En tajua tätä uutta käyttöliittymää, ensinnäkin se on ihan liian valkoinen, mutta onko tämä kuten kaikki muukin uudistuminen, sellaista joka lyödään väkipakolla läpi. Onneksi pidän tämän hetkisestä taustasta. Ei tarvitse ihan heti pähkäillä miten se muutetaan.
Mä sain jonkinlaiset lähtöpassit keskustelupalstalta. Sinne jäi kaipaajia ja pieni äänekäs vähemmistö juhlimaan poistumistani. Yritän ottaa sieltä jotain hyvää mukaani. Ehkä se on blogille hyväksi, voi tuhlata pakonomaisen kirjoittamiseni nyt taas tänne.
Mussa on nyt ahdistusta, sellaista opamoxia kaipaavaa. Mietin uskaltaisinko ottaa. Tekeekö se hyvää vai pahaa mulle? Miten se vaikuttaa huomiseen? Mulla olisi oikeus siihen, olen pärjännyt ilman, sitten kevään.
Pitää kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa... Mitä sitä taikoisi mielikuvituksestaan?
Kun mä olin pikkutyttö, en leikkinyt varsinaisesti ikinä prinsessaa tai sellaista, mutten ollut poikatyttökään. Nyt mielelläni larppaisin soturikuningattarena ja vaatisin itselleni miekkaa. Prinsessat on vaaleanpunaisin hörhelöin kiedoittuja pitsiunelmia, mutta Soturikuningattarella on läsnäolossaa voimaa ja valtaa. Hän on. Mikään larppaus ei pärjäisi sille mitä pystyy kuvitella.
Jos kuvittelisin, ajattelisin itseni paimentolaisheimon kuningattareksi.
Mulla olisi luotettuja prinssejä ja prinsessoja sekä lauma ruhtinaita. Hevosruhtinaita. Me vaeltaisimme ruohoaroilla ja asuisimme jurtissa. Kapinoisimme Keskushallintoa vastaan ruohoisilta kukkuloiltamme. Mä olisin armollinen, mutta vaativa kuningatar. Vihattu ja rakastettu, johtaisin joukkoja aina ensimmäisenä laukaten ja tekisin vähäisimmästäkin välillä tärkeimmän. Ja kaikki aaltoina lainehtivat ruohokukkulat ja tasangot olisi meidän. Minun ja minun väkeni. Ja tekisimme juustoja. Ja kutoisimme kauniita värikkäitä kankaita. Meillä roikkuisi hiuksissa meripihkahelmiä ja hopeaa, sekä sulkia. Hevosen päällä me oltaisiin yhtä ratsun kanssa ja ilman hevosta me muistuttaisimme susia. Hevosten rinnalla juoksisi pitkäsäärisiä koiria, jotka tottelisivat vihellyksiämme ja olisimme voittamattomia, kuten sissit yleensä ovat.
Mä toivon tapaavani Ukon pian. Pääsisin tästä nakuttavasta tunteesta. Saisin todennettua sen, onko siinä jotain, jonka päälle voisi alkaa rakentaa.
Eilen puhuttiin hoitajan kanssa mun tukipuistani. Niiden kaatumisesta, miten en ole oppinut löytämään itsestäni tarpeeksi materiaalia omiin tukipuihini. Kaikki on mahdollista. Muutoksesta voi kasvaa jotain uutta. Mistä tämä optimismi taas oikein nousee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti