Jos tapan itseni teen sen niin että vingun lääkäreiltä pari uutta reseptiä, haen kaikki reseptit apteekista, kaikki mitä saan. Ostan punaviiniä ja ajan jonnekin merenrantaan, missä syön lääkkeet punaviinin kera ja paskon housuihini. Joku sitten löytää mut ja homma oli siinä. Ehkä viime töikseni ilmoitan viranomaisille, niin että mut löytää joku, joka tekee tuollaisia paskahommia rahasta.
Upposin eilen johonkin syvään suohon. En taas muista milloin on käynyt näin viimeksi. Kaikki on ollut hetken hyvin itsen kanssa. Nyt juuri mä vihaan ihan kaikkea. Tässä hetkuessä haluan tappaa jotakin. Tuhota jotakin. Onko se tietokone, parisuhde, ystävyys, ihan sama. Jotakin tärkeää sen pitäisi olla. Jotain mikä tuntuu. Uskomaton itsetuhon tarve.
En ole ottanut rauhoittavaa lääkettä pitkään aikaan. Nyt otin. Itkin ääneen, koska otin vain yhden. Raivosin ääneen, että miksi vain yksi. Mikä mua pitää elossa?
Nämä mun päässä olevat polut on loputtomiin tallattuja.
Mä olen jäsentymättömästi kiintynyt muihin ihmisiin. Se johtuu lapsuuden kokemuksista. Siitä, että lapsuus oli tunnetasolla epävakaa ja suhde äitiin loi muhun syvän haavan, joka ei näytä paranevan. Sen kiintymyssuhdetrauman vuoksi, elämä on äärimmäisen hankalaa ihmissuhteissa. Täydellinen epäluottamus toisiin ihmisiin ja mä kerään ympärilleni välttelevästi kiintyviä ihmisiä, jotka toistaa perustraumaa uudelleen ja uudelleen. Sellaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti leikittelevät luottamuksella ja lämmön vaihtelulla. Puhutaan siis lisää itsetuhoisuudesta.
Mä ehkä putosin juuri tuon vuoksi. Sen oivalluksen vuoksi, miten äärimmäisen surullinen ja haavoitettu pieni tyttö mä olen ollut. Jatkuvassa taistelussa sen kanssa, että mut hyväksytään, mua rakastettaisiin ja mulla olisi oikeus olla minä. Tulevaa EDMR-terapiaa varten yritän palata trauman vuoksi vaikeasti muistettavaan lapsuuteeni löytääksen hetkiä, joissa musta on muotoutunut se traumapesäke, joka mä olen nyt lähes 40 vuotta myöhemmin.
Mä olen pystynyt palauttaa mieleeni kolme hetkeä. Kolme nöyryytyksen, häpeän, syyllisyyden ja alemmuuden hetkeä, jossa sellaisena hetkenä, kun olisin kaivannut rakkautta ja hyväksyntää, sain opetuksen, jonka tarkoituksena oli opettaa mun huonommuus ihmisenä.
Mä lakkasin kirjoittamasta useita, useita vuosia sitten. Lakkasin kirjoittamasta koska välttelevästi kiinnittynyt "ystäväni" lakkasi lukemasta sitä mitä kirjoitan. Se ystävyys oli muusa, jonka avulla käsittelin kaikkea. Se "ystävyys" päättyi itsetuhoon. Se "ystävyys" nosti esiin kaiken pahimman mussa reaktiona ja proaktiivisena pahantekijänä. Ihmissuhde, joka tuhosi viimeisen ajatuksen itsestäni hyvänä ihmisenä. Sen jälkeen olen tuntenut olevani vain pahantekijä kyseisellä elämänalueella.
Mun pitäisi ehkä kirjoittaa itselleni. Tässä hetkessä kun unelmoin itsetuhosta, se tuntuu absurdilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti