Minne katosi?

Minne se meni? Mitä lie tapahtunut? Miten tarina jatkui?
Tämän blogin pahin vihollinen on kynä ja paperi. Joko se on musta Pikku Myy kierrekansio tai punainen kiinalaiskuosinen kierrevihko tai mikä tahansa paperilappu, jos tilanne vaatii. Kyniä minulla on kolme miljardia.

Ukko oli eilen käymässä. Se puuskautti ulos R-sanan. Minä onnenkyyneliä. Kun ovella hyvästelimme, sanoin R-sanan takaisin.

Se tuntuu välillä niin hyvältä. Toisinaan pelkopeikot tanssii olkapäillä. Ne nousee kivisydämeni luolista ihmettelemään sitä, että annan itseni olla hiukan onnellinen. Alkavat heitellä raskaita, teräviä kiviä. Niistä saa hyviä aseita, joilla raastaa sielunsa seiniä. Minun pelkopeikot ovat sieltä hirviöpuolelta, eivät lastenkirjojen suloisia otuksia. Milläs peikot voisin kesyttää? Voiko oikeista peikoista tehdä lemmikkejä?

Elämä hajoilee silti välillä. Se on sitä elämänväsymystä, josta en osaa päästää irti. Jaksamattomuutta mennä luennoille, joka johtaa siihen, että kurssi voi keskeytyä. Sieltä voi lentää ulos. Yhdessä kävi niin, taas. Muissa on vielä toivoa.
Jaksamattomuus, saamattomuus, kirottua.

Jos ja kun tekee töitä sitä aina innostuu. Paahtaa sen kellonsa ympäri ja sitten tulee se stop. Ja taas tarvitsee aikaa levätä. Muutenkin sitä on onneton ja onnellinen samaan aikaan. Itsekäs ja syyllinen. On oikeus elää elämäänsä ja silti sisällä on vaatimuksia, että tulisi luovuttaa elämänsä syyllisyyttään helpottaakseen pois. Onhan minulla nyt yksi syy lisää itsestäni huolehtia, vaan kun eivät edellisetkään ole riittäneet. Aina menee ylitse reagoinniksi. Aina menee ääripäästä toiseen.

Joulu on kutkuttavan lähellä. Paitsi että joululahjalista on väännetty, on pohdittu joulun ruokia ja sen viettopaikkaa. Ukko ja minä, me mennään kotikotiin. Vaikka Ukko ei olekaan jouluihminen, se lupasi minun vuoksi kestää koko perinteitä pullollaan olevan joulun anoppilassa. Väkeä on tulee paljon ja tulee suurperhejoulu kuorrutettuna ekstrajäsenillä. Laajennetun perheen perheenjäseniä eli veljen tyttöystävän sisko. Sisälläni sykkii joulusydän. Tänään tahdon jouluostoksille. Lahjaostoksille, kyllä kiitos.

Olen päättänyt uskoa seuraavia asioita itsestäni:
1. olen kiltti.
2. olen mukava.
3. olen hauska.
4. olen viisas.
5. olen ihana.

Minä tiedän itsestäni:
1. olen tavannut harvinaislaatuisen upean miehen.
2. olen oikeassa aikuisessa parisuhteessa.
3. olen rakastunut.

Äiti on vihdoin hyväksynyt Ukon. Sillä oli vaikeuksia asiassa hyvin paljon. Ukon poliittiset mielipiteet olivat äidilleni kauhistus. Kaiken sen päälle se löysi internetin ihmeellisestä maailmasta Ukosta tietoa, joka ei pidä paikkaansa, mutta joka pelotti sitä. Sen tällä hetkellä hauras mieli ei ollut kestää sitä. Tunsin sillä hetkellä kun veli soitti ja tajusin, että äitini luulee minun seurustelevan uusnatsin kanssa, itseni petetyksi. Tunsin sillä hetkellä kuin jalkojeni alta olisi vedetty matto, eikö minun perheeni vieläkään tunne minua? Näinkö vähän ne minuun luottaa? Yllätyksekseni siskoni oli se, joka luotti. Se sanoi, että "etköhän sinä tiedä". Kyllä, kyllä minä tiedän. Olen vähemmästäkin päättänyt olla pitämättä jostakusta. Olen lopettanut kirjoittelemasta miehen kanssa, koska kävi ilmi, että hänen äänestyskäyttäytymisensä vaaleissa sai aikaan minussa halveksuntaa. En kykenisi olla miehen kanssa, joka äänestää vaaleissa kauneinta naista puolueesta riippumatta. En voisi ikinä kunnioittaa sellaista miestä tarpeeksi, miten sitten ikinä voisin rakastua mieheen, jonka arvot olisivat niin vastakkaiset omistani.

Nyt kun äiti tapasi Ukon se rauhoittui. Minulla on sosiaalinen, puhelias, vilkas mies. Se on sellainen aktiivinen ja touhukas. Sitten kun on touhuttu, se istuu alas ja rauhoittuu. Järkevä, se on läpeensä järkevä ja vakaa. Periaatteellinen ja selkärankainen mies. Sitten se kysyy mitä on tehnyt ansaitakseen minut. Hullu mies, eikö se ymmärrä olevansa ainutlaatuinen. Ei tarvitse murehtia pettämisestä, ei tarvitse pelätä tulevansa huonosti tai epäreilusti kohdelluksi. Miehekäs mies, joka vetää päälleen vaaleanpunaisen oloasun, koska sen oudosti ajatteleva äiti on sellaisen sille jostain kaikille käsittämättömästä syystä joululahjaksi ostanut.

Kun tavattiin, sillä oli pulisongit. Sellaiset sormen paksuiset, jotka lähes yhdistyivät leuan alla. Se piti niitä siihen saakka kunnes joku sanoi niiden olevan karmeat. Lopulta se hetki koitti Hollannissa. Jokin merimiesten vapaa-aikakeskuksen tarjoilija oli kysynyt, mitä sen partakoneelle on tapahtunut. Muut ihmiset on sille välillä koelaboratorio, josta se etsii huvituksensa, mutta aina siten, että pahin piikki osuu siihen itseen.

Voisin kirjoittaa miehestä loputtomiin, olenhan rakastunut. En kiihkeästi vaan vakaasti, perinjuurin. Rauhallisesti ja läpikotaisin. En epätoivoisesti vaan hämmentyneesti siitä, miten kaikki on tapahtunut. Minut on voitettu, enkä pidä sitä pahana.