En saa lakattua itkemästä. Nenä on jo niin tukossa ettei henki kulje. Itken, itken, itken, eikä helpota. Olen arvoton.
Tänään oli lääkäri. Olen lihonnut. Se tieto syöksi minut epätoivoon, jota en saa katkaistua nyt. En kykene auttaa itseäni laihtumaan. Niin yksinkertainen asia, enkä pysty siihen. Opiskelen juuri nyt ruuan voimalla. Syön suklaata jaksaakseni. En osaa muuta. Olen vastenmielinen ällötys. Koko päivän kantanut taas surua ja se väsyttää. Surun kanssa on raskas olla. En ole luonnostani kiltti, enkä toisia huomioiva, enkä jaksaisi ajatella niitä lunastamisena. Haluan olla toiselle hyvä sen itsensä vuoksi, en siksi etten muun vuoksi kelpaa.
Kerroin Ukolle kertyneistä kiloista. Sen tapa lohduttaa on kertoa, että olen älykäs. Se ei lohduta. Mitä virkaa sellaisella on, enkä edes ole mikään fiksu. Kyvyttömyyden tunne. Hengitys on haukkomista, kunpa löytäisin turvallisia ajatuksia päästäni. En löydä. Tämä arvottomuus vie turva-ajatukseni. Tätä on lohduttomuus.
Ystävä puhui syömishäiriöklinikasta, siellä mun paikkani kai olisi. Ainakin 15 vuotta ruuan kanssa tappelua. Ahdistusta, itsevihaa, syömättömyyttä, ahmimista, koko kuvio on niin päin helvettiä, enkä saa sitä järjestettyä yksin. Se on reagointitapa, selviytymistapa, itsensä kiduttamisen väline. Alku, loppu ja mukana kaikissa välimatkan pisteissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti