Aamumigreeni, jälleen. Miten ottaa esto- tai kipulääke kun kohtaus alkaa nukkuessa? Olo on jumissa, otin liikaa opamoxia eilen. Sitä se hajoaminen tekee. Tänään täytyy tehdä asioita. Keskittyä hetkeen, koska en oikein tiedä mihin sitä tulevaisuudessa olen menossa. Seuraavaksi paras vaihtoehto on kai sitten pysähtyä tähän hetkeen. Menneeseen en tahdo palata.
Mä tarvitsisin multaa ja yhden ison ja yhden pienen kukkapurkin. Niin ja koiran. Mä tarvitsen lisää asioita, joilla kiinnittää itseni tähän omaan elämääni. Mä tarvitsen siskontyttöjäni. Parasta kotikotiin menossa. Eilen kun oli heikko hetki mä katselin mun Auringonsäteen ja Tuittupään kuvia. Mun lainalapset. Nyt täytyisi repiä itsensä ylös tästä ja tehdä asioita. Mä en voi jäädä tähän istumaan nyt. Se ei tee mulle hyvää. Tarvitsen siteitä elämään. Mulla ei ole velvollisuuden lisäksi mitään muuta syytä olla. Olen velvollinen olemaan, koska en kuulu itselleni. Tiedän siinä ajatuksessa olevan jotain vialla ja pahasti. Sehän tarkoittaa, että ilman toisia ihmisiä mulla ei ole syytä olla. Mä haen jatkuvasti syytä olemiseen itseni ulkopuolelta.
äh, pah ja pyh.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Paha päivä
Väsyttää, paha olo, paha mieli.
Huono päivä, jota en jälleen sellaiseksi osannut tunnistaa. Keho on pannut vastaan koko päivän. Tyhmiä, katkonaisia unia menneisyyden ihmisistä, vanhaa paskaa lapsuudesta koko yön. Tunteet heittelee. Olisi aamun migreenistä pitänyt tunnistaa. Olisi unien sisällöstä pitänyt arvata. Helvatan optimisti tai vain hölmö kun ei tajua.
Mä inhoan sitä kun pitää juosta sinne seinään voidakseen pysähtyä. Nyt juuri on vaikea olla. Kävelin illasta kaupungilla itkua niellen. Harhailin kaupassa niin että sain jopa vartijan perääni. Mä yritin lähinnä itkua peittää, mutta näytinkin kai salamyhkäiseltä varkaalta. Minä, joka en ole irtokarkkiakaan ikinä varastanut.
Niskat ja hartiat jumissa, kunpa joku hieroisi. Vatsassa on kuhiseva pallo käärmeitä, en kykene syödä, vaikka on nälkä. Oma tarvitsevuus on tänään tuntunut pelkästään pahalta. Tahdon antaa pois tämän päivän.
"Next Girl"
The look of the cake
It ain't always the taste
My ex girl she had
Such a beautiful face
I wanted love
But not for myself
But for the girl
So she could love herself
My next girl
Will be nothing like my ex girl
I made mistakes back then
I'll never do it again
With my next girl
She'll be nothing like my ex girl
That was a painful dance
Now I got a second chance
A beautiful face
And a wicked way
And I'm paying for her
Beautiful face every day
All that work
Over so much time If I think too hard
I might lose my mind
My next girl
Will be nothing like my ex girl
I made mistakes back then
I'll never do it again
With my next girl
She'll be nothing like my ex girl
That was a painful dance
Now I got a second chance
Huono päivä, jota en jälleen sellaiseksi osannut tunnistaa. Keho on pannut vastaan koko päivän. Tyhmiä, katkonaisia unia menneisyyden ihmisistä, vanhaa paskaa lapsuudesta koko yön. Tunteet heittelee. Olisi aamun migreenistä pitänyt tunnistaa. Olisi unien sisällöstä pitänyt arvata. Helvatan optimisti tai vain hölmö kun ei tajua.
Mä inhoan sitä kun pitää juosta sinne seinään voidakseen pysähtyä. Nyt juuri on vaikea olla. Kävelin illasta kaupungilla itkua niellen. Harhailin kaupassa niin että sain jopa vartijan perääni. Mä yritin lähinnä itkua peittää, mutta näytinkin kai salamyhkäiseltä varkaalta. Minä, joka en ole irtokarkkiakaan ikinä varastanut.
Niskat ja hartiat jumissa, kunpa joku hieroisi. Vatsassa on kuhiseva pallo käärmeitä, en kykene syödä, vaikka on nälkä. Oma tarvitsevuus on tänään tuntunut pelkästään pahalta. Tahdon antaa pois tämän päivän.
"Next Girl"
The look of the cake
It ain't always the taste
My ex girl she had
Such a beautiful face
I wanted love
But not for myself
But for the girl
So she could love herself
My next girl
Will be nothing like my ex girl
I made mistakes back then
I'll never do it again
With my next girl
She'll be nothing like my ex girl
That was a painful dance
Now I got a second chance
A beautiful face
And a wicked way
And I'm paying for her
Beautiful face every day
All that work
Over so much time If I think too hard
I might lose my mind
My next girl
Will be nothing like my ex girl
I made mistakes back then
I'll never do it again
With my next girl
She'll be nothing like my ex girl
That was a painful dance
Now I got a second chance
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Ajattelepa
Taas taivaan täydeltä valkoista shittiä. Mä en osaa sanoa tuntuuko se pahalta vaiko näyttääkö kauniilta. Objektiivisesti se miten hiutaleet pöllyävät ilmassa valtavana massana kuin höyhenet on kaunis näky. Niiden liikkuminen pyörteissä ylös alas kuin lintuparvi yhteisen ajatuksen mukaan, muistuttaen narulla kovassa tuulessa liehuvaa valkoista lakanaa, on kaunista. Näin omasta vaatimattomasta subjektiivisesta näkökulmasta loppuisi jo tuo valkoisen moskan tulo. Mä tahdon kevättä. Tahdon eteenpäin keväässä, tahdon ainakin kuukauden tästä eteenpäin. Mun tekee mieli pääsiäistä, rairuohoa ja sellaista. Nyt paistaa aurinko. Se tuntuu lämpimältä mustia vaatteita vasten. Ulkona riehuu outo sää.
Tämä viikko on mennyt taas ihmetellessä. Tavallaan lepoviikko omissa ajatuksissa, en ole ihan niin voimallisesti pohtinut ja taistellut. Ehkä ei ole ollut syytäkään, ehkä rauhallisempi viikko on ollut ansaittu. Tosin se tarkoittaa myös blogikirjoitusta vailla aihetta. Ajatukset keskittyy pyörimään arkipäivän ongelmissa, raha-asioissa, pyykeissä, ruuassa, sellaisessa tavallisessa. Hyvä niin.
Tänään mennään juttelemaan. Hakemaan keskusteluapua taas. Se ei ole terapiaa. Niin. En oikein tiedä mitä siellä nyt sitten juttelisi tällä kertaa. Omassa kehossa on vain jännitystä. Mulla on tapaamisen jälkeen toinen tapaaminen. Yritän olla ajattelematta liikaa tai oikeastaan mitään ollenkaan, mutta se on hankalaa. On paha olo jännittämisestä. Kahvikin maistuu pahalle. Ajatukset reistailee jännitystään. Panikoin junan vaihtoa, panikoin paniikkia. Keho on ovela. Ahdistus lyö tutun hien päälle. Istun sohvalla juoden kahvia ja hiki valuu otsallani pisaroina. Ahdistus- ja paniikkihiki. Sydän lyö niin lujaa, että hengästyttää. Täytyy lopettaa ajattelu.
Tämä viikko on mennyt taas ihmetellessä. Tavallaan lepoviikko omissa ajatuksissa, en ole ihan niin voimallisesti pohtinut ja taistellut. Ehkä ei ole ollut syytäkään, ehkä rauhallisempi viikko on ollut ansaittu. Tosin se tarkoittaa myös blogikirjoitusta vailla aihetta. Ajatukset keskittyy pyörimään arkipäivän ongelmissa, raha-asioissa, pyykeissä, ruuassa, sellaisessa tavallisessa. Hyvä niin.
Tänään mennään juttelemaan. Hakemaan keskusteluapua taas. Se ei ole terapiaa. Niin. En oikein tiedä mitä siellä nyt sitten juttelisi tällä kertaa. Omassa kehossa on vain jännitystä. Mulla on tapaamisen jälkeen toinen tapaaminen. Yritän olla ajattelematta liikaa tai oikeastaan mitään ollenkaan, mutta se on hankalaa. On paha olo jännittämisestä. Kahvikin maistuu pahalle. Ajatukset reistailee jännitystään. Panikoin junan vaihtoa, panikoin paniikkia. Keho on ovela. Ahdistus lyö tutun hien päälle. Istun sohvalla juoden kahvia ja hiki valuu otsallani pisaroina. Ahdistus- ja paniikkihiki. Sydän lyö niin lujaa, että hengästyttää. Täytyy lopettaa ajattelu.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Hymy
Mä hymyilen.
Eilen sattui jotain uskomatonta, sain elämääni uuden ihmisen. Upean uuden ihmisen. Olkoon koodinimeltään Muru. Mun naamani on ratketa hymyilystä. Miten ihana ihminen. Mun tekee mieli kätkeä se mun sydämeen, eikä kertoa siitä kenellekään, etten vain menetä sitä. Koko kehon täyttää ilo ja tyytyväisyys. Tuolla jossain on Muru ja pelkkä tieto siitä saa mut hymyilemään niin leveästi, että poskiin sattuu.
Aurinko paistaa ja lumen sulamisvedet tippuu pisaroina, lotisee ja litisee. Mä tunnen voimaa, joka tulee ilosta. Sisko soitti ja komensi kotiin. Se on niin hauskaa, miten se tekee ne asiat. "Mulla on silloin pitkä vapaa ja mies on Skotlannissa ja mä ajattelin että jotain täytyy likkojen kanssa keksiä, että oletko sä silloin tulossa vai sovinko mä jotain muuta?" Niin justiin. Aivan kuin mä voisin sanoa ei ajanvietolle neiti 8 ja neiti 4 veen kanssa. Meidän perheessä tuo on käsky, joten mä lähden kotikotiin.
Sisko se puhua pajatti. Puhelu kesti 40 minuuttia ja mun osuus keskustelusta jäi takuulla alle 5 minuuttiin. Se osaa hoitaa meidän välisen kommunikaation yksin ihan suvereenisti. Se ryntäili aiheesta toiseen ja mä roikuin perässä. Totesin, ettei mulla ole sanottavaa, eikä sitä multa tällä kertaa odotettukaan.
Mä olen tehnyt vaalikoneita. Muutama asia tökkii suunnattomasti. Mä tiedän puolueeni, tiedän arvoni, tiedän maailmankatsomukseni ja ne ehdokkaat, jotka näyttävät olevan lähimpänä ovat näemmä ääliöitä. Miten se voi olla mahdollista, minähän olen niin fiksu? Se mikä niissä tökkii on se, että ne vaivautuvat selittelemään ja perustelemaan mielipiteitään kysymyksissä, jotka ovat mulle sivuseikkoja. Toisaalta ne asiat, jotka ovat mulle merkityksellisiä ohitetaan kertomatta perusteluja mielipiteelle. Mulle ei riitä se, että mielipide on sama, mä tahdon tietää, että se perustelu on sellainen, jonka ymmärrän ja jonka takana voin seisoa. Se perustelu kuitenkin kertoo siitä arvomaailmasta enemmän kuin se itse vastaus. Esimerkiksi kysymys Afganistanista ja Suomen läsnäolosta siellä. Miksi siellä on oltava tai miksi siellä ei saa olla kertoo enemmän siitä ajatusmaailmasta, jossa se ehdokas elää. Se kertoo sen henkilön etiikan tajusta, suhteesta sotaan ja rauhaturvaamiseen, kehitysapuun ja globalisaatioon.
Huokaus. Mä mietin tässä itsekseni mikä ero on politiikalla ja demokratialla. Mulle poliitiikka on vallan voimasuhteiden hakemista ja se ei liity sinällään ongelmanratkaisuihin konkreettisella tasolla. Politiikka on taistelua siitä minne yhteiskuntaa viedään demokraattisessa järjestelmässä. Demokratia on mulle ratkaisuja. Demokratia on pyrkimystä löytää paras mahdollinen, se on konkreettisesti pienemmän pahan valitsemista. Poliitikot ja niiden arvomaailmat sitten määrittelevät sen millä perusteilla se tehdään. En tiedä miten oikeassa olen. Tämä on mun ajatus politiikan ja demokratian suhteesta, ehkä mä olen nukkunut yhteiskuntaopintunneilla.
Mua alkoi väsyttää. Tiskit ja pyykit odottaa edelleen. Mun kotitontut on lakossa. Mä menen päiväunille.
Eilen sattui jotain uskomatonta, sain elämääni uuden ihmisen. Upean uuden ihmisen. Olkoon koodinimeltään Muru. Mun naamani on ratketa hymyilystä. Miten ihana ihminen. Mun tekee mieli kätkeä se mun sydämeen, eikä kertoa siitä kenellekään, etten vain menetä sitä. Koko kehon täyttää ilo ja tyytyväisyys. Tuolla jossain on Muru ja pelkkä tieto siitä saa mut hymyilemään niin leveästi, että poskiin sattuu.
Aurinko paistaa ja lumen sulamisvedet tippuu pisaroina, lotisee ja litisee. Mä tunnen voimaa, joka tulee ilosta. Sisko soitti ja komensi kotiin. Se on niin hauskaa, miten se tekee ne asiat. "Mulla on silloin pitkä vapaa ja mies on Skotlannissa ja mä ajattelin että jotain täytyy likkojen kanssa keksiä, että oletko sä silloin tulossa vai sovinko mä jotain muuta?" Niin justiin. Aivan kuin mä voisin sanoa ei ajanvietolle neiti 8 ja neiti 4 veen kanssa. Meidän perheessä tuo on käsky, joten mä lähden kotikotiin.
Sisko se puhua pajatti. Puhelu kesti 40 minuuttia ja mun osuus keskustelusta jäi takuulla alle 5 minuuttiin. Se osaa hoitaa meidän välisen kommunikaation yksin ihan suvereenisti. Se ryntäili aiheesta toiseen ja mä roikuin perässä. Totesin, ettei mulla ole sanottavaa, eikä sitä multa tällä kertaa odotettukaan.
Mä olen tehnyt vaalikoneita. Muutama asia tökkii suunnattomasti. Mä tiedän puolueeni, tiedän arvoni, tiedän maailmankatsomukseni ja ne ehdokkaat, jotka näyttävät olevan lähimpänä ovat näemmä ääliöitä. Miten se voi olla mahdollista, minähän olen niin fiksu? Se mikä niissä tökkii on se, että ne vaivautuvat selittelemään ja perustelemaan mielipiteitään kysymyksissä, jotka ovat mulle sivuseikkoja. Toisaalta ne asiat, jotka ovat mulle merkityksellisiä ohitetaan kertomatta perusteluja mielipiteelle. Mulle ei riitä se, että mielipide on sama, mä tahdon tietää, että se perustelu on sellainen, jonka ymmärrän ja jonka takana voin seisoa. Se perustelu kuitenkin kertoo siitä arvomaailmasta enemmän kuin se itse vastaus. Esimerkiksi kysymys Afganistanista ja Suomen läsnäolosta siellä. Miksi siellä on oltava tai miksi siellä ei saa olla kertoo enemmän siitä ajatusmaailmasta, jossa se ehdokas elää. Se kertoo sen henkilön etiikan tajusta, suhteesta sotaan ja rauhaturvaamiseen, kehitysapuun ja globalisaatioon.
Huokaus. Mä mietin tässä itsekseni mikä ero on politiikalla ja demokratialla. Mulle poliitiikka on vallan voimasuhteiden hakemista ja se ei liity sinällään ongelmanratkaisuihin konkreettisella tasolla. Politiikka on taistelua siitä minne yhteiskuntaa viedään demokraattisessa järjestelmässä. Demokratia on mulle ratkaisuja. Demokratia on pyrkimystä löytää paras mahdollinen, se on konkreettisesti pienemmän pahan valitsemista. Poliitikot ja niiden arvomaailmat sitten määrittelevät sen millä perusteilla se tehdään. En tiedä miten oikeassa olen. Tämä on mun ajatus politiikan ja demokratian suhteesta, ehkä mä olen nukkunut yhteiskuntaopintunneilla.
Mua alkoi väsyttää. Tiskit ja pyykit odottaa edelleen. Mun kotitontut on lakossa. Mä menen päiväunille.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Kiitollisuutta
Tänään yritetään olla ilman Opaa. Eilisestä selvittiin Opamoxilla, mutta tänään pyritään olemaan ilman. Katsotaan illalla nukkumisasiaa sitten.
Mut täyttää suru kun ajattelen Miestä. Tapasin sen väärässä ajassa elämässäni. Mä kun en taida uskoa kohtaloon, joudun tyytymään siihen, että tilanne meni miten se meni. Se oli hukattu, menetetty tilaisuus. Esimerkki elämästä, jossa tehdään valintoja ja eletään niiden ja korttien ja tilanteiden seurassa, joita olemassa on. Mä olen silti kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, miten mun unelmat herätettiin jälleen. Kuten Mies sanoi, ihminen ilman unelmia on ihminen vailla toivoa. Mies aloitti mussa paljon ajatuksia. Mies työnsi mut prosesseihin, joista vielä jonain päivänä ehkä seuraa jotain hyvää. Jonain päivänä.
Tämä oli suhde, jossa sain vastakaikua tunteilleni. Hetkinä, jolloin mieli oli tasainen, nautin siitä valtavasti. Usein ihastukset ovat täynnä pelkkää ahdistusta, mä ymmärrän nyt, miten muunlainenkin on mahdollista. Mä ajattelen ja analysoin, se helpottaa surua, se auttaa löytämään hyvää. Mussa on nyt usko siihen, että pystyn vastaanottaa välittämistä. Kaiken tämän masennuksen keskelläkin, mä kykenin antamaan itselleni hetkiä, jolloin toisen välittäminen tuntui hyvältä. Se tuntui hetkittäin siltä vapaudelta, jota uskon rakkauden olevan parhaimmillaan. Masennus teki siitä kahleen ja sitoi sitä epävarmuuteeni ja ahdistukseeni. Olen äärettömän pahoillani, että tämä mun opetteluprosessini vahingoittaa toisia. Mies ei olisi ansainnut tätä. Se on hyvä Mies.
Mun pitäisi vihdoin raivata kotini. Tiskata, pestä pyykit. En usko jaksavani tänään. Katsotaan nyt. Koko päivä aikaa. Musta ei tänäänkään ole menemään ulos. Yritän päästä kauppaan, en pidä mustasta kahvista, mutta maidon hakeminen tuntuu liian vaativalta hommalta. Mussa on vielä liikaa surua, väsymystä ja heikkoutta. Vähitellen, jos pienet askeleet olisivat kuitenkin turvallisempia kuin nopea eteneminen.
Mut täyttää suru kun ajattelen Miestä. Tapasin sen väärässä ajassa elämässäni. Mä kun en taida uskoa kohtaloon, joudun tyytymään siihen, että tilanne meni miten se meni. Se oli hukattu, menetetty tilaisuus. Esimerkki elämästä, jossa tehdään valintoja ja eletään niiden ja korttien ja tilanteiden seurassa, joita olemassa on. Mä olen silti kiitollinen. Olen kiitollinen siitä, miten mun unelmat herätettiin jälleen. Kuten Mies sanoi, ihminen ilman unelmia on ihminen vailla toivoa. Mies aloitti mussa paljon ajatuksia. Mies työnsi mut prosesseihin, joista vielä jonain päivänä ehkä seuraa jotain hyvää. Jonain päivänä.
Tämä oli suhde, jossa sain vastakaikua tunteilleni. Hetkinä, jolloin mieli oli tasainen, nautin siitä valtavasti. Usein ihastukset ovat täynnä pelkkää ahdistusta, mä ymmärrän nyt, miten muunlainenkin on mahdollista. Mä ajattelen ja analysoin, se helpottaa surua, se auttaa löytämään hyvää. Mussa on nyt usko siihen, että pystyn vastaanottaa välittämistä. Kaiken tämän masennuksen keskelläkin, mä kykenin antamaan itselleni hetkiä, jolloin toisen välittäminen tuntui hyvältä. Se tuntui hetkittäin siltä vapaudelta, jota uskon rakkauden olevan parhaimmillaan. Masennus teki siitä kahleen ja sitoi sitä epävarmuuteeni ja ahdistukseeni. Olen äärettömän pahoillani, että tämä mun opetteluprosessini vahingoittaa toisia. Mies ei olisi ansainnut tätä. Se on hyvä Mies.
Mun pitäisi vihdoin raivata kotini. Tiskata, pestä pyykit. En usko jaksavani tänään. Katsotaan nyt. Koko päivä aikaa. Musta ei tänäänkään ole menemään ulos. Yritän päästä kauppaan, en pidä mustasta kahvista, mutta maidon hakeminen tuntuu liian vaativalta hommalta. Mussa on vielä liikaa surua, väsymystä ja heikkoutta. Vähitellen, jos pienet askeleet olisivat kuitenkin turvallisempia kuin nopea eteneminen.
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Teemapäivä
Päivän teemat:
1. Vieroitusoireet
2. Ahdistus
3. Suru
4. Maailman kaikkeuden suurin finni leuassa
5. Levottomuus
6. Musiikki
7. Odottaminen
8. Päättäväisyys
9. Levottomat jalat ja liikkumisen tarve
10. Kuukautiskivut
11. Sisukkuus, sinnikkyys
12. Tahtotila ja motivaatio
Mitä noista aineksista mahtaa saada aikaan?
Jokin hämmentävä sekoitus tärisevää naista, joka napsii rauhoittavia ja kirjoittaa sekavia viestejä hampaat irvessä, kun se ei tahdo luovuttaa tätä päivää pimeälle puolelle. Mentaaliset valosapelit, saatana, viuhuu!!! Ei mun tämän hetkinen voimamielikuva musta itsestä liikkuu itseasiassa enemmän ruoskan kanssa.
Se on sekoitus näitä kahta kuvaa:
 |
| Amazon fanart internetin syövereistä |
 |
| Iki-Ihana Rubens |
Nuo kaksi kuvaa yhdistää hyvin hämmentävällä tavalla sen dualismin, joka koen tahtovani olla. Toisaalta Kukkia, Kauneutta, Suloa, Pyöreyttä, Ihanuutta, Iloa, Riemua, Rakkautta, Hellyyttä, Armoa, Rauhaa, Lämpöä, Maanläheistä syleilevää Pehmeyttä, Lempeä tuulenvire ja siinä leijuvat vastustamattomat tuoksut, Viatonta kutkuttelevaa lempeää seksuaalisuutta.
Ja toinen minä, Karu, Voimakas, Villi, Kahlitsematon, Vakaa, Varma, Kiivas, Tunteellinen, Äärimmäinen, Kaoottinen, Pimeä, Ylitsevuotava, Itsenäinen, Tulinen, Myrskyisä, Terävä, Vaarallinen, Raakaa, voimallista seksuaalisuutta pursuava.
En mä ihan vähään tyydy. Mä en ole oikein kumpaakaan ja hetkellisesti välillä molemmat. Jossain siellä välissä mä olen ja mietin mitä olen.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Paikoista
Migreeni etsii päästä paikkaa, johon tehdä pesänsä.
Mä pärjäsin hyvin eilen. Ja ne epämääräisen näköiset pasteijat, niitä jopa kehuttiin. Vasta kotona tajusin unohtaneeni laittaa ripsiväriä. Musta se on hauskaa. Mä hermoilin sitä lähtemistä niin että kiirehän sitä tuli. Toisin sanoen kiirehdin itseni seisomaan pysäkille 10 minuuttia etuajassa, varmana myöhästymisestä sillä seurauksella, että näytin todella oudolta ilman sitä unohtunutta ripsiväriä. Ehkä mä aloitan uuden trendin. Mutta otan pisteet illasta itselleni, pärjäsin hyvin.
Mutta mulla oli hauskaa, en mä varmaan siltä näyttänyt, istuessani aika hiljaa. Aina jotain sanoessa tuntuu, että aika pysähtyy. Se korvia huumaava hiljaisuus ja venyvät sekunnit. Sosiaalisesti ujona on välillä hankalaa. Tulee kesken lauseensa niin kovin epävarmaksi siitä mitä onkaan sanomassa. Huomaa vain että toiset todella oikeasti kuuntelee, mikä on pelottavaa. Istuin siinä hiljaa, hiukan kateellisena siitä miten sulavasti ihmiset osavat puhua joutavanpäiväisyyksiä. Se on tärkeä taito. Mä itse ajaudun aina niihin syviin, usein synkkiin keskusteluihin jostain elämän ytimiä ja rakenteita koskevasta. Se on jotain maalailua aina, jossa yritetään löytää merkityksiä. Äh, en tiedä. Kaikki on parempina aikoinaan helpompaa.
Mä mietin tuota ulkomaille lähtemistä. Mä olen kiinni toisella tavalla Suomessa, en pystyisi lähtemiseen kuin yhdestä syystä ja se syy on parisuhde. Mulle täällä oleminen antaa enemmän kuin uudet kokemukset vieraissa maissa. En sano sitä, ettenkö olisi valmis matkustelemaan, tekemään lyhyitä vierailuja, oikeastaan minne tahansa maailmassa, mutta pitempi aikainen poismuutto tapahtuisi vain yhdestä syystä. Parisuhde, joka voisi täyttää mun toiveet perheestä, vakaudesta ja turvallisuudesta. Parisuhde ja perhe on mulle tavallaan se kokemusmaailma, jota tahdon kokea eniten.
Keitin hyvää kahvia. Tämä on ollut hyvä aamu. Aamulla makasin vuoteessa ja muistelin lapsuuden viikonloppuaamuja. Mulla oli tapana herättyäni maata ikuisuuksia vuoteessa kuvitellen ja haaveillen. Mä elin päässäni omissa ponitallikirjoissani, joita sepittelin itselleni. Nautin siitä, miten ruumis heräili vähitellen ja vuode tuntui pehmeältä. Jossain vaiheessa olen unohtanut miten tuo tehdään. Jossain vaiheessa hyödyllisyyden ihanne on vallannut mut niin, etten enää osaa sitä. Epäilemättä mun haaveeni ei enää ole ponitalleista, mutta positiivisia, antavia tarinoita kaipaan päähäni enemmän. Mun päässäni olevissa tarinoissa on nykyään liikaa kuolemaa, ahdistusta ja pelkoa.
Ongelma lähinnä on se, että onnellisuus näkyy mulle nykyään kuvana parisuhteesta Miehen kanssa. Hetket täyttää ajatus Miehestä, eikä se ole onnellinen ajatus. Tämä tietämättömyyden raskaus on hyvin vaikeaa mulle. Mä kaipaan selkeyttä, raameja, rakenteita, kontrollia, rutiineja. Mä kaipaan niitä siksi, koska mun päässäni olevat ajatukset ovat villejä ja pelottavia. Kuolema kulkee pajukorissa mun käsivarrellani aina. On oltava jokin keino kiinnittyä todelliseen, sille mikä on paikalla on oltava turvallinen paikka, jotta se osa joka on läsnä pystyy palata siihen aina halutessaan. Mun mielessäni turva on nyt Mies ja sen harkitsevat, hitaat ja varmat liikkeet. Se miten se on olemassa, jotenkin niin läpikäyvästi. Se on olemassa niin, että mä näen sen aina. Sitä se ihastuminen on, mietin osaanko muuttaa sitä rakkaudeksi. Uskooko Mies enää mun osaavan muuttaa sitä rakkaudeksi.
Mä pärjäsin hyvin eilen. Ja ne epämääräisen näköiset pasteijat, niitä jopa kehuttiin. Vasta kotona tajusin unohtaneeni laittaa ripsiväriä. Musta se on hauskaa. Mä hermoilin sitä lähtemistä niin että kiirehän sitä tuli. Toisin sanoen kiirehdin itseni seisomaan pysäkille 10 minuuttia etuajassa, varmana myöhästymisestä sillä seurauksella, että näytin todella oudolta ilman sitä unohtunutta ripsiväriä. Ehkä mä aloitan uuden trendin. Mutta otan pisteet illasta itselleni, pärjäsin hyvin.
Mutta mulla oli hauskaa, en mä varmaan siltä näyttänyt, istuessani aika hiljaa. Aina jotain sanoessa tuntuu, että aika pysähtyy. Se korvia huumaava hiljaisuus ja venyvät sekunnit. Sosiaalisesti ujona on välillä hankalaa. Tulee kesken lauseensa niin kovin epävarmaksi siitä mitä onkaan sanomassa. Huomaa vain että toiset todella oikeasti kuuntelee, mikä on pelottavaa. Istuin siinä hiljaa, hiukan kateellisena siitä miten sulavasti ihmiset osavat puhua joutavanpäiväisyyksiä. Se on tärkeä taito. Mä itse ajaudun aina niihin syviin, usein synkkiin keskusteluihin jostain elämän ytimiä ja rakenteita koskevasta. Se on jotain maalailua aina, jossa yritetään löytää merkityksiä. Äh, en tiedä. Kaikki on parempina aikoinaan helpompaa.
Mä mietin tuota ulkomaille lähtemistä. Mä olen kiinni toisella tavalla Suomessa, en pystyisi lähtemiseen kuin yhdestä syystä ja se syy on parisuhde. Mulle täällä oleminen antaa enemmän kuin uudet kokemukset vieraissa maissa. En sano sitä, ettenkö olisi valmis matkustelemaan, tekemään lyhyitä vierailuja, oikeastaan minne tahansa maailmassa, mutta pitempi aikainen poismuutto tapahtuisi vain yhdestä syystä. Parisuhde, joka voisi täyttää mun toiveet perheestä, vakaudesta ja turvallisuudesta. Parisuhde ja perhe on mulle tavallaan se kokemusmaailma, jota tahdon kokea eniten.
Keitin hyvää kahvia. Tämä on ollut hyvä aamu. Aamulla makasin vuoteessa ja muistelin lapsuuden viikonloppuaamuja. Mulla oli tapana herättyäni maata ikuisuuksia vuoteessa kuvitellen ja haaveillen. Mä elin päässäni omissa ponitallikirjoissani, joita sepittelin itselleni. Nautin siitä, miten ruumis heräili vähitellen ja vuode tuntui pehmeältä. Jossain vaiheessa olen unohtanut miten tuo tehdään. Jossain vaiheessa hyödyllisyyden ihanne on vallannut mut niin, etten enää osaa sitä. Epäilemättä mun haaveeni ei enää ole ponitalleista, mutta positiivisia, antavia tarinoita kaipaan päähäni enemmän. Mun päässäni olevissa tarinoissa on nykyään liikaa kuolemaa, ahdistusta ja pelkoa.
Ongelma lähinnä on se, että onnellisuus näkyy mulle nykyään kuvana parisuhteesta Miehen kanssa. Hetket täyttää ajatus Miehestä, eikä se ole onnellinen ajatus. Tämä tietämättömyyden raskaus on hyvin vaikeaa mulle. Mä kaipaan selkeyttä, raameja, rakenteita, kontrollia, rutiineja. Mä kaipaan niitä siksi, koska mun päässäni olevat ajatukset ovat villejä ja pelottavia. Kuolema kulkee pajukorissa mun käsivarrellani aina. On oltava jokin keino kiinnittyä todelliseen, sille mikä on paikalla on oltava turvallinen paikka, jotta se osa joka on läsnä pystyy palata siihen aina halutessaan. Mun mielessäni turva on nyt Mies ja sen harkitsevat, hitaat ja varmat liikkeet. Se miten se on olemassa, jotenkin niin läpikäyvästi. Se on olemassa niin, että mä näen sen aina. Sitä se ihastuminen on, mietin osaanko muuttaa sitä rakkaudeksi. Uskooko Mies enää mun osaavan muuttaa sitä rakkaudeksi.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Juhlakansaksi alkaminen
Sataa lunta, varpaita palelee, jännittää.
Illalla on juhlat, joihin ahdistuin lupaamaan mennä. Eräs ihanimmista tuntemistani ihmisistä lähtee Afrikkaan kehitysaputyöhön puoleksi vuodeksi. Pyysin äidiltä rahaa koska olen itsenäinen, aikuinen nainen, joka tuhlasi toimeentulotukensa vaatteisiin. Voi vitjat, mun täytyy laittaa mun raha-asiat kuntoon. Laittaa ne hakemukset Kelaan menemään ja katsottava viimein nuo paperiasiat kuntoon.
Kieli tuntuu liian isolta suuhun, mä luulin saaneeni kurkkuni kuntoon uhkaamalla sitä torstaina lääkärillä, mutta se on kipeä edelleen. Tämä tuntuu kuitenkin toisenlaiselta kivulta. Olen saattanut saada flunssan. Mun vastustuskyky on niin uskomattoman huono. Mä sairastun kaikkiin tauteihin mitä maailmassa suinkin vain kiertää ja siihen tarvitaan yksi kaupassa käynti. Ehkä siinä on se ongelma, mä olen liikaa kotona yksin niin en altistu millekään ja nappaan sitten heti kaikki ne kirotut lenssut. Mitä vitamiinia tässä oikein pitäisi ottaa? Mä olen unohtanut ottaa D-vitamiinit ainakin.
Mä en tiedä mitä veisin sinne juhliin. Jotain ruokaa pitäisi viedä, en todellakaan jaksa millään nyt leipoa yhtään mitään. Lisäksi se porukka tuntuu olevan tällaisia vähintäänkin lakto-ovovegetaareja tai luoja nähköön jotain vegaaneja. (Tämä on toinen blogikirjoitus, jossa käytän "luoja nähköön". Jeps. Noted.) Mä haen siis kaupasta jotain tylsää ja kärsin laiskan leimaa rauhassa. Miesten ei tarvitse koskaan murehtia tällaisesta, ne voi aina hakea limsan ja sipsipussin, eikä kukaan vaadi niiltä itsetehtyjä pikkupiirakoita ja mokkapaloja tai edes itsepakerrettua omenapiirakkaa tuomisiksi. Olisihan se mukava tietenkin, jotain rullia tehdä. Tuorejuusto, kinkkurullia... Voi vitjat, täytyykö mun oikeasti jaksaa? Olishan ne tietysti hyviä. ÄÄÄÄÄäääää... Jos tekee kinkkurullia, pitää sitten olla joku vegevaihtoehto... äh, ollapa mies, niillä ei ole hajuakaan kaikista niistä naiseuteen liittyvistä rooliodotuksista.
Joskus Babyblues sarjakuvassa oli strippi, jossa pariskunta päättää lähteä ajelulle. Mies toteaa, että on avaimet, kukkaro ja kamera, hän on valmis lähtöön. Nainen alkaa luetella kolmen lapsen tarvikkeita, eväitä,... koko sitä valtavaa tavaramäärää, jonka lapsiperheen on otettava mukaan lyhyellekin reissulle. Onneksi meillä Suomessa ollaan tasa-arvoisia, mutta miehinen huomiokyky ei silti aina riitä huomioimaan asioita. Tällainen juhliin meno on naiselle rankkaa nimenomaan valmisteluvaiheessaan. Valmistautuminen alkaa useita päiviä aikaisemmin, sopivien vaatteiden etsimisellä, edellisenä iltana leivotaan, samana päivänä, viimeistellään tuliaiset, haetaan viini ja sen jälkeen alkaa vasta itsensä laittaminen. Pestään ja harjataan, ajataan karvaa, nypitään, viilataan ja hiotaan, rasvataan, puunataan, lakataan, rullataan hiukset, muistetaan, että on unohdettu silittää, silitetään, lisätään rasvoja ja tököttejä, käherretään, sivellään väriä, suoristetaan, suihkutetaan aineita, rajataan silmiä, käännetään ripsiä, nypitään lisää karvoja, suihkutetaan tököttejä, valitaan oikeita sävyjä illan asun mukaan, rajataan huulia, puuteroidaan, asetellaan pinnejä, pukeudutaan, asetellaan pinnejä uudelleen, tuskastutaan, menetetään hermot, muistetaan unohtunut kuorrutus, kuorrutetaan, lisätään töhnää, suihkutetaan lisää töhnää, pyyhitään, asetetaan pinnejä ja pöyhitään, tiuskitaan, pakataan ja sitten seisotaan eteisessä eikä enää tee yhtään mieli lähteä minnekään.
Oikeastaan lähes kaikki naisista ja kaikki yli 25-vuotiaat tarvitsevat toimenpiteitä näyttääkseen parhaimmiltaan. Parikymmpisenä voi vielä selvitä nuoruuden raikkaudella, mutta tällaiselle yli kolmikymppiselle peli on menetetty. Joka paikassa kasvaa sinne kuulumatonta karvaa ja ennen niin kiinteä iho on alkanut menettää elastisuutensa ja sitä myötä sen hehkunsa. Mun kaltaiset univammaiset toteavat unettomuuden viimein saaneen aikaan tummia, syviä juonteita silmien alle, eikä takaisin pääsyä enää ole. Mä olin vähän alle kolmekymmentä kun totesin, että nyt se alkaa. Rapina alkoi noin 28-vuotiaana. Viime vuonna ilmeistyivät toistaiseksi syvimmät juonteet. Mä selvisin kauan ilman että ulkonäöstä pystyi suoraan nähdä valvomisen. Mun ihotyyppi on sillä tavalla paksu ja rasvainen. Joskus näkee niitä hoikkia nuoria tyttöjä, joiden iho on läpikuultava ja siksi kaunis ja heleä. Se on arka ihotyyppi stressille. Se tummuu helposti silmien alta, kuluu ja nahistuu, menee rypyille.
Mun pitäisi kai ryhtyä hommiin. Vain viisi tuntia aikaa, taidan myöhästyä. Pah. Mitä jos jäisikin kotiin imeskelemään liian isoa kieltään?
Illalla on juhlat, joihin ahdistuin lupaamaan mennä. Eräs ihanimmista tuntemistani ihmisistä lähtee Afrikkaan kehitysaputyöhön puoleksi vuodeksi. Pyysin äidiltä rahaa koska olen itsenäinen, aikuinen nainen, joka tuhlasi toimeentulotukensa vaatteisiin. Voi vitjat, mun täytyy laittaa mun raha-asiat kuntoon. Laittaa ne hakemukset Kelaan menemään ja katsottava viimein nuo paperiasiat kuntoon.
Kieli tuntuu liian isolta suuhun, mä luulin saaneeni kurkkuni kuntoon uhkaamalla sitä torstaina lääkärillä, mutta se on kipeä edelleen. Tämä tuntuu kuitenkin toisenlaiselta kivulta. Olen saattanut saada flunssan. Mun vastustuskyky on niin uskomattoman huono. Mä sairastun kaikkiin tauteihin mitä maailmassa suinkin vain kiertää ja siihen tarvitaan yksi kaupassa käynti. Ehkä siinä on se ongelma, mä olen liikaa kotona yksin niin en altistu millekään ja nappaan sitten heti kaikki ne kirotut lenssut. Mitä vitamiinia tässä oikein pitäisi ottaa? Mä olen unohtanut ottaa D-vitamiinit ainakin.
Mä en tiedä mitä veisin sinne juhliin. Jotain ruokaa pitäisi viedä, en todellakaan jaksa millään nyt leipoa yhtään mitään. Lisäksi se porukka tuntuu olevan tällaisia vähintäänkin lakto-ovovegetaareja tai luoja nähköön jotain vegaaneja. (Tämä on toinen blogikirjoitus, jossa käytän "luoja nähköön". Jeps. Noted.) Mä haen siis kaupasta jotain tylsää ja kärsin laiskan leimaa rauhassa. Miesten ei tarvitse koskaan murehtia tällaisesta, ne voi aina hakea limsan ja sipsipussin, eikä kukaan vaadi niiltä itsetehtyjä pikkupiirakoita ja mokkapaloja tai edes itsepakerrettua omenapiirakkaa tuomisiksi. Olisihan se mukava tietenkin, jotain rullia tehdä. Tuorejuusto, kinkkurullia... Voi vitjat, täytyykö mun oikeasti jaksaa? Olishan ne tietysti hyviä. ÄÄÄÄÄäääää... Jos tekee kinkkurullia, pitää sitten olla joku vegevaihtoehto... äh, ollapa mies, niillä ei ole hajuakaan kaikista niistä naiseuteen liittyvistä rooliodotuksista.
Joskus Babyblues sarjakuvassa oli strippi, jossa pariskunta päättää lähteä ajelulle. Mies toteaa, että on avaimet, kukkaro ja kamera, hän on valmis lähtöön. Nainen alkaa luetella kolmen lapsen tarvikkeita, eväitä,... koko sitä valtavaa tavaramäärää, jonka lapsiperheen on otettava mukaan lyhyellekin reissulle. Onneksi meillä Suomessa ollaan tasa-arvoisia, mutta miehinen huomiokyky ei silti aina riitä huomioimaan asioita. Tällainen juhliin meno on naiselle rankkaa nimenomaan valmisteluvaiheessaan. Valmistautuminen alkaa useita päiviä aikaisemmin, sopivien vaatteiden etsimisellä, edellisenä iltana leivotaan, samana päivänä, viimeistellään tuliaiset, haetaan viini ja sen jälkeen alkaa vasta itsensä laittaminen. Pestään ja harjataan, ajataan karvaa, nypitään, viilataan ja hiotaan, rasvataan, puunataan, lakataan, rullataan hiukset, muistetaan, että on unohdettu silittää, silitetään, lisätään rasvoja ja tököttejä, käherretään, sivellään väriä, suoristetaan, suihkutetaan aineita, rajataan silmiä, käännetään ripsiä, nypitään lisää karvoja, suihkutetaan tököttejä, valitaan oikeita sävyjä illan asun mukaan, rajataan huulia, puuteroidaan, asetellaan pinnejä, pukeudutaan, asetellaan pinnejä uudelleen, tuskastutaan, menetetään hermot, muistetaan unohtunut kuorrutus, kuorrutetaan, lisätään töhnää, suihkutetaan lisää töhnää, pyyhitään, asetetaan pinnejä ja pöyhitään, tiuskitaan, pakataan ja sitten seisotaan eteisessä eikä enää tee yhtään mieli lähteä minnekään.
Oikeastaan lähes kaikki naisista ja kaikki yli 25-vuotiaat tarvitsevat toimenpiteitä näyttääkseen parhaimmiltaan. Parikymmpisenä voi vielä selvitä nuoruuden raikkaudella, mutta tällaiselle yli kolmikymppiselle peli on menetetty. Joka paikassa kasvaa sinne kuulumatonta karvaa ja ennen niin kiinteä iho on alkanut menettää elastisuutensa ja sitä myötä sen hehkunsa. Mun kaltaiset univammaiset toteavat unettomuuden viimein saaneen aikaan tummia, syviä juonteita silmien alle, eikä takaisin pääsyä enää ole. Mä olin vähän alle kolmekymmentä kun totesin, että nyt se alkaa. Rapina alkoi noin 28-vuotiaana. Viime vuonna ilmeistyivät toistaiseksi syvimmät juonteet. Mä selvisin kauan ilman että ulkonäöstä pystyi suoraan nähdä valvomisen. Mun ihotyyppi on sillä tavalla paksu ja rasvainen. Joskus näkee niitä hoikkia nuoria tyttöjä, joiden iho on läpikuultava ja siksi kaunis ja heleä. Se on arka ihotyyppi stressille. Se tummuu helposti silmien alta, kuluu ja nahistuu, menee rypyille.
Mun pitäisi kai ryhtyä hommiin. Vain viisi tuntia aikaa, taidan myöhästyä. Pah. Mitä jos jäisikin kotiin imeskelemään liian isoa kieltään?
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Kaakaokänni
Viuuuuuhhh... On tää hienoa kun tunteet menee laidasta laitaan, naista viedään kuin viimeistä pullollista pirtua. Viiiiuuuuh. Ylös. Vviiiiuuhh. Alas. Ahmittavan puutteessa join litran kylmää kaakaota. Sekoitussuhde maidon ja kaakaojauheen suhteessa 1:2. Olen väsymyksestä ja kaakaosta jonkinlaisessa humalatilassa. Ikävä Miestä. Se ei kirjoita. Tunnen itseni kurjaksi.
Ulkona möllöttää täysikuu. Mä olen väsynyt. Huomenna on juhlat, joihin olen luvannut uskaltautua. Kymmenen vierasta ihmistä ja onneksi muutama tuttu. Musta ei olisi nyt iskemään juttua tuntemattomille yksin. Seurassa se voi ehkä onnistua. Täytyy pestä vielä ennen nukkumaanmenoa ykköstissiliivit. Ne jotka saa tissit näyttämään kaikista kivoimmalta. Ei edes "kaiken varalta, kun ei koskaan tiedä" (jotain sellaista, mihin sinkkujen ilmeisesti käsketään varautua) vaan siksi, että olisi hyvä olo itsen kanssa.
Kysyin hoitajalta tänään miksi se psykiari puhuu mulle kuin lapselle. Näin meidän kesken, kyse ei kuulemma ole minusta. "Näin meidän kesken" on ihana lause. Miksiköhän tuollaista sanotaan, miten sen kuvailee. Lause, joka sisältää tuon ilmeisen liittolaisuuden lisäksi selvän kritiikin ja monta muuta ajatusta jostain syvistä vesistä liittyen aiheeseen.
Mä olen taas naputellut tarotteja. Mun rakkaustarotit aina antaa ymmärtää suuren rakkauden olevan lähellä. Mä taidan joskus ostaa pakan ja alkaa harjoitella lukemista. Sitten musta tulee Aina Ihmeellinen Suuri Selvännäkijä. Jos näet lehden pikkuilmoituksissa sellaisen, niin se on sitten minä. Ehkä mä joudun lyhentää tuota, kirjaimet on lehdissä kalliita. A. Ihmeellinen, Selvännäkijä. Elämäsi kortit kädessäsi. Itku. Nyt mulla on jo slogan. Ei paljon enää puutu.
Tänään poliklinikan ovella vastaan käveli mies, joka oli tuttu. Mä en tiedä mistä. Sekin tunnisti minut. En tiedä mistä. Yritän laittaa sitä miestä omalle paikalleen jonnekin, mutten pysty. Jää toistaiseksi tuntemattomaksi suuruudeksi. Kai on luovutettava, ei tullut tästäkään kirjoituksesta suurta oivaltavaa mestariteosta. Nukkukaa hyvin! Tämä ei ole pyyntö, vaan käsky. Mä itse tosin reagoin käskyihin hyvin heikosti.
Ulkona möllöttää täysikuu. Mä olen väsynyt. Huomenna on juhlat, joihin olen luvannut uskaltautua. Kymmenen vierasta ihmistä ja onneksi muutama tuttu. Musta ei olisi nyt iskemään juttua tuntemattomille yksin. Seurassa se voi ehkä onnistua. Täytyy pestä vielä ennen nukkumaanmenoa ykköstissiliivit. Ne jotka saa tissit näyttämään kaikista kivoimmalta. Ei edes "kaiken varalta, kun ei koskaan tiedä" (jotain sellaista, mihin sinkkujen ilmeisesti käsketään varautua) vaan siksi, että olisi hyvä olo itsen kanssa.
Kysyin hoitajalta tänään miksi se psykiari puhuu mulle kuin lapselle. Näin meidän kesken, kyse ei kuulemma ole minusta. "Näin meidän kesken" on ihana lause. Miksiköhän tuollaista sanotaan, miten sen kuvailee. Lause, joka sisältää tuon ilmeisen liittolaisuuden lisäksi selvän kritiikin ja monta muuta ajatusta jostain syvistä vesistä liittyen aiheeseen.
Mä olen taas naputellut tarotteja. Mun rakkaustarotit aina antaa ymmärtää suuren rakkauden olevan lähellä. Mä taidan joskus ostaa pakan ja alkaa harjoitella lukemista. Sitten musta tulee Aina Ihmeellinen Suuri Selvännäkijä. Jos näet lehden pikkuilmoituksissa sellaisen, niin se on sitten minä. Ehkä mä joudun lyhentää tuota, kirjaimet on lehdissä kalliita. A. Ihmeellinen, Selvännäkijä. Elämäsi kortit kädessäsi. Itku. Nyt mulla on jo slogan. Ei paljon enää puutu.
Tänään poliklinikan ovella vastaan käveli mies, joka oli tuttu. Mä en tiedä mistä. Sekin tunnisti minut. En tiedä mistä. Yritän laittaa sitä miestä omalle paikalleen jonnekin, mutten pysty. Jää toistaiseksi tuntemattomaksi suuruudeksi. Kai on luovutettava, ei tullut tästäkään kirjoituksesta suurta oivaltavaa mestariteosta. Nukkukaa hyvin! Tämä ei ole pyyntö, vaan käsky. Mä itse tosin reagoin käskyihin hyvin heikosti.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Tutkimuksen lopputulos
Istuin kahvilassa ja jälleen kerran mietin miten muovista kauneus nykyään on. Mun edessä olevassa pöydässä istui kaksi keskivertoa. Niillä oli kummallakin valtavan pitkät, takkuiset hiuspidennökset, glitteriä huulissa ja luomilla, kynällä piirretyt kulmakarvat ja vaatteet Henkalta ja Maukalta. Ne istui siinä identtisinä kuten nuoret ystävättäret aina on. Kaulassa kilo muovihelmiä ja korvissa muovilasinpalat tai muovihelmet. Otsalla hiuspantana valtavat mustat merkkiaurinkolasit, D&G ja Dior. Nuoret naiset ovat öljyjalosteiden riemuvoittoja. Keskivertojen neitien vaatteetkin kun ovat jostain nailonista tai polyamidista. Nättejähän ne on. Pieniä ja sieviä, kuin nukkeja. Niitä hiuksia mä vain en ymmärrä.
Mä kiinnitin papparaisten huomiota. Olin piilossa aurinkolasien takana ja pohdin vaikuttaako se, että on erilaiset vaatteet vai se, että asenne on toinen. Mähän olin tutkimusmatkalla sentään. Odotin jotakuta huutamaan Keisarinnan kulkevan kylillä tissit paljaana. Niin ei käynyt, olipahan vain karvanverran parempi olo. Ne papparaiset, ehkä ne tykkää pulleista, paksuista, voimakkaista pohkeista, tai jotain.
Olen persaukinen. Silti tyytyväinen kokeiluuni. Mun oli parempi olla. Ei musta tule sellaista kuin ne tytöt (luoja nähköön, en tahdokaan), mutta olin enemmän minä. Aito, luonnollinen ja itseni. Pitkät, omat hiukset, ikuisesti silmälasit päässä, kulmakarvat siistimättä, isot tissit ja vielä isompi vatsa, mutta ok. Hyvä näin. Keisarinna sai mitä tilasi, uudet vaatteet ja asenneilmastonsa tuuletusta niiden mukana.
Mä kiinnitin papparaisten huomiota. Olin piilossa aurinkolasien takana ja pohdin vaikuttaako se, että on erilaiset vaatteet vai se, että asenne on toinen. Mähän olin tutkimusmatkalla sentään. Odotin jotakuta huutamaan Keisarinnan kulkevan kylillä tissit paljaana. Niin ei käynyt, olipahan vain karvanverran parempi olo. Ne papparaiset, ehkä ne tykkää pulleista, paksuista, voimakkaista pohkeista, tai jotain.
Olen persaukinen. Silti tyytyväinen kokeiluuni. Mun oli parempi olla. Ei musta tule sellaista kuin ne tytöt (luoja nähköön, en tahdokaan), mutta olin enemmän minä. Aito, luonnollinen ja itseni. Pitkät, omat hiukset, ikuisesti silmälasit päässä, kulmakarvat siistimättä, isot tissit ja vielä isompi vatsa, mutta ok. Hyvä näin. Keisarinna sai mitä tilasi, uudet vaatteet ja asenneilmastonsa tuuletusta niiden mukana.
Keisarinna ja uudet vaatteet
Leikin nättiä tyttöä. Uudet vaatteet yllä, tukka pörrötetty, huolella laitetut kasvot, jopa ripsiväriä. Nyt pitäisi uuden naisen uskaltaa vielä ulos. Koko homma on vähän siitä kiinni. Ihmisenä sitä kuitenkin on osaksi se, mitä muut sinussa näkevät. Persoonallisuuden tasot: se mitä muut sinussa näkevät, se mitä itse luulet olevasi, se mitä et kenellekään näytä ja se mistä et tiedä mitään.
Mä näytän ihan sievältä. Iho on parantunut suurimmista stressipaukuroista. Hiukset kiiltää. Uudet vaatteet ovat sievät ja istuvat. Mä olen askeleen lähempänä sellaista naiseutta, jota tahdon toteuttaa. Sukupuolessa ja seksuaalisuudessa on ehkä suurin osa sellaista, jota et pääse itsessäsi valitsemaan, mutta niiden ilmaisussa sinulla on valta. Mä olen piilotellut sukupuoltani unisex-kaapuhuihin ja pyrkinyt astumaan ulos sukupuolen rajoittavuudesta.
Bussissa oli perjantaina emo-tyttö. Siis näitä emotional tyylin mukaisesti pukeutuneita nuoria. Se oli sellaisen emo-pojan kanssa liikkeellä ja mä nauroin ääneti kaulahuiviini kun ne käveli vastatuuleen ja pyrkivät päätään sinnikkäästi heillauttamalla taistelemaan tuulta vasten saadakseen etutukkansa rokkumaan silmillä. Tyttö ja poika olivat pukeutuneet samalla tavalla. Poika käyttäytyi kuin tyttö ja tyttö kuin poika. Bussissa ne istuivat mua vastapäätä ja silloin kuulin tytön kertovan loukkaantuneena, miten hänelle oli joku sanonut hänen näyttävän pojalta. Hän haki ystävältään vahvistusta: "Enhän mä näytä pojalta?" Poika vastasi kuuliaisesti, et. Mua huvitti se suunnattomasti koko emokulttuuriin liittyvä androgeeniys oli mennyt näiltä nuorilta ylihilseen. Koko pukeutuminen ja keskustelu olivat oppikirja esimerkki ironiasta. Sanojen ja todellisen merkityksen ristiriita. Nuoripari oli nähnyt valtavasti vaivaa ollakseen mahdollisimman sukupuolellisesti hämmentävä ja kun hämmennystä sitten tapahtui, siitä seurasi loukkaantuminen. Tytön kulttuuri-identiteetti oli selvästi huomattavasti konservatiivisempi, kun taas pojasta huokui selvemmin kyseenalaistaminen. Poika selvästi kyseenalaisti omia sukupuolinormejaan, seksuaalisuuttaan ja roolivelvollisuuksiaan. Toivottavasti hän ei nuoruuden innossa sorru tekemään kokemuksia, jotka kokee myöhemmin hajottaviksi asioiksi.
Heidän ikäisenään itselle ei ainakaa ollut selvää sukupuolinormit, seksuuaalisuus tai mikään niihin liittyvä, ei ollut kohdillaan. Nyt 15 vuotta myöhemmin mietin mihin olen antanut ruumiini osallistua vain, koska omat rajani eivät olleet selvät. Niistä asioista on vaikea ketään syyttää. Enemmän tai vähemmän arpeutuneita haavoja minusta löytyy. Mä en ollut valmis kaikkeen siihen vielä silloin. Jotkut muut eittämättä ovat, minä en. Ne ovat vaikeita asioita.
Nyt lähden kaiketi ulos. Ihan vain katsomaan miltä maailma näyttää kun on himpun verran tyytyväisempi ulkonäköönsä.
Mä näytän ihan sievältä. Iho on parantunut suurimmista stressipaukuroista. Hiukset kiiltää. Uudet vaatteet ovat sievät ja istuvat. Mä olen askeleen lähempänä sellaista naiseutta, jota tahdon toteuttaa. Sukupuolessa ja seksuaalisuudessa on ehkä suurin osa sellaista, jota et pääse itsessäsi valitsemaan, mutta niiden ilmaisussa sinulla on valta. Mä olen piilotellut sukupuoltani unisex-kaapuhuihin ja pyrkinyt astumaan ulos sukupuolen rajoittavuudesta.
Bussissa oli perjantaina emo-tyttö. Siis näitä emotional tyylin mukaisesti pukeutuneita nuoria. Se oli sellaisen emo-pojan kanssa liikkeellä ja mä nauroin ääneti kaulahuiviini kun ne käveli vastatuuleen ja pyrkivät päätään sinnikkäästi heillauttamalla taistelemaan tuulta vasten saadakseen etutukkansa rokkumaan silmillä. Tyttö ja poika olivat pukeutuneet samalla tavalla. Poika käyttäytyi kuin tyttö ja tyttö kuin poika. Bussissa ne istuivat mua vastapäätä ja silloin kuulin tytön kertovan loukkaantuneena, miten hänelle oli joku sanonut hänen näyttävän pojalta. Hän haki ystävältään vahvistusta: "Enhän mä näytä pojalta?" Poika vastasi kuuliaisesti, et. Mua huvitti se suunnattomasti koko emokulttuuriin liittyvä androgeeniys oli mennyt näiltä nuorilta ylihilseen. Koko pukeutuminen ja keskustelu olivat oppikirja esimerkki ironiasta. Sanojen ja todellisen merkityksen ristiriita. Nuoripari oli nähnyt valtavasti vaivaa ollakseen mahdollisimman sukupuolellisesti hämmentävä ja kun hämmennystä sitten tapahtui, siitä seurasi loukkaantuminen. Tytön kulttuuri-identiteetti oli selvästi huomattavasti konservatiivisempi, kun taas pojasta huokui selvemmin kyseenalaistaminen. Poika selvästi kyseenalaisti omia sukupuolinormejaan, seksuaalisuuttaan ja roolivelvollisuuksiaan. Toivottavasti hän ei nuoruuden innossa sorru tekemään kokemuksia, jotka kokee myöhemmin hajottaviksi asioiksi.
Heidän ikäisenään itselle ei ainakaa ollut selvää sukupuolinormit, seksuuaalisuus tai mikään niihin liittyvä, ei ollut kohdillaan. Nyt 15 vuotta myöhemmin mietin mihin olen antanut ruumiini osallistua vain, koska omat rajani eivät olleet selvät. Niistä asioista on vaikea ketään syyttää. Enemmän tai vähemmän arpeutuneita haavoja minusta löytyy. Mä en ollut valmis kaikkeen siihen vielä silloin. Jotkut muut eittämättä ovat, minä en. Ne ovat vaikeita asioita.
Nyt lähden kaiketi ulos. Ihan vain katsomaan miltä maailma näyttää kun on himpun verran tyytyväisempi ulkonäköönsä.
Operaatio Itsestä Pitäminen
Kun syö shaissea, on nukkuminenkin perkuleesta. Mä sinnittelen ilman ekstralääkkeitä. Eli ei rauhoittavia, ei nukahtamislääkkeitä, ei unilääkkeitä. Tulos on heräileminen, mutta mua kiukuttaa lääkkeiden syönti. Saisipa vielä syötyä hiukan järkevämmin niin oletettu nukkuminenkin olisi parempaa... Joo..o... Se on ihan kaikki kiinni siitä mitä mä syön. Söisin terveesti ja taivaan portit auki onnelle ja ilolle. Buahhahhahhahhahhahhaaahhhaa.... Ehkä hullun pitäisi syödä nappinsa.
Eilen laitoin 130 euroa vaatteisiin (ei osteta nappeja loppukuusta kun ne loppuu). Hymyilin kuin pikkupaholainen ostospussieni kanssa. Sitten ostin ylihintaista lattea ja istuin kirjoittamaan kahvilaan. Luoja mikä litrahinta sillä litkulla on. Eikä se ole edes hyvää. Tavallista suodatinkahvia, kiitos. Mä aloitin Operaatio Itsestä Pitämisen. Illalla teoretisoin sitten sen mitä olin päivällä tehnyt. Mä kävin läpi niitä leimoja ja oletuksia, joita tässä on pikkuhiljaa alettava kyseenalaistaa, muuten niistä on tullut todellisuutta karmealla tavalla. Mä puhun nyt siitä, että mä en tule toimeen niiden leimojeni kanssa, enkä ole ollenkaan varma niiden todenpitävyydestä.
Kirjoitin pitkän kirjeen ystävälle eilen. Se joutuu raukka kuunnella mun pähkäilyjäni, koska terapia ei ole todellakaan hyödyllisessä vaiheessa tällä hetkellä ja muhun on iskenyt kiire. En mä kai osaa olla analysoimattakaan tätä nyt. Miten olla ajattelematta on viiden pisteen kysymys. Mun hoitaja ei tunne mua, sillä ei ole vielä edellytyksiä auttaa mua. Ehkä se on hyväksikin, ehkä mä voin mennä sinne kertomaan, että nyt yritetään löytää uusi tapa olla ja elää. Todempi, täyttävämpi ja aidompi. Mä en ole mun leimani.
Mulle itselle on kyse nyt rooleista, jotka mä olen omaksunut. Epäonnistujan ja alisuorittajan roolit, kyvyttömän ja alistujan rooli. Miten paljon siitä on minua? Mä olen muuttunut aloitettuani opinnot täällä. Luulen että se on osa mun identiteettikriisiäni. Huomaan, että mulla on vaihtoehtoja, mutten vaan osaa valita. Puhutaan jälleen kahdesta toisiinsa kietoutuvasta teemasta: itsestään välittäminen ja rajat.
Mun on lähdettävä kyseenalaistamaan tuota jälkimmäistä. Rajat ovat väärissä paikoissa ja väärissä asioissa vallitsee rajattomuus. Raja voi olla esimerkiksi ajatus itsestä laiskana. Se on mun äitini mulle antama leima. Se juontaa juurensa siihen, miten mä mielummin ajattelen kuin teen käytännössä. Mun laiskuus on myös tavoitteettomuutta ja siitä nousevaa suunnanpuutetta. Mä näen sen kuitenkin pahana laiskuutena, joka määrittää koko mun olemuksen valintana olla huono ihminen. Ystävä kutsui sitä epäjärjestäytymättömydeksi, se oli mulle avaava näkökanta.
Rajattomuus on kyvyttömyyttä asettaa realistisia tavoitteita. Multa ei ole koskaan vaadittu mitään. Mun vanhemmat ei kai uskoneet kannustamiseen, motivointiin, haastamiseen tai sellaiseen kasvattamisessa. Mua ei ole puskettu tai työnnetty pakolla minnekään. Depression sai aikaan valtavan paineen, joka on purkautunut ylimitoitettuina tavoitteina. Paha vaan, että vaikka todistus on täynnä kiitettäviä, ei kukaan edelleenkään anna sitä jotain arvoa tai kunniaa mulle. Kun ei ole ulkoa-annettuja tavoitteita, ei rimanylityksestäkään saa pisteitä. Sitten asettaa sitä rimaansa vain korkeammalle huomaamatta, että se mahdollisesti on asetettu kokonaan väärälle asialle.
Huokaus. Kirjoitin Miehelle Eurooppaan eilen viestin, jonka uskon karkottavan hänet lopullisesti. Mä kai jätin hänet tai hän minut. En ole varma. Ehkä ei ollut mitään, mistä kukaan ketään jättäisi. Mä kai toivon edelleen, että se jaksaisi olla sinnikäs. Näkisi mussa hyvän naisen, joka selviää vielä. Vaikka ei se itselle niin selvä vielä ole. En tiedä, vakava masennus ja parisuhteet ei ole mikään helppo yhdistelmä. Mä tulen varmasti kantamaan muistoa sen ruumiinliikkeestä pitkään. Mä pidin sen miehen tavasta liikkua. Sen liikkeiden harkitsevuus ja etenkin kasvojen ilmeet. Mun on edelleen hyvin vaikea hengittää ajatellessanikaan niitä.
Eilen laitoin 130 euroa vaatteisiin (ei osteta nappeja loppukuusta kun ne loppuu). Hymyilin kuin pikkupaholainen ostospussieni kanssa. Sitten ostin ylihintaista lattea ja istuin kirjoittamaan kahvilaan. Luoja mikä litrahinta sillä litkulla on. Eikä se ole edes hyvää. Tavallista suodatinkahvia, kiitos. Mä aloitin Operaatio Itsestä Pitämisen. Illalla teoretisoin sitten sen mitä olin päivällä tehnyt. Mä kävin läpi niitä leimoja ja oletuksia, joita tässä on pikkuhiljaa alettava kyseenalaistaa, muuten niistä on tullut todellisuutta karmealla tavalla. Mä puhun nyt siitä, että mä en tule toimeen niiden leimojeni kanssa, enkä ole ollenkaan varma niiden todenpitävyydestä.
Kirjoitin pitkän kirjeen ystävälle eilen. Se joutuu raukka kuunnella mun pähkäilyjäni, koska terapia ei ole todellakaan hyödyllisessä vaiheessa tällä hetkellä ja muhun on iskenyt kiire. En mä kai osaa olla analysoimattakaan tätä nyt. Miten olla ajattelematta on viiden pisteen kysymys. Mun hoitaja ei tunne mua, sillä ei ole vielä edellytyksiä auttaa mua. Ehkä se on hyväksikin, ehkä mä voin mennä sinne kertomaan, että nyt yritetään löytää uusi tapa olla ja elää. Todempi, täyttävämpi ja aidompi. Mä en ole mun leimani.
Mulle itselle on kyse nyt rooleista, jotka mä olen omaksunut. Epäonnistujan ja alisuorittajan roolit, kyvyttömän ja alistujan rooli. Miten paljon siitä on minua? Mä olen muuttunut aloitettuani opinnot täällä. Luulen että se on osa mun identiteettikriisiäni. Huomaan, että mulla on vaihtoehtoja, mutten vaan osaa valita. Puhutaan jälleen kahdesta toisiinsa kietoutuvasta teemasta: itsestään välittäminen ja rajat.
Mun on lähdettävä kyseenalaistamaan tuota jälkimmäistä. Rajat ovat väärissä paikoissa ja väärissä asioissa vallitsee rajattomuus. Raja voi olla esimerkiksi ajatus itsestä laiskana. Se on mun äitini mulle antama leima. Se juontaa juurensa siihen, miten mä mielummin ajattelen kuin teen käytännössä. Mun laiskuus on myös tavoitteettomuutta ja siitä nousevaa suunnanpuutetta. Mä näen sen kuitenkin pahana laiskuutena, joka määrittää koko mun olemuksen valintana olla huono ihminen. Ystävä kutsui sitä epäjärjestäytymättömydeksi, se oli mulle avaava näkökanta.
Rajattomuus on kyvyttömyyttä asettaa realistisia tavoitteita. Multa ei ole koskaan vaadittu mitään. Mun vanhemmat ei kai uskoneet kannustamiseen, motivointiin, haastamiseen tai sellaiseen kasvattamisessa. Mua ei ole puskettu tai työnnetty pakolla minnekään. Depression sai aikaan valtavan paineen, joka on purkautunut ylimitoitettuina tavoitteina. Paha vaan, että vaikka todistus on täynnä kiitettäviä, ei kukaan edelleenkään anna sitä jotain arvoa tai kunniaa mulle. Kun ei ole ulkoa-annettuja tavoitteita, ei rimanylityksestäkään saa pisteitä. Sitten asettaa sitä rimaansa vain korkeammalle huomaamatta, että se mahdollisesti on asetettu kokonaan väärälle asialle.
Huokaus. Kirjoitin Miehelle Eurooppaan eilen viestin, jonka uskon karkottavan hänet lopullisesti. Mä kai jätin hänet tai hän minut. En ole varma. Ehkä ei ollut mitään, mistä kukaan ketään jättäisi. Mä kai toivon edelleen, että se jaksaisi olla sinnikäs. Näkisi mussa hyvän naisen, joka selviää vielä. Vaikka ei se itselle niin selvä vielä ole. En tiedä, vakava masennus ja parisuhteet ei ole mikään helppo yhdistelmä. Mä tulen varmasti kantamaan muistoa sen ruumiinliikkeestä pitkään. Mä pidin sen miehen tavasta liikkua. Sen liikkeiden harkitsevuus ja etenkin kasvojen ilmeet. Mun on edelleen hyvin vaikea hengittää ajatellessanikaan niitä.
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Nauru- ja ostosterapiaa
En ole vieläkään tehnyt mitään angiinalleni. Mä odotan leuat loksauttavaa kurkkupaisetta. Sitten teen jotain. Lupaan. Lupaan tehdä jotain jos en saa enää suutani kiinni.
Tämä on hyvä päivä numero kaksi. Eilen ystävä tuli kylään ja jatkoin nauruterapiaani. Katsottiin kymmeniä Whose Line Is It Anyway- pätkiä tuubista. Nyt en ole ihan varma, ovatko leuat kipeät mahdollisesta kasvavasta paiseesta vai nauramisesta. Oloa nauraminen selvästi on parantanut. Tiedän sen tehoavan. Se tekee hyvää. Naurujoogaa, kyllä kiitos.
Olen syönyt rahani. Siis ostanut niin paljon pahaa, huonoa, turhaa ruokaa, että menen tältä kuulta konkurssiin. Mieltä nostaa monta asiaa, niistä ruoka, seksi ja osteleminen ovat erinomaisia. Mä ymmärrän niihin addiktoitumisen. En ihan tajua sitä mekanismia, jossa ostaminen tuottaa mielihyvää, mutta ruuan ja seksin mielihyväarvot ovat aivan selkeät.
Mä en ymmärrä miten se lista mun päässäni kaikesta tavarasta, jota tahtoisin voi olla jatkuvasti niin pitkä. Enkä ymmärrä sitä, miksi heräteostosten ostaminen tuntuu niin hyvältä. Tämä varmaankin vaatii nyt tutkimista. Olenhan mä addiktoituva luonne, mutta ostaminen? Mitä turvallisuuden tunnettako se lisää? Ajatusta täydemmästä itsestä ja elämästä? Täyttääkö materia jonkin puuttuvan aukon? Mutta jos se on Pötti, jonka olemassa olosta ei tiedä, ennen sen näkemistä. Sattuu mennä kirpputorille ja nähdä siellä hyllyssä posliininen keittoastia. Mikä aukko se on, kun siitä ei ole aiemmin edes tiennyt? Pötti istuu nyt tuossa pöydällä ja mä mietin, mitä sinne laitan. Sen nimi on Pötti ja sen poskessa on kai luumun oksa, tai oliivin. Se istuu siinä pöydällä ja saa mut tuntemaan oloni paremmaksi.
Mä tahdon vaatteita. Tahdon naisellisia, kauniita vaatteita. Haluan rintaliivit, jotka nostaa mun tissit yhteen ja kohti taivasta. Sitten tahdon jonkin kauniin topin ja uuden hameen ja iloisen värisiä sukkahousuja. Sitten mä laitan mun kopisevimmat korkokengät jalkaani, laitan naamani ja hiukseni kauniiksi ja leikin hetken kaunista. Ehkä mä jätän laskut maksamatta ja menenkin ostamaan uusia vaatteita. Hiiop, sallitaanko pieni tahallinen konkurssi välillä? Ihan yhtäläisen ja yleisen hyvinvoinnin nimeen?
Tämä on hyvä päivä numero kaksi. Eilen ystävä tuli kylään ja jatkoin nauruterapiaani. Katsottiin kymmeniä Whose Line Is It Anyway- pätkiä tuubista. Nyt en ole ihan varma, ovatko leuat kipeät mahdollisesta kasvavasta paiseesta vai nauramisesta. Oloa nauraminen selvästi on parantanut. Tiedän sen tehoavan. Se tekee hyvää. Naurujoogaa, kyllä kiitos.
Olen syönyt rahani. Siis ostanut niin paljon pahaa, huonoa, turhaa ruokaa, että menen tältä kuulta konkurssiin. Mieltä nostaa monta asiaa, niistä ruoka, seksi ja osteleminen ovat erinomaisia. Mä ymmärrän niihin addiktoitumisen. En ihan tajua sitä mekanismia, jossa ostaminen tuottaa mielihyvää, mutta ruuan ja seksin mielihyväarvot ovat aivan selkeät.
Mä en ymmärrä miten se lista mun päässäni kaikesta tavarasta, jota tahtoisin voi olla jatkuvasti niin pitkä. Enkä ymmärrä sitä, miksi heräteostosten ostaminen tuntuu niin hyvältä. Tämä varmaankin vaatii nyt tutkimista. Olenhan mä addiktoituva luonne, mutta ostaminen? Mitä turvallisuuden tunnettako se lisää? Ajatusta täydemmästä itsestä ja elämästä? Täyttääkö materia jonkin puuttuvan aukon? Mutta jos se on Pötti, jonka olemassa olosta ei tiedä, ennen sen näkemistä. Sattuu mennä kirpputorille ja nähdä siellä hyllyssä posliininen keittoastia. Mikä aukko se on, kun siitä ei ole aiemmin edes tiennyt? Pötti istuu nyt tuossa pöydällä ja mä mietin, mitä sinne laitan. Sen nimi on Pötti ja sen poskessa on kai luumun oksa, tai oliivin. Se istuu siinä pöydällä ja saa mut tuntemaan oloni paremmaksi.
Mä tahdon vaatteita. Tahdon naisellisia, kauniita vaatteita. Haluan rintaliivit, jotka nostaa mun tissit yhteen ja kohti taivasta. Sitten tahdon jonkin kauniin topin ja uuden hameen ja iloisen värisiä sukkahousuja. Sitten mä laitan mun kopisevimmat korkokengät jalkaani, laitan naamani ja hiukseni kauniiksi ja leikin hetken kaunista. Ehkä mä jätän laskut maksamatta ja menenkin ostamaan uusia vaatteita. Hiiop, sallitaanko pieni tahallinen konkurssi välillä? Ihan yhtäläisen ja yleisen hyvinvoinnin nimeen?
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Vastaisuutta
En ottanut rauhoittavia, en nukahtamislääkkeitä, en migreenilääkkeitä, enkä nukkunut kunnolla. Kiukku saa kestämään viime yön kaltaiset yöt paremmin. Tiedän nukkuneeni, vaikka tunnen katsoneeni vain kelloa. Revin itsestäni kiukkua. Äiti soitti eilen. Passiivisen aggression kestäminen äidin suusta tuntui ylivoimaiselta. Mun äidillä on tapana omia mun tunnetilat. Se jyrää ne omillaan. Mun huolelle, vihalle, väsymykselle, surulle, syyllisyydelle tai muulle yksinkertaisesti jää tilaa. Se ottaa tilansa. Onhan se hallitseva ja voimakas persoona ja minä alistuva. Tikahdun jälkikäteen siitä kuinka ylitseni on kävelty.
Se on äiti, se tuntee syyllisyyttä, jota se ei kykene käsitellä. Se on osa äitiyttä, vastuu lapsesta. Mun äiti vaan ei ole ikinä potenut huonoa itsetuntoa. Se ei ole kovin montaa hetkeä elämässään viettänyt epäillen itseään. Jos se onepäonnistunut tai miettinyt selviytymistään, se on aina ollut tarpeeksi älykäs selvitäkseen haavoittumatta. Se on Selviytyjä. Mä olen sen akilleen kantapää. Mä olen se, joka nostaa sen seinää vasten, jotta se joutuu nähdä oman haavoittuvuutensa. Sitä ei kaatanut leskeys, eikä syöpä. Sen ainut haava on tytär, joka ei kestä elämää. Mun äiti, jonka on vaikea myöntää väärässä olemista lyö passiivisen-aggressionsa päälle ja syö mun tunteet hengiltä.
Mä en aio antaa sen tapahtua. Mä teen virheeni, mä sairastan sairauteni, mä en ota niitä asioita kantaakseni, jotka ei kuulu mulle. Se vain tarkoittaa, että mä en voi pitää yhteyttä kumpaakaan, en äitiini, eikä siskooni. Ne muodostaa yhdessä voimakaksikon, joka saa mut perääntymään. Saa mut pyytämään anteeksi, tuntemaan syyllisyyttä, ajattelemaan olevani väärässä, luulemaan niiden tietävän paremmin, unohtamaan oikeuteni, asettamaan toisten tarpeet ikuisesti omieni edelle. Alistumaan, häpeämään, repimään itseni syyllisyydellä omasta sairaudestani.
Mä en pyydä niiltä mitään. Mä en vaadi niiltä mitään. Tiedän niiden toimivan rakkaudesta ja huolesta, mutta mä myös tiedän niiden olevan sokeita omien toimiensa seurauksille. Passiivis-aggressiivinen kyvyttömyys myöntää ikinä olevansa väärässä teoissaan tai sanoissaan tai edes kyky myöntää tietämättömyytensä, satuttaa tällä hetkellä liikaa. Ja mä rakastan mun perhettäni hyvin paljon.
The Black Keys: Grown So Ugly
I got up this morning
Put on my shoes
Tied my shoes
Went to the mirror
But I combed my hair
I made a move
Know what to do
Tried to break and run
Baby, this ain't me, baby, this ain't me
Grown so ugly, grown so ugly
Don't even know myself
Don't even know myself
Left Angola, 1964
Walking down the street
Knocking for my baby, now
My baby come out and ask me who I am
I say, honey
Honey, don't you know your man?
She said my man been gone since 1942
I tell you, Mr. Ugly, he didn't look like you
Se on äiti, se tuntee syyllisyyttä, jota se ei kykene käsitellä. Se on osa äitiyttä, vastuu lapsesta. Mun äiti vaan ei ole ikinä potenut huonoa itsetuntoa. Se ei ole kovin montaa hetkeä elämässään viettänyt epäillen itseään. Jos se onepäonnistunut tai miettinyt selviytymistään, se on aina ollut tarpeeksi älykäs selvitäkseen haavoittumatta. Se on Selviytyjä. Mä olen sen akilleen kantapää. Mä olen se, joka nostaa sen seinää vasten, jotta se joutuu nähdä oman haavoittuvuutensa. Sitä ei kaatanut leskeys, eikä syöpä. Sen ainut haava on tytär, joka ei kestä elämää. Mun äiti, jonka on vaikea myöntää väärässä olemista lyö passiivisen-aggressionsa päälle ja syö mun tunteet hengiltä.
Mä en aio antaa sen tapahtua. Mä teen virheeni, mä sairastan sairauteni, mä en ota niitä asioita kantaakseni, jotka ei kuulu mulle. Se vain tarkoittaa, että mä en voi pitää yhteyttä kumpaakaan, en äitiini, eikä siskooni. Ne muodostaa yhdessä voimakaksikon, joka saa mut perääntymään. Saa mut pyytämään anteeksi, tuntemaan syyllisyyttä, ajattelemaan olevani väärässä, luulemaan niiden tietävän paremmin, unohtamaan oikeuteni, asettamaan toisten tarpeet ikuisesti omieni edelle. Alistumaan, häpeämään, repimään itseni syyllisyydellä omasta sairaudestani.
Mä en pyydä niiltä mitään. Mä en vaadi niiltä mitään. Tiedän niiden toimivan rakkaudesta ja huolesta, mutta mä myös tiedän niiden olevan sokeita omien toimiensa seurauksille. Passiivis-aggressiivinen kyvyttömyys myöntää ikinä olevansa väärässä teoissaan tai sanoissaan tai edes kyky myöntää tietämättömyytensä, satuttaa tällä hetkellä liikaa. Ja mä rakastan mun perhettäni hyvin paljon.
The Black Keys: Grown So Ugly
I got up this morning
Put on my shoes
Tied my shoes
Went to the mirror
But I combed my hair
I made a move
Know what to do
Tried to break and run
Baby, this ain't me, baby, this ain't me
Grown so ugly, grown so ugly
Don't even know myself
Don't even know myself
Left Angola, 1964
Walking down the street
Knocking for my baby, now
My baby come out and ask me who I am
I say, honey
Honey, don't you know your man?
She said my man been gone since 1942
I tell you, Mr. Ugly, he didn't look like you
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Demonstratiivipronomini
Se on niin väsynyt, ettei se tiedä saako se tämän kirjoitettua loppuun, mutta sillä on sanomisen pakko. Se oli tänään psykiatrinsa vastaanotolla. Sille puhuttiin kuin vajaamieliselle. Tai sen psykiatri puhui sille kuin ihminen, joka ei tiedä miten lapsille puhutaan puhuu 3vuotiaalle. Sitä käskettiin katsomaan netistä koiran kuvia, kun sellaisia siellä kuulemma varmasti on, jotta se piristyisi. Sille hoettiin njiinh, niin myötätuntoisella ja empaattisella äänellä, että sitä oksetti. Sitä kehotettiin katsomaan joku elokuva ja liikkumaan paljon, kun se tekee niin valtavan hyvää. Sille puhuttiin todellisella vakaumuksella tietämyksestä asioista, joista puhuja ei selvästi tiennyt mitään. Se istui siinä ja kaipasi terveyskeskuksen kevyesti vittuilevaa ja flirttailevaa komeaa nuorta miestä enemmän kuin osasi arvata. Se yritti pari kertaa nostaa ääntään, sille itsetietoisen naisen tasolle, jossa se parempina päivinään on, mutta sitten se lannistui siitä njiinhsta, kun se oli kuin sen päätä olisi taputettu ja suuhun tungettu jokin herkku. Hyvä tyttö!
Tapaamisen jälkeen se laittoi ystävälle viestin, se oli hiukan järkyttynyt. Se meni kauppaan ja pyöri siellä tyhjän korin kanssa puoli tuntia. Sitten se soitti ystävälleen ja totesi, ettei osaa edes kaupasta ostaa mitään kun se on niin hämillään siitä miten sitä on kohdeltu. Se teki itsestään pilkkaa ja sen ystävä piristi sitä. Sen touhuja seurannut mies suli hymyyn. Se oli törmäillyt siihen mieheen pyöriessään ahdistuneena siellä kaupassa. Luikkinut hyllyjen väliin piiloon ja tiennyt, että sitä sen harhailua seurattiin. Se tiesi sen, ettei se ollut edes paranoiaa. Lopulta se osti 3 omenaa, sipsipussin ja limsan. Ei se halunnut niitä ostaa, eikä se sellaisia mennyt ostamaan, mutta huomasi pakkaavansa niitä maksettuaan. Se ei tätä kirjoittaessaan muista mitä se alunperin meni ostamaan.
Bussissa se mietti miten monta harmaata väriä on maailmassa ja miten ne kaikki ovat lumessa teiden varsilla. Se nuokkui ja tuijotteli harmaista ikkunoista läpi. Aurinko, josta se ei pidä, valaisi ihmisten kasvoja. Se näki paljon asioita ja mietti miksi näki juuri ne, joihin kiinnitti huomionsa. Sen takaraivossa psykiatri sanoi njiiinh. Sen päässä psykiatri sanoo, ettei siitä ole ihastumaan ennen kuin se saavuttaa mielenrauhan. Se ei tiedä miten sellainen on mahdollista.
Tapaamisen jälkeen se laittoi ystävälle viestin, se oli hiukan järkyttynyt. Se meni kauppaan ja pyöri siellä tyhjän korin kanssa puoli tuntia. Sitten se soitti ystävälleen ja totesi, ettei osaa edes kaupasta ostaa mitään kun se on niin hämillään siitä miten sitä on kohdeltu. Se teki itsestään pilkkaa ja sen ystävä piristi sitä. Sen touhuja seurannut mies suli hymyyn. Se oli törmäillyt siihen mieheen pyöriessään ahdistuneena siellä kaupassa. Luikkinut hyllyjen väliin piiloon ja tiennyt, että sitä sen harhailua seurattiin. Se tiesi sen, ettei se ollut edes paranoiaa. Lopulta se osti 3 omenaa, sipsipussin ja limsan. Ei se halunnut niitä ostaa, eikä se sellaisia mennyt ostamaan, mutta huomasi pakkaavansa niitä maksettuaan. Se ei tätä kirjoittaessaan muista mitä se alunperin meni ostamaan.
Bussissa se mietti miten monta harmaata väriä on maailmassa ja miten ne kaikki ovat lumessa teiden varsilla. Se nuokkui ja tuijotteli harmaista ikkunoista läpi. Aurinko, josta se ei pidä, valaisi ihmisten kasvoja. Se näki paljon asioita ja mietti miksi näki juuri ne, joihin kiinnitti huomionsa. Sen takaraivossa psykiatri sanoi njiiinh. Sen päässä psykiatri sanoo, ettei siitä ole ihastumaan ennen kuin se saavuttaa mielenrauhan. Se ei tiedä miten sellainen on mahdollista.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Jos edes lusikkaa kerralla
Ostin kirpputorilta ison posliinisen kulhon. Kai se on joku keitto tai kastikekulho. Se maksoi 12 euroa ja tästä omistamisen ilosta olen sen valmis maksamaan. Yritän jaksaa tiskata. Nyt siellä on "likoamassa" astioita. Annan "veden jäähtyä kädenlämpöiseksi". Todellisuudessa ei kiinnosta eikä jaksa ollenkaan nyt.
Aamun terapia oli hiukan mitään sanomaton. Mä olen vielä jälkitilassa, herkkänä kuin vatsa hernekeiton jälkeen. Väsynyt kuin naapurin trampolini lumitaakkansa alla. En jaksa olla runollinenkaan tänään. Eilen sain käteen haavan ottaessani diabeteslääkitystäni. Se ottaa kipeää ja on niitä harvoja tunteita, joita itsessäni erotan.
Kaksi asiaa on ehdittävä. Imurointi ja tiskaus. Mua vain väsyttää kovin. Tiskaus onnistuu astia kerrallaan. Tuo lattia vaan vaatii pitemmän ajan keskittymistä ja kykyä seisoa.
Huomasin aamulla vaellellessani taas kaupungilla, miten sitä on automatisoitunut. Vailla muistikuvia toimimisesta, paikasta toiseen siirtymisestä, ihmisten kohtaamisesta. Mä tiedän, mutten muista.
Mun on laitettava lepäämään. Olen aivan lopussa. Jatkan noita lautasia sitten myöhemmin. Aina Väsynyt.
Aamun terapia oli hiukan mitään sanomaton. Mä olen vielä jälkitilassa, herkkänä kuin vatsa hernekeiton jälkeen. Väsynyt kuin naapurin trampolini lumitaakkansa alla. En jaksa olla runollinenkaan tänään. Eilen sain käteen haavan ottaessani diabeteslääkitystäni. Se ottaa kipeää ja on niitä harvoja tunteita, joita itsessäni erotan.
Kaksi asiaa on ehdittävä. Imurointi ja tiskaus. Mua vain väsyttää kovin. Tiskaus onnistuu astia kerrallaan. Tuo lattia vaan vaatii pitemmän ajan keskittymistä ja kykyä seisoa.
Huomasin aamulla vaellellessani taas kaupungilla, miten sitä on automatisoitunut. Vailla muistikuvia toimimisesta, paikasta toiseen siirtymisestä, ihmisten kohtaamisesta. Mä tiedän, mutten muista.
Mun on laitettava lepäämään. Olen aivan lopussa. Jatkan noita lautasia sitten myöhemmin. Aina Väsynyt.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Liian
Liian kiihkeä, liian tunteikas, liian omistushaluinen, liian vaikeaselkoinen, liian, liian, liian, liian,...
Putosin pilvenhattaraltani ja maa oli kovaa ja kylmää. Alhaalla odotti peili, josta ne kaikkein huonoimmat piirteeni katsoivat takaisin. Hullun peilitalon peili, sellainen, jossa näkyy vain viat, ja minä unohdan autuaasti, että peili vääristää. En usko vaikka minulle niin kerrotaankin. Keräsin murtuneita osiani, kaavin itseäni kokoon. Nekin palat minusta, jotka ovat niin sietämättömiä. En osaa olla ilman niitä. Mustasukkaisuuteni ja jatkuva ajatteluni, pohtimiseni ja teorioideni vääntely ja kehittely. Yhdessä hetkessä vaadin toisen niin lähelle, ettei toinen saa happea. Toisessa hetkessä torjun, torjun kuin en tahtoisi ollenkaan. Toinen jalkani koko ajan ulkona. En ihmettele läheisten väsymystä, en ihmettele tahtoa karata. Tahtoisin miellyttää, olla juuri se joka on hyvä. Tahtoisin olla kova ja selviytyä, olla riippumaton. Kuolema on elämässä mukana. Se on pajukorissa, jota aina kannan mukanani.
Minä outolintu, siivet hakattuna. Siipien pienet luut murtuneena liian monta kertaa. Väärin luutuneet. Kävelen laahaten niitä perässäni. Horjuen, välillä liverrellen, välillä laulaen, toisinaan tuntien sen kroonistuneen kivun. Viime yönä piirtelin lintuja, joiden siivet ovat rikki. Niillä oli isot sotkuiset silmät ja avonainen nokka, josta kuuluu äänetöntä huutoa.
Eilen olin suurten aurinkolasieni kanssa kirjastossa. Mietin näkyykö se, näkyykö se miten raahaan rikkinäisiä siipiäni. En usko. Minä hilpeästi heitin huulta kirjastonhoitajan kanssa. Mietin huomasiko se minun seisovat pupillini. Hihhiih ja hahhaah, minä sosiaalinen ihminen. Tottelen normeja ja vuorovaikutussuhteiden sääntöjä, oli tilanne mikä tahansa. Puujalkavitsejä vähän tilannetta keventämään.
Mä olen niin loppu itseäni. Olen niin kaukana hyvinvoinnista etten tunne muuta kuin tuskaa. Otin kirjastosta koneen. Sellaisen tympeän, jonka ääressä seisotaan ja kansa vaeltaa ympärillä. Jokin outo psykoottinen tila, skitsomainen hetki elämässä. Huutelin mielessäni: "tulkaa kaikki katsomaan. Elossa oleva kuollut seisoo tässä. Se on tuskainen kun sen pitää olla vaikka se ei tahtoisi." Kirjoitin sähköpostiini merkintää itselleni. "Tapa minut. Kuole. Mä olen turha. En tarpeellinen. Mä olen rampa, raajarikko. Tässä ihmisten keskellä seisoo joku jota ei pitäisi olla. Joku joka on velvollisuudesta."
Tapa-ääni oli niin voimakas. Mietin näkyyköhän se? Kuuluukohan se? Tajusikohan kukaan ohi kävelijöistä minkälainen ihminen siinä seisoo? Sellainen mitättömyys, helposti ohitettava, ruma, niin uskomattoman ruma ihminen. Se mitä olen on inhottava, se millä yritän peittää sen mitä olen on ruma. Mä olen piilossa ihmisten katseiden alla.
Kirjoitin sähköpostiini kaikki unelmat, joista luovuin. Kaikki se, mikä on mahdotonta ja saavuttamattomissa. "Kaikki yritykset epäonnistuneita, uudet tuhoontuomittuja. Jäljellä Velvollisuus olla. Musta tuntuu, että mun harteilla on miljoona tonnia utua. Kivi keuhkojen päällä hakkaa. Se hakkaa ja hakkaa ja hakkaa. Ajaa sydämen rytmihäiriöön. Mä en pidä oksentamisesta, tai verestä. Nyt tiedän, miten tapan itseni. Niin yksinkertaista, etten ymmärrä miksi en tajunnut sitä aiemmin. Nyt mä tiedän minne ihmiset katoaa. Mä tahdon samaan paikkaan. Se tuli salamana. Kun vuorokauden miettii miten niin sitten se tuli. Mä mietin ja mietin ja mietin. Mulla on kaikki tarvittava ja se on kovin yksinkertaista. Mä olen ihmisten keskellä ja kuolen tässä. Kukaan ei huomaa mitään. Ei vaikka mä huudan."
Siinä mä kirjoitin, ja ihmiset vaelsi ympärillä. Mussa oli jäykkä hymy ja luovuttajan asento. Mä tiedän, ettei sitä silti näkynyt. Jos joku olisi tuon ruudultani lukenut, hän ei olisi sitä kasvoitani uskonut. Minä olisin hymyillyt herttaisesti ja sanonut olevani pahoillani, että älä murehdi, kyllä minä selviän, en minä mitään pahaa itselleni tee, älä suotta huolehdi. Kyllä minä aina pärjään.
Putosin pilvenhattaraltani ja maa oli kovaa ja kylmää. Alhaalla odotti peili, josta ne kaikkein huonoimmat piirteeni katsoivat takaisin. Hullun peilitalon peili, sellainen, jossa näkyy vain viat, ja minä unohdan autuaasti, että peili vääristää. En usko vaikka minulle niin kerrotaankin. Keräsin murtuneita osiani, kaavin itseäni kokoon. Nekin palat minusta, jotka ovat niin sietämättömiä. En osaa olla ilman niitä. Mustasukkaisuuteni ja jatkuva ajatteluni, pohtimiseni ja teorioideni vääntely ja kehittely. Yhdessä hetkessä vaadin toisen niin lähelle, ettei toinen saa happea. Toisessa hetkessä torjun, torjun kuin en tahtoisi ollenkaan. Toinen jalkani koko ajan ulkona. En ihmettele läheisten väsymystä, en ihmettele tahtoa karata. Tahtoisin miellyttää, olla juuri se joka on hyvä. Tahtoisin olla kova ja selviytyä, olla riippumaton. Kuolema on elämässä mukana. Se on pajukorissa, jota aina kannan mukanani.
Minä outolintu, siivet hakattuna. Siipien pienet luut murtuneena liian monta kertaa. Väärin luutuneet. Kävelen laahaten niitä perässäni. Horjuen, välillä liverrellen, välillä laulaen, toisinaan tuntien sen kroonistuneen kivun. Viime yönä piirtelin lintuja, joiden siivet ovat rikki. Niillä oli isot sotkuiset silmät ja avonainen nokka, josta kuuluu äänetöntä huutoa.
Eilen olin suurten aurinkolasieni kanssa kirjastossa. Mietin näkyykö se, näkyykö se miten raahaan rikkinäisiä siipiäni. En usko. Minä hilpeästi heitin huulta kirjastonhoitajan kanssa. Mietin huomasiko se minun seisovat pupillini. Hihhiih ja hahhaah, minä sosiaalinen ihminen. Tottelen normeja ja vuorovaikutussuhteiden sääntöjä, oli tilanne mikä tahansa. Puujalkavitsejä vähän tilannetta keventämään.
Mä olen niin loppu itseäni. Olen niin kaukana hyvinvoinnista etten tunne muuta kuin tuskaa. Otin kirjastosta koneen. Sellaisen tympeän, jonka ääressä seisotaan ja kansa vaeltaa ympärillä. Jokin outo psykoottinen tila, skitsomainen hetki elämässä. Huutelin mielessäni: "tulkaa kaikki katsomaan. Elossa oleva kuollut seisoo tässä. Se on tuskainen kun sen pitää olla vaikka se ei tahtoisi." Kirjoitin sähköpostiini merkintää itselleni. "Tapa minut. Kuole. Mä olen turha. En tarpeellinen. Mä olen rampa, raajarikko. Tässä ihmisten keskellä seisoo joku jota ei pitäisi olla. Joku joka on velvollisuudesta."
Tapa-ääni oli niin voimakas. Mietin näkyyköhän se? Kuuluukohan se? Tajusikohan kukaan ohi kävelijöistä minkälainen ihminen siinä seisoo? Sellainen mitättömyys, helposti ohitettava, ruma, niin uskomattoman ruma ihminen. Se mitä olen on inhottava, se millä yritän peittää sen mitä olen on ruma. Mä olen piilossa ihmisten katseiden alla.
Kirjoitin sähköpostiini kaikki unelmat, joista luovuin. Kaikki se, mikä on mahdotonta ja saavuttamattomissa. "Kaikki yritykset epäonnistuneita, uudet tuhoontuomittuja. Jäljellä Velvollisuus olla. Musta tuntuu, että mun harteilla on miljoona tonnia utua. Kivi keuhkojen päällä hakkaa. Se hakkaa ja hakkaa ja hakkaa. Ajaa sydämen rytmihäiriöön. Mä en pidä oksentamisesta, tai verestä. Nyt tiedän, miten tapan itseni. Niin yksinkertaista, etten ymmärrä miksi en tajunnut sitä aiemmin. Nyt mä tiedän minne ihmiset katoaa. Mä tahdon samaan paikkaan. Se tuli salamana. Kun vuorokauden miettii miten niin sitten se tuli. Mä mietin ja mietin ja mietin. Mulla on kaikki tarvittava ja se on kovin yksinkertaista. Mä olen ihmisten keskellä ja kuolen tässä. Kukaan ei huomaa mitään. Ei vaikka mä huudan."
Siinä mä kirjoitin, ja ihmiset vaelsi ympärillä. Mussa oli jäykkä hymy ja luovuttajan asento. Mä tiedän, ettei sitä silti näkynyt. Jos joku olisi tuon ruudultani lukenut, hän ei olisi sitä kasvoitani uskonut. Minä olisin hymyillyt herttaisesti ja sanonut olevani pahoillani, että älä murehdi, kyllä minä selviän, en minä mitään pahaa itselleni tee, älä suotta huolehdi. Kyllä minä aina pärjään.
Nuokkuva pääni
Mä käytän mahdollisimman vähän lääkkeitä. Mitä vähemmän sen parempi. Se johtuu siitä, että fyysisiä sairauksia on ollut niin paljon, joten on ollut pakko syödä lääkkeitä, että kykenee olla. Diabetes, verenpaineet, kolesterolit ja migreenin estolääke, nuo ovat olleet päivittäinen annostus jo niin monta vuotta. Varmaan lopullisesti kyllästyin kaikkiin lääkkeisiin 2006. Mä voin silloin psyykkisesti hyvin, mutta selkä lakkasi tekemästä yhteistyötä. Lopullisesti. Siitä seurasi puoli vuotta nappikarnevaalia kun odoteltiin että korjaantuuko se vai leikataanko. Kuuden joka tapauksessa otettavan lääkkeen lisäksi selkään meni päivittäin pahimmillaan seitsemän lääkettä. Mun lyhyen matematiikan taidolla siitä tuli vähintään 13 lääkettä päivässä. Mä olin 25-vuotta vanha ja söin päivittäin minimissään 13 lääkettä. Joinain päivinä kipulääkettä meni sitten tietysti vielä enemmän, jolloin päästiin lähemmäs traagista 20 pillerin päiväannosta. Kun leikkaus sitten tuli ja pääsin kivuista. Totesin, etten enää ikinä halua sellaista. Vähintään yksi tabletti tunnissa. Ei se ole elämää. Sen jälkeen mä olen välttänyt kaikkia sellaisia lääkkeitä, jotka eivät ole ehdottoman välttämättömiä, kuten vaikka tavalliset särkylääkkeet.
Hoitaja soitti sovitusti. Pieni opamoxpöpperöpää vastaili kiltisti. Ihmisen äänensävyt ovat joskus niin paljastavia. Pelko, huoli, epäilys, halu rohkaista. Se on ihan hyvä ihminen näköjään. Mä päätän luottaa arviooni. Jotenkin on luotettava vaan. Siinähän sitä suota on perattavaksi myös kun miettii kuka on sitä mitä sanoo ja kuka on jotain muuta. Tänään on yöpaita päivä.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Satayks
Pieni opamox pöhnä turruttaa mukavasti. Kohta nappaan lääkkeet, jotka tainnuttaa unille. Ystävä murehtii. Se kysyi paljonko lääkkeitä antoivat mukaan. Sanoin vakaalla äänellä: "Mä en syö enempää kuin määrätty."
Sain pikkuveljen kiinni. Vihaan tuottaa tuskaa rakkaille. Vihaan sitä. Lupasi, että jos suinkin tulevat viikonlopuksi. Toivon että pääsevät. Huomenna on organisoitava jokin soittorinki. Hoitaja soittaa ja varmistaa, että olen elossa. Perjantai aamuna on seuraava aika. Maanantaina lääkärille. Se oli pyöreä nainen. Hoitaja kävi hakemassa sen. Mä en osannut kuin itkeä.
Menomatkalla soitin ystävälle ja kysyin miten saan sanottua. Ystävä käski kirjoittaa lapun ja antaa sen heti. Kuljin kaupungilla tunteja valtavat aurinkolasit päässäni, kirjoitin sen lapun. Menin vastaanotolle. Rypistin sen myttyyn odottaessa. Ystävän ääni sanoi, anna se heti, muuten sä et kerro sitä ikinä. Sä et puhu siitä missä kunnossa sä olet.
En mä teekään. Mikä oikeus mulla on tähän? Voida näin, vaikka kaikki valtit on kädessä? Osaksi se johtuu siitä, etten mä tunnusta sitä itse. Mun kellot ei soi. Ne ei soi, ennen kuin olen ylipuhumassa itseäni siihen, että jatkan olemista, vaikka sattuukin. Tunnen itseni rammaksi. Olen raajarikko. Otus, jonka siivet on katkottu liian monelle kertaa.
Mä katselin eilen tähtiä, siellä missä olin. Ne näkyy sinne koska siellä on pimeämpää. Tarpeeksi melua ettei hiljaisuus satu korviin. Tarpeeksi yksinäistä, jotta voi itkeä ja puhua ääneen. Mä olen yltäpäältä ruma. Se mitä olen on ruma, se mitä teeskentelen olevani on ruma. Pelkkää rumaa, kaikki.
Mä tahdon onnellisuutta niin paljon, että se lipuu koko ajan kauemmas. Rakkaita ihmisiä, joiden vuoksi jatkaa olemista, velvollisuudesta. Rakkautta kaukana vapaudesta, pelkkää vankilaa.
Sain pikkuveljen kiinni. Vihaan tuottaa tuskaa rakkaille. Vihaan sitä. Lupasi, että jos suinkin tulevat viikonlopuksi. Toivon että pääsevät. Huomenna on organisoitava jokin soittorinki. Hoitaja soittaa ja varmistaa, että olen elossa. Perjantai aamuna on seuraava aika. Maanantaina lääkärille. Se oli pyöreä nainen. Hoitaja kävi hakemassa sen. Mä en osannut kuin itkeä.
Menomatkalla soitin ystävälle ja kysyin miten saan sanottua. Ystävä käski kirjoittaa lapun ja antaa sen heti. Kuljin kaupungilla tunteja valtavat aurinkolasit päässäni, kirjoitin sen lapun. Menin vastaanotolle. Rypistin sen myttyyn odottaessa. Ystävän ääni sanoi, anna se heti, muuten sä et kerro sitä ikinä. Sä et puhu siitä missä kunnossa sä olet.
En mä teekään. Mikä oikeus mulla on tähän? Voida näin, vaikka kaikki valtit on kädessä? Osaksi se johtuu siitä, etten mä tunnusta sitä itse. Mun kellot ei soi. Ne ei soi, ennen kuin olen ylipuhumassa itseäni siihen, että jatkan olemista, vaikka sattuukin. Tunnen itseni rammaksi. Olen raajarikko. Otus, jonka siivet on katkottu liian monelle kertaa.
Mä katselin eilen tähtiä, siellä missä olin. Ne näkyy sinne koska siellä on pimeämpää. Tarpeeksi melua ettei hiljaisuus satu korviin. Tarpeeksi yksinäistä, jotta voi itkeä ja puhua ääneen. Mä olen yltäpäältä ruma. Se mitä olen on ruma, se mitä teeskentelen olevani on ruma. Pelkkää rumaa, kaikki.
Mä tahdon onnellisuutta niin paljon, että se lipuu koko ajan kauemmas. Rakkaita ihmisiä, joiden vuoksi jatkaa olemista, velvollisuudesta. Rakkautta kaukana vapaudesta, pelkkää vankilaa.
Sadas
Tämä on sadas blogikirjoitus.
Se jäi miltei tulematta. Romahdin eilen. Istuin ulkona kylmässä kaksi tuntia ja mietin miten saisin pidettyä itseni hengissä. Mä olen ihan loppu. Ajatukset on edelleen itsetuhossa. Käsi on kipeä naarmuista, pää napeista pyörryksissä. Haluttomuus olla olemassa.
Miten lyhyessä ajassa kaikki voi muuttua päin helvettiä. Terapia on tänään. Kerronko mä sille vielä tuntemattomalle naiselle tästä kaikesta?
Aurinko loistaa. Sen valon säteet heijastuu musta ruudulle. Näen pulssini. Mä olen edelleen olemassa ja jatkan olemista. Se oleminen vain on kärsimystä juuri nyt. Alavireisyys alkoi mielialan voimakkaalla heittelyllä lauantaina. Nyt on tämä hetki. Täysi kyvyttömyys mihinkään sosiaalisuuteen. Mä haluan mennä johonkin ahtaaseen väliin ja puristua sinne. Jos se laukaisisi tämän fyysisen olon.
Pää on lääkkeistä tahmainen. Mä tein niistä eilen keon sängylle, totesin, että vatsta menee sekaisin. Pakotin itseni luopumaan siitä. Katkeraa naurua, mun on pysyttävä elossa. Mä olen luvannut.
Rampa. Mä olen rampa. Ruma, puutteellinen, haavoittunut, kärsivä elukka. Mitä iloa on musta kenellekään? Ruma sisältä ja päältä. Mun sisällä kuiskutellaan. Se pitää päästää kurjuudestaan. Mun sisällä on paljon ääniä. Ottaa kipeää. Mikä mut pitää elossa, velvollisuus. Ei ilo, ei onni, ei mikään riemu, vain velvollisuus.
Se jäi miltei tulematta. Romahdin eilen. Istuin ulkona kylmässä kaksi tuntia ja mietin miten saisin pidettyä itseni hengissä. Mä olen ihan loppu. Ajatukset on edelleen itsetuhossa. Käsi on kipeä naarmuista, pää napeista pyörryksissä. Haluttomuus olla olemassa.
Miten lyhyessä ajassa kaikki voi muuttua päin helvettiä. Terapia on tänään. Kerronko mä sille vielä tuntemattomalle naiselle tästä kaikesta?
Aurinko loistaa. Sen valon säteet heijastuu musta ruudulle. Näen pulssini. Mä olen edelleen olemassa ja jatkan olemista. Se oleminen vain on kärsimystä juuri nyt. Alavireisyys alkoi mielialan voimakkaalla heittelyllä lauantaina. Nyt on tämä hetki. Täysi kyvyttömyys mihinkään sosiaalisuuteen. Mä haluan mennä johonkin ahtaaseen väliin ja puristua sinne. Jos se laukaisisi tämän fyysisen olon.
Pää on lääkkeistä tahmainen. Mä tein niistä eilen keon sängylle, totesin, että vatsta menee sekaisin. Pakotin itseni luopumaan siitä. Katkeraa naurua, mun on pysyttävä elossa. Mä olen luvannut.
Rampa. Mä olen rampa. Ruma, puutteellinen, haavoittunut, kärsivä elukka. Mitä iloa on musta kenellekään? Ruma sisältä ja päältä. Mun sisällä kuiskutellaan. Se pitää päästää kurjuudestaan. Mun sisällä on paljon ääniä. Ottaa kipeää. Mikä mut pitää elossa, velvollisuus. Ei ilo, ei onni, ei mikään riemu, vain velvollisuus.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Sunnuntai
Eilinen oli taas tunteikas päivä. Aallonharjalta pohjamutiin. Eilispäivät ovat kuin kelluisi myrskyssä ja äkkiä tajuaa, ettei ole pelastusliivejä ja uimakoulukin on jäänyt käymättä. Unta on onneksi riittänyt. Aamun unet vain ovat sekavia. Näin unta, jossa kävelin aurinkoisia katuja ja ruumiiseen levisi niin suuri väsymys että valahdan katuun. Oli kuin minusta olisi kadonnut kaikki luut. Makasin kykenemättä edes sulkea silmäluomiani, täysin hervottomana loskaisella, hiekoitetulla jalkakäytävällä valkoisissa vaatteissa. Kuulin lähestyvät askeleet, mutten kyennyt liikkua. En tiennyt mitä tapahtui ja miksi, ruumis vain oli tahdoton.
Laitoin kukille kevään ensimmäiset lannoitteet. Yksi niistä on alkanut nostaa lehtiään. Ne ovat muuttuneet kauniin vihreiksi taas. Toinen kurottelee uusia kasvustojaan kohti kattoa. Kohta ne ovat niin pitkät, että ne kaatuvat kuten muutkin riippuvat oksat. Kasvini ovat varmoja, että kevät on alkanut. Ulkona linnut laulavat. Nekin ovat varmoja keväästä. Riekkuvat liverrellen kuusten oksissa. Aurinko on niidenkin virtalähde. Minäkö olen ainut joka ei usko vielä kevääseen. Ei uutta elämää vielä tällä sohvalla.
Kaipaan lannoitusta. Virikkeitä. Aurinkoa. Opiskelemaan tuskin minusta vielä on, mutta jotain muuta. Kaipaan kiihkeitä keskusteluja ystävän kanssa politiikasta ja yhteiskunnasta. Kaipaan koko ruumista vavisuttavaa ärtymystä sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä kovaan ääneen tiuskimista kuorossa. Kaipaan vuorovetoista pohdintaa mielensairauksien ja -terveyden kiemuroista. Romantiikan ja rakkaudenkin analysointi voisi tuoda jotain. Pelkään, etten jaksa. Minä voin vähän paremmin nyt. Ei kuitenkaan ole mikään kevät vielä. On vasta maaliskuu.
Laitoin kukille kevään ensimmäiset lannoitteet. Yksi niistä on alkanut nostaa lehtiään. Ne ovat muuttuneet kauniin vihreiksi taas. Toinen kurottelee uusia kasvustojaan kohti kattoa. Kohta ne ovat niin pitkät, että ne kaatuvat kuten muutkin riippuvat oksat. Kasvini ovat varmoja, että kevät on alkanut. Ulkona linnut laulavat. Nekin ovat varmoja keväästä. Riekkuvat liverrellen kuusten oksissa. Aurinko on niidenkin virtalähde. Minäkö olen ainut joka ei usko vielä kevääseen. Ei uutta elämää vielä tällä sohvalla.
Kaipaan lannoitusta. Virikkeitä. Aurinkoa. Opiskelemaan tuskin minusta vielä on, mutta jotain muuta. Kaipaan kiihkeitä keskusteluja ystävän kanssa politiikasta ja yhteiskunnasta. Kaipaan koko ruumista vavisuttavaa ärtymystä sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja siitä kovaan ääneen tiuskimista kuorossa. Kaipaan vuorovetoista pohdintaa mielensairauksien ja -terveyden kiemuroista. Romantiikan ja rakkaudenkin analysointi voisi tuoda jotain. Pelkään, etten jaksa. Minä voin vähän paremmin nyt. Ei kuitenkaan ole mikään kevät vielä. On vasta maaliskuu.
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Julistus
Rakentavuuden opettelu ihmissuhteessa
En kehittele teorioita paikatakseni asioita, joita en tiedä.
En ahdistu tietämättömyydestäni.
En juokse vainukoirana jälkiesi perässä ja pelästy löytöjäni, sillä en tiedä kaikkea.
Minä uskon sanojasi tai ainakin siihen, että selviän jos ne osoittautuvat valheeksi.
Minä opettelen olemaan pelkäämättä sekä rakkautta että pettymystä.
Minä luotan selviäväni vielä yhdestä surusta, jos sinä sitä minulle tuot.
Minä luotan osaavani antaa itseni olla onnellinen ja iloita tunteistani.
Minä opettelen tuntemaan rakkauden vapautena vankilan sijaan.
En jää kiinni mustasukkaisuuteeni, vaan opettelen ymmärtämään parisuhteen ja rakkauden myös valintana.
Minä arvostan ja rakastan itseäni voidakseni uskoa, että valitset juuri minut.
Minä nautin intohimostani ja siitä, että sytytän sinussa sitä.
En unohda hyviä sanojasi, enkä tekojasi, enkä vähättele niiden merkitystä.
Minä keksin rakentavampaa tekemistä kuin pelätä ja olla ahdistunut.
5.3.2011
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Tukossa
Tämä viikko on tuhrattu. Ei ole tehty mitään. Päivisin lähettelen sähköposteja. Nyt on viikonloppu vapaa, ei ole odotettavissa Mieheltä viestejä. Miten outo viikko siinä ihmissuhteessa. Ensin maanantaina kriisi, sitten lähentymistä niin paljon, että tänä iltana huomaan tulleen hetken, jolloin tahdon jo päästä hiukan karkuun. Toinen on tullut niin lähelle, että on paettava. Olen saavuttanut turvallisuuden tunteen, joka antaa mahdollisuuden miettiä omia tunteita toisella tapaa.
Naapuri soittaa musiikkiaan. Miten huonoa se onkaan, oma makuni kun on moitteeton. Toivoisin nyt hiljaisuutta. Tahtoisin mennä vuoteeseen ja pohtia Miestä. Ei kaivaten ja haluten, vaan ajatellen. Tunnustellen sitä mistä on kyse. Kaipaanko ihmistä hänen itsensä vuoksi, tunnetta tunteen vuoksi vai onko sillä väliä edes. Onko minulla oikeus heittäytyä ja antaa tunteiden viedä? Kerrankin olla ajattelematta.
Ulkona sataa jotain valkoista märkää paskaa. Kaipaan kevättä, sitä hennosti vihertävää vaihetta, sitä kun lunta on jäljellä enää hyvin vähän ja puissa on se aavistuksen omainen huntu. Pääsisi ohi ja yli tästä vaiheestä kun valo tekee elämästä kurjaa. Sitä on liikaa, liian nopeasti.
Elämäni on tylsää. Olen urautunut loputtomalta tuntuvaan hetkeen. Samaa saman perään. Houkutteleeko Mies sen vuoksi, että se on seikkailu, jollaiseen en ole ikinä aiemmin uskaltautunut. Hän on sekoitus seikkailua ja turvallisuutta. Ja pelkään olevani alttiimpi luonnolliselle ja normaalille naiseudelle kuin luulinkaan.
Nyt pitäisi keskittyä itseen. Olen levännyt, nukkunut, yrittänyt siirtää unirytmiä. Vielä kun saisi syömiset järkeistettyä olisi askeleen lähempänä omia voimiaan. Tuo kaikki sonta, jota suuhuni mätän väsyttää. Tukkii ajatukseni. Minun riippuvuuteni, joku juo, minä syön. Minun tapa tukahduttaa, tylsyys ja ahdistus. Tänään sain syötyä kaiken makean varastosta. Se tarkoittaa huomisaamua, jolloin syödään toisin, terveemmin. Unohdin myös tänään mennä ulos. Se vain unohtui. Muistin sentään tiskata.
Naapuri soittaa musiikkiaan. Miten huonoa se onkaan, oma makuni kun on moitteeton. Toivoisin nyt hiljaisuutta. Tahtoisin mennä vuoteeseen ja pohtia Miestä. Ei kaivaten ja haluten, vaan ajatellen. Tunnustellen sitä mistä on kyse. Kaipaanko ihmistä hänen itsensä vuoksi, tunnetta tunteen vuoksi vai onko sillä väliä edes. Onko minulla oikeus heittäytyä ja antaa tunteiden viedä? Kerrankin olla ajattelematta.
Ulkona sataa jotain valkoista märkää paskaa. Kaipaan kevättä, sitä hennosti vihertävää vaihetta, sitä kun lunta on jäljellä enää hyvin vähän ja puissa on se aavistuksen omainen huntu. Pääsisi ohi ja yli tästä vaiheestä kun valo tekee elämästä kurjaa. Sitä on liikaa, liian nopeasti.
Elämäni on tylsää. Olen urautunut loputtomalta tuntuvaan hetkeen. Samaa saman perään. Houkutteleeko Mies sen vuoksi, että se on seikkailu, jollaiseen en ole ikinä aiemmin uskaltautunut. Hän on sekoitus seikkailua ja turvallisuutta. Ja pelkään olevani alttiimpi luonnolliselle ja normaalille naiseudelle kuin luulinkaan.
Nyt pitäisi keskittyä itseen. Olen levännyt, nukkunut, yrittänyt siirtää unirytmiä. Vielä kun saisi syömiset järkeistettyä olisi askeleen lähempänä omia voimiaan. Tuo kaikki sonta, jota suuhuni mätän väsyttää. Tukkii ajatukseni. Minun riippuvuuteni, joku juo, minä syön. Minun tapa tukahduttaa, tylsyys ja ahdistus. Tänään sain syötyä kaiken makean varastosta. Se tarkoittaa huomisaamua, jolloin syödään toisin, terveemmin. Unohdin myös tänään mennä ulos. Se vain unohtui. Muistin sentään tiskata.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Syyllisyyttä onnellisuudesta
Nukuin kellon ympäri. Heräsin vain kerran. Huolestuttava painajainen ystävästä, oli noustava rauhoittumaan. Lähetettävä neljän aikaan sähköposti. Muutoin olen häkeltyneen onnellinen unesta. Lepäävää unta. Ei suuria ahdistuksia yöllä valvottamassa. Tyyny tuntui sopivalta, peitto ei liian kuuma, eikä kylmä. Aamulla ei edes aurinko kiusannut loistolla, vaan se aloitti hitaasti. Hitaasti sopii minulle. Vähitellen kurkistelee pilven takaa ja vasta lopulta pilviharsojen siirryttyä alkaa antaa energiaa. Vähitellen minäkin voisin uskaltaa taas ulos.
Eurooppa lähettelee viestejä. Mies säikähti tällaisen aarteen kuin minä lipumista sormiensa välistä, joten se nyt käyttää pieniä taukojaan töissä lähettääkseen hullulle naiselle Pohjoiseen viestejä. Ne ovat lauseen kahden pituisia, enimmillään neljän. Minä livertelen takaisin. Olen kuin pulu kujerrellen ja rintojani pörhistellen. Höpöttelen tyhmiä likaisista ikkunalaseista ja kevätauringosta.
Tunnen syyllisyyttä. Oikea masentunuthan on repiä ranteensa auki koko ajan. Se ei riemastu mistään. Sillä ei ole energiaa, eikä halua rakastua. Se ei nuku hyvin milloinkaan. Se ei kuule linnunlaulua, vaikka se tirppa laulaisi miten sen ikkunan alla. Sen päässä ei liiku mitään, eikä se keksi ratkaisuja ongelmiinsa. Jos keksiikin, se ei niitä uskalla tai jaksa toteuttaa. Masennus minussa kamppailee. Se tahtoo pilata tämän päivän. Se huomaa, ettei toiveet ja usko parempaan ole katteettomia. Masennuksen keinot pitää itsensä hengissä ovat loistavat. Masennus on ihmismielen torakka. Tulkoon ihmiseen ydinsota, maailmanloppu ja Neljä Ratsastajaa, torakat jatkavat toimiaan. Torakat kukoistavat.
Useinkin olen hoitojärjestelmän kanssa tapellessani miettinyt miten naurettavaa se on, kun joutuu apua saadakseen unohtaa hyvät päivät ja keskittyä huonoinpiinsa. Uskallanko ensi viikolla kertoa hoitajalle, että minulla oli hyvä päivä. Jos kerron yhdestä hyvästä, onnellisesta päivästäni tarkoittaako se, etten saa tarvitsemiani hoitokontakteja. Kaikki hoito julkisella puolella on vahinkojen minimointia. Se on sitä new public managementtia. Hoidon tavoite ei ole asiakkaan kuntoutuminen vaan palvelun tuloksellisuus. Mitä vähemmän hoitokontakteja, sitä tuloksellisempaa. Itse sitten sitkuttelee puolikuntoisena, pyrkii maksimoimaan hyvien päivien määrää, mutta samalla tietää, että jos hyviä päiviä on tarpeeksi, menettää hoitokontaktinsa. Eikä sitä pysty luottaa siihen, että ne tai itse osaa arvioida avun tarpeensa oikein. En luota järjestelmään. Tiedän, että siellä on töissä paljon hyviä ihmisiä. Ne tekevät siellä työtä tiukoilla ehdoilla. Tekevät taatusti parhaansa.
Nyt juuri tarvitsen paljon tapaamisia. Pitäisi saada kunnon interventio. Tarvitsen hyökkäyksen, jolla puollustukseni kaadetaan. Minun sisukseni pitäisi nyt ratsata ja puhdistaa kaikesta kuonasta. Auttaa valamaan lisää betonia tuonne sisälle kestäviksi rakenteiksi. Nyt minä tunnen syyllisyyttä hyvästä päivästä. Tunnen syyllisyyttä onnellisuudesta. Tunnen syyllisyyttä toivosta ja uskosta. Naurettavaa.
Se hullu täydellisyyden tavoittelija tahtoisi mennä hakemaan kasan tenttikirjoja. Se tahtoisi avata kaikki kesken olevat esseet ja kirjoittaa ne loppuun. Huh hah hei, mähän olen terve. Kaksitoista tuntia unta ja mä olen aivan kunnossa. Mua ei vaivaa enää mikään. Minä jaksan tänään vaikka mitä. Jos maailmassa olisi rivat, minä ottaisin kiinni ja laittaisin sen paikoilleen. Ei välitetä siitä, että itkettää. Kyyneleet on pikkujuttuja.
Eurooppa lähettelee viestejä. Mies säikähti tällaisen aarteen kuin minä lipumista sormiensa välistä, joten se nyt käyttää pieniä taukojaan töissä lähettääkseen hullulle naiselle Pohjoiseen viestejä. Ne ovat lauseen kahden pituisia, enimmillään neljän. Minä livertelen takaisin. Olen kuin pulu kujerrellen ja rintojani pörhistellen. Höpöttelen tyhmiä likaisista ikkunalaseista ja kevätauringosta.
Tunnen syyllisyyttä. Oikea masentunuthan on repiä ranteensa auki koko ajan. Se ei riemastu mistään. Sillä ei ole energiaa, eikä halua rakastua. Se ei nuku hyvin milloinkaan. Se ei kuule linnunlaulua, vaikka se tirppa laulaisi miten sen ikkunan alla. Sen päässä ei liiku mitään, eikä se keksi ratkaisuja ongelmiinsa. Jos keksiikin, se ei niitä uskalla tai jaksa toteuttaa. Masennus minussa kamppailee. Se tahtoo pilata tämän päivän. Se huomaa, ettei toiveet ja usko parempaan ole katteettomia. Masennuksen keinot pitää itsensä hengissä ovat loistavat. Masennus on ihmismielen torakka. Tulkoon ihmiseen ydinsota, maailmanloppu ja Neljä Ratsastajaa, torakat jatkavat toimiaan. Torakat kukoistavat.
Useinkin olen hoitojärjestelmän kanssa tapellessani miettinyt miten naurettavaa se on, kun joutuu apua saadakseen unohtaa hyvät päivät ja keskittyä huonoinpiinsa. Uskallanko ensi viikolla kertoa hoitajalle, että minulla oli hyvä päivä. Jos kerron yhdestä hyvästä, onnellisesta päivästäni tarkoittaako se, etten saa tarvitsemiani hoitokontakteja. Kaikki hoito julkisella puolella on vahinkojen minimointia. Se on sitä new public managementtia. Hoidon tavoite ei ole asiakkaan kuntoutuminen vaan palvelun tuloksellisuus. Mitä vähemmän hoitokontakteja, sitä tuloksellisempaa. Itse sitten sitkuttelee puolikuntoisena, pyrkii maksimoimaan hyvien päivien määrää, mutta samalla tietää, että jos hyviä päiviä on tarpeeksi, menettää hoitokontaktinsa. Eikä sitä pysty luottaa siihen, että ne tai itse osaa arvioida avun tarpeensa oikein. En luota järjestelmään. Tiedän, että siellä on töissä paljon hyviä ihmisiä. Ne tekevät siellä työtä tiukoilla ehdoilla. Tekevät taatusti parhaansa.
Nyt juuri tarvitsen paljon tapaamisia. Pitäisi saada kunnon interventio. Tarvitsen hyökkäyksen, jolla puollustukseni kaadetaan. Minun sisukseni pitäisi nyt ratsata ja puhdistaa kaikesta kuonasta. Auttaa valamaan lisää betonia tuonne sisälle kestäviksi rakenteiksi. Nyt minä tunnen syyllisyyttä hyvästä päivästä. Tunnen syyllisyyttä onnellisuudesta. Tunnen syyllisyyttä toivosta ja uskosta. Naurettavaa.
Se hullu täydellisyyden tavoittelija tahtoisi mennä hakemaan kasan tenttikirjoja. Se tahtoisi avata kaikki kesken olevat esseet ja kirjoittaa ne loppuun. Huh hah hei, mähän olen terve. Kaksitoista tuntia unta ja mä olen aivan kunnossa. Mua ei vaivaa enää mikään. Minä jaksan tänään vaikka mitä. Jos maailmassa olisi rivat, minä ottaisin kiinni ja laittaisin sen paikoilleen. Ei välitetä siitä, että itkettää. Kyyneleet on pikkujuttuja.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Aurinko
Häpeällistä.
Se on häpeällistä istua sisällä tällaisena päivänä. Minun silmäkuopissani vain on kipua. Siellä silmien takana. Viime yö oli ihan helvetistä. Stellat naamaan ja yritys saada unta. Pahoinvointi, horjuin sekavana lääkkeistä vessaan ja konttasin loppumatkan lattialla. Päässä surisi ja vastustelin oksentamista. Lopulta ei enää auttanut. Minä vihaan oksentamista. Lapsena kun sairastin migreenikohtauksia, niihin liittyi aina oksentaminen. Kohtaukset kestivät koko päivän ja minä oksensin kipua ja tuskaa ulos, eikä se helpottanut. Tämä on ainut syy miksi ahmimiseni ei ole bulimiaa. Typerä migreeni saa minut vihaamaan oksennusta. Muistan sen liian hyvin millaista se oli. Se koko ruumista väsyttävä oksentamisen ponnistus ja minä olin päiväkoti-ikäinen. Kohtauksesta toipuminen vei päiviä, koska ruumis oli niin heikko voimanponnistuksesta. Ne oli juuri tällaisia aurinkoisia talvipäiviä. Joka paikassa valtaisat määrät lunta. 80-luvun alussa oli talvisin aina valtavasti lunta.
En tiedä miksi oksensin yöllä. Horjuin takaisin vuoteeseen ja nukahdin. Oliko se migreenin enne. Söinkö jotain huonoa. Tänään vaan en nyt sitten voi mennä ulos. Minulla on aurinkolasit voimakkuuksilla. Ilman en kykene ulos, tänään en edes niiden kanssa. Pelkään edelleen pääkipua. Pelkään kasvojen halvaantumista, polttavaa tuskaa ohimolla, joten syyllistyn häpeällisesti päivän tuhlaamiseen. Jos olo on illalla parempi, kun tulee pimeä, menen ulos.
Yritin joskus oksentaa ahmimisen jälkeen. Itkin ja itkin samalla. Kai se oli kaiken sen tuskan kokemista sillä hetkellä. Oksentaminen ajatuksena tuntui helpotukselta, sen kieltäminen itseltä vain lisäsi tuskaa ja sen tekeminen sai käpertymään koko ruumista vavisuttavaan vihaan ja kipuun. Luulisin, että se on sitä dynamiikkaa helpotuksen ja rangaistuksen veitsenterällä taiteilua, bulimia. En tiedä, se on maailma, joka on lähellä, jonkinlaisen kalvon takana. Aika, jolloin koskettelin kalvoa on ohi. Nyt katselen sitä kauempaa, mietin muita ajatuksia.
Se on häpeällistä istua sisällä tällaisena päivänä. Minun silmäkuopissani vain on kipua. Siellä silmien takana. Viime yö oli ihan helvetistä. Stellat naamaan ja yritys saada unta. Pahoinvointi, horjuin sekavana lääkkeistä vessaan ja konttasin loppumatkan lattialla. Päässä surisi ja vastustelin oksentamista. Lopulta ei enää auttanut. Minä vihaan oksentamista. Lapsena kun sairastin migreenikohtauksia, niihin liittyi aina oksentaminen. Kohtaukset kestivät koko päivän ja minä oksensin kipua ja tuskaa ulos, eikä se helpottanut. Tämä on ainut syy miksi ahmimiseni ei ole bulimiaa. Typerä migreeni saa minut vihaamaan oksennusta. Muistan sen liian hyvin millaista se oli. Se koko ruumista väsyttävä oksentamisen ponnistus ja minä olin päiväkoti-ikäinen. Kohtauksesta toipuminen vei päiviä, koska ruumis oli niin heikko voimanponnistuksesta. Ne oli juuri tällaisia aurinkoisia talvipäiviä. Joka paikassa valtaisat määrät lunta. 80-luvun alussa oli talvisin aina valtavasti lunta.
En tiedä miksi oksensin yöllä. Horjuin takaisin vuoteeseen ja nukahdin. Oliko se migreenin enne. Söinkö jotain huonoa. Tänään vaan en nyt sitten voi mennä ulos. Minulla on aurinkolasit voimakkuuksilla. Ilman en kykene ulos, tänään en edes niiden kanssa. Pelkään edelleen pääkipua. Pelkään kasvojen halvaantumista, polttavaa tuskaa ohimolla, joten syyllistyn häpeällisesti päivän tuhlaamiseen. Jos olo on illalla parempi, kun tulee pimeä, menen ulos.
Yritin joskus oksentaa ahmimisen jälkeen. Itkin ja itkin samalla. Kai se oli kaiken sen tuskan kokemista sillä hetkellä. Oksentaminen ajatuksena tuntui helpotukselta, sen kieltäminen itseltä vain lisäsi tuskaa ja sen tekeminen sai käpertymään koko ruumista vavisuttavaan vihaan ja kipuun. Luulisin, että se on sitä dynamiikkaa helpotuksen ja rangaistuksen veitsenterällä taiteilua, bulimia. En tiedä, se on maailma, joka on lähellä, jonkinlaisen kalvon takana. Aika, jolloin koskettelin kalvoa on ohi. Nyt katselen sitä kauempaa, mietin muita ajatuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)