Pitäisi taas tehdä asioita, mutten halua. Olen ajatuksissani palannut tänne usein, mutten saa kirjoitettua. Koin hetkellisen villin kynä-paperi-vaiheen, joka päättyi sanattomuuteen. Sanattomuutta on jatkunut pitkään.
Pyristelen opintoja eteenpäin. Tämä aika vuodesta on niin vaikea. Viime viikolla taisi tulla vuosi täyteen itsemurhayrityksestä. Yritän jaksaa jatkaa vieläkin.
Mikä on tukkinut suuni, sanani. Parisuhde. Kun on niin paljon hämmentyneitä tunteita, tunteistaan muutenkin epävarma tuntee tukahtuvansa. Ukko tulee tänne illalla, huomenna se vie minut katsomaan keikkaa. Juuri nyt en tunnista ajatuksiani taas.
Olen hirvittävän epävarma tästä suhteesta juuri nyt. Kriittinen puoli vuotta on kulunut, enkä tiedä kenen kanssa keskustella epäilystäni. Tiedän välittämisen, pitämisen, tykkäämisen, mutta intohimo uupuu. Miten tärkeä intohimo on?
Viime yönä näin pelkkiä seksiunia. Vain ja ainoastaan seksiä, ei muuta. Se oli siinä. Vain seksiä. Kohteena se savolainen Poliisit-sarjan poliisi. Se lyhyempi. Jaakko Heikkinen. Se, joka on liian komea. Lisäksi opiskelutoveri, hänkin maskuliinisuuden huipentuma. Punttien kanssa tehty ja lihaksista koottu otus.
Miten tärkeää on intohimo parisuhteessa? Kenen kanssa sellaisesta voi puhua jos ei puolisonsa?
Ei tärkeää. Tiedän sen. Seksi on tekosyy, pahempaa on epäilys siitä, ettei kohtaa emotionaalisella tasolla. Pahempaa on ettei voi olla varma hyväksyvästä ymmärtämisestä. Pahempaa on pelko älyllisen yhteyden puutteesta. On olemassa joku, jonka kanssa se yhteys on. Ystävä. Helpompaa itkeä seksin kuin turvallisuuden tunteen puutetta.
Sitä itkee ihan liikaa nykyään.
Olen valitsemassa miestä, jota on hyvin vaikea rakastaa. Olen valitsemassa miestä, josta on vaikea, jopa vain pitää. Olen hukassa. Minä pidän silti. Taidan jopa rakastaa. Tarvitsen selkeyttä, varmuutta. Jos ei luota elämään ylipäänsä, miten voi luottaa tulevaisuuksiin.
Mietin eilen narratiivisuutta, sitä miten olemme olentoja, joiden psyykkeessä on pakko tarinoille. Mitään ei ole olemassa vain yksittäisenä tapahtuman, kaiken on asetuttava paikalleen jatkumoihin, joissa ne saavat selityksensä ja myöhemmin niistä voi tulla itse jotain, johon viitata. Lokeroita, kansioita, kronologista etenemistä, jonka kautta kykenee ymmärtämään maailmaa. Selittämään.
Tulkinnallisuus, jonka lähtökohta on aina yksilö. Yksilöllä on historiansa, sosiaaliset, kulttuurilliset taustansa, arvonsa, joista nousevat olettamukset, elämänkatsomukset, maailmankuvat antamaan pohjan tulkinnalle.
Kumpi on tärkeämpää yksilön selviytymisen kannalta, tulkinta itsestä vai tulkinta toisista ihmisistä?
Pitääkö elää selviten? Miten elää? Miksi en ole vieläkään senttiäkään lähempänä vastausta? Aika kuluu ihmetelle miten elää ja elämä lipuu ohi. Idiootti. Haluan eroon tästä itsetuhoisuudesta. Haluan eroon halusta olla olematta. En halua suurempaa, enempää, mitään isoa. Tahdon olla onnellinen siitä, että olen olemassa. Narraatio, kaipaan tarinaa selittämään minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti