkkyä siskon puutarhassa. Koko perhe, paitsi minä ja miniä puuttuvat. Hiljaisuus. (vittuperkelehelvettisaatana) Miniä on sentään laillisella poissaololla, on töissä ja sentään päästänyt tärkeimmän eli pikkuveljen kotiin. Ai, mikäs se sellainen pennunsijoitus on? No missä se pentu on? Ai niin kaukana, no millä sä sen meinaat hakea? Hiljaisuus. (saatanahelvettiperkelevittu) Vai niin.
Äiti se osaa, mä ihan turhaan pyydän siltä hyväksyntää. Ihan turhaan. Se ei koskaan sitä mulle anna ja silti mä sitä pyydän. Aikuinen ihminen toiselta aikuiselta. Mä varmaan vanhana mummonakin sitten pyydän äidiltäni, että saako vaiko eikö saa ja oliko hyvin tehty vaiko eikö ollut hyvin tehty. Tämä siksi, että mun äiti varmaan elää pitempään kuin minä. Se ei ole itse koskaan kaivannut keneltäkään hyväksyntää, miksi olisi. Mun äiti on jokin sellainen ylimmäinen virkamies, joka leimaa mun hakemuksia, jos leimaa. Mun sisko on aikoja sitten lakannut pyytämästä leimoja. Niiden dynamiikassa on sitten toisen blogin ainekset, mulle riittää tämä omani.
Mä olen aina ollut äitin tyttö. Aina. Siinä vaiheessa kun isä kuoli mun sisko teki jonkinlaisen pesäeron äitiin, pikkuveli oli liian pieni, joten se joka äitiä lohdutti oli minä. Rikkinäinen teinityttö. Noh, revin itseni muualle, enkä päässyt pakoon, päinvastoin, mun pakoyritys teki musta vielä riippuvaisemman. Jossain vaiheessa tilanne meni ihan kieroon. Mä olin sairas ja äiti otti itselleen miehen, joka ei oikein hallinnut tilannetta. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Kammottavia aikoja.
Mä en kestä passiivista aggressiota muilta siksi, koska mut on sillä kasvatettu. Mä otin mielummin isältä luunapin kuin äitin jäätävän raivon. Se raivo satutti enemmän, se saa mut edelleen kerjäämään hyväksyntää. Perhana.
Kirjoitin huolellisesti tarinan ja kokeilen universumia, josko sieltä tippuisi onnenhileitä tännepäin.
Olin kirjoittamisen jälkeen vähän tyhjä ja tyhjyydessäni tein virheliikkeen, soitin äidille. Kai se oli jokin hyväksynnän hakeminen taas. Sitähän sitä vanhemmiltaan toivoo, rajatonta rakkautta ja hyväksyntää.
Ensin kuulin, miten koko perhe on siellä koolla ja pelaamassa mölkkyä siskon puutarhassa. Koko perhe, paitsi minä ja miniä puuttuvat. Hiljaisuus. (vittuperkelehelvettisaatana) Miniä on sentään laillisella poissaololla, on töissä ja sentään päästänyt tärkeimmän eli pikkuveljen kotiin. Ai, mikäs se sellainen pennunsijoitus on? No missä se pentu on? Ai niin kaukana, no millä sä sen meinaat hakea? Hiljaisuus. (saatanahelvettiperkelevittu) Vai niin.
Äiti se osaa, mä ihan turhaan pyydän siltä hyväksyntää. Ihan turhaan. Se ei koskaan sitä mulle anna ja silti mä sitä pyydän. Aikuinen ihminen toiselta aikuiselta. Mä varmaan vanhana mummonakin sitten pyydän äidiltäni, että saako vaiko eikö saa ja oliko hyvin tehty vaiko eikö ollut hyvin tehty. Tämä siksi, että mun äiti varmaan elää pitempään kuin minä. Se ei ole itse koskaan kaivannut keneltäkään hyväksyntää, miksi olisi. Mun äiti on jokin sellainen ylimmäinen virkamies, joka leimaa mun hakemuksia, jos leimaa. Mun sisko on aikoja sitten lakannut pyytämästä leimoja. Niiden dynamiikassa on sitten toisen blogin ainekset, mulle riittää tämä omani.
Mä olen aina ollut äitin tyttö. Aina. Siinä vaiheessa kun isä kuoli mun sisko teki jonkinlaisen pesäeron äitiin, pikkuveli oli liian pieni, joten se joka äitiä lohdutti oli minä. Rikkinäinen teinityttö. Noh, revin itseni muualle, enkä päässyt pakoon, päinvastoin, mun pakoyritys teki musta vielä riippuvaisemman. Jossain vaiheessa tilanne meni ihan kieroon. Mä olin sairas ja äiti otti itselleen miehen, joka ei oikein hallinnut tilannetta. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Kammottavia aikoja.
Mä en kestä passiivista aggressiota muilta siksi, koska mut on sillä kasvatettu. Mä otin mielummin isältä luunapin kuin äitin jäätävän raivon. Se raivo satutti enemmän, se saa mut edelleen kerjäämään hyväksyntää. Perhana.
Mitä sitä sitten tekis?
Kertoisin tarinan, jos osaisin. Istuisin alas ja kirjoittaisin pitemmästi, mikäli se mitä kirjoitan olisi lukemisen arvoista. On olemassa todellisuutta, joka todella on kauniimpaa kuin sanat. Sanat ovat vain rakennelma siitä todellisuudesta, yritys kuvata totuutta. Siinä on jotain taikaa kun tuuli iskee kasvoille. Jos on mahdollisuus vain tuntea se, pystyy seistä ja antaa sen tapahtua. Sateella ja auringonpaisteella on sama vaikutus, kokeminen, tunteminen, näkeminen, kaikki sen vaivansa arvoisia.
Ajatukset pauhaavat ylikierroksilla. En osaa pysäyttää. Siksi näin paljon blogikirjoituksia viime aikoina. Nyt jos koskaan tarvitsisi hetkessä olemista, pysähtymistä.
Heräsin aamulla energiaan ja kaipuuseen. Tai aamulla ja aamulla, puolenpäivän aikaan. Toistaiseksi olen saanut keitettyä itselleni kahvit ja hoidettu internetpelit. Ai niin, heitinhän minä henkarit vaatekasan viereen. Kotitalousihme pesi pyykkiä ja jätti ne päiviksi pyykkikoriin rypistymään. Eilen kaadoin ne lattialle, kutsuttakoon sitä vaiheeksi pyykkieni matkalla kohti kaappia, jonne ne kuuluvat. Kaikki tapahtuu nykyään vaiheissa. Ei riitä pitkäjänteisyys tai jaksaminen minkään suorittamiseen alusta loppuun.
Olen herättyäni miettinyt kahta asiaa, milloin olen viimeksi tuntenut hetken onnellisuutta ja miten voisin kääntää kellon takaisin ja aloittaa alusta. Olen ammattilainen syyllisyydessä ja häpeässä, mutta hyvin harvoin sorrun toivomaan uutta yritystä. Lähinnä olen ollut kiitollinen kuluneesta ajasta. Siitä miten ajat ovat lopullisesti takana ja minulla on ollut lähinnä pelko, että joutuisin kokea kaiken uudelleen. Jokin osa minusta kai tietää, että olen tehnyt valintoja elämässäni olosuhteiden pakottamana ja riskit ymmärtäen tai sitten en usko, että minulta voisi tämän parempaa vaatia.
Naapurin lapset kirmaa ulkona. Olen ajatuksissani ollut viime keväässä, siinä hetkessä kun tytöt juoksivat syliini. Se on voimakkain onnen kokemus, jonka muistan. Siihen täytyy nyt tarttua tiukemmin. Se täytyy pitää lähempänä.
Mä en edelleenkään saa päähäni, miten olen aiemmin näistä selvinnyt. Sain jossain vaiheessa katkaistua sen luovuttamisen selviytymiskeinona ja nyt se pitäisi tehdä taas. Mulla on selvästi puutetta rohkeudesta. Pelontunteita on niin paljon. Pelkään omaa kykenemättömyyttäni selvitä. Jos jättää syiden pohtimisen vähemmälle ja miettii mitä sille voi tehdä. Jossain vaiheessa syitäkin on mietittävä, mutta ei nyt.
Ajatukset pauhaavat ylikierroksilla. En osaa pysäyttää. Siksi näin paljon blogikirjoituksia viime aikoina. Nyt jos koskaan tarvitsisi hetkessä olemista, pysähtymistä.
Heräsin aamulla energiaan ja kaipuuseen. Tai aamulla ja aamulla, puolenpäivän aikaan. Toistaiseksi olen saanut keitettyä itselleni kahvit ja hoidettu internetpelit. Ai niin, heitinhän minä henkarit vaatekasan viereen. Kotitalousihme pesi pyykkiä ja jätti ne päiviksi pyykkikoriin rypistymään. Eilen kaadoin ne lattialle, kutsuttakoon sitä vaiheeksi pyykkieni matkalla kohti kaappia, jonne ne kuuluvat. Kaikki tapahtuu nykyään vaiheissa. Ei riitä pitkäjänteisyys tai jaksaminen minkään suorittamiseen alusta loppuun.
Olen herättyäni miettinyt kahta asiaa, milloin olen viimeksi tuntenut hetken onnellisuutta ja miten voisin kääntää kellon takaisin ja aloittaa alusta. Olen ammattilainen syyllisyydessä ja häpeässä, mutta hyvin harvoin sorrun toivomaan uutta yritystä. Lähinnä olen ollut kiitollinen kuluneesta ajasta. Siitä miten ajat ovat lopullisesti takana ja minulla on ollut lähinnä pelko, että joutuisin kokea kaiken uudelleen. Jokin osa minusta kai tietää, että olen tehnyt valintoja elämässäni olosuhteiden pakottamana ja riskit ymmärtäen tai sitten en usko, että minulta voisi tämän parempaa vaatia.
Naapurin lapset kirmaa ulkona. Olen ajatuksissani ollut viime keväässä, siinä hetkessä kun tytöt juoksivat syliini. Se on voimakkain onnen kokemus, jonka muistan. Siihen täytyy nyt tarttua tiukemmin. Se täytyy pitää lähempänä.
Mä en edelleenkään saa päähäni, miten olen aiemmin näistä selvinnyt. Sain jossain vaiheessa katkaistua sen luovuttamisen selviytymiskeinona ja nyt se pitäisi tehdä taas. Mulla on selvästi puutetta rohkeudesta. Pelontunteita on niin paljon. Pelkään omaa kykenemättömyyttäni selvitä. Jos jättää syiden pohtimisen vähemmälle ja miettii mitä sille voi tehdä. Jossain vaiheessa syitäkin on mietittävä, mutta ei nyt.
Hyvä Tyttö
Monien mutkien kautta päivystykseen. Päivystyksessä vastaanoton sairaanhoitaja toteaa juuri sillä äänensävyllä, jota ei tahdo kuulla: "vai että kurkku kipeä". Tekee mieli alkaa perustella. "Hei, mä oon oikeasti huonossa kunnossa, tuossa äskenkin meinasin teidän hienoon aulaan oksentaa. Mun kurkku on tosi kipee ja on kuumeinen, karsea olo. Älkää laittako mua tyhjin käsin kotiin, mä jouduin puhua itseni muutenkin jo sataan kertaan ympäri tullakseni tänne. Meinasin jäädä bussiin ja matkata jonnekin huitsin vitun kuuseen mielummin kuin tulla tänne. Pääsenhän mä vastaanotolle, olkaa niin kilttejä, mä olen ihan oikeasti kipeä."
Sitten istuin kaksi tuntia odotushuoneessa, enkä tajunnut kun mua huudettiin. Seurasin vain yhtä pikkupoikaa, joka oli ehkä maailmanhistorian suloisin pikkupoika. Se oli ehkä sellainen kaksi vuotias ja sillä oli soppalautasen kokoiset isot mustat silmät ja kyömynenä, tummanruskea tukka ja hymyilevä suu. Aivan ihastuttava pikkumies. Huoneeseen päästyäni sairaanhoitaja mittasi kuumeen, jota mulla ei tietenkään sillä hetkellä ollut, otti sormenpäästä verinäytteen ja mittasi tulehdusarvot, jotka ei tietenkään ollee koholla ja lopuksi työnsi kurkkuuni tikun ja kaiveli nielurisojani. Tuloksen kuulen maanantaina. Hiphurraa.
Paluumatka oli menomatkaakin mielenkiintoisempi kun triplasin matka-ajan ja kilometrit päästäkseni kotiin. Hienoa miten julkinen liikenne pelaa. Omaa tyhmyyttä vaan kun ei osaa käyttää bussilinjoja oikein.
Mulla on 5 euroa rahaa. Hieno homma. Rahattomuus on aika helvetistä kyllä. Eiköhän sitä taas jotenkin selviä. Jos saan antibiootit, ne vaan ei saa maksaa 5 euroa enempää.
Tunnen itseni vanhaksi ja vastenmieliseksi. Ällötys olo aiheuttaa ahdistusta, miten sitä tästäkin tilanteesta taas itsensä onkisi kuiville. Päivystyksessä oli anorektisen laiha nainen. Sen rintalasta ja kylkiluut näkyi avoimesta kaula-aukosta. Ohut, läpikuultava iho siinä päällä. Juuri nyt sairastaisin mielummin anoreksiaa kuin ylipainoa.
Täytyy kai yrittää kirjoittaa tästä yli. Katsos mun päässäni on tällä hetkellä hyvin voimakkaita mielikuvia ihon auki viiltämisestä. Uskon, etten tee sitä. Uskon siihen ja yritän kaikkeni tietääkin, etten tee sitä. Kyse ei ole tällä hetkellä edes itsensä hengiltä ottamisesta vaan tuhoamisesta. Tekee mieli tehdä itsestään se, millaiseksi itsensä tuntee. En osaa eritellä nyt tästä sitä kaikkea mitä päässä liikkuu. Yritän.
Siinä on niin paljon vihaa ja pettymystä. Syyllisyyttä, häpeää ja halveksuntaa. Tässä on sitä katkeruutta ja lapsellisuutta, joka kiljuu kaikille niille, joille en kelpaa, eniten itselleni, että jos sitä kerran on niin arvoton ja vailla merkitystä itsensä tuhoaminen on tuolloin myös merkityksetöntä.
Tässä tunteessa on niin paljon hylättynä olemista. Sitä on jätetty yksin, olen jättänyt itseni yksin. Tässä on niin paljon rakkaudettomuutta ja riittämättömyyttä. Kukaan ei halua tai tarvitse. Osa minusta tietää näiden ajatusten lapsellisuuden ja itsekeskeisyyden, mutta iso osa pyytää lupaa saada tuntea sen mitä tunteita onkaan. Ettei tarvitsisi olla järkevä, joustava, periksiantava, anteeksipyytävä ja empaattinen.
Kotimatkalla bussissa oli tyttö, joka itki. Minä väsyneenä omasta päivästäni, huomasin tosissani miettiväni mitä teen. Minussa asuu joku saatanan laupias samarialainen. Estin itseäni tekemästä mitään. Totesin, että ole kahden pysäkin päässä kotoa ja kaikkien maailman itkevien murheet eivät kuulu minulle. Mutta sen hetken, sen pienen hetken mietin tosissani, mitä minä teen. Idiootti. Mun intuitio sanoo, että se itki parisuhdetta. Se oli sen näköinen. Se itki pois kulunutta rakkautta. En voi kuitenkaan olla varma, enhän lopulta sitten kysynyt.
Rakkaus kuulemma parantaa. Mun usko rakkauteen on jotenkin kuollut. Uskon rakkauteen, mutten minulle. En usko enää rakkauteen minulle. Minussa ei ole mitään rakastettavaa kenellekään.
Väsyttää taas. On jo yö ja saakin siis väsyttää. Tämä päivä on pakotetusti hyvä päivä. Tämän oli pakko olla hyvä päivä, sainhan aikaan niin paljon. Mä vielä jotenkin selviän tästä ahdistuksestakin. Hyvä tyttö! Sinusta välitetään, se riittää, et sinä rakkautta tarvitse, ethän...
Sitten istuin kaksi tuntia odotushuoneessa, enkä tajunnut kun mua huudettiin. Seurasin vain yhtä pikkupoikaa, joka oli ehkä maailmanhistorian suloisin pikkupoika. Se oli ehkä sellainen kaksi vuotias ja sillä oli soppalautasen kokoiset isot mustat silmät ja kyömynenä, tummanruskea tukka ja hymyilevä suu. Aivan ihastuttava pikkumies. Huoneeseen päästyäni sairaanhoitaja mittasi kuumeen, jota mulla ei tietenkään sillä hetkellä ollut, otti sormenpäästä verinäytteen ja mittasi tulehdusarvot, jotka ei tietenkään ollee koholla ja lopuksi työnsi kurkkuuni tikun ja kaiveli nielurisojani. Tuloksen kuulen maanantaina. Hiphurraa.
Paluumatka oli menomatkaakin mielenkiintoisempi kun triplasin matka-ajan ja kilometrit päästäkseni kotiin. Hienoa miten julkinen liikenne pelaa. Omaa tyhmyyttä vaan kun ei osaa käyttää bussilinjoja oikein.
Mulla on 5 euroa rahaa. Hieno homma. Rahattomuus on aika helvetistä kyllä. Eiköhän sitä taas jotenkin selviä. Jos saan antibiootit, ne vaan ei saa maksaa 5 euroa enempää.
Tunnen itseni vanhaksi ja vastenmieliseksi. Ällötys olo aiheuttaa ahdistusta, miten sitä tästäkin tilanteesta taas itsensä onkisi kuiville. Päivystyksessä oli anorektisen laiha nainen. Sen rintalasta ja kylkiluut näkyi avoimesta kaula-aukosta. Ohut, läpikuultava iho siinä päällä. Juuri nyt sairastaisin mielummin anoreksiaa kuin ylipainoa.
Täytyy kai yrittää kirjoittaa tästä yli. Katsos mun päässäni on tällä hetkellä hyvin voimakkaita mielikuvia ihon auki viiltämisestä. Uskon, etten tee sitä. Uskon siihen ja yritän kaikkeni tietääkin, etten tee sitä. Kyse ei ole tällä hetkellä edes itsensä hengiltä ottamisesta vaan tuhoamisesta. Tekee mieli tehdä itsestään se, millaiseksi itsensä tuntee. En osaa eritellä nyt tästä sitä kaikkea mitä päässä liikkuu. Yritän.
Siinä on niin paljon vihaa ja pettymystä. Syyllisyyttä, häpeää ja halveksuntaa. Tässä on sitä katkeruutta ja lapsellisuutta, joka kiljuu kaikille niille, joille en kelpaa, eniten itselleni, että jos sitä kerran on niin arvoton ja vailla merkitystä itsensä tuhoaminen on tuolloin myös merkityksetöntä.
Tässä tunteessa on niin paljon hylättynä olemista. Sitä on jätetty yksin, olen jättänyt itseni yksin. Tässä on niin paljon rakkaudettomuutta ja riittämättömyyttä. Kukaan ei halua tai tarvitse. Osa minusta tietää näiden ajatusten lapsellisuuden ja itsekeskeisyyden, mutta iso osa pyytää lupaa saada tuntea sen mitä tunteita onkaan. Ettei tarvitsisi olla järkevä, joustava, periksiantava, anteeksipyytävä ja empaattinen.
Kotimatkalla bussissa oli tyttö, joka itki. Minä väsyneenä omasta päivästäni, huomasin tosissani miettiväni mitä teen. Minussa asuu joku saatanan laupias samarialainen. Estin itseäni tekemästä mitään. Totesin, että ole kahden pysäkin päässä kotoa ja kaikkien maailman itkevien murheet eivät kuulu minulle. Mutta sen hetken, sen pienen hetken mietin tosissani, mitä minä teen. Idiootti. Mun intuitio sanoo, että se itki parisuhdetta. Se oli sen näköinen. Se itki pois kulunutta rakkautta. En voi kuitenkaan olla varma, enhän lopulta sitten kysynyt.
Rakkaus kuulemma parantaa. Mun usko rakkauteen on jotenkin kuollut. Uskon rakkauteen, mutten minulle. En usko enää rakkauteen minulle. Minussa ei ole mitään rakastettavaa kenellekään.
Väsyttää taas. On jo yö ja saakin siis väsyttää. Tämä päivä on pakotetusti hyvä päivä. Tämän oli pakko olla hyvä päivä, sainhan aikaan niin paljon. Mä vielä jotenkin selviän tästä ahdistuksestakin. Hyvä tyttö! Sinusta välitetään, se riittää, et sinä rakkautta tarvitse, ethän...
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Kiirastorstai
Aamulla elämä lähti käyntin perinteisen hiljaisesti. Jossain vaiheessa pääsin vihdoin ulos. Teki huomattavan tiukkaa. Vein hakemuksen Kelaan, mutten tuntenut helpotusta, pelkkää huonoa oloa ja väsymystä. Kierrätyskeskuksen kautta Tiimariin ja sitten kauppaan. Kaupasta lähti täysin uupunut nainen, raahustin bussille ja maksoin kotimatkasta, ei puhettakaan, että olisin kyennyt kävellä kotiin. Matkaa ei kuitenkaan ole kuin neljä kilometriä.
Kotona vihdoin valkeni ajatus päässä, mä olen tullut taas kipeäksi, perhanan angiina, TAAS. Viimeisestä on korkeintaa kaksi kuukautta. Ja tietenkin tauti iskee päivänä ennen pääsiäislomia. Tällä kertaa haen antibiootit. Se vain tarkoittaa, että täytyy raahautua päivystykseen. Jotkin risat tuolta kurkusta olisi kai leikattava, en tahtoisi sellaista. Huomenna jos aamusella lähtisi päivystykseen aamusella aikaisin. Saa kai varautua ottamaan mukaan kirjoja ja ruokaa, angiinapotilas ei liene kiireellisyysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olo on todella huono. Migreeniä lyö päälle kuten aina kipeänä ollessa. Taidan nakata kasan tabletteja nassuun ja mennä nukkumaan.
Kotona vihdoin valkeni ajatus päässä, mä olen tullut taas kipeäksi, perhanan angiina, TAAS. Viimeisestä on korkeintaa kaksi kuukautta. Ja tietenkin tauti iskee päivänä ennen pääsiäislomia. Tällä kertaa haen antibiootit. Se vain tarkoittaa, että täytyy raahautua päivystykseen. Jotkin risat tuolta kurkusta olisi kai leikattava, en tahtoisi sellaista. Huomenna jos aamusella lähtisi päivystykseen aamusella aikaisin. Saa kai varautua ottamaan mukaan kirjoja ja ruokaa, angiinapotilas ei liene kiireellisyysjärjestyksessä ensimmäisenä. Olo on todella huono. Migreeniä lyö päälle kuten aina kipeänä ollessa. Taidan nakata kasan tabletteja nassuun ja mennä nukkumaan.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Hän on yöeläin
Hän on yöeläin
Nukkumatti unohti käydä.
Se vanha Pirulainen.
Jätti tänne sohvalle istumaan.
Ei tullut, ei vaikka pyydettiin.
Ei se haittaa,
minut on tehty vahvemmasta luusta kuin yö.
Me yön kanssa pelkäämme aurinkoa
mutta minä siedän sen valoakin.
Yö on ystävä kallis ja vanha vihollinen.
Se kuulee ajatukseni paremmin kuin päivä.
Yö on muusa ja murhaaja.
Se ottaa luovuuden hengiltä,
ja toisella kädellään antaa
enemmän mystiikkaa kuin pyydettiin.
Mystiikasta voi taikoa mitä tahtoo,
mutta yö on katala minulle.
Se kostaa, että kestän päivän.
Yön ajatukset ovat aamussa vain harhaa.
Nukkumatti unohti käydä.
Se vanha Pirulainen.
Jätti tänne sohvalle istumaan.
Ei tullut, ei vaikka pyydettiin.
Ei se haittaa,
minut on tehty vahvemmasta luusta kuin yö.
Me yön kanssa pelkäämme aurinkoa
mutta minä siedän sen valoakin.
Yö on ystävä kallis ja vanha vihollinen.
Se kuulee ajatukseni paremmin kuin päivä.
Yö on muusa ja murhaaja.
Se ottaa luovuuden hengiltä,
ja toisella kädellään antaa
enemmän mystiikkaa kuin pyydettiin.
Mystiikasta voi taikoa mitä tahtoo,
mutta yö on katala minulle.
Se kostaa, että kestän päivän.
Yön ajatukset ovat aamussa vain harhaa.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Kuulemma
Tehnyt hakemuksen, pessyt pyykkiä, syönyt terveellisesti, ottanut lääkkeensä ja on koko ajan vähällä purskahtaa itkuun. Jokin sanomaton vaivaa, sellainen nimeämätön, hahmoton ja muodoton. Päivä on täynnä ajatusten ja tunteiden varjoja, joista ei saa kiinni. Jospa joku ottaisi tämän kaiken pois harteiltani. Joskus uneksin siitä, että voisin mennä jonnekin ja nukkua kunnes kaikki on ohi. En usko, että menettäisin suuria. Jutun juoni löytynee siitä.
Hellyyttä kaipaan, välittämistä, silitystä ja tuudittelua. Kaipaan jotakuta näkemään minulle tulevaisuuden, johon voin uskoa. Minä näen toisille reittejä, löydän useimmille lohduttavia sanoja, tiedän senkin milloin pitää olla vain hiljaa ja antaa toisen puhua. Sokea on käsikopelolla oppinut miten pimeydessä toimitaan. Kaipaan kumppania vierelle, sellaista joka vuorollaan vie rohkeasti kun minä en jaksa. Joku joka antaa minun välillä viedä, tahtoo uskoa sanojani, tarkoitustani, osaamistani. Hänellä pitäisi olla uskoa kun minulta se loppuu ja hän toivoisi silloinkin kun ei enää usko. Miten minä voin jaksaa luovuttamatta, jos häneltä loppuu toivo. Ja hänen täytyisi tahtoa silittää kasvojani ja hiuksiani. Suudella usein ja olla hellä.
Kaipaan sellaista turvallisuutta, jossa voin olla vapaa. Ettei tarvitse hiipiä varpaillaan ja pelätä, uskaltaako olla tyhmimmillään, tunteellisimmillaan, tarvitsevimmillaan ja vaativimmillaan. Voi olla kaikki se mitä itsessään eniten vihaa ja tulla silti siedetyksi. En usko muiden kestävän itkuani tai vihaani. En usko toisten jaksavan suruani tai rakkauttani.
Olen väsynyt. Mieli on rauhallinen. Se kaipaa suklaata. Minua pyyti ulos mies, joka kuulemma pitää minusta naisena. Lupauduin mennä, nyt tunnen, etten tahdo. Ehkä kai voisi vielä peruakin, en tiedä. Komea se on ja pitkä, saisi minua parempia varmaankin, vaikka olen minäkin ihan hyvä. Ainakin minulla on kuulemma kauniit hiukset.
Hellyyttä kaipaan, välittämistä, silitystä ja tuudittelua. Kaipaan jotakuta näkemään minulle tulevaisuuden, johon voin uskoa. Minä näen toisille reittejä, löydän useimmille lohduttavia sanoja, tiedän senkin milloin pitää olla vain hiljaa ja antaa toisen puhua. Sokea on käsikopelolla oppinut miten pimeydessä toimitaan. Kaipaan kumppania vierelle, sellaista joka vuorollaan vie rohkeasti kun minä en jaksa. Joku joka antaa minun välillä viedä, tahtoo uskoa sanojani, tarkoitustani, osaamistani. Hänellä pitäisi olla uskoa kun minulta se loppuu ja hän toivoisi silloinkin kun ei enää usko. Miten minä voin jaksaa luovuttamatta, jos häneltä loppuu toivo. Ja hänen täytyisi tahtoa silittää kasvojani ja hiuksiani. Suudella usein ja olla hellä.
Kaipaan sellaista turvallisuutta, jossa voin olla vapaa. Ettei tarvitse hiipiä varpaillaan ja pelätä, uskaltaako olla tyhmimmillään, tunteellisimmillaan, tarvitsevimmillaan ja vaativimmillaan. Voi olla kaikki se mitä itsessään eniten vihaa ja tulla silti siedetyksi. En usko muiden kestävän itkuani tai vihaani. En usko toisten jaksavan suruani tai rakkauttani.
Olen väsynyt. Mieli on rauhallinen. Se kaipaa suklaata. Minua pyyti ulos mies, joka kuulemma pitää minusta naisena. Lupauduin mennä, nyt tunnen, etten tahdo. Ehkä kai voisi vielä peruakin, en tiedä. Komea se on ja pitkä, saisi minua parempia varmaankin, vaikka olen minäkin ihan hyvä. Ainakin minulla on kuulemma kauniit hiukset.
Saarna
Hengittämistä vaan.
Paniikkia ja ahdistusta. Tietokone takkuilee, se ahdistaa hyvin paljon. Mitä jos kone menee rikki. Mä en pelkää minkään laitteen hajoamista yleensä, en ahdistu sellaisesta. Läppärin temppuilu lyö suunnattoman ahdistuksen päälle. Tämä on tärkeintä mitä omistan. Mun läppäri on ainut millä on väliä.
Kahvikin maistuu taas pahalta ja varpaat ovat jäässä. Mun on tehtävä jotain tänään, kaksi asiaa, varattava pyykkitupa ja täytettävä hakemus. Kumpikin ahdistaa niin paljon, etten ole saanut tehtyä niitä. Hakemuksen täyttäminen ahdistaa enemmän, se on sitä kuristavaa tavaraa. Aloitan siitä että pukeudun, saat olla kanssani kun teen nämä asiat tänään. Halaa mua ajatuksissasi, mä tarvitsen apua. Ulkona sataa. Mä sain vaatteet päälleni ja ensimmäisen kahvikupillisen juotua. Nyt kävelen pyykkitupaan ja varaan koneet. Miksi tämä on näin hemmetin vaikeaa.
Kone varattu muutaman tunnin päähän. Ehdin psyykata itseni. Hain myös postin. En ole hoitanut asioitani. En ole jaksanut. Ehkä selviän, kunhan saan jostain voimia hetken kuluttua kasata tarvittavat paperit ja täytettyä hakemuksen. Huomenna sitten vien hakemuksen ja heitän kaiken universumin haltuun. Vielä kun saan itseni kasattua niin, että jaksan tehdä tänään sen hakemuksen Kelaan. Se vaatii paljon, se vaatii multa tänään kaikkeni.
Vihaan Kelaa. Vihaan sitä. Ystävän kanssa totesimme, että kun tulevaisuuden arkeologit löytävät Kelan asiakaspalvelutiskit jostain muinaiselta kaatopaikalta, ne voivat löytää pöytien pinnalta kyynelten mukana DNA:tamme ja kloonata kaksi hyvin surkeaa otusta vuosituhansien takaa. Olen jättänyt kyynelnäytteitä toistaiseksi jo useamman Kelan tiskeille. Kolmen kaupungin ja ainakin neljän eri toimipisteen pöytiä on pyyhitty kyynelilläni. Siinä on sitä jotain kun istuu niillä epämukavilla tuolilla se pieni numerolappu käsissään, kämmenet hikoillen ja toisessa kädessä on se kirje, jossa ne kusipäät perii usean tuhannen euron edestä maksettuja tukia takaisin. Se hetki, kun avasit sen kirjekuoren ja ne kaikki tunteet... liian monta sellaista takana. Itken nytkin. Mä olen tapellut Kelan kanssa elämässäni ihan liikaa. Se on tällaisen sosiaalipummin arkipäivää.
Huipputilanne oli se kun en perivät puolen vuoden asumistukia takaisin, koska en ollut ilmoittanut Kelaan, että Kela maksaa mulle 8 euron ylläpitokorvausta. Se oli suomalaisen sosiaaliturvabyrokratian huippukohta. Kukaan ei lue niitä kirjeitä, joita ne sieltä lähettää. Kukaan ei ole kiinnostunut niiden kirjeiden sisällöistä, eikä kukaan siellä ota vastuuta. Toinen puulla päähän lyöminen oli, kun varta vasten menin luukulle nivaskan papereita kanssa kysymään, että mitä liitteitä laitan. Täti auttoi ja minä olin kaksi kuukautta ilman rahaa, odotin päätöstä. Sitten tuli kirje, liitteet puuttuu. Minä itken ja raivoan ja lähetän niitä samoja papereita, joita olin jo kerran liitteeksi kaupannut ja odotan lisää.
Jos musta ikinä tulee se sossuntäti, en ole varma kykenenkö peittämään asiakkailta vihaani Kelaa kohtaan. Siitä on tullut jotain niin täydellisen kattavaa ärtymystä, vihaa ja pelkoa, miltei kauhua. Se valta, jota siellä käytetään on ehdotonta. Se valta koskettaa ihmisten perusturvaa ja jopa perusturvallisuuden tunnetta. Ollessani Kelan rahalla, mä pelkään toimeentuloani koko ajan. Mä pelkään jokaista Kelan kirjettä. Pelkkä Kelan toimiston ja logon näkeminen ahdistaa. Mun vaikeus postilaatikolla käymisessä johtuu siitä, että pelkään Kelan kirjeitä. Mulle on liian monta kertaa käynyt niin, että kun olen raahannut itseni niskastani parempaan kuntoon ja yritän kaikkeni saadakseni asiani kuntoon ja voimaantuakseni, se on juuri kirje Kelalta, joka syöksee mut epätoivoon. Ne on kirjeitä, jotka koskettaa asioita joihin ei ole kyennyt varautua. Ne on kirjeitä, joiden kanssa ei leikitä. Luulet saaneesi asiasi selväksi, että on vain niitä arkipäivän pieniä tavallisia asioita selvitettävänä ja sitten postilaatikostasi tai oven luukusta tipahtaa se, jonka kanssa kaikki taas hajoaa.
Mulla on Facebookissa kaverina henkilö, joka on Kelalla töissä. Jossain vaiheessa, ennen kuin julkisuudessa alkoi olla juttuja ihmisistä, jotka menettää työnsä kirjoitettuaan Facebookissa työnantajastaan, se kirjoitti työstään. Kerran se kirjoitti statukseensa sen, mitä Kela ei myönnä. Hän oli ollut pahalla tuulella ja myönsi olleensa "tosi tiukka Kelan täti". Toisin sanoen, käsitellessään hakemuksia oli sinä päivänä ollut tavallista tiukempi päätöksiä tehdessään. Kela ei ole tasapuolinen, tasa-arvoinen tai edes oikeudenmukainen päätöksiä tehdessään. Se on ihan yhtä mielivaltainen kuin voisi arvata minkä tahansa ihmisten luoman byrokraattisen organisaation olevan, jonka muuten yksittäisillä työntekijöillä on ehdoton ylivalta asiakkaan elämään nähden. Kela on suomalaisen sosiaaliturvan ydinorganisaatio, joka ei toimi millään muotoa sosiaalialan etiikan ja arvojen mukaisesti, miten se voisikaan, eihän siellä ole edes töissä sosiaalialan koulutuksen saaneita henkilöitä. Kela on new public managementin riemuvoitto.
Kela on Saatanasta.
Saarna on päättynyt.
Paniikkia ja ahdistusta. Tietokone takkuilee, se ahdistaa hyvin paljon. Mitä jos kone menee rikki. Mä en pelkää minkään laitteen hajoamista yleensä, en ahdistu sellaisesta. Läppärin temppuilu lyö suunnattoman ahdistuksen päälle. Tämä on tärkeintä mitä omistan. Mun läppäri on ainut millä on väliä.
Kahvikin maistuu taas pahalta ja varpaat ovat jäässä. Mun on tehtävä jotain tänään, kaksi asiaa, varattava pyykkitupa ja täytettävä hakemus. Kumpikin ahdistaa niin paljon, etten ole saanut tehtyä niitä. Hakemuksen täyttäminen ahdistaa enemmän, se on sitä kuristavaa tavaraa. Aloitan siitä että pukeudun, saat olla kanssani kun teen nämä asiat tänään. Halaa mua ajatuksissasi, mä tarvitsen apua. Ulkona sataa. Mä sain vaatteet päälleni ja ensimmäisen kahvikupillisen juotua. Nyt kävelen pyykkitupaan ja varaan koneet. Miksi tämä on näin hemmetin vaikeaa.
Kone varattu muutaman tunnin päähän. Ehdin psyykata itseni. Hain myös postin. En ole hoitanut asioitani. En ole jaksanut. Ehkä selviän, kunhan saan jostain voimia hetken kuluttua kasata tarvittavat paperit ja täytettyä hakemuksen. Huomenna sitten vien hakemuksen ja heitän kaiken universumin haltuun. Vielä kun saan itseni kasattua niin, että jaksan tehdä tänään sen hakemuksen Kelaan. Se vaatii paljon, se vaatii multa tänään kaikkeni.
Vihaan Kelaa. Vihaan sitä. Ystävän kanssa totesimme, että kun tulevaisuuden arkeologit löytävät Kelan asiakaspalvelutiskit jostain muinaiselta kaatopaikalta, ne voivat löytää pöytien pinnalta kyynelten mukana DNA:tamme ja kloonata kaksi hyvin surkeaa otusta vuosituhansien takaa. Olen jättänyt kyynelnäytteitä toistaiseksi jo useamman Kelan tiskeille. Kolmen kaupungin ja ainakin neljän eri toimipisteen pöytiä on pyyhitty kyynelilläni. Siinä on sitä jotain kun istuu niillä epämukavilla tuolilla se pieni numerolappu käsissään, kämmenet hikoillen ja toisessa kädessä on se kirje, jossa ne kusipäät perii usean tuhannen euron edestä maksettuja tukia takaisin. Se hetki, kun avasit sen kirjekuoren ja ne kaikki tunteet... liian monta sellaista takana. Itken nytkin. Mä olen tapellut Kelan kanssa elämässäni ihan liikaa. Se on tällaisen sosiaalipummin arkipäivää.
Huipputilanne oli se kun en perivät puolen vuoden asumistukia takaisin, koska en ollut ilmoittanut Kelaan, että Kela maksaa mulle 8 euron ylläpitokorvausta. Se oli suomalaisen sosiaaliturvabyrokratian huippukohta. Kukaan ei lue niitä kirjeitä, joita ne sieltä lähettää. Kukaan ei ole kiinnostunut niiden kirjeiden sisällöistä, eikä kukaan siellä ota vastuuta. Toinen puulla päähän lyöminen oli, kun varta vasten menin luukulle nivaskan papereita kanssa kysymään, että mitä liitteitä laitan. Täti auttoi ja minä olin kaksi kuukautta ilman rahaa, odotin päätöstä. Sitten tuli kirje, liitteet puuttuu. Minä itken ja raivoan ja lähetän niitä samoja papereita, joita olin jo kerran liitteeksi kaupannut ja odotan lisää.
Jos musta ikinä tulee se sossuntäti, en ole varma kykenenkö peittämään asiakkailta vihaani Kelaa kohtaan. Siitä on tullut jotain niin täydellisen kattavaa ärtymystä, vihaa ja pelkoa, miltei kauhua. Se valta, jota siellä käytetään on ehdotonta. Se valta koskettaa ihmisten perusturvaa ja jopa perusturvallisuuden tunnetta. Ollessani Kelan rahalla, mä pelkään toimeentuloani koko ajan. Mä pelkään jokaista Kelan kirjettä. Pelkkä Kelan toimiston ja logon näkeminen ahdistaa. Mun vaikeus postilaatikolla käymisessä johtuu siitä, että pelkään Kelan kirjeitä. Mulle on liian monta kertaa käynyt niin, että kun olen raahannut itseni niskastani parempaan kuntoon ja yritän kaikkeni saadakseni asiani kuntoon ja voimaantuakseni, se on juuri kirje Kelalta, joka syöksee mut epätoivoon. Ne on kirjeitä, jotka koskettaa asioita joihin ei ole kyennyt varautua. Ne on kirjeitä, joiden kanssa ei leikitä. Luulet saaneesi asiasi selväksi, että on vain niitä arkipäivän pieniä tavallisia asioita selvitettävänä ja sitten postilaatikostasi tai oven luukusta tipahtaa se, jonka kanssa kaikki taas hajoaa.
Mulla on Facebookissa kaverina henkilö, joka on Kelalla töissä. Jossain vaiheessa, ennen kuin julkisuudessa alkoi olla juttuja ihmisistä, jotka menettää työnsä kirjoitettuaan Facebookissa työnantajastaan, se kirjoitti työstään. Kerran se kirjoitti statukseensa sen, mitä Kela ei myönnä. Hän oli ollut pahalla tuulella ja myönsi olleensa "tosi tiukka Kelan täti". Toisin sanoen, käsitellessään hakemuksia oli sinä päivänä ollut tavallista tiukempi päätöksiä tehdessään. Kela ei ole tasapuolinen, tasa-arvoinen tai edes oikeudenmukainen päätöksiä tehdessään. Se on ihan yhtä mielivaltainen kuin voisi arvata minkä tahansa ihmisten luoman byrokraattisen organisaation olevan, jonka muuten yksittäisillä työntekijöillä on ehdoton ylivalta asiakkaan elämään nähden. Kela on suomalaisen sosiaaliturvan ydinorganisaatio, joka ei toimi millään muotoa sosiaalialan etiikan ja arvojen mukaisesti, miten se voisikaan, eihän siellä ole edes töissä sosiaalialan koulutuksen saaneita henkilöitä. Kela on new public managementin riemuvoitto.
Kela on Saatanasta.
Saarna on päättynyt.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Nainen jota vituttaa
Menin nukkumaan 6:38. Voi perkele!
Heräsin kello 14:47. Voi vittu!
Näin unia puukotuksista, tappeluista, lyönneistä, hiuksista repimisestä, hakkaamisesta. Mun unet ei kohtele mua hellästi. Unet täynnä pelkkää väkivaltaa, hylkäämistä, torjumista, tuskaa, vihaa, inhoa ja sellaista koko "yön". Herään itkien, enkä tunnu osaavan rauhoittua. Ystäväkin on töissä, ei oikein ketään kenelle soittaa, siispä blogiin. Olen hakannut leukojani yhteen niin, että nyt on vaikea niitä avata. En saa itsestäni pois oloa, että olen kammottava, hirvittävä ja paha ihminen. Rinnan päällä istuu kivi, joka painaa kaikki maailmankaikkeuden painon, enkä saa happea.
Cymbalta on vienyt ruokahalun ja tekee kahvistakin pahanmakuista. Yritän harhauttaa ajatuksiani, mutten kykene. Tahdon keskeyttää nämä ajatukset päässäni, lopettaa ne, siirtyä johonkin rakentaviin ajatuksiin, sellaisiin, jotka ratkaisevat ongelmia. Se tuntuu nyt mahdottomalta.
Jotain on pielessä. Jotain on väärin. En tiedä mitä. On vain tunne jotain sivuäänestä, joka rikkoo rytmiä. En vain kuule sitä. Eilen olin väsynyt ja pidin vapaata itsestäni. Keskityin katsomaan kaksi tuotantokautta TV-sarjaa ja blokkaamaan ihan kaiken muun elämästäni. Unissa se sivuääni sai vallan ja sen tuloksena tuhosin itseäni unissani koko yön.
Ensi viikolla on psykiatri ja siellä pitäisi saada suu auki. Hoitajakin palailee lomilta. Itkettää oma saamattomuus ja väsymys. Cymbalta on tuonut selvästi lisää energiaa, mutta mielialaan se ei näytä vaikuttavan. Mä jaksaisin nyt ruumiillisesti paremmin, mutta henkinen lama jatkuu. Sellainen täydellinen kykenemättömyys. Voi miten raivostuttaa tämä.
Kahvi maistuu saatanallisen pahalta taas. Kaipaan läheisyyttä ja samalla omaa tilaa. Saisipa molemmat. Kaipaan tunnetta, että joku rakastaa, joku tahtoo minut, ehdoitta. Voisipa vain sukeltaa siihen onneen, mitä toisen kädet ympärillä tuo. Läheisyys tai edes kädet ympärillä eivät tuo onnea, jos ei tunne sitä jotain. Minut se vie vain lukkoon, pakottaa naamarin kasvoille ja tekee toimintakyvyttömäksi. Läheisyys vailla tahtomista. Hyvä ei tunnu nautinnolliselta, nautintokaan ei tunnu hyvältä. Korjaamisen sijaan se vain hivelee niitä kohtia, jotka ovat itsessä rikki. Syntyy ruumista irtautumisen kokemus, se samanlainen kuin silloin kun intiimihetki tuntui äärettömän pahalta. Se on kuitenkin erilainen.
Seksi saa mut menemään nyt lukkoon. Se saa mut katsomaan itseäni itseni ulkopuolelta. Mä katson itseäni samalla tavalla kuin silloin kun tein sitä pakotetusti. Nyt en katso samoin tuntein, mutta se lamauttaa. Se luo kehoon jännityksen ja tekee toimintakyvyttömäksi. Jälkeenpäin vain ajatukset ovat raskaat, en osaa ratkaista tätä. En tiedä miten edetä itseni kanssa. Yhdistän sen tunteeseen siitä, että paikallani voisi olla kuka tahansa. Silloin kun seksissä on kyse vain toisen itsekyydestä ja toisen tarpeen täyttämisestä ja toinen tekee sen vain toista miellyttääkseen vailla aitoa intohimoa ja halua. Roolien kääntyminen sen tekee. Lamaannun omasta tunteestani olevani hyväksikäyttäjä. Mä en tahdo seksiä ilman molemmin puolisen halun tunnetta, se rikkoo.
En tunne piristymistä nyt, unet vei jonnekin syviin vesiin nyt. Karkuun, pakoon ja pois, huutaa mieleni. Kivi rinnan päällä hypähtää sen verran, että se suistaa sydäntä rytmistään. Happi ei liiku kunnolla. Tekee mieli tilata terveysasemalle aika omalääkärille, mennä sinne ja itkeä vihreäruskeille silmille, etten vieläkään voi hyvin, että sen pitää pelastaa mut minulta itseltäni.
Heräsin kello 14:47. Voi vittu!
Näin unia puukotuksista, tappeluista, lyönneistä, hiuksista repimisestä, hakkaamisesta. Mun unet ei kohtele mua hellästi. Unet täynnä pelkkää väkivaltaa, hylkäämistä, torjumista, tuskaa, vihaa, inhoa ja sellaista koko "yön". Herään itkien, enkä tunnu osaavan rauhoittua. Ystäväkin on töissä, ei oikein ketään kenelle soittaa, siispä blogiin. Olen hakannut leukojani yhteen niin, että nyt on vaikea niitä avata. En saa itsestäni pois oloa, että olen kammottava, hirvittävä ja paha ihminen. Rinnan päällä istuu kivi, joka painaa kaikki maailmankaikkeuden painon, enkä saa happea.
Cymbalta on vienyt ruokahalun ja tekee kahvistakin pahanmakuista. Yritän harhauttaa ajatuksiani, mutten kykene. Tahdon keskeyttää nämä ajatukset päässäni, lopettaa ne, siirtyä johonkin rakentaviin ajatuksiin, sellaisiin, jotka ratkaisevat ongelmia. Se tuntuu nyt mahdottomalta.
Jotain on pielessä. Jotain on väärin. En tiedä mitä. On vain tunne jotain sivuäänestä, joka rikkoo rytmiä. En vain kuule sitä. Eilen olin väsynyt ja pidin vapaata itsestäni. Keskityin katsomaan kaksi tuotantokautta TV-sarjaa ja blokkaamaan ihan kaiken muun elämästäni. Unissa se sivuääni sai vallan ja sen tuloksena tuhosin itseäni unissani koko yön.
Ensi viikolla on psykiatri ja siellä pitäisi saada suu auki. Hoitajakin palailee lomilta. Itkettää oma saamattomuus ja väsymys. Cymbalta on tuonut selvästi lisää energiaa, mutta mielialaan se ei näytä vaikuttavan. Mä jaksaisin nyt ruumiillisesti paremmin, mutta henkinen lama jatkuu. Sellainen täydellinen kykenemättömyys. Voi miten raivostuttaa tämä.
Kahvi maistuu saatanallisen pahalta taas. Kaipaan läheisyyttä ja samalla omaa tilaa. Saisipa molemmat. Kaipaan tunnetta, että joku rakastaa, joku tahtoo minut, ehdoitta. Voisipa vain sukeltaa siihen onneen, mitä toisen kädet ympärillä tuo. Läheisyys tai edes kädet ympärillä eivät tuo onnea, jos ei tunne sitä jotain. Minut se vie vain lukkoon, pakottaa naamarin kasvoille ja tekee toimintakyvyttömäksi. Läheisyys vailla tahtomista. Hyvä ei tunnu nautinnolliselta, nautintokaan ei tunnu hyvältä. Korjaamisen sijaan se vain hivelee niitä kohtia, jotka ovat itsessä rikki. Syntyy ruumista irtautumisen kokemus, se samanlainen kuin silloin kun intiimihetki tuntui äärettömän pahalta. Se on kuitenkin erilainen.
Seksi saa mut menemään nyt lukkoon. Se saa mut katsomaan itseäni itseni ulkopuolelta. Mä katson itseäni samalla tavalla kuin silloin kun tein sitä pakotetusti. Nyt en katso samoin tuntein, mutta se lamauttaa. Se luo kehoon jännityksen ja tekee toimintakyvyttömäksi. Jälkeenpäin vain ajatukset ovat raskaat, en osaa ratkaista tätä. En tiedä miten edetä itseni kanssa. Yhdistän sen tunteeseen siitä, että paikallani voisi olla kuka tahansa. Silloin kun seksissä on kyse vain toisen itsekyydestä ja toisen tarpeen täyttämisestä ja toinen tekee sen vain toista miellyttääkseen vailla aitoa intohimoa ja halua. Roolien kääntyminen sen tekee. Lamaannun omasta tunteestani olevani hyväksikäyttäjä. Mä en tahdo seksiä ilman molemmin puolisen halun tunnetta, se rikkoo.
En tunne piristymistä nyt, unet vei jonnekin syviin vesiin nyt. Karkuun, pakoon ja pois, huutaa mieleni. Kivi rinnan päällä hypähtää sen verran, että se suistaa sydäntä rytmistään. Happi ei liiku kunnolla. Tekee mieli tilata terveysasemalle aika omalääkärille, mennä sinne ja itkeä vihreäruskeille silmille, etten vieläkään voi hyvin, että sen pitää pelastaa mut minulta itseltäni.
lauantai 16. huhtikuuta 2011
Rakkautta (kevättä) ilmassa
Ihmiset herää eloon. Naapurissa pestään ikkunoita, minutkin valtaa tarve laittaa koti kuntoon. Vähän kerralla jos siivoaisi viikkojen sotkut ja kyvyttömyyden pitää huolta kodistaan. Vein peitot ja tyynyt ulos aurinkoon. Ulkoa kuuluu iloisia ääniä, jossain nuoret miehet nauravat ja juovat olutta. Vain grillintuoksu uupuu. Toinen naapuri heittelee lunta kasoista leveämmälle, jotta ne sulaisi nopeammin. Pieni punarinta pysähtyi kuuseeni hetkiseksi. Toivottavasti tekee pesän ja saan katsella sitä enemmänkin. Linnut laulavat muutenkin ja lokitkin ovat palanneet. Viikon päästä on jo pääsiäinen ja minä olen vielä elossa.
Nyt on se hetki kun pitää epävakaasta persoonallisuudestaan, tämä tunne. Tämä voimakas tunteista lähtevä energian kokemus. En tiedä millaisia muiden ihmisten tunteet ovat, mutta nyt minut täyttää rakkauden, valon ja voiman tunne. Tämä tunne menee lihaksiin ja pakahduttaa. Siinä missä epätoivoni on syvää, on onneni onnellista. Tämä on sellainen yhteyden kokemus kaikkeen ympärillä olevaan. Se on aistimista, tuntemista ja välittämistä. Todellisuuden kokemista kauneimmillaan. Kaikki kuullostaa kauniilta, jopa ohi ajavat rekat. Kaikki näyttääkin kauniilta. Se on ehkä hetkessä olemista, olen paikallani, läsnä. Minulla on elämä veressäni ja maailma on tässä.
Sain valittua eduskuntavaaliedokkaani. Joskus nuorempana sitä oli ehdoton ulkoisista asioista, kuten sukupuolesta ja iästä. Ajatteli, että se muka jotenkin tuo tasa-arvoa. Se, että nuori nainen äänestää nuorta naista ei ole tasa-arvoa, mutta mahdollisuus sellaiseen on tasa-arvoa. Nyt tajuan paremmin, minulla voi olla enemmän yhteistä itseäni puolet vanhemman eläkeläismiehen kanssa kuin ikäiseni naisen. Se on tasa-arvoa ja demokratiaa, että jokainen voi äänestää arvojensa mukaan, muu on sietämätöntä hapatusta.
Vasemmallahan minä seison, en koskaan minkään äärilaidalla kuitenkaan. Luonteessani olen aina sovittelija, kompromissintekijä. Minulle ratkaisut ovat tärkeämpiä kuin arvot sinällään, hyvinvointi on se, joka merkitsee. Olen kuten kuka tahansa, hyvin rakastunut omiin arvoihini ja maailmankatsomukseeni, mutta ei se saa estää yleistä hyvää. Päätöksiä ja ratkaisuja on tehtävä, asemiin uppoaminen ei hyödytä ketään. Taidan siis ajatella kuten kukatahansa politiikko. Kai sitä on jonkinlainen idealisti, tahdon maailman, jossa ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, ovat valmiita toistensa edestä antamaan. Minussa on ajatus, että toisen hyvinvointi lisää omaani. Toisen hyvinvointi ei ole minulta pois, koska hyvinvointi on jotain, joka lisääntyy annettaessa. Raha ei ole hyvinvointia, välittäminen, toisesta huolehtiminen, rakkaus, hellyys on.
Iki-ihana Cornell West sanoo: Oikeudenmukaisuus on se, miltä rakkaus näyttäytyy julkisesti ja Hellyys on se, miten rakkaus tuntuu privaatisti.
Nyt on se hetki kun pitää epävakaasta persoonallisuudestaan, tämä tunne. Tämä voimakas tunteista lähtevä energian kokemus. En tiedä millaisia muiden ihmisten tunteet ovat, mutta nyt minut täyttää rakkauden, valon ja voiman tunne. Tämä tunne menee lihaksiin ja pakahduttaa. Siinä missä epätoivoni on syvää, on onneni onnellista. Tämä on sellainen yhteyden kokemus kaikkeen ympärillä olevaan. Se on aistimista, tuntemista ja välittämistä. Todellisuuden kokemista kauneimmillaan. Kaikki kuullostaa kauniilta, jopa ohi ajavat rekat. Kaikki näyttääkin kauniilta. Se on ehkä hetkessä olemista, olen paikallani, läsnä. Minulla on elämä veressäni ja maailma on tässä.
Sain valittua eduskuntavaaliedokkaani. Joskus nuorempana sitä oli ehdoton ulkoisista asioista, kuten sukupuolesta ja iästä. Ajatteli, että se muka jotenkin tuo tasa-arvoa. Se, että nuori nainen äänestää nuorta naista ei ole tasa-arvoa, mutta mahdollisuus sellaiseen on tasa-arvoa. Nyt tajuan paremmin, minulla voi olla enemmän yhteistä itseäni puolet vanhemman eläkeläismiehen kanssa kuin ikäiseni naisen. Se on tasa-arvoa ja demokratiaa, että jokainen voi äänestää arvojensa mukaan, muu on sietämätöntä hapatusta.
Vasemmallahan minä seison, en koskaan minkään äärilaidalla kuitenkaan. Luonteessani olen aina sovittelija, kompromissintekijä. Minulle ratkaisut ovat tärkeämpiä kuin arvot sinällään, hyvinvointi on se, joka merkitsee. Olen kuten kuka tahansa, hyvin rakastunut omiin arvoihini ja maailmankatsomukseeni, mutta ei se saa estää yleistä hyvää. Päätöksiä ja ratkaisuja on tehtävä, asemiin uppoaminen ei hyödytä ketään. Taidan siis ajatella kuten kukatahansa politiikko. Kai sitä on jonkinlainen idealisti, tahdon maailman, jossa ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, ovat valmiita toistensa edestä antamaan. Minussa on ajatus, että toisen hyvinvointi lisää omaani. Toisen hyvinvointi ei ole minulta pois, koska hyvinvointi on jotain, joka lisääntyy annettaessa. Raha ei ole hyvinvointia, välittäminen, toisesta huolehtiminen, rakkaus, hellyys on.
Iki-ihana Cornell West sanoo: Oikeudenmukaisuus on se, miltä rakkaus näyttäytyy julkisesti ja Hellyys on se, miten rakkaus tuntuu privaatisti.
perjantai 15. huhtikuuta 2011
Lähtömusiikki: Lähtemistä ei poistumista, karkuunlähtöä
"She's Long Gone"
She was made to blow you away
She don't care what any man say
Well, you can watch her strut
But keep your mouth shut
Or it's ruination day
Well, now she's long
A-long gone
Oh now, she's long
Yeah now, she's long gone
Like Moses through the corn
Well, her eyes they're rubies and pearls
And she's not made like those other girls
Well, her lashes flare in this madman bath
Like springs bouncing off of her curls
Oh now, she's long
A-long gone
Na na, na na, na
She's long
A-long gone
Like Moses through the corn
Rock on
Tarkistetaan että akussa virtaa, musiikki ei saa loppua kesken tänään. Kaikki kesken olevat kirjat, käsityöt, aurinkolasit, lääkkeet, rasvat, päiväkirja, laukkunalle, tarpeeksi vettä, blogin päivitys kun akku lataa täyteen.
Ajatus on selkeä, miltei viileä. Ei rasita mikään turha pohdinta. Sisintä jäytää tarpeettomuus, mutten ajattele sitä. Mä en ole lähdössä minnekään. En poistu, en ole menossa karkuun. Lähden, jotta voin palata. Mä olen edelleen tässä, en vain jaksa nyt. En jaksa passiivista aggressiivisuutta. En kestä sitä. En kestä pientä tökkimistä, vittuilua, kaiken väärintekemistä, kaiken väärinsanomista, en kestä sen kolon etsimistä, josta pääsee karkuun. Tässä se on, ota se! Tässä on sinulle tila, josta voit lähteä jos tahdot. Mutta ota selvää, mikä sinut saa haluamaan lähteä, sinä vai sairautesi.
Epävakaa persoonallisuushäiriö:
- Tunteiden vaihtelevuus
- Voimakkaat tunteet ja kriisit
- Vihaisuus
- Tyhjyyden tunne
- Impulsiivisuus
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi
Mulla on paljon, kyse on siitä, etten saa sitä riittämään. Se on kuitenkin minun vastuullani. Minun vastuullani kaikki, mitä teen. Seitsemän demonia tukkii teitä. Minä olen sairas ihminen. Tänään jatkan suunnittelua miten ne otetaan hengiltä, mitä sinä aiot tehdä?
Jo meni hetkessä helvetiksi
En usko, että tänä yönä nukutaan. Löi jonkin psykosomaattisen kivun päälle, ei hitto, ei ole todellista, koko ruumis ihan tulessa. Mun lapaluiden välissä, hiukan vasemman lapaluun alla on kohta, joka tuntuu nyt tappavan kipeältä. Siellä seisoo ihan varmasti puuko pystyssä. Mä en yllä sinne millään keinoa. Alaselkä säteilee ihan mieletöntä kipua varpaisiin saakka ja korvat humisee ja kohisee. Miten kertakaikkisen kehno olo voi olla. Sydän vetää rytmihäiriötä. Ristiselkä on tulessa. Käsissä kipua. Vatsassa kipua.
Tunnustan, etten ole syönyt tänään kuin suklaalevyn. Jos tämä pahoinvointi muuttuu oksentamiseksi, mulla on ongelma, ei ole mitään mitä oksentaa.
Tunnustan, etten ole syönyt tänään kuin suklaalevyn. Jos tämä pahoinvointi muuttuu oksentamiseksi, mulla on ongelma, ei ole mitään mitä oksentaa.
Seuraava elämän ensimmäinen päivä, kiitos
Silmät kuivattu, räät pyyhitty.
Epävakaan persoonallisuushäiriöisen depressiopotilaan elämää. Huokaus.
Näin pari päivää tässä pilvien kerääntyvän, kuljin varpaillani, pelkäsin sitä, mitä aavistelin tulevan vastaan. Noh, nyt se on ohi. Selvisin hengissä pahimmasta. Huomaan, ettei perusasiat ole mussa muuttuneet vieläkään, mä en edelleenkään etsi ketään rinnalleni epätoivoisesti, enkä edelleenkään ole valmis tyytymään keneen tahansa. Enkä mä edelleenkään huoli itselleni ketään, joka etsii epätoivoisesti tai tyytyy kehen tahansa. Mä en ole IKINÄ ollut kuka tahansa, en nyt, eikä koskaan aikaisemminkaan. Sen verran tiedän.
Mietin nyt miten lakata tahtomasta jotain, mitä ei saa. Miten sellainen tehdään? Mä olen pohjimmiltani järkevä ihminen, kaiken helvetillisen tunnemyrskyjeni alla. Tiedän niiden olevan pelottavia katsoa sivusta, herran jumala, pelkään niitä itsekin. Mutta silti... Mä en ole tyhmä. Osaan mäkin laskea ihmisten tekoja, sanoja ja käytöstä yhteen ja joskus oikeinkin. Sitä tietenkin pelkää, että siitä tulee se kaikista vittumaisin juttu, eli se itseään toteuttava ennustus. Määritelmä, jota olen alkanut vihata.
Mä olen aloittanut demonien metsästyksen. Selkeää vitutusta havaittavissa, mikä helpottaa hommaa. Paremman elämän puutteessa elän nyt tätä, mutta nyt ottaa sen verran päähän tämä maailma ja kyvyttömyyteni tehdä normaaleja, arkisia asioita, että taidanpa sekoittaa omaa pakkaani jotenkin. Oikeasti tekisi mieli hirvittäviä äpäräkännejä, mutta taidan tyytyä johonkin enemmän riskialttiiseen kuten kahviin. Mä opin vielä, vittu niin mä opin vielä miten nämä asiat tehdään. Saan itseni sellaiseen kuosiin, että saan kiihkeyteni ja epävarmuuteni hallintaan taas. Jatkan laihtumistani, mitä piti tänään juhlia suklaalla, Luonnollisesti. Mä olen vielä se itsevarma, älykäs, ystävällinen, huumorintajuinen, kaunis nainen, jollaiseen mulla on kaikki edellytykset.
Mä en ole epätoivoinen, enkä ole koskaan aikonutkaan tyytyä.
Epävakaan persoonallisuushäiriöisen depressiopotilaan elämää. Huokaus.
Näin pari päivää tässä pilvien kerääntyvän, kuljin varpaillani, pelkäsin sitä, mitä aavistelin tulevan vastaan. Noh, nyt se on ohi. Selvisin hengissä pahimmasta. Huomaan, ettei perusasiat ole mussa muuttuneet vieläkään, mä en edelleenkään etsi ketään rinnalleni epätoivoisesti, enkä edelleenkään ole valmis tyytymään keneen tahansa. Enkä mä edelleenkään huoli itselleni ketään, joka etsii epätoivoisesti tai tyytyy kehen tahansa. Mä en ole IKINÄ ollut kuka tahansa, en nyt, eikä koskaan aikaisemminkaan. Sen verran tiedän.
Mietin nyt miten lakata tahtomasta jotain, mitä ei saa. Miten sellainen tehdään? Mä olen pohjimmiltani järkevä ihminen, kaiken helvetillisen tunnemyrskyjeni alla. Tiedän niiden olevan pelottavia katsoa sivusta, herran jumala, pelkään niitä itsekin. Mutta silti... Mä en ole tyhmä. Osaan mäkin laskea ihmisten tekoja, sanoja ja käytöstä yhteen ja joskus oikeinkin. Sitä tietenkin pelkää, että siitä tulee se kaikista vittumaisin juttu, eli se itseään toteuttava ennustus. Määritelmä, jota olen alkanut vihata.
Mä olen aloittanut demonien metsästyksen. Selkeää vitutusta havaittavissa, mikä helpottaa hommaa. Paremman elämän puutteessa elän nyt tätä, mutta nyt ottaa sen verran päähän tämä maailma ja kyvyttömyyteni tehdä normaaleja, arkisia asioita, että taidanpa sekoittaa omaa pakkaani jotenkin. Oikeasti tekisi mieli hirvittäviä äpäräkännejä, mutta taidan tyytyä johonkin enemmän riskialttiiseen kuten kahviin. Mä opin vielä, vittu niin mä opin vielä miten nämä asiat tehdään. Saan itseni sellaiseen kuosiin, että saan kiihkeyteni ja epävarmuuteni hallintaan taas. Jatkan laihtumistani, mitä piti tänään juhlia suklaalla, Luonnollisesti. Mä olen vielä se itsevarma, älykäs, ystävällinen, huumorintajuinen, kaunis nainen, jollaiseen mulla on kaikki edellytykset.
Mä en ole epätoivoinen, enkä ole koskaan aikonutkaan tyytyä.
torstai 14. huhtikuuta 2011
Tällaisia aikoja
Sain käytyä jopa suihkussa. Hiphurraa!
Vielä kun saisi tehtyä joko A) pestyä edes hiukan pyykkiä B) haettua rahaa, jotta voi maksaa elämisensä.
Mä olen alkanut puolitosissani miettiä, pitääkö tässä alkaa myydä alushousujaan kohta, että olisi hiukan enemmän rahaa käytettävissä. Niitä sellaisia miehiä nimittäin on. Ja varmaan naisiakin. En tiedä tosin mitä itse ajattelisin jos oma mies kyseistä toimintaa harrastaisi. Parempi vaihtoehto tietenkin kuin pettäminen, luulisin kuitenkin, että selville saaminen ottaisi melko kipeää. Seksi on niin herkkä kohta itsessä ainakin.
Näin viime yön pelkkiä seksiunia. Huokaus. Useampia himon kohteita viime yön unissa vilahti. Se yksi vietävän söpö bussikuski ja sitten yksi peruskouluaikainen luokkatoveri, johon en unimaailman ulkopuolella ole milloinkaan tuntenut mitään vetoa. Unessa kumpikin olimme jälleen teinejä ja hylkäsimme maailman velvoitteet ollaksemme yhdessä. Tuo kuullostaa niiiiiiin halvalta kioskinovellilta. Mutta se oli niin suloista, sellaista koiranpenturakkautta, jonka viattomuus ei edes kärsinyt unen muusta härskistä sisällöstä. Sama poika (nyttemmin perheellinen mies) totesi mulle parikymppisenä baarissa, että sähän olet tosi kiva tyyppi. :D Se oli niitä hetkiä, jolloin ei tiedä itkeä vai nauraa. Oltiin siis oltu samalla luokalla 9 vuotta. Ei sinällään, hän oli kuitenkin aina kiltti mulle. Ei koskaan kiusannut, kuten ei muuten luokan muutkaan pojat. Noh, äh, mennyttä, historiaa, käsiteltyjä asioita.
On lähdettävä ulos, reippailtava. Melkoiset kuukautiskivut vetää naista kaksinkerroin. Suklaanhimo on massiivinen, edellisestä suklaan syömisestä tulee huomenna viikko, siis jos sitä jäätelössä ollutta ei lasketa. Olen hiukan hämmentyneenä tällä hetkellä, tässä ikään kuin odotan vain sitä seuraavaa nousua tai laskua mielialassa. Olo on tyyni, rauhallinen, miltei odottava. Tunnen halua tarttua johonkin, tehdä jotain. Masentavaa, että olotilakin muuten mahdollisesti johtuu hormonien puutteesta kehossa. Noh, otetaan kaikki mitä annetaan. En ole tarpeeksi hyvässä kunnossa mihinkään isoon, mutta jotain pientä. Ehkä jonkinlaista sosiaalista elämää voisi yrittää keksiä. Lähtisikö pyörimään kaupungille tai jotain. Nyt jos olisi kamera, menisin kuvailemaan juttuja. Toisaalta tekee mieli pakata laukku ja lähteä taas kotikotiin. Äiti varmaan ottaisi kyllä vastaankin. Katsotaan mitä keksitään.
Tämän kirjoituksen soundtrack:
Vielä kun saisi tehtyä joko A) pestyä edes hiukan pyykkiä B) haettua rahaa, jotta voi maksaa elämisensä.
Mä olen alkanut puolitosissani miettiä, pitääkö tässä alkaa myydä alushousujaan kohta, että olisi hiukan enemmän rahaa käytettävissä. Niitä sellaisia miehiä nimittäin on. Ja varmaan naisiakin. En tiedä tosin mitä itse ajattelisin jos oma mies kyseistä toimintaa harrastaisi. Parempi vaihtoehto tietenkin kuin pettäminen, luulisin kuitenkin, että selville saaminen ottaisi melko kipeää. Seksi on niin herkkä kohta itsessä ainakin.
Näin viime yön pelkkiä seksiunia. Huokaus. Useampia himon kohteita viime yön unissa vilahti. Se yksi vietävän söpö bussikuski ja sitten yksi peruskouluaikainen luokkatoveri, johon en unimaailman ulkopuolella ole milloinkaan tuntenut mitään vetoa. Unessa kumpikin olimme jälleen teinejä ja hylkäsimme maailman velvoitteet ollaksemme yhdessä. Tuo kuullostaa niiiiiiin halvalta kioskinovellilta. Mutta se oli niin suloista, sellaista koiranpenturakkautta, jonka viattomuus ei edes kärsinyt unen muusta härskistä sisällöstä. Sama poika (nyttemmin perheellinen mies) totesi mulle parikymppisenä baarissa, että sähän olet tosi kiva tyyppi. :D Se oli niitä hetkiä, jolloin ei tiedä itkeä vai nauraa. Oltiin siis oltu samalla luokalla 9 vuotta. Ei sinällään, hän oli kuitenkin aina kiltti mulle. Ei koskaan kiusannut, kuten ei muuten luokan muutkaan pojat. Noh, äh, mennyttä, historiaa, käsiteltyjä asioita.
On lähdettävä ulos, reippailtava. Melkoiset kuukautiskivut vetää naista kaksinkerroin. Suklaanhimo on massiivinen, edellisestä suklaan syömisestä tulee huomenna viikko, siis jos sitä jäätelössä ollutta ei lasketa. Olen hiukan hämmentyneenä tällä hetkellä, tässä ikään kuin odotan vain sitä seuraavaa nousua tai laskua mielialassa. Olo on tyyni, rauhallinen, miltei odottava. Tunnen halua tarttua johonkin, tehdä jotain. Masentavaa, että olotilakin muuten mahdollisesti johtuu hormonien puutteesta kehossa. Noh, otetaan kaikki mitä annetaan. En ole tarpeeksi hyvässä kunnossa mihinkään isoon, mutta jotain pientä. Ehkä jonkinlaista sosiaalista elämää voisi yrittää keksiä. Lähtisikö pyörimään kaupungille tai jotain. Nyt jos olisi kamera, menisin kuvailemaan juttuja. Toisaalta tekee mieli pakata laukku ja lähteä taas kotikotiin. Äiti varmaan ottaisi kyllä vastaankin. Katsotaan mitä keksitään.
Tämän kirjoituksen soundtrack:
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Template-helvetti
Pöydällä, mummolta saadussa mukissa kupillinen kylmää kahvia. Koneella kansiossa ladattuna nippu templateja, joista mikään ei näytä hyvältä tai edes toimi halutulla tavalla. Huonekasveissa asuvista pienenpienistä mikrokärpäsistä lentää yksi silmään ja muistuttaa, että ne kirotut purkit ja multa on edelleen ostamatta. Varpaat ovat jäässä ja päänahkaa kutittaa sen oma rasvaisuus. Naapuri kuuntelee jo kolmatta tuntia samaa kappaletta ja maksimaalinen kyllästyminen kaikkeen alkaa uhata blogistia. Päivän pilvisyys muistuttaa harmaudessaan syksyä, juuri nyt se tuntuu pahalta. Templateksi valikoituu lopulta jotain yksinkertaista ja harmaata. En oleta tämänkään taustan miellyttävän minua pitkään. Sen tyttömäisyydessä on jotain hiukan ärsyttävää.
Näin viime yönä unta autoista. Autoja oli unessa kolme. Istuin autojen kyydissä, enkä kuulunut porukkaan. Joka kerta olin vain sattumalta menossa samaan paikkaa, samaan aikaan, joten istuin kyydeissäni hiljaa ja kuuntelin ihmisten puhetta. Vain yhdessä autossa matkatessa puhuin, se oli myös ainut auto, jonka muiden matkustajien kasvot näin kaikki ja tunnistin. Ensimmäinen oli viininpunainen turvallinen perheauto, jossa matkustin sisareni perheen kanssa. Oli lastenistuimet ja se oli perheauto paitsi malliltaan myös käytöltään. Siinä kyydissä minulla oli siskon nuorempi tyttö sylissä. Tyttö oli muuttunut pieneksi nukeksi ja katsoimme yhdessä valtavaa puumajaa, jonka ohitimme. Ajoimme maantietä ja myöhemmin unessa peruuttelimme parkkipaikalla ja olimme lähdössä kotiin.
Toinen auto oli iso musta kallis BMW. Sen sisustukset olivat mustaa nahkaa ja kiiltävää kromia. En nähnyt kuljettajaa ja viivyin autossa vain hetken. Se ajoi minut torille, jossa odottava kolmas auto oli kaikkein mielenkiintoisin, se oli jokin vanha englantilainen historiallinen auto. Väriltään se oli hennon vaaleansininen. Siinä oli puuosia ja sitä oli huollettu hyvin. Sen omistaja rakasti sitä ja oli pitänyt autoa hellästi hyvänä vuosikymmeniä. Mustan bemarin omistaja olisi tahtonut ostaa sen, mutta omistaja ei myynyt sitä mistään hinnasta. En tunnistanut miehen kasvoja vaikka näin ne. Hän oli miellyttävän näköinen silmälasipäinen keski-ikäinen mies.
Ei mikään mielenkiintoinen uni, mutta jokin siitä teki vaikuttavan. Yleensä mieleenpainuvat unet ovat painajaisia, tämä tuntui jotenkin enemmän pohtivalta ja mietiskelevältä. Oli kuin olisin ollut pelkkä sivustaseuraaja vailla tunnekontaktia, mihinkään muuhun kuin sisareni tyttäreen, jota kohtaan tunsin unessa yhtä suurta rakkautta sekä hellyyttä kuin todellisuudessakin.
Tuntuu, että kaikki ruoka kaapissani on pelkkää valkoista jauhoa. Ei mitään terveellistä. Se on silmänlumetta, kyse on haluttomuudesta tehdä ruokaa ja syödä. Tiedän, että täytyy syödä, jotta jaksan. Syömättömyys nostaa stressiä ja heiluttelee verensokereita, joka on suoraan verrannollinen mielialaani. Syömättömyys lisää jaksamattomuutta ja nostaa ahmimisriskiä. Minä tiedän kaikki nämä, mutta syöminen on silti haastavaa. Mä en ole koskaan tahtonut olla anorektikko. Bulimian kanssa on ollut vaikeampaa. Siitäkin on selvitty, koska minussa on niin syvä viha oksentamista kohtaan. Mä sairastuin ensin ahmimiseen ja opin sitä kautta saamaan sen mielihyvän, enkä ole oppinut koskaan saamaan syömättömyydestä yhtä suurta mielihyvää kuin syömisestä. Enkä myöskään koskaan ole oppinut rankaisemaan itseäni syömättömyydella yhtä pahasti kuin syömisellä.
Lukiossa oli luokkakaverilla anoreksia. Se teki useiden kilometrien juoksulenkkejä pitkänmatikan kirja kädessään välituntisin. Mä muistan oman tuskani sen ihmisen vuoksi. Kyvyttömyys auttaa, olin itsekin huonossa kunnossa, eikä oltu silloin kovin läheisiä. Jotenkin vain kun katsoi niitä luisia kasvoja, jotka olisivat olleet kauniit jos niille olisi annettu mahdollisuus, valuin aina siihen tunnetilaan, jossa hän oli. Kai se oli se kun itsekin oli herkässä tilassa. Mä tunsin sitä samaa ahdistusta ja vihaa itseä kohtaan, olin juuri alkanut kerätä ensimmäisiä kiloja ja ahmiminen oli alkamassa. Ehkä siinä on se joku ero, miksi en sitten missään vaiheessa ole lakannut syömästä, mä aloitin syömään, koska en saanut mistään muusta mielihyvää kuin syömisestä. Se tyttö lakkasi syömästä, koska vihasi itseään, sukupuoltaan ja elämäänsä. Samoja tunteita eri lähtökohdista, eri seurauksilla.
Mä sitten ahmin kunnes pääsin hoitoon. Hoitaja tajusi, että kyse on masennuksesta enemmän kuin syömishäiriöstä. Syömiseen ei niin puututtu, puututtiin niihin asioihin, jotka sai syömään. Mä yhdistän siksi laihtumisen hyvinvointiin. Ensin tuli hyvinvointi, sitten laihtuminen. Se mikä liittää nuo asiat mun mielessäni nimenomaan tuohon järjestykseen on se, että se paino on pysynyt poissa. Se ahmiminen, jota tein silloin on poissa. Nykyinen hoitajani totesi ahmimismääristäni, että monille ne eivät edes olisi ahmimista, mutta mulle ne ovat. Mä tiedän sen eron siitä millaisia ajatuksia ja tunteita siihen liittyy. Mä pystyn välillä jopa mässäillä vailla ahmimista, erotan senkin siitä tunnetilaerosta ja pakkoajatusten puutteista.
Viime aikoina olen miettinyt sitä, että voiko se toimia toisinpäin myös. Laihtumisen seurauksena tulee hyvinvointia. Mä luulen, että voi, mutta silloin laihtumisessa täytyisi olla kyse enemmän hyvinvoinnin rakentamisesta opettelemalla pitämään itsestä huolta, välittämään itsestään, rakastamaan itseään. Silloin hyvinvoinnin pitää olla se mitattava yksikkö, ei kilon. Kilot lähtee, kunhan opin välittämään itsestäni niin paljon, että alan kohdella itseäni hyvin. Laihtuminen on itserakkautta, tavoite on terve välittäminen itsestä, terveessä ruumiissa, terveellä mielellä varustettuna.
Näin viime yönä unta autoista. Autoja oli unessa kolme. Istuin autojen kyydissä, enkä kuulunut porukkaan. Joka kerta olin vain sattumalta menossa samaan paikkaa, samaan aikaan, joten istuin kyydeissäni hiljaa ja kuuntelin ihmisten puhetta. Vain yhdessä autossa matkatessa puhuin, se oli myös ainut auto, jonka muiden matkustajien kasvot näin kaikki ja tunnistin. Ensimmäinen oli viininpunainen turvallinen perheauto, jossa matkustin sisareni perheen kanssa. Oli lastenistuimet ja se oli perheauto paitsi malliltaan myös käytöltään. Siinä kyydissä minulla oli siskon nuorempi tyttö sylissä. Tyttö oli muuttunut pieneksi nukeksi ja katsoimme yhdessä valtavaa puumajaa, jonka ohitimme. Ajoimme maantietä ja myöhemmin unessa peruuttelimme parkkipaikalla ja olimme lähdössä kotiin.
Toinen auto oli iso musta kallis BMW. Sen sisustukset olivat mustaa nahkaa ja kiiltävää kromia. En nähnyt kuljettajaa ja viivyin autossa vain hetken. Se ajoi minut torille, jossa odottava kolmas auto oli kaikkein mielenkiintoisin, se oli jokin vanha englantilainen historiallinen auto. Väriltään se oli hennon vaaleansininen. Siinä oli puuosia ja sitä oli huollettu hyvin. Sen omistaja rakasti sitä ja oli pitänyt autoa hellästi hyvänä vuosikymmeniä. Mustan bemarin omistaja olisi tahtonut ostaa sen, mutta omistaja ei myynyt sitä mistään hinnasta. En tunnistanut miehen kasvoja vaikka näin ne. Hän oli miellyttävän näköinen silmälasipäinen keski-ikäinen mies.
Ei mikään mielenkiintoinen uni, mutta jokin siitä teki vaikuttavan. Yleensä mieleenpainuvat unet ovat painajaisia, tämä tuntui jotenkin enemmän pohtivalta ja mietiskelevältä. Oli kuin olisin ollut pelkkä sivustaseuraaja vailla tunnekontaktia, mihinkään muuhun kuin sisareni tyttäreen, jota kohtaan tunsin unessa yhtä suurta rakkautta sekä hellyyttä kuin todellisuudessakin.
Tuntuu, että kaikki ruoka kaapissani on pelkkää valkoista jauhoa. Ei mitään terveellistä. Se on silmänlumetta, kyse on haluttomuudesta tehdä ruokaa ja syödä. Tiedän, että täytyy syödä, jotta jaksan. Syömättömyys nostaa stressiä ja heiluttelee verensokereita, joka on suoraan verrannollinen mielialaani. Syömättömyys lisää jaksamattomuutta ja nostaa ahmimisriskiä. Minä tiedän kaikki nämä, mutta syöminen on silti haastavaa. Mä en ole koskaan tahtonut olla anorektikko. Bulimian kanssa on ollut vaikeampaa. Siitäkin on selvitty, koska minussa on niin syvä viha oksentamista kohtaan. Mä sairastuin ensin ahmimiseen ja opin sitä kautta saamaan sen mielihyvän, enkä ole oppinut koskaan saamaan syömättömyydestä yhtä suurta mielihyvää kuin syömisestä. Enkä myöskään koskaan ole oppinut rankaisemaan itseäni syömättömyydella yhtä pahasti kuin syömisellä.
Lukiossa oli luokkakaverilla anoreksia. Se teki useiden kilometrien juoksulenkkejä pitkänmatikan kirja kädessään välituntisin. Mä muistan oman tuskani sen ihmisen vuoksi. Kyvyttömyys auttaa, olin itsekin huonossa kunnossa, eikä oltu silloin kovin läheisiä. Jotenkin vain kun katsoi niitä luisia kasvoja, jotka olisivat olleet kauniit jos niille olisi annettu mahdollisuus, valuin aina siihen tunnetilaan, jossa hän oli. Kai se oli se kun itsekin oli herkässä tilassa. Mä tunsin sitä samaa ahdistusta ja vihaa itseä kohtaan, olin juuri alkanut kerätä ensimmäisiä kiloja ja ahmiminen oli alkamassa. Ehkä siinä on se joku ero, miksi en sitten missään vaiheessa ole lakannut syömästä, mä aloitin syömään, koska en saanut mistään muusta mielihyvää kuin syömisestä. Se tyttö lakkasi syömästä, koska vihasi itseään, sukupuoltaan ja elämäänsä. Samoja tunteita eri lähtökohdista, eri seurauksilla.
Mä sitten ahmin kunnes pääsin hoitoon. Hoitaja tajusi, että kyse on masennuksesta enemmän kuin syömishäiriöstä. Syömiseen ei niin puututtu, puututtiin niihin asioihin, jotka sai syömään. Mä yhdistän siksi laihtumisen hyvinvointiin. Ensin tuli hyvinvointi, sitten laihtuminen. Se mikä liittää nuo asiat mun mielessäni nimenomaan tuohon järjestykseen on se, että se paino on pysynyt poissa. Se ahmiminen, jota tein silloin on poissa. Nykyinen hoitajani totesi ahmimismääristäni, että monille ne eivät edes olisi ahmimista, mutta mulle ne ovat. Mä tiedän sen eron siitä millaisia ajatuksia ja tunteita siihen liittyy. Mä pystyn välillä jopa mässäillä vailla ahmimista, erotan senkin siitä tunnetilaerosta ja pakkoajatusten puutteista.
Viime aikoina olen miettinyt sitä, että voiko se toimia toisinpäin myös. Laihtumisen seurauksena tulee hyvinvointia. Mä luulen, että voi, mutta silloin laihtumisessa täytyisi olla kyse enemmän hyvinvoinnin rakentamisesta opettelemalla pitämään itsestä huolta, välittämään itsestään, rakastamaan itseään. Silloin hyvinvoinnin pitää olla se mitattava yksikkö, ei kilon. Kilot lähtee, kunhan opin välittämään itsestäni niin paljon, että alan kohdella itseäni hyvin. Laihtuminen on itserakkautta, tavoite on terve välittäminen itsestä, terveessä ruumiissa, terveellä mielellä varustettuna.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Kääk! Ah! ja Äh!
No niin, pidin edellisen taustan väristä, mutten pitänyt siitä muuten. Tällekään en kauheasti lämpene, mutta pidetään toistaiseksi, koska en löydä sitä tähän hetkeen oikeaa tällä punaisella sekunnilla. En ole koskaan ollut tunnettu kärsivällisyydestäni, ennemminkin äkkipikaisuudesta ja ailahtelevaisuudesta. Menneet tekstit ovat ihan väärällä puolella, ne ei koskaan ole olleet tuolla puolella varsinaista tekstiä. Tällaiseenhan on ihan mahdoton sopeutua.
En ole ulos asti vielä päässyt. Nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen, että jalassa on kengät ja hampaatkin pesty. Sitten tuli äkillinen mieli vaihtaa blogin taustaa ja tässä taas ollaan. Jumissa.
Mä olen tehnyt mukavia asioita, ollut stressaamatta. En oikein hahmota, mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi jotain, koska aikaa on kulunut useita tunteja. Luulin syöneeni hyvän aamupalan ja kelvollisen lounaan ja taas on nälkä. Ihan kuin ruoka olisi jotain sellaista, mitä pitää syödä useamman kerran päivässä, sopivina kerta-annoksina. Suklaata ja seksiä tekee mieli. Ah, hormoonikierto. Mä PMS-oirehdin voimakkaasti, joka on huono homma, koska jokin osa musta inhoaa sitä, että olen keltarauhaseni tai estrogeenini armoilla. Se ei liity naiseuden inhoamiseen vaan kontrolloimattomuuteen. Mä en ole enää sillä tavoin siveä, että mua kauheasti kiinnostaa sievistellä puheitani näistä asioista, mutta ei se sellaista mainoskylttikamaa ole. Neonvalonuoli välkkyen osoittamassa otsaani: PMS! PMS!
Äh, mä en mielelläni koikkelehdi alastomana, enkä puolialastomanakaan, mutta siinäkin syy on ylipainossa, ei rinnoissa tai muuten alastomuudessa. Toisten alastomuuskaan ei ihan hirveästi jaksa hetkauttaa. Opiskelutovereiden keskuudessa taidan olla tunnettu mutkattomasta suhtautumisesta rintoihini. Se kai lähinnä siksi, että ystävän kanssa jutut menevät aina tissijutuiksi jostain syystä. Viime syksynä suunniteltiin Tissikuukautta. Joka päivä kouluun t-paidassa, jossa olisi jokin tisseihin liittyvä slogan, tarkoituksena muistuttaa rintasyöpäseulonnoista. Me kirjoitettiin lukemattomia tissiaiheisia heittoja. Kunpa muistaisin edes yhden... Tissikuukausi olisi kyllä hyvä tai edes tissiviikko. Ystävällä on ollut toiveissa se viiksiviikko. Sen jujuna olisi tietenkin jokapäiväinen viiksien käyttö ja tietenkin joka päivä tulisi olla erilaiset. Olisikohan se sitten Eturauhasviikko! Tutkituta eturauhasesi mies! Millaisia sloganeita siitä saisikaan?
Voi luoja, mä voisin kirjoittaa tällaisia idioottimaisuuksia tänne lopun iltaa, jos pääsisin sillä ulosmenemisen kauhusta. Mitä mä tuolla ulkona teen? Minne mä meen? Ketä muita siellä mahtaa olla ja ei kai kukaan niistä ala puhua mulle? Niin, eikä mielellään edes kauheasti saisi tuijotella. Mulla on tosin toi mun välkkyvaloni. Joka toinen välkähdys huutaa PMS! ja joka toinen HULLU! Voi Kääk!
En ole ulos asti vielä päässyt. Nyt ollaan päästy siihen vaiheeseen, että jalassa on kengät ja hampaatkin pesty. Sitten tuli äkillinen mieli vaihtaa blogin taustaa ja tässä taas ollaan. Jumissa.
Mä olen tehnyt mukavia asioita, ollut stressaamatta. En oikein hahmota, mitä olen tehnyt, mutta nähtävästi jotain, koska aikaa on kulunut useita tunteja. Luulin syöneeni hyvän aamupalan ja kelvollisen lounaan ja taas on nälkä. Ihan kuin ruoka olisi jotain sellaista, mitä pitää syödä useamman kerran päivässä, sopivina kerta-annoksina. Suklaata ja seksiä tekee mieli. Ah, hormoonikierto. Mä PMS-oirehdin voimakkaasti, joka on huono homma, koska jokin osa musta inhoaa sitä, että olen keltarauhaseni tai estrogeenini armoilla. Se ei liity naiseuden inhoamiseen vaan kontrolloimattomuuteen. Mä en ole enää sillä tavoin siveä, että mua kauheasti kiinnostaa sievistellä puheitani näistä asioista, mutta ei se sellaista mainoskylttikamaa ole. Neonvalonuoli välkkyen osoittamassa otsaani: PMS! PMS!
Äh, mä en mielelläni koikkelehdi alastomana, enkä puolialastomanakaan, mutta siinäkin syy on ylipainossa, ei rinnoissa tai muuten alastomuudessa. Toisten alastomuuskaan ei ihan hirveästi jaksa hetkauttaa. Opiskelutovereiden keskuudessa taidan olla tunnettu mutkattomasta suhtautumisesta rintoihini. Se kai lähinnä siksi, että ystävän kanssa jutut menevät aina tissijutuiksi jostain syystä. Viime syksynä suunniteltiin Tissikuukautta. Joka päivä kouluun t-paidassa, jossa olisi jokin tisseihin liittyvä slogan, tarkoituksena muistuttaa rintasyöpäseulonnoista. Me kirjoitettiin lukemattomia tissiaiheisia heittoja. Kunpa muistaisin edes yhden... Tissikuukausi olisi kyllä hyvä tai edes tissiviikko. Ystävällä on ollut toiveissa se viiksiviikko. Sen jujuna olisi tietenkin jokapäiväinen viiksien käyttö ja tietenkin joka päivä tulisi olla erilaiset. Olisikohan se sitten Eturauhasviikko! Tutkituta eturauhasesi mies! Millaisia sloganeita siitä saisikaan?
Voi luoja, mä voisin kirjoittaa tällaisia idioottimaisuuksia tänne lopun iltaa, jos pääsisin sillä ulosmenemisen kauhusta. Mitä mä tuolla ulkona teen? Minne mä meen? Ketä muita siellä mahtaa olla ja ei kai kukaan niistä ala puhua mulle? Niin, eikä mielellään edes kauheasti saisi tuijotella. Mulla on tosin toi mun välkkyvaloni. Joka toinen välkähdys huutaa PMS! ja joka toinen HULLU! Voi Kääk!
oli ilo, ilo oli
On revittävä riemua niinkin vähäisistä asioista kuin seitsemästä tunnista lääkkeetöntä unta. Jotenkin eilen heräsin lopullisesti tuon opamoxin kanssa, mä olen miettinyt sitä koukkua niin paljon. Varonut, kärsinyt mielummin ahdistusta ja yrittänyt kehitellä itselleni suojamuureja ja tekniikoita, kuin syödä nappeja. Se on ollut mun tapa sairastaa, ehkä se on ollut tehdä asiasta vaikeampaa kuin se onkaan kieltämällä itseltään lääkinnällisen helpotuksen. Ehkä sekin on tapa rangaista itseä, kärsi sitten kurja jos kerran tahdot kärsien elää. Toisaalta näin tunteellisesti epävakaana ihmisenä, joka tulee niin nopeasti riippuvaiseksi, riippuvuuksista eroon pääsy on vaikeaa.
Milloin jostain helpottavasta asiasta tuleekin taakka? Milloin pilleri alkaa lisätä ahdistusta sen helpottamisen sijaan? Kun mielihyvän tunteminen on häiriintynyt muutenkin. Mulle lääkärit näyttäytyvät pillerisaarnaajilta. Kukaan hoidostani vastuussa olevista ihmisistä ei olisi milläänsä, vaikka käyttäisin huomattavasti enemmän lääkkeitä, ne jopa suosittavat sitä. Se tuntuu niin väärältä lähtökohdalta. Mä en halua nappirallia, mömmökarnevaalia, josta tulisin kärsimään koko elämäni. Miten niistä sitten pääsee eroon? Mä en sairasta psykoosia tai skitsofreniaa, en sellaista kaksisuuntaisuutta, joka vaatii jatkuvan lääkityksen pitääkseen mut kiinni todellisuudessa. Mä olen vain masentunut. Mun mummo söi vahvoja psyykelääkkeitä viimeiset vuodet elämästään ja tärisi sitten parkinsonin taudissa myös. Mä en tahdo. Mä tahdon kestäviä ratkaisuja, on se nyt vittu, kun järkikin sen sanoo, että mun ongelmalle ei ratkaisuja purkista löydy. Ei se löydy pullosta, tavaroista, suklaasta, ruuasta,...
Kuka on luvannut, että elämä on helppoa? Kuka on sanonut, että mulla on oikeus yhtään mihinkään? Kuka on väittänyt, etten voisi ratkaista näitä ongelmiani älylläni ja luovuudellani pysyvästi? Kuka sanoo, etten voisi saavuttaa asioita tekemällä työtä? Miksi minä en pystyisi? Koska olen tähän asti epäonnistunut... Se, että olen jo paljon tehnyt, ei tarkoita, että olisin tehnyt oikeita asioita. Ihmiset voivat tehdä suorastaan vuosisatoja asioita väärin. Ihmiset voivat uskoa perättömiin asioihin vuosituhansia. Perkele kun vituttaa.
Tahtoisin loman. Tahtoisin olla hetken yrittämästä ratkaista elämääni. Eilen oli pieni tauko. Ystävä oli kylässä. Puhuttiin asiaa, mutta enemmän asiatonta. Eilen tuntui pienen hetken siltä, miltä tunnen itseni terveenä. Huumorintajuisena, nokkelana, viehättävänä, välitettynä ja rentoutuneena. Tein ruokaa ja nautin siitä miten sain istua jonkun kanssa pöydässä syömässä yhteistä ateriaa. Ystävä kirjoitti esseetään, minä nautin siitä, miten ei tarvinnut olla yksin. Välillä muotoiltiin lauseita yhdessä, keskusteltiinkin. En minä tiennyt niistä asioista mitään, mutta tunsin helpotusta kun huoneessa oli joku, joka höpötteli. Kun ystävä oli saanut tehtävästään tarpeeksi keskusteltiin vakavia tarpeestani päästä terapiaan, ahdistuksesta, minäkuvastani. Sitten etsittiin netistä asioita, joita oltiin toisillemme tahdottu näyttää, kaksi nettiriippuvaista. Kunpa aina voisi olla kuten eilen oli. Joku rakas ihminen siinä jossain vieressä jakamassa hetkiä. Kiitos eilisestä.
Miten siis osata päästää hetkeksi siitä kuumeisesta tarpeesta kuntoutua. Päästää asiat olemaan rauhassa keskeneräisiä, antaa kaaokselle tilaa ja vapautua itse tarpeesta organisoida ja hallita. Mulla on lista asioita, joita pitäisi tehdä. Tärkeitä asioita. Raha-asioita, lääkeasioita, opiskeluasioita, kotiasioita. Olen päästänyt irti niistä kaikista, päästänyt ne menemään keskittyessäni hallitsemaan sisäistä kaaostani. Tänään päätän nauttia niiden asioiden tietoisesta irtipäästämisestä. Teen tietoisesti päätöksen, etten jaksa niitä, vaan teen jotain miellyttävää. Pääsin ylöskin niin varhain, joten aikaa on. Ja jaksamista, koska takana on ne seitsemän nukuttua tuntia. Lähden ulos ja teen jotain kivaa. Päivällä on siis kaksi tavoitetta, jotain kivaa ja päivä ilman opamoxia.
Milloin jostain helpottavasta asiasta tuleekin taakka? Milloin pilleri alkaa lisätä ahdistusta sen helpottamisen sijaan? Kun mielihyvän tunteminen on häiriintynyt muutenkin. Mulle lääkärit näyttäytyvät pillerisaarnaajilta. Kukaan hoidostani vastuussa olevista ihmisistä ei olisi milläänsä, vaikka käyttäisin huomattavasti enemmän lääkkeitä, ne jopa suosittavat sitä. Se tuntuu niin väärältä lähtökohdalta. Mä en halua nappirallia, mömmökarnevaalia, josta tulisin kärsimään koko elämäni. Miten niistä sitten pääsee eroon? Mä en sairasta psykoosia tai skitsofreniaa, en sellaista kaksisuuntaisuutta, joka vaatii jatkuvan lääkityksen pitääkseen mut kiinni todellisuudessa. Mä olen vain masentunut. Mun mummo söi vahvoja psyykelääkkeitä viimeiset vuodet elämästään ja tärisi sitten parkinsonin taudissa myös. Mä en tahdo. Mä tahdon kestäviä ratkaisuja, on se nyt vittu, kun järkikin sen sanoo, että mun ongelmalle ei ratkaisuja purkista löydy. Ei se löydy pullosta, tavaroista, suklaasta, ruuasta,...
Kuka on luvannut, että elämä on helppoa? Kuka on sanonut, että mulla on oikeus yhtään mihinkään? Kuka on väittänyt, etten voisi ratkaista näitä ongelmiani älylläni ja luovuudellani pysyvästi? Kuka sanoo, etten voisi saavuttaa asioita tekemällä työtä? Miksi minä en pystyisi? Koska olen tähän asti epäonnistunut... Se, että olen jo paljon tehnyt, ei tarkoita, että olisin tehnyt oikeita asioita. Ihmiset voivat tehdä suorastaan vuosisatoja asioita väärin. Ihmiset voivat uskoa perättömiin asioihin vuosituhansia. Perkele kun vituttaa.
Tahtoisin loman. Tahtoisin olla hetken yrittämästä ratkaista elämääni. Eilen oli pieni tauko. Ystävä oli kylässä. Puhuttiin asiaa, mutta enemmän asiatonta. Eilen tuntui pienen hetken siltä, miltä tunnen itseni terveenä. Huumorintajuisena, nokkelana, viehättävänä, välitettynä ja rentoutuneena. Tein ruokaa ja nautin siitä miten sain istua jonkun kanssa pöydässä syömässä yhteistä ateriaa. Ystävä kirjoitti esseetään, minä nautin siitä, miten ei tarvinnut olla yksin. Välillä muotoiltiin lauseita yhdessä, keskusteltiinkin. En minä tiennyt niistä asioista mitään, mutta tunsin helpotusta kun huoneessa oli joku, joka höpötteli. Kun ystävä oli saanut tehtävästään tarpeeksi keskusteltiin vakavia tarpeestani päästä terapiaan, ahdistuksesta, minäkuvastani. Sitten etsittiin netistä asioita, joita oltiin toisillemme tahdottu näyttää, kaksi nettiriippuvaista. Kunpa aina voisi olla kuten eilen oli. Joku rakas ihminen siinä jossain vieressä jakamassa hetkiä. Kiitos eilisestä.
Miten siis osata päästää hetkeksi siitä kuumeisesta tarpeesta kuntoutua. Päästää asiat olemaan rauhassa keskeneräisiä, antaa kaaokselle tilaa ja vapautua itse tarpeesta organisoida ja hallita. Mulla on lista asioita, joita pitäisi tehdä. Tärkeitä asioita. Raha-asioita, lääkeasioita, opiskeluasioita, kotiasioita. Olen päästänyt irti niistä kaikista, päästänyt ne menemään keskittyessäni hallitsemaan sisäistä kaaostani. Tänään päätän nauttia niiden asioiden tietoisesta irtipäästämisestä. Teen tietoisesti päätöksen, etten jaksa niitä, vaan teen jotain miellyttävää. Pääsin ylöskin niin varhain, joten aikaa on. Ja jaksamista, koska takana on ne seitsemän nukuttua tuntia. Lähden ulos ja teen jotain kivaa. Päivällä on siis kaksi tavoitetta, jotain kivaa ja päivä ilman opamoxia.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Ei hätää, se on vaan suomalaisen sotilaan pilkkaamista
Ei hätää vaikkei tule unta. Keho vaan on stressissä edelleen. En saa sitä rentoutumaan. Olen siis jälleen kerran valvonut koko yön. Nyt tiputtelen itselleni kahvia ja mietin miten selvitä tästä päivästä. Uni ei tule ennen kuin saan laukaistua jännitteen itsessäni. Mikään tavanomainen ahdistuksen purkukeino ei auttanut. Olen siis päättänyt vähentää opamoxeja, toisin sanoen lakata käyttämästä niitä. Niiden kanssa on elämäni liian vaarallista, tahdon eroon koko myrkystä. Haluan terveen elämän, sellaisen missä ei ole turhia nappeja ja terveellistä ruokaa ja unta.
Mulla on monenlaisia ahdistuksen hallintamenetelmiä, ne varmaan ovat tyypiltään NLPn omaisia. Lähinnä toimin siten, että otan ahdistusta aiheuttavan asian ja kääntelen sitä näkökulmasta toiseen. Se on sitä analysointia, joka menee välillä liiallisuuksiin. Mopo karkaa käsistä, enkä osaa lopettaa. Yksi niitä hetkiä, jolloin tarvitsen apua. Toinen keino on erilaisten voimakkaampien mielikuvien käyttäminen. Keskittyminen asioihin, joista olen tarkoituksellisesti rakentanut niin voimakkaita, että ne tunnekokemuksena sekoittavat olotilaani. Kolmas on yksityiskohtiin meneminen, silloin lähinnä keskityn suunnittelemaan esimerkiksi taloa tai puutarhaa yksityiskohtaisesti.
Mä kaipaan niitä hallittavia asioita paljon. Sitä että voin lyödä asioiden päälle leimoja ja lappuja. Laittaa asiat lokeroihinsa ja sitten ne on siellä. Tämä asia tarkoittaa tätä ja tämä asia on tällainen. Kaikki siististi omilla kohdillaan ja mulla on rauha ja tasapaino itseni kanssa. Silloin kun on terve, asiat toimivat yksinkertaisemmin. Nyt kun masennus tekee kaikesta niin vaikeaa epävarmuuden hyväksyminen on hyvin vaikeaa. Perusluottamuksen puutetta, sanoo kuka tahansa, kenellä on yhtään järkeä päässä. Löytääpä jokin tukijalka, niin voisi paremmin luovuttaa elämäänsä kaaokselle.
Mä pystyn tähän. Olen tehnyt tämän ennenkin. Jotenkin järjestän ja selvitän tämän. Todistan, että pystyn. Että mut on tehty vahvemmasta, jostain joustavasta ja sisukkaasta. Onhan se perkele, tämä tauti, muttei se nyt auta keskittyä siihen. Täytyy keksiä keino selvitä. En muuten voi sietää sitä, että sisua kutsutaan suomalaiseksi. Sisu ilman suomalaisuutta on hyvä asia, mutta jos siihen laittaa eteen suomalainen niin siitä sisusta tulee tyhmyyttä. Sitä pään kiveen hakkaamista, jossa ei kyllä ole mitään hyvää.
Tuosta ja tästä tilanteesta tulee tietenkin mieleen se, että kun ne suomalaiset silloin soti sen amfetamiinin voimalla niin missä ne piritehtaat mahtoi olla? Missä sitä mömmöä tehtiin, oliko siellä lottia töissä, tekemässä liukuhihnalla piriä sotilaille, että ne jaksoi ampua ryssiä? Oliko ne valtio-omisteisia piritehtaita? Mitä niille tapahtui sodan jälkeen? Onko tämä suomalaisen sotilaan pilkkaa?
Oikeanpuolimmaisiin munasarjoihin sattuu. Kuukautiset, sanoo sellainen joka on PMS-oireistooni tutustunut. Migreeni, iho-oireet, mielialanheittelyt, ahmiminen, suklaanhimo. Niin ja tarkemmin ajateltuna myös unettomuus. Voihan tämän asian todellakin taas vasta oivalteen jälkeen kalenteristaan tarkistaa.
Keitin paljon pahaa kahvia. Kaipaan. Tahtoisin kyetä vakuuttamaan vain kaksi henkilöä tässä maailmassa, kenelläkään muulla ei ole väliä, toinen niistä olen minä. Unettomuudessa seilailessani ajatukseni ovat harhailleet vain yhteen paikkaan.
Luovutin ja otin opan, alkoi tulla lieviä rytmihäiriönoireita. Tiesittekö muuten, että vessanpesuaineen korkin avaamiseen tarvitaan kunnon yöunet. En nimittäin muutoin keksi mistä voi johtua, etten saa sitä korkkia auki. Kaikkea se uni meille mahdollistaakin. Yritän siivota hiukan. Kaataa mädäntyneimmät ruuista roskiin. Cymbalta ja suklaa-addiktio on paha yhdistelmä kukkarolle. Syöminen ja syömättömyys rankaisukeinoina ovat aika perseestä. Väsyttää valtavasti, olen kokeillut nukahtamista nyt niin moneen kertaan, että mietin jo olenko unohtanut koko taidon.
Olenko silti saavuttanut hetkellistä tasapainoa ehkä? Saanut tilanteen hallintaan tavalla, jolla tunnen selviäväni toistaiseksi.
A Trailer for Every Academy Award Winning Movie Ever -- powered by Cracked.com
Mulla on monenlaisia ahdistuksen hallintamenetelmiä, ne varmaan ovat tyypiltään NLPn omaisia. Lähinnä toimin siten, että otan ahdistusta aiheuttavan asian ja kääntelen sitä näkökulmasta toiseen. Se on sitä analysointia, joka menee välillä liiallisuuksiin. Mopo karkaa käsistä, enkä osaa lopettaa. Yksi niitä hetkiä, jolloin tarvitsen apua. Toinen keino on erilaisten voimakkaampien mielikuvien käyttäminen. Keskittyminen asioihin, joista olen tarkoituksellisesti rakentanut niin voimakkaita, että ne tunnekokemuksena sekoittavat olotilaani. Kolmas on yksityiskohtiin meneminen, silloin lähinnä keskityn suunnittelemaan esimerkiksi taloa tai puutarhaa yksityiskohtaisesti.
Mä kaipaan niitä hallittavia asioita paljon. Sitä että voin lyödä asioiden päälle leimoja ja lappuja. Laittaa asiat lokeroihinsa ja sitten ne on siellä. Tämä asia tarkoittaa tätä ja tämä asia on tällainen. Kaikki siististi omilla kohdillaan ja mulla on rauha ja tasapaino itseni kanssa. Silloin kun on terve, asiat toimivat yksinkertaisemmin. Nyt kun masennus tekee kaikesta niin vaikeaa epävarmuuden hyväksyminen on hyvin vaikeaa. Perusluottamuksen puutetta, sanoo kuka tahansa, kenellä on yhtään järkeä päässä. Löytääpä jokin tukijalka, niin voisi paremmin luovuttaa elämäänsä kaaokselle.
Mä pystyn tähän. Olen tehnyt tämän ennenkin. Jotenkin järjestän ja selvitän tämän. Todistan, että pystyn. Että mut on tehty vahvemmasta, jostain joustavasta ja sisukkaasta. Onhan se perkele, tämä tauti, muttei se nyt auta keskittyä siihen. Täytyy keksiä keino selvitä. En muuten voi sietää sitä, että sisua kutsutaan suomalaiseksi. Sisu ilman suomalaisuutta on hyvä asia, mutta jos siihen laittaa eteen suomalainen niin siitä sisusta tulee tyhmyyttä. Sitä pään kiveen hakkaamista, jossa ei kyllä ole mitään hyvää.
Tuosta ja tästä tilanteesta tulee tietenkin mieleen se, että kun ne suomalaiset silloin soti sen amfetamiinin voimalla niin missä ne piritehtaat mahtoi olla? Missä sitä mömmöä tehtiin, oliko siellä lottia töissä, tekemässä liukuhihnalla piriä sotilaille, että ne jaksoi ampua ryssiä? Oliko ne valtio-omisteisia piritehtaita? Mitä niille tapahtui sodan jälkeen? Onko tämä suomalaisen sotilaan pilkkaa?
Oikeanpuolimmaisiin munasarjoihin sattuu. Kuukautiset, sanoo sellainen joka on PMS-oireistooni tutustunut. Migreeni, iho-oireet, mielialanheittelyt, ahmiminen, suklaanhimo. Niin ja tarkemmin ajateltuna myös unettomuus. Voihan tämän asian todellakin taas vasta oivalteen jälkeen kalenteristaan tarkistaa.
Keitin paljon pahaa kahvia. Kaipaan. Tahtoisin kyetä vakuuttamaan vain kaksi henkilöä tässä maailmassa, kenelläkään muulla ei ole väliä, toinen niistä olen minä. Unettomuudessa seilailessani ajatukseni ovat harhailleet vain yhteen paikkaan.
Luovutin ja otin opan, alkoi tulla lieviä rytmihäiriönoireita. Tiesittekö muuten, että vessanpesuaineen korkin avaamiseen tarvitaan kunnon yöunet. En nimittäin muutoin keksi mistä voi johtua, etten saa sitä korkkia auki. Kaikkea se uni meille mahdollistaakin. Yritän siivota hiukan. Kaataa mädäntyneimmät ruuista roskiin. Cymbalta ja suklaa-addiktio on paha yhdistelmä kukkarolle. Syöminen ja syömättömyys rankaisukeinoina ovat aika perseestä. Väsyttää valtavasti, olen kokeillut nukahtamista nyt niin moneen kertaan, että mietin jo olenko unohtanut koko taidon.
Olenko silti saavuttanut hetkellistä tasapainoa ehkä? Saanut tilanteen hallintaan tavalla, jolla tunnen selviäväni toistaiseksi.
A Trailer for Every Academy Award Winning Movie Ever -- powered by Cracked.com
Öinen hymy
Öinen hymy syntyy siitä oivalluksesta asiassa, jonka kanssa on tapellut viikkoja, kuukausia, vuosia. Oivallus, joka on painanut päätä alas ja vienyt hymyn huulilta, naurun kurkusta (tai mun tapauksessa mahasta). Mun on kevyempi olla. Mä tajusin vihdoin jotain. Nyt voin mennä nukkumaan ja huomenna on jotain muuta, tavallista masentuneen elämää. Ystävä tulee käymään, suunnitelmat huomiselle muotoutuvat päässä itsekseen. Mulla on taas huominen. Miten onnellinen mä olen huomisesta tai siis tästä päivästä. Hyvä tyttö! Sä olet ansainnut laihtua ainakin viisi kiloa siitä ajatuksesta, joka teki sut näin onnelliseksi. Onnellisuus kuulemma laihduttaa. (Stressaantunut kroppa pitää kiloistaan kiinni kun luulee hengen olevan vaarassa.)
Mä olen edelleen masentunut paskiainen, mutta mulla on juuri nyt hetki onnea. Kunpa voisin antaa sen sinulle Muru.
Nukkukaa hyvin, en käske, pyydän nätisti, koska toivon tämän lukijoille hyvää. Pushalitus!
Ps. Hulluhan minä, en ole muuta koskaan väittänytkään. Miksi muuten ihmisellä olisi !kaksi! virtuaalista maatilaa, joita se hoitaa paremmin kuin nuokkuvaa enkelinsiipeään? Paskat, huomenna ostan ne purkit ja sen mullan, eihän tästä mitään tule.
Mä olen edelleen masentunut paskiainen, mutta mulla on juuri nyt hetki onnea. Kunpa voisin antaa sen sinulle Muru.
Nukkukaa hyvin, en käske, pyydän nätisti, koska toivon tämän lukijoille hyvää. Pushalitus!
Ps. Hulluhan minä, en ole muuta koskaan väittänytkään. Miksi muuten ihmisellä olisi !kaksi! virtuaalista maatilaa, joita se hoitaa paremmin kuin nuokkuvaa enkelinsiipeään? Paskat, huomenna ostan ne purkit ja sen mullan, eihän tästä mitään tule.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Seitsemän demoniani
Miten tapan seitsemän demoniani? En pysty siihen yksin, tarvitsen apua.
En uskonut, että minusta välitetään. En uskonut minulla olevan merkitystä. Lopputuloksena oli toisen ihmisen vahingoittaminen ja itseni tuhoaminen. Toisen tunteiden kustannuksella opiskelen mahdollisuutta, että minusta välitetään. Että minulla on merkitystä. Miten julma minä olenkaan.
Syyllisyys vetää henkitorven umpeen. Onkohan minulla enää edes tilaisuutta rukoilla anteeksiantoa? Todennäköisesti ei. Kykenisinkö itse antamaan itselleni anteeksi.
Miksi en luota toiseen. Aikaisemmassa kirjoituksessa määrittelin seitsemän asiaa, jotka tekevät elämästäni vaikean. Seitsemän demonia, joita vihaan. Tyhmyys, arvottomuus, pelko, turvattomuus, epäluottamus itseen, rumuus ja riittämättömyys. Minun pahimmat vastustajani. Miten minä teidät otan hengiltä? Miten minä saan tapettua teidät niin, että lakkaisin rankaisemasta itseäni muiden kustannuksella?
Minä tiedostan ja analysoin. Teen töitä ja otan riskejä, tarkoitukseni ovat hyvät, vaikka tulokset eivät niistä välitäkään. Miten minä tapan nuo seitsemän demonia, jotka määrittävät elämääni, ihmissuhteitani ja onneani. Heitin tänään pois sen ihmisen, joka antoi minulle eniten onnea tässä maailmassa. Nyt pitää elää sen asian kanssa.
Se on pahempaa kuin itsemurha. Se on itsetuhoa uskomattomalla raakuudella. Se on pahempaa kuin ahmiminen, lääkkeiden väärinkäyttö tai itsensä viiltely. Miksi minä teen näin?
Miksi minä rankaisen itseäni koko ajan?
Minä ja seitsemän demoniani istumme täällä kotona miettimässä miten tästä eteenpäin. Ne ovat huonoa seuraa.
Minun järkeni sanovat niiden olevan väärässä, mutta tunteeni uskovat niitä. Minä tiedän niiden olevan paskapuhetta, mutta minä uskon niihin.
Ystävä sanoo, että tämä ei ollut virhe, jota en joskus voisi jotenkin korjata. Että keksin keinon korjata tämän, jos ei tänään, niin myöhemmin. Tiedämme kumpikin, ettei kyse ole ihmissuhteesta, se on poissa käsistäni, vaan minusta. Keksin vielä keinon korjata tämän. Miten tappaa seitsemän demonia? En pysty siihen yksin.
En uskonut, että minusta välitetään. En uskonut minulla olevan merkitystä. Lopputuloksena oli toisen ihmisen vahingoittaminen ja itseni tuhoaminen. Toisen tunteiden kustannuksella opiskelen mahdollisuutta, että minusta välitetään. Että minulla on merkitystä. Miten julma minä olenkaan.
Syyllisyys vetää henkitorven umpeen. Onkohan minulla enää edes tilaisuutta rukoilla anteeksiantoa? Todennäköisesti ei. Kykenisinkö itse antamaan itselleni anteeksi.
Miksi en luota toiseen. Aikaisemmassa kirjoituksessa määrittelin seitsemän asiaa, jotka tekevät elämästäni vaikean. Seitsemän demonia, joita vihaan. Tyhmyys, arvottomuus, pelko, turvattomuus, epäluottamus itseen, rumuus ja riittämättömyys. Minun pahimmat vastustajani. Miten minä teidät otan hengiltä? Miten minä saan tapettua teidät niin, että lakkaisin rankaisemasta itseäni muiden kustannuksella?
Minä tiedostan ja analysoin. Teen töitä ja otan riskejä, tarkoitukseni ovat hyvät, vaikka tulokset eivät niistä välitäkään. Miten minä tapan nuo seitsemän demonia, jotka määrittävät elämääni, ihmissuhteitani ja onneani. Heitin tänään pois sen ihmisen, joka antoi minulle eniten onnea tässä maailmassa. Nyt pitää elää sen asian kanssa.
Se on pahempaa kuin itsemurha. Se on itsetuhoa uskomattomalla raakuudella. Se on pahempaa kuin ahmiminen, lääkkeiden väärinkäyttö tai itsensä viiltely. Miksi minä teen näin?
Miksi minä rankaisen itseäni koko ajan?
Minä ja seitsemän demoniani istumme täällä kotona miettimässä miten tästä eteenpäin. Ne ovat huonoa seuraa.
Minun järkeni sanovat niiden olevan väärässä, mutta tunteeni uskovat niitä. Minä tiedän niiden olevan paskapuhetta, mutta minä uskon niihin.
Ystävä sanoo, että tämä ei ollut virhe, jota en joskus voisi jotenkin korjata. Että keksin keinon korjata tämän, jos ei tänään, niin myöhemmin. Tiedämme kumpikin, ettei kyse ole ihmissuhteesta, se on poissa käsistäni, vaan minusta. Keksin vielä keinon korjata tämän. Miten tappaa seitsemän demonia? En pysty siihen yksin.
Itsensätuhoajan opas, osa 1
Jos et saa itseltäsi henkeä pois tappamalla, tapa elämästäsi kaikki hyvä.
Saat kaupanpäälle syyllisyyden, jonka kanssa on mahdotonta elää.
Saat kaupanpäälle syyllisyyden, jonka kanssa on mahdotonta elää.
Kaunis päivä ajatella skeemoja
Nukkunut mömmöjä pois elimistöstä. Nukkunut kipua pois elimistöstä. Fyysistä ja henkistä kipua. Ajatukset ja tunteet ovat edelleen sekavat. Viime yönä sain kuitenkin syttymään sisälleni yhden valon. Se vaati taas täydellisen pimeyden, että kykenin löytää katkaisijan.
Ahdistus ei lähde kotona nukkumalla, mutta olen toistaiseksi kyvytön työhön tai opiskeluun. Sen on muututtava, on tehtävä jotain, edettävä. Mitä siis ja minne. Psykpolin tädin kanssa on kuukauden tauko juttuhetkissä. Sinä aikana pitäisi itsensä saada pidettyä kuosissa. Ystävän mielestä tarvitsisin ihan oikeaa terapiaa, sellaista missä ihan oikeasti lähdettäisi kaivamaan syitä ajattelumalleilleni. En osaa olla erimieltä. Mussa on niin paljon ajatelumalleja, joiden syntyhistoria on jossain niin kaukana, etten usko, että niihin kevyellä "tunti-viikossa-miten-on-mennyt" keskusteluilla päästään edes pintaa koskettamaan. Itse ne tiedän parhaiten, mutta yksin en niiden kanssa selviä.
Hahmotan ongelmani nimenomaan liittyvän skeemoihin. Kyse on tavasta nähdä kaikki, ihan kaikki. En luule, että päänsisäinen maailmani on kokonaan vinksahtanut, mutta jotkin osat siitä tekevät elämästäni vaikeampaa kuin itselleni olisi hyväksi. Mä näen esimerkiksi itseni tavalla, joka ei ole hyväksi.
1. Mä näen älykkyyteni ja taitotasoni sellaisena kuin se minulle on 7-8 vuotiaana ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin vuosia päivittäin kuvattu, puutteellisena, lähes vajaamielisenä.
2. Näen, sosiaaliset taitoni ja arvoni sellaisena kuin, mitä se oli syrjityllä ja pahasti koulukiusatulla 11-vuotiaalla.
3. Näen seksuaalisuuteni 16-vuotiaan kaltoinkohdellun lapsen tasolla.
4. Tunnen turvallisuutta, jatkuvuutta ja uskoa elämän kantamiseen yhtä paljon kuin 17-vuotias, jonka isä on juuri kuollut ja äiti hylännyt.
5. Koen itseni yhtä pystyväksi kuin 20-vuotiaana, kun romahdin täydelliseen toimintakyvyttömyyteen masennuksen vuoksi.
6. Tunnen itseni yhtä viehättäväksi kuin jokainen minulle huudettu "Hyi vittu miten lihava!" "Laihduta läski!" jne. huuto, joita kuulin ollessani lihavimmillani 24-vuotiaana.
7. Näen mahdollisuuteni saada terve tasapainoinen parisuhde yhtä todennäköisenä kuin sillä hetkellä ollessani 26-vuotias ja rakastamani mies sanoo minulle itkien että on rakastanut minua niin kuin mies rakastaa naista, muttei meillä ole tulevaisuutta.
En jaksa kaivaa nyt syvemmälle, en pysty mennä nyt syvemmälle. Kaikki nuo ja sadat muut pienet hetket ovat tehneet päähäni skeeman minusta. Siitä kuka minä olen. Yritän kovasti päivittäin tehdä töitä todistaakseni itselleni olevani väärässä. Nyt tuntuu, että olen liian väsynyt. Kovin väsynyt taistelemaan itseäni vastaan yksin. En luovuta. En saatana luovuta. Mä teen tämän sillä vihalla. Kaikki se viha, joka on aina alistettuna ollut minussa. Kaikkina niinä hetkinä kun olen tuntenut, että minua kohdellaan väärin, minua poljetaan, ymmärretään väärin, kohdellaan huonosti. Kaikki se viha on aina kohdistunut minuun itseeni. Se on minun vikani kun olen tyhmä, enkä opi. Minun vikani, etten osaa tehdä ystäviä. Minun vikani, kun en osaa asettaa rajoja, vaatia tai puollustaa itseäni. Minun vikani on olla sellainen, jota ei voi rakastaa. Minä olen vihannut itseäni, entä jos alkaisinkin vihata maailmaa takaisin? Alkaisin rakastaa itseäni ja vihata ihmisiä?
Vittu. Maailma on täynnä itsekkäämpiä, kusipäisempiä, hyväksikäyttäjä paskoja, joita toiset ihmiset rakastavat. Niille annetaan kaatamalla rakkautta ja hyväksyntää. Jos on kiltti ja empaattinen, huolehtii toisista ja välittää, tulee syödyksi. Ryhdynkö sellaiseksi, kovetan sen korkean moraalin, jonka isäni on minuun istuttanut? Minun hieno, älykäs, sivistynyt isäni. Minun isäni on syy miksi minä olen kiltti ja välitän. Minun isäni on syy, miksi tunnen empatiaa ja huolehdin. Nämä typerät geenit ja se typerä kasvatus, jota se antoi. Isä ei tullut syödyksi, sille annettiin päähän kasvain, joka mädätti sen aivot ja kuihdutti suuren miehen pois. Isällä oli voimaa, sen voima nousi nöyryydestä, jota mulla ei ole. Mä kuvittelen ansaitsevani jotain.
Kuvittele minut pahimmillani. Kuvittele minut valjastamassa kaikki tämä sisu ja sinnikkyys hamuamaan valtaa ja rahaa. Kuvittele minut käyttämässä kaikkea tietoa ja taitoani vain edetäkseni maailmassa, välittämättä jälkeeni jättämistä tyhjistä mielistä, joista olen imenyt kaiken. Kuvittele minut tarttuneena kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita olen jättänyt käyttämättä. Opiskelijapolitiikan kautta oikeaan politiikkaan, vähitellen, askel askeleelta. Kuvittele minulle yritys, jonka olen perustanut. Miten olen vähää kerralla laajentanut sitä ja vallannut markkinat. Minun työntekijäni luulisivat voivansa hyvin, ne antaisivat selkänahkansa minulle ilomielin. Minulla olisi kaikki ominaisuuteni, muttei omaatuntoani. Olisi vain käsitys kaiken hyvän kuulumisesta minulle. Kaikki se mitä maailmalla on tarjota. Vuosia katsonut sivusta miten ihmiset toimivat, vuosia opetellut näkemään miten ihmiset tekevät. En haistelisikaan niitä empatiamielessä vaan haluten hyväksikäyttää. Sosiopaatti, psykopaatti, narsisti. Ja ihmiset rakastaisivat minua enemmän kuin nyt.
Nyt ahdistaa. Tekee mieli juosta kadulle ja etsiä kuka tahansa ja pyytää saisiko auttaa. Tehdä ihan mitä vaan. Pestä ajatus itsestäni jotenkin pois. Hyi helvetti. Jokaisesta ajatuksesta ottaa, kuuluu antaa takaisin. Mä vaan en pysy enää laskuissa. Kirjanpito heittää. En tiedä monenko ihmisen itkuja olen kuunnellut, monenko kuolevan kättä olen pidellyt, monenko ihmisen onnistumista olen vierestä hurraten seurannut. Kuinka monta tuntematonta on autettu, kuinka monta tuttua on revitty pinnalle. Olen tehnyt siitä elämäntehtävän. Se on tapa kerätä välittämistä, jota ei muuten saa. Kiitollisuutta, joka on katoavaa. Tapa olla minä. Haluaisin oppia uskomaan, että saan välittämistä muutenkin. Olen jo oppinut, että toisten hetkellisistä pelastamisista ei saa mitään pitkäaikaista takaisin. Ei edes kunnollista ystävyyttä, saati rakkautta tai välittämistä. Itselle jää vain mietintään, mitä minä sain? Taas hakeudun ihmissuhteisiin, jossa voin antaa ja odotan saavani jotain takaisin, mutta tapahtuu häiriöitä.
Minä lakkaan vastaamasta puheluihin. En vastaa viesteihin. Lopetan ihmissuhteen. Minä olen se, joka lähtee karkuun. Tämä on skeema. Ihmissuhdeskeema. Mitä tapahtuisi, jos laittaisin viestin kaikille niille ihmisille, joita olen elämässäni koskettanut. Puhelinlasku veisi konkurssiin, mutta ihan oikeasti. Minulla on niiden puhelinnumerot tallella. Kaikki ne ihmiset, joille olen antanut välittämistä ja sitten sulkenut pois. Vieläköhän ne palaisi? Vieläköhän ne välittäisi? Antaisiko ne anteeksi torjuntani? Lähettäisin tänään kasan viestejä sellaisille ihmisille, jotka olen vuosien varrella torjunut.
Olen nähtävästi poistanut numeroita puhelimestani enemmän kuin muistinkaan. Siellä olisi pitänyt olla toinen saman verran ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa on istunut kahvikupin (tai siiderin) ääressä ja puhunut, tuntenut sielujen sympatiaa. Kaikenlaisia ihmisiä. On aika vähän ihmisiä, joiden kanssa en voisi tulla juttuun. Ihmiset ovat ihmisiä, niillä on eri kulttuurit, toimintatavat ja arvot, mutta tunteet ovat samat ja tunteet ovat se, jotka tekevät meistä ihmisiä, ja ne ovat kaikilla samat. Jotkut ovat eri mieltä, en välitä, uskon toisin. Sitä voi keskustella siirtomaapolitiikasta somalitutkijan kanssa soluhuoneistonsa keittiössä tai kerätä juhlissa ympärilleen lauman näyttelijäopiskelijoita olemalla dramaattinen ja huomiota herättävän tunteellinen (sisimmässään sitten nauraa niille kippurassa). Ihmisiä.
Ahdistus ei lähde kotona nukkumalla, mutta olen toistaiseksi kyvytön työhön tai opiskeluun. Sen on muututtava, on tehtävä jotain, edettävä. Mitä siis ja minne. Psykpolin tädin kanssa on kuukauden tauko juttuhetkissä. Sinä aikana pitäisi itsensä saada pidettyä kuosissa. Ystävän mielestä tarvitsisin ihan oikeaa terapiaa, sellaista missä ihan oikeasti lähdettäisi kaivamaan syitä ajattelumalleilleni. En osaa olla erimieltä. Mussa on niin paljon ajatelumalleja, joiden syntyhistoria on jossain niin kaukana, etten usko, että niihin kevyellä "tunti-viikossa-miten-on-mennyt" keskusteluilla päästään edes pintaa koskettamaan. Itse ne tiedän parhaiten, mutta yksin en niiden kanssa selviä.
Hahmotan ongelmani nimenomaan liittyvän skeemoihin. Kyse on tavasta nähdä kaikki, ihan kaikki. En luule, että päänsisäinen maailmani on kokonaan vinksahtanut, mutta jotkin osat siitä tekevät elämästäni vaikeampaa kuin itselleni olisi hyväksi. Mä näen esimerkiksi itseni tavalla, joka ei ole hyväksi.
1. Mä näen älykkyyteni ja taitotasoni sellaisena kuin se minulle on 7-8 vuotiaana ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin vuosia päivittäin kuvattu, puutteellisena, lähes vajaamielisenä.
2. Näen, sosiaaliset taitoni ja arvoni sellaisena kuin, mitä se oli syrjityllä ja pahasti koulukiusatulla 11-vuotiaalla.
3. Näen seksuaalisuuteni 16-vuotiaan kaltoinkohdellun lapsen tasolla.
4. Tunnen turvallisuutta, jatkuvuutta ja uskoa elämän kantamiseen yhtä paljon kuin 17-vuotias, jonka isä on juuri kuollut ja äiti hylännyt.
5. Koen itseni yhtä pystyväksi kuin 20-vuotiaana, kun romahdin täydelliseen toimintakyvyttömyyteen masennuksen vuoksi.
6. Tunnen itseni yhtä viehättäväksi kuin jokainen minulle huudettu "Hyi vittu miten lihava!" "Laihduta läski!" jne. huuto, joita kuulin ollessani lihavimmillani 24-vuotiaana.
7. Näen mahdollisuuteni saada terve tasapainoinen parisuhde yhtä todennäköisenä kuin sillä hetkellä ollessani 26-vuotias ja rakastamani mies sanoo minulle itkien että on rakastanut minua niin kuin mies rakastaa naista, muttei meillä ole tulevaisuutta.
En jaksa kaivaa nyt syvemmälle, en pysty mennä nyt syvemmälle. Kaikki nuo ja sadat muut pienet hetket ovat tehneet päähäni skeeman minusta. Siitä kuka minä olen. Yritän kovasti päivittäin tehdä töitä todistaakseni itselleni olevani väärässä. Nyt tuntuu, että olen liian väsynyt. Kovin väsynyt taistelemaan itseäni vastaan yksin. En luovuta. En saatana luovuta. Mä teen tämän sillä vihalla. Kaikki se viha, joka on aina alistettuna ollut minussa. Kaikkina niinä hetkinä kun olen tuntenut, että minua kohdellaan väärin, minua poljetaan, ymmärretään väärin, kohdellaan huonosti. Kaikki se viha on aina kohdistunut minuun itseeni. Se on minun vikani kun olen tyhmä, enkä opi. Minun vikani, etten osaa tehdä ystäviä. Minun vikani, kun en osaa asettaa rajoja, vaatia tai puollustaa itseäni. Minun vikani on olla sellainen, jota ei voi rakastaa. Minä olen vihannut itseäni, entä jos alkaisinkin vihata maailmaa takaisin? Alkaisin rakastaa itseäni ja vihata ihmisiä?
Vittu. Maailma on täynnä itsekkäämpiä, kusipäisempiä, hyväksikäyttäjä paskoja, joita toiset ihmiset rakastavat. Niille annetaan kaatamalla rakkautta ja hyväksyntää. Jos on kiltti ja empaattinen, huolehtii toisista ja välittää, tulee syödyksi. Ryhdynkö sellaiseksi, kovetan sen korkean moraalin, jonka isäni on minuun istuttanut? Minun hieno, älykäs, sivistynyt isäni. Minun isäni on syy miksi minä olen kiltti ja välitän. Minun isäni on syy, miksi tunnen empatiaa ja huolehdin. Nämä typerät geenit ja se typerä kasvatus, jota se antoi. Isä ei tullut syödyksi, sille annettiin päähän kasvain, joka mädätti sen aivot ja kuihdutti suuren miehen pois. Isällä oli voimaa, sen voima nousi nöyryydestä, jota mulla ei ole. Mä kuvittelen ansaitsevani jotain.
Kuvittele minut pahimmillani. Kuvittele minut valjastamassa kaikki tämä sisu ja sinnikkyys hamuamaan valtaa ja rahaa. Kuvittele minut käyttämässä kaikkea tietoa ja taitoani vain edetäkseni maailmassa, välittämättä jälkeeni jättämistä tyhjistä mielistä, joista olen imenyt kaiken. Kuvittele minut tarttuneena kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, joita olen jättänyt käyttämättä. Opiskelijapolitiikan kautta oikeaan politiikkaan, vähitellen, askel askeleelta. Kuvittele minulle yritys, jonka olen perustanut. Miten olen vähää kerralla laajentanut sitä ja vallannut markkinat. Minun työntekijäni luulisivat voivansa hyvin, ne antaisivat selkänahkansa minulle ilomielin. Minulla olisi kaikki ominaisuuteni, muttei omaatuntoani. Olisi vain käsitys kaiken hyvän kuulumisesta minulle. Kaikki se mitä maailmalla on tarjota. Vuosia katsonut sivusta miten ihmiset toimivat, vuosia opetellut näkemään miten ihmiset tekevät. En haistelisikaan niitä empatiamielessä vaan haluten hyväksikäyttää. Sosiopaatti, psykopaatti, narsisti. Ja ihmiset rakastaisivat minua enemmän kuin nyt.
Nyt ahdistaa. Tekee mieli juosta kadulle ja etsiä kuka tahansa ja pyytää saisiko auttaa. Tehdä ihan mitä vaan. Pestä ajatus itsestäni jotenkin pois. Hyi helvetti. Jokaisesta ajatuksesta ottaa, kuuluu antaa takaisin. Mä vaan en pysy enää laskuissa. Kirjanpito heittää. En tiedä monenko ihmisen itkuja olen kuunnellut, monenko kuolevan kättä olen pidellyt, monenko ihmisen onnistumista olen vierestä hurraten seurannut. Kuinka monta tuntematonta on autettu, kuinka monta tuttua on revitty pinnalle. Olen tehnyt siitä elämäntehtävän. Se on tapa kerätä välittämistä, jota ei muuten saa. Kiitollisuutta, joka on katoavaa. Tapa olla minä. Haluaisin oppia uskomaan, että saan välittämistä muutenkin. Olen jo oppinut, että toisten hetkellisistä pelastamisista ei saa mitään pitkäaikaista takaisin. Ei edes kunnollista ystävyyttä, saati rakkautta tai välittämistä. Itselle jää vain mietintään, mitä minä sain? Taas hakeudun ihmissuhteisiin, jossa voin antaa ja odotan saavani jotain takaisin, mutta tapahtuu häiriöitä.
Minä lakkaan vastaamasta puheluihin. En vastaa viesteihin. Lopetan ihmissuhteen. Minä olen se, joka lähtee karkuun. Tämä on skeema. Ihmissuhdeskeema. Mitä tapahtuisi, jos laittaisin viestin kaikille niille ihmisille, joita olen elämässäni koskettanut. Puhelinlasku veisi konkurssiin, mutta ihan oikeasti. Minulla on niiden puhelinnumerot tallella. Kaikki ne ihmiset, joille olen antanut välittämistä ja sitten sulkenut pois. Vieläköhän ne palaisi? Vieläköhän ne välittäisi? Antaisiko ne anteeksi torjuntani? Lähettäisin tänään kasan viestejä sellaisille ihmisille, jotka olen vuosien varrella torjunut.
Olen nähtävästi poistanut numeroita puhelimestani enemmän kuin muistinkaan. Siellä olisi pitänyt olla toinen saman verran ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa on istunut kahvikupin (tai siiderin) ääressä ja puhunut, tuntenut sielujen sympatiaa. Kaikenlaisia ihmisiä. On aika vähän ihmisiä, joiden kanssa en voisi tulla juttuun. Ihmiset ovat ihmisiä, niillä on eri kulttuurit, toimintatavat ja arvot, mutta tunteet ovat samat ja tunteet ovat se, jotka tekevät meistä ihmisiä, ja ne ovat kaikilla samat. Jotkut ovat eri mieltä, en välitä, uskon toisin. Sitä voi keskustella siirtomaapolitiikasta somalitutkijan kanssa soluhuoneistonsa keittiössä tai kerätä juhlissa ympärilleen lauman näyttelijäopiskelijoita olemalla dramaattinen ja huomiota herättävän tunteellinen (sisimmässään sitten nauraa niille kippurassa). Ihmisiä.
3:07
Väsynyt. Montakohan blogitekstiä olen aloittanut tuolla sanalla. Tällä kertaa se johtuu opasta ja kävelystä, jonka tein ulkona. Tässä lähellä on paikka, jossa on pimeä. Olen ylpeä sen löytämisestä. Se on vailla valoa ja jonain päivänä menen sinne sisään ja jään sinne.
Nyt tyydyin istumaan puisen pölkyn päällä ja itkemään. Ei mikään kaunis näky. Sitä on hätänsä hetkellä paitsi yksin, myös ruma. Räkää ja kyyneliä valuu poskilla ja keho vääntäytyy kivusta mutkalle, joka ei suoristuisi rautakangellakaan. Puut humisivat. Lähdön hetkellä jo takki päällä ottamani tabletit alkoivat saada suustani tulevan puheen mongertelemaan. Ihanaa kyetä puhumaan ääneen, sanoa ne kaikki tuskansa avoimeen ilmaan, nähdä miten ne leijuvat kirkkaissa väreissä kohti taivasta.
Olen edelleen tietoinen siitä, että tarkoituksenmukaisuuden elämälleni tulisi löytyä minusta itsestni. Se on erittäin vaikeaa. En ole koskaa osoittanut lahjoja mihinkään ja ihmissuhteiden rakentaminen näyttää olevan mahdotonta. Minusta ei ole ihmissuhteisiin. En kykene kertomaan ajatuksiani ja tunteitani niin, että ne tulisivat kuulluksi, eikä kukaan sellaista jaksa. Siihen pystyy vain yksi ihminen, rakas sielunsisareni, joka on minulle syy elää. Se onni, joka minulla on ollut kohdata hänet tekee kaikesta muusta vähäpätöisempää. Minä en tarvitse muita. Toivoisin saavani elämääni muita, mutten oikeastaan tarvitse.
Kyse on tarvitsevuudesta ja vallasta. Minulla on sielunsisareni kanssa intuiviisesti tieto siitä, että olemme samalla viivalla. Se herkkä tarvitsevuuden ja riippuvuuden tasapaino pysyy kurissa enimmäkseen sopimuksellisuudesta. Ystävä kirjoitti: Meillä ei tarvitse oikeasti olla valtataisteluita, ei riippuvuus/valtasuhteen vääristymiä. Minä koen vahvasti sen, että me olemme molemmat antavina ja ottavina osapuolina yhteisestä tahdosta. Me taidetaan olla molemmat rikki, mikä tekee meistä sensitiivisiä asian suhteen. Meillä on paljon pelissä, ehkö kumpikaan meistä ei tietoisesti ryhdy rikkomaan sitä tasapainoa, eikä luovu siitä keskinäisen arvostamisen vuoksi. Me etsitään se tasapaino tilanteissa, joissa kaikki ei menekään ihan niin nappiin. Minä koen, ettei meidän tarvitse olla mitään kummempaa toistemme edessä: ei vahvoja, ei heikkoja, vain itseämme. Me voimme olla juuri niin alastomia, heikkoja tai vahvoja, sielukkaita tai sieluttomia kuin on sillä hetkellä tarve olla.
Se on niin harvinaista. Se on kultaa kalliimpaa. Mä en jaksa uskoa onneani kohdattuni ystäväni. Hän on minun sielunsisar ja minulle tärkein ihmisuhde elämässäni.
Mä en ole pysyä hereillä. Enemmän tabletteja kuin purkin kyljessä lukee. Hyi minä. Minä joka aina otan kiltisti kaiken ohjeen mukaan. Vaan mitäpä väliä. Mä olen jonkinlaisessa kauhun tasapainossa nyt. Toisella puolella on paniikki ja itsetuho, toisella puolen välinpitämättömyys ja itsetuho. Kumman kautta sitä nyt sitten eläisi, kun molemmilla puolilla on vaihtoehtoina vain tuhoutuminen. Kummasta syystä ottaa siis itseltään henki?
Mun ainoat syyni elää ovat jokseenkin teennäisiä, ystävä ja perheeni. Muuta ei ole, jos onkin luulen, että ei ole kauan. En jaksa pyytää anteeksi, en jaksa tuntea syyllisyyttä, painetta ja passiivista-aggreesiota. Ei ole mitään syytä olettaa tulevaisuuden muuttuvan tästä paremmaksi. Olen etsinyt lisää ihmisiä, jotka jaksaisi hyväksyä pahimmat ongelmani, olisi niistä myötätuntoinen ja kannustava, välittäisi, mutta se on kovin vaikeaa. Minä uraudun helposti omiin rooleihini. Annan vääriä viestejä, pyydän jotain mitä tahdon sen sijaan mitä tarvitsisin. Se on uskomattoman tyhmä virhe. Pitäisi vihdoin oppia pyytämään sitä mitä tarvitsee, eikä sitä mitä haluaa. Ongelma vain on, etten usko enää saavani kumpaakaan. Tässä asiassa nähtävästi olen valitsemassa itsetuhon välinpitämättömyyden kautta.
Toivottavasti huomenna on päivä ilman migreeniä. Yritän aloittaa jotain. Tuolla pimeässä istuessani sain ajatuksen ja mietin, että se on kokeilemisen arvoinen asia. Mulla ei ole mitään menetettävää kuitenkaan. Sielunsisareni ja perheeni on mun tukenani, teen mitä tahansa (kunhan se on hengissä pysymistä).
Nyt tyydyin istumaan puisen pölkyn päällä ja itkemään. Ei mikään kaunis näky. Sitä on hätänsä hetkellä paitsi yksin, myös ruma. Räkää ja kyyneliä valuu poskilla ja keho vääntäytyy kivusta mutkalle, joka ei suoristuisi rautakangellakaan. Puut humisivat. Lähdön hetkellä jo takki päällä ottamani tabletit alkoivat saada suustani tulevan puheen mongertelemaan. Ihanaa kyetä puhumaan ääneen, sanoa ne kaikki tuskansa avoimeen ilmaan, nähdä miten ne leijuvat kirkkaissa väreissä kohti taivasta.
Olen edelleen tietoinen siitä, että tarkoituksenmukaisuuden elämälleni tulisi löytyä minusta itsestni. Se on erittäin vaikeaa. En ole koskaa osoittanut lahjoja mihinkään ja ihmissuhteiden rakentaminen näyttää olevan mahdotonta. Minusta ei ole ihmissuhteisiin. En kykene kertomaan ajatuksiani ja tunteitani niin, että ne tulisivat kuulluksi, eikä kukaan sellaista jaksa. Siihen pystyy vain yksi ihminen, rakas sielunsisareni, joka on minulle syy elää. Se onni, joka minulla on ollut kohdata hänet tekee kaikesta muusta vähäpätöisempää. Minä en tarvitse muita. Toivoisin saavani elämääni muita, mutten oikeastaan tarvitse.
Kyse on tarvitsevuudesta ja vallasta. Minulla on sielunsisareni kanssa intuiviisesti tieto siitä, että olemme samalla viivalla. Se herkkä tarvitsevuuden ja riippuvuuden tasapaino pysyy kurissa enimmäkseen sopimuksellisuudesta. Ystävä kirjoitti: Meillä ei tarvitse oikeasti olla valtataisteluita, ei riippuvuus/valtasuhteen vääristymiä. Minä koen vahvasti sen, että me olemme molemmat antavina ja ottavina osapuolina yhteisestä tahdosta. Me taidetaan olla molemmat rikki, mikä tekee meistä sensitiivisiä asian suhteen. Meillä on paljon pelissä, ehkö kumpikaan meistä ei tietoisesti ryhdy rikkomaan sitä tasapainoa, eikä luovu siitä keskinäisen arvostamisen vuoksi. Me etsitään se tasapaino tilanteissa, joissa kaikki ei menekään ihan niin nappiin. Minä koen, ettei meidän tarvitse olla mitään kummempaa toistemme edessä: ei vahvoja, ei heikkoja, vain itseämme. Me voimme olla juuri niin alastomia, heikkoja tai vahvoja, sielukkaita tai sieluttomia kuin on sillä hetkellä tarve olla.
Se on niin harvinaista. Se on kultaa kalliimpaa. Mä en jaksa uskoa onneani kohdattuni ystäväni. Hän on minun sielunsisar ja minulle tärkein ihmisuhde elämässäni.
Mä en ole pysyä hereillä. Enemmän tabletteja kuin purkin kyljessä lukee. Hyi minä. Minä joka aina otan kiltisti kaiken ohjeen mukaan. Vaan mitäpä väliä. Mä olen jonkinlaisessa kauhun tasapainossa nyt. Toisella puolella on paniikki ja itsetuho, toisella puolen välinpitämättömyys ja itsetuho. Kumman kautta sitä nyt sitten eläisi, kun molemmilla puolilla on vaihtoehtoina vain tuhoutuminen. Kummasta syystä ottaa siis itseltään henki?
Mun ainoat syyni elää ovat jokseenkin teennäisiä, ystävä ja perheeni. Muuta ei ole, jos onkin luulen, että ei ole kauan. En jaksa pyytää anteeksi, en jaksa tuntea syyllisyyttä, painetta ja passiivista-aggreesiota. Ei ole mitään syytä olettaa tulevaisuuden muuttuvan tästä paremmaksi. Olen etsinyt lisää ihmisiä, jotka jaksaisi hyväksyä pahimmat ongelmani, olisi niistä myötätuntoinen ja kannustava, välittäisi, mutta se on kovin vaikeaa. Minä uraudun helposti omiin rooleihini. Annan vääriä viestejä, pyydän jotain mitä tahdon sen sijaan mitä tarvitsisin. Se on uskomattoman tyhmä virhe. Pitäisi vihdoin oppia pyytämään sitä mitä tarvitsee, eikä sitä mitä haluaa. Ongelma vain on, etten usko enää saavani kumpaakaan. Tässä asiassa nähtävästi olen valitsemassa itsetuhon välinpitämättömyyden kautta.
Toivottavasti huomenna on päivä ilman migreeniä. Yritän aloittaa jotain. Tuolla pimeässä istuessani sain ajatuksen ja mietin, että se on kokeilemisen arvoinen asia. Mulla ei ole mitään menetettävää kuitenkaan. Sielunsisareni ja perheeni on mun tukenani, teen mitä tahansa (kunhan se on hengissä pysymistä).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)