Ehkä kirjoitan kaiken kirjoitettavan tänään niin voin taas unohtaa koko blogin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tai sitten kirjoitan nyt, koska se tuntuu oikealta. Se jäsentää, se rauhoittaa. Aloitin kuuntelemalla Nocturnal Gardenia, mutta tässä on sellainen uliseva ääni mukana, että siirryn Irish Coastiin mynoise.netissä. Tämä on lempiääneni, tuulta, sadetta, aaltoja, kohinaa. Ehkä nukahdan tämän tuottamaan mielikuvaan, turvapaikkani ääniraita.
Mulla on siskoni kanssa suhde, jossa on ollut hyvin erilaisia vaiheita. Se on sisältänyt kaikkea mahdollista tunteiden äärilaidasta toiseen. Sisareni on tuottanut maailmaan kaksi tytärtä, jotka ovat oman elämäni kiintopisteitä. Olen täti. On olemassa muutama olennainen sielu, syksyllä saan toivottavasti yhden sielun lisää tekemään elämääni merkitystä.
Siskolleni yksi miljoonasta ihmetyksen aiheesta mussa ja elämässäni on ollut mun erilaisuuden tunne. En ole koskaan osannut selittää sitä hänelle, miksi olen aina kokenut erilaisuuden tunnetta. Koulutus, itseopiskelu ja terapeuttini ovat kaikki vähitellen rakentaneet mulle käsitystä siitä, mistä erilaisuden tunteeni nousee. Koetan selittää sitä miksi tunnen niin ja miksi se on tärkeää.
Mistä se tunne alkaa
Ensinnäkin... Ihminen on sosiaalinen olento. Yksinkertaistetusti tämä tarkoittaa, että voidaksemme kokea itsemme ylipäänsä ihmiseksi, tarvitsemme muita ihmisiä. Tässä puhutaan siis siitä, että olemme toinen toisellemme peilejä ja se keitä olemme syntyy vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Näemme läheisten silmin sen mitä olemme.
Toinen asia on käsitys itsestämme ja muista ihmisistä sen kautta miten se helvetin alkuperäinen ja tärkein kiintymyssuhde opettaa meitä eli lapsuuden perushoivan antaja. Me kiinnitymme toisiin ihmisiin, koska avuttomina lapsina tarvitsemme puollustamista ja hoivaa. Ne elämän ensimmäisten vuosien peilit opettavat meille sen miten paljon voimme luottaa toisiin ihmisiin, millaisilla menetelmillä meidän on mahdollista itseämme puolustaa ja mikä on arvomme olemassa olevana ihmisenä.
Sitten tulee lapsuuden traumat. Omat traumani liittyvät isolta osaltaan alakoulumaailmaan, jossa koin kiusaamista erityisesti yhden opettajan taholta. Tämä opettaja syystä tai toisesta oli osallisena koko alakouluikäni kestäneeseen helvettiin. Silloin 80-luvulla ei ADHD-diagnoosi ollut mitenkään tuttu. Toisekseen oppimishäiriöinen tyttölapsi oli pienen koulun sisällä kummastus. Kirjoitin aiemmin miten vaikea mun on muistaa lapsuutta, mikä on traumatisoituneelle hyvin yleistä. Mun muistikuvat opiskelusta alakoulusta liittyvät tilanteisiin, jossa mua on nöyryytetty esittämällä mut älyllisesti kehityksestä vajaaksi jääneenä ja mieleltäni sairaana. Toki tähän liittyi irrottaminen luokkaryhmästä siten, etten ikinä kuulunut luokkaan, joka kohteli mua älyllisesti vajaaälyisenä ja mieleltään sairaana. Hip hei. Trau..trau...traumantraa...
Se minkä peilin edessä mä siis vietin lapsuuteni kertoi musta hyvin karua kuvaa. Kun vanhemmillani oli sitten siinä vielä omia kiintymyssuhdetraumoja, joiden vuoksi mut jätettiin hyvin yksin selviämään kaiken edellä mainitun kanssa (olinhan sentään jo iso tyttö kun olin sentään 8-vuotias, joka varmasti osaa itsestään huolehtia). Mun peilissä katsoo takaisin hyvin ristiriitaisesti itseensä suhtautuva ihminen.
Mä elin elämäni ensimmäiset vuodet irti ympäröivästä ihmisryhmästä missään vaiheessa integroitumatta ympäröivään sosiaaliseen verkostoon, enkä saanut tarvittavaa hoivaa ja huolenpitoa, jossa mulle olisi opetettu sellaisia itsesuojeluun liittyviä keinoja, joilla olisin voinut nähdä itsessäni mitään hyvää.
Mitä siitä seuraa
Ainakin jäätävä auktoriteettiongelma. Kehotan välttämään käskyttämistäni. Kehotan välttämään vaatimista aseman perusteella. Kehotan välttämään ajatusta, että mikään ominaisuutesi tekee minuun sellaisen vaikutuksen, että tottelen sinua. Sellaisen jälkeen joudut taistella kanssani kaikesta, aivan kaikesta. Niistäkin asioista, joista olemme samaa mieltä.
Olin lukiossa kun ensimmäistä kertaa kukaan sanoi mua älykkääksi. Muistan sen hetken. Sen typerryttävän kokemuksen, että kukaan ikinä käyttäisi musta sellaista sanaa. Mä en nähnyt vaivaa koulun kanssa. En opiskellut tosissani yläkoulussa tai lukiossa. En lukenut tentteihin, en ollut luennoilla. En ollut kiinnostunut. Miksi olisi ollut, mähän olin älyllisesti heikkolahjainen. Sillä paskanpyörityksellä olin keskitason oppilas. Täydellisellä välinpitämättömyydellä omista arvosanoistani, opettajien mielipiteistä, koulutehtävistä tai mistään elämään liittyvästä. Samaan aikaan toki isäni oli saattohoidossa ja lopulta kuoli. Samaan aikaa oli teini-angsti, syömishäiriön puhkeaminen, raiskauskokemus. Selvisin hengissä kertoakseni tarinani, jos se ketään kiinnostaa.
Mikään tästä ei ole ainutlaatuista, erityistä tai tee minusta erilaista. Mutta kokemus irrallaan olemisesta muiden ihmisten kanssa syveni samalla kun depressio väritti osan mun persoonasta ikuisiksi ajoiksi. Syntyi ajatusharha, jossa muilla on hyvä olla. Muut onnistuvat. Mun huonommuus on ainutlaatuista, mun merkityksettömyys korostuu henkisen väkivallan kohteeksi joutumisesta. Mun elämäntarkoituksettomuus sai muodon ympäristön epävakaiden olojen ja turvattomuuden keskellä.
Sitten tuli aikuisuus numeron perusteella. Irtiotto, pakoonlähtö kaikesta. Rynnistäminen suinpäin jonnekin pois kaikesta siihen asti olleesta paskasta. Kauas, helvetin kauas ja äkkiä. Merkityksen ja tarkoituksen etsiminen suorittamisesta alkoi ja kulutti loppuun ne voimavarat, jotka hallinnantunteen säilyttämisellä ylipäänsä oli mahdollista. Hallinnan lisäämistä, hallintaa, itsensä kontrolloimista, äärimmäisyyteen menemistä. Lisää aikoja ilman peilejä, koska kokemus itsestä oli ristiriitainen ja hämmentävä. Konflikteja lähisuhteissa. Yksinäisyys, hylätyksi tuleminen. Lisää merkityksen hakemista epäolennaisista asioista. Seinä, josta ei enää puskettu läpi. Luopuminen ja hengissä pysyminen pelkän hengittämisen jatkamiseksi, ilman muita syitä.
Ja sen jälkeiset seuraukset
Kun kaikki putoaa käsistä ja löytää itsensä elämänsä viimeisiltä metreiltä, piti aloittaa korjaustyö. Aikuistuminen 2.0. Se projekti meni ihan hyvin, jonkin aikaa. Sitten tullaan tämän blogin aloituksen ajankohtiin. Aikuistuminen 2.0 törmäsi perusongelmien ja traumojen olemassa oloon. Aikuistuminen 3.0 on ristiriitainen jakso. Hyvää, pahaa, epäonnistumista ja onnistumista. Erilaisuuden kokemus ei ole poissa. Se on liittynyt mun persoonaan yhtä vahvasti kuin epäluottamus muihin ihmisiin. Yksin en kyennyt ratkaisemaan näitä ongelmia. Ajatusvääristymät muista ihmisistä eivät ole poissa, ne ovat osin lisääntyneet. Suhde itseen ei ole ratkennut tavalla, jota kaipaan.
Aikuistuminen 4.0
En saa historiaa itsestäni vaikka se voisi olla helpoin tapa löytää tasapaino. Tabula rasa, jossa pääsisin käsiksi siihen biologiseen minään ja pystyisin tunnistamaan aidon itseni. Etten joutuisi sekoittamaan näitä identiteettiä muovanneita kokemuksia siihen potentiaaliin, joka mussa on. Kaipaan epärationaalista listausta, jossa on tämä hyvä puoleni, korvaa tämän heikkouteni.
Rauhallinen läsnäolo.
https://mynoise.net/NoiseMachines/windSeaRainNoiseGenerator.php?l=30303030303030303030
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti