Elämä epävakaana

 En ensinnäkään pysty palata tämän blogin alkupäähän. Ehkä joskus se on tarkoituksen mukaista, toisaalta jos kirjoitan epävakaudesta, niiden poistaminen ei ole  mitenkään päin järkevää. Siispä laitan mynoise.netistä Midnight Bathin soimaan korviin ja edes yritän kuvata mitä on elämä rajatilahäiriön kanssa. 

Vaihe 1

Luulen että persoonallisuushäiriö F60.3 puhkesi minulle varhaisaikuisuudessa. Sen pohjana oli ylisukupolviset kiintymyssuhdevääristymät, lapsuuden ja nuoruuden traumakokemukset, geneettinen alttius ja huono tuuri. Pääsin hajulle siitä, mikä voisi olla vialla noin vuonna 2004. (Vaihdan äänimaailman Northern Wetlandsiksi.) Tuolloin psykiatrisen poliklinikan sairaanhoitaja kartoitti ensimmäistä kertaa mahdolliset persoonallisuushäiriö oireistoni. Olen muutan 1970-1980 luvun vaihteessa syntynyt nainen. 

Testauksessa vaativan persoonallisuushäiriön lisäksi löytyi viitteitä siis epävakaudesta. Tuolloinen hoitajani teki mielestäni melko onnistuneen ratkaisun olla keskittymättä epävakauteen ja keskittyi hoidossa äärimmäiseen vaatiivuuteeni itseäni kohtaan. Tämä vaativuus ajoi mua silloin äärimmäiseen uupumukseen ja ylisuorittamiseen, mikä oli oireistossani tuolloin vahvin ongelmakenttä. Uuvutin itseni sellaisella vaativuudella, että 21-vuotiaana olin täydellisessä burnoutissä. Opiskelutodistus oli kyllä täynnä hyviä numeroita kun uupumukseen asti suoritin opintoja. Pelkkä suorittaminen ajoi minut elämänhalun loppusuoran viimeisille metreille. (Ehkä joskus inspiroidun kirjoittamaan siitä, mikä pitää ihmistä elossa.) 

Tämä on kokemukseen perustuvaa kirjoitusta. Tajunnanvirtaa, jota en tule muokaamaan. Mä koulin itseäni täydellisyyden tekijäksi siinä kahdenkymmenen vuoden iässä. Samalla olin kykenemätön vastaanottamaan tietoa epävakaudesta. Muistan psykiatrisen sairaanhoitajan sanat, tunteen itsessäni ja sen miten vaistosin, että nyt hän sanoo jotain sellaista, mikä on olennaista, mutta jota vastaan mulla ei juuri nyt ole mitään aseita. "...lisäksi tässä testissä nousi esiin viitteitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä..." Lause jonka tiesin merkitsevän kaikkea, mutta jonka otin tietoiselle tasolle käsittelyyn vasta vuosia myöhemmin. 

Mä olen persoonaltani kuin isäni. Edesmennyt isäni huokui rauhallisuutta ja persoonallisuutta, sellaista monitasoista olemista, älyä ja huumoria. Kun isäni sitten suuttui, hänen raivonsa oli kaikennielevää ja äärimmäistä. Ne kaksi aikuisuuden vuosikymmentä, jotka isäni oli elossa hän työskenteli lapsuuden traumojen, äärimmäisen herkkyytensä ja kiihkeän tempperamenttinsa kanssa. 

En varmasti ole yhtä älykäs tai persoonaltani huomiota herättävä sillä hiljaisella tavalla, mitä isäni oli, mutta tuo räjähtävä tempperamentti mussa on. Se, että kuppi ei läiky yli vaan posliini särkyy, pöytä on ylösalaisin, eikä kukaan läsnäolija säästy kuivana vailla osumaa. Tähän tempperamenttipiirteeseen sitten tulee se jäsentymätön kiintymyssuhdetyyli ja traumakokemukset, niin en usko, että voi ihmetellä, miksi nyt keski-ikäisenä kirjoitan blogiini, että elämäni vaikeimpia kokemuksia on oppia tulemaan toimeen epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. 

Vaihe 2

Sain elämäni kuntoon hetkeksi. Hoito auttoi, lääkitys auttoi. Mutten päässyt pakoon itseäni. Seurasi vuosien kahlaaminen vaikeuksissa. Noin kuusi vuotta varoivaisen sivulauseessa mutistun diagnoosin jälkeen, otin kauhan käteeni ja löysin itseni lappaamasta duodecimistä ja käypähoidosta tietoa siitä mikä minä olen. Se oli romahduttavaa. Romahdin täysin. Täydellisessä vuorovaikutustyhjiössä ilman minkäänlaista käynnissä olevaa hoitoa totesin edessäni olevan mahdottoman savotan. 

Seuraavassa tyypillisiä piirteitä:

• Käsitys omasta itsestä on ailahtelevainen – välillä epäonnistunut, mitätön ja hävettävä yksilö ja välillä erinomainen ja pärjäävä.
• Vaikeus toimia pitkäjänteisesti – elämän suunnitelmat saattavat muuttua nopeasti, on vaikea sitoutua suunnitelmiin tai sovittuihin asioihin.
• Tunteiden sääteleminen on vaikeaa; varsinkin negatiivisia tunteita on vaikea hallita, ja se saattaa johtaa hallitsemattomiin raivonpuuskiin tai pohjattomaan alakuloon.
• ​Mielialat vaihtelevat nopeasti joko itsestään tai tilanteiden mukaan.
• Toistuva tai jatkuva sisäisen tyhjyyden tunne.
• Impulsiivisuus – hetken mielijohteesta tehdyt asiat, jotka jälkikäteen harmittavat.
• Itsetuhoinen käyttäytyminen – itsensä tahallinen vahingoittaminen tai sillä uhkaaminen.
• Musta–valko-ajattelu - On vaikea nähdä samassa ihmisessä tai asiassa samanaikaisesti sekä hyviä, että huonoja puolia.
• Ajoittain todellisuuden tajun hämärtyminen – harhaluuloja tai epätodellisia kokemuksia saattaa esiintyä eteenkin kriisitilanteissa.

​Käytännössä nämä taipumukset johtavat siihen, että elämä usein tuntuu olevan kaaoksessa ja on erilaisia ihmissuhdeongelmia. Hoitokontaktissa esiintyy vaikeutta sitoutua pitkäjänteisiin suunnitelmiin ja sietää rajoituksia ja sääntöjä.

Tämä persoonallisuushäiriö johtaa usein jonkinlaisiin sopeutumisen tai pärjäämisen vaikeuksiin, mutta ympäristössä joka on persoonallisuushäiriöiselle sopiva, oireita esiintyy vähemmän tai ei ollenkaan.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx

Tieto lisää tuskaa. 

Mussa on olemassa sellainen hyvin rationaalinen ja realistinen puoli, joka tunnisti diagnoosin antavan selityksen ja synninpäästön, syyn olla armollinen, mutta todellisuudessa epävakauden tunnistaminen ajoi mut epätoivoon. Sekin epävakaan persoonallisuuden oiretta. Suo siellä, vetelä täällä. 

Tuosta elämänvaiheesta on nyt aikaa jotakuinkin kymmenen vuotta. Tämän blogin tekstejä kirjoittaa se keski-iän kynnyksellä oleva nainen, joka eli toimeentulotuella, yritti opiskella ammattia, yritti pärjätä ihmissuhteissa, jotka hyvin usein olivat täysin mahdottomia ylläpitää oireiston vuoksi. Mut on varjellut monelta asialta toinen diagnoosini eli vaativuus. Vaativuus on painostanut mua rajatilahäiriön äärimmäisyyksiin vieneissä tilanteissa tiukka vaatimus pysyä hengissä ja käyttäytyä moraalisesti edes siedettävällä tasolla. 

Vaihe 3 

Mä olen terapiassa nyt. Kaikkien mutkien jälkeen olen tilanteessa, että työskentelen unelmatyöpaikassani, sillä koulutuksella jonka ajattelen sopivan itselleni. Tämä ei ole yksinkertaista. Olen viimeksi tänään ollut sellaisen pudotuksen alhossa, että nyt kun kirjoitan tätä, on tunne, että olen ollut fyysisessä sodassa itseni kanssa. 

Nämä alhot ovat harvinaistuneet. Mä olen kehittynyt. Toisaalta annan itselleni mahdollisuuden itkeä ja rypeä, toisaalta suojelen itseäni pahimmalta. Mä olen noita päässäni olevia itsetuhon polkuja tallannaut paljon. Sietämätön olo, sellainen äärimmäinen lattialle pudottava epätoivo. Siltä se näyttää päälle päin. (Taustaäänien muutos Palm Gardeniksi). 

Miten se siis menee nykyään

Eilen työssäni liittyen työtehtäviini työstin kiintymyssuhdeteoriasta perehdytysmateriaalia itselleni ja kiinnostuneille. Pysähdyin jäsentymättömän kiintymyssuhdetyylin äärelle ja putosin hetkellisesti lapsuuden tunnemaailmaan. Tästä tunnetilasta jossain määrin selvittyäni, olin raportilla mukana ammatillisessa keskustelussa, jossa totean oman näkemykseni jäävän alakynteen asiassa, jossa olen varma oman näkemykseni olevan lähempänä asiakkaan parasta ja jossa ammattieettisesti seison omasta mielestäni kestävämmällä pohjalla. Entisenä idealistina ja aatesoturina sytyn nykyään enää helpoiten silloin, kun asiakkaan tarpeet jäävät organisaation rakenteen vuoksi huomiotta. Vihaan alisuorittamista organisaation rutinoitumisen tai ammatillisen reflektion puutteen vuoksi. 

Kun ajoin kotiini, päästin raivon valloilleni. Olin kyennyt siihen asti hallitsemaan tunnetilaani siten, että toimin jokseenkin yhteistyökykyisesti. Olin raivoissani yli kello kolmeen viime yönä. Siihen saakka valuin raivoon, joka syntyi tapahtumien minussa aiheuttaneiden tunteiden yhteisvaikutuksesta. Äkkiseltään lasken kolme traumatriggeriä saman tunnin sisälle olosuhteissa, jossa en ole nukkunut, syönyt ja on työvuoropätkän viimeinen vuoro ennen vapaita. 

Mitä sitten tapahtui? Mun elimistö reagoi voimakkaasti viime yönä somaattisilla stressioireilla, mikä esti mua nukkumasta, aiheutti voimakasta jatkuvaa kivuntunnetta eri puolilla kehoa ja voimakas ylivireystila. Traumalaukaisinten ja epävakaudesta johtuvan reagoinnin yhteensattuma ajoi mut tilanteeseen, jossa tänään istun itkien sängynvieressä lattialla kaikki lääkepurkit vierelläni ja totean, että ne riittäisivät ihan hyvin hengenlähtöön. 

Elämää epävakaana 

Nyt olen väsynyt. Istun tässä rauhoittavan lääkkeen lilluessa aivoissani, kuunnellen äänimaailmaa, joka rauhoittaa ja kirjoitan siitä, että olen edelleen peukalo keskellä kämmentä tämän kaiken kanssa. 

On tapahtunut paljon eteenpäin menemistä. Kaiken keskellä eilen tunnistin tunnereaktioni kohtuuttomaksi ja pohdin tosissani oman vireystilani muuttamisen keinoja. Keksin lopulta jopa viime yönä keinon saada unta. Tunnistan itsetuhoajatukseni keinoiksi, jolla lisään (epäterveellisellä tavalla) tunnetta henkisen kivun hallinnasta. En ryöpsäytä tätä paskaa kenenkään niskaan vaan haen keinoja kestää ja sietää. Nyt jälkeenpäin en kadu tai syytä itseäni, en ruoski armotta itseäni oirehdittuani. Näin syviä kuoppia tulee harvoin ja nyt olen jo tasaisemmalla taas. 

Jonain päivänä, mä uskon kaikesta huolimatta olen vielä siellä, hetkessä, jossa kykenen olla tasapainossa, rauhallinen ja läsnä. Kykenen lopettamaan vuosikymmenten aikaiset defenssien käyttämisen. Jonain päivänä.