Mikä kielikuvallisesti kuvaisi parhaiten sitä piirrettä ihmisessä, kun kieltäytyy katsomasta totuutta silmiin. Rakastan illuusioita. Aamulla heräsin, kirjoitin tänne, meikkasin, puin, menin sänkyyni ja nousin noin viiden tunnin kuluttua. Suomalainen sisu on joskus jotain sellaista tyhmän karskeaa kovistelua, jolloin yritetään mennä harmaasta kivestä läpi, vaikka murskautuneen otsan alta alkaa näkökyky heiketä. Sittenkin kun tuupertuu, viimeisillä voimillaan lyö nyrkillä maata. Harmittelee, kun ei jaksa, ei onnistu. Kokee itsensä epäonnistujaksi.
En minä selviä siitä kurssista. Jätän sen kesken. Luovuttaminen on kiukkuista puuhaa. Olen vihainen ja surullinen. Pettymyksen karvaus ja syyllisyys kun ei omaa osaansa jaksa kantaa. Ystävä joutuu selvitä kurssista yksin. Lohduttaudun, että todennäköisesti hänelle helpompaa. Mietin ja murehdin sitten joskus miten sen itse teen.
Vaihdoin lampun, tiskasin, imuroin, vielä ennen nukkumaan menoa pyyhin pöydänja keittokomeron lattian. Osa päivän projekteista siis valmistuu. Ei lohduta. Päivän tärkein jää. Milläs sitä järkeistäisi sen? Vai voiko sitä järkeistää?
Sitä tahtoo niin kovasti järkilogiikallaan ratkoa tunnelogiikan ongelmia ja kun se ei riitä. Varmasti voi analysoida, purkaa osiin ja niin edelleen, mutta jos tuntemisen logiikka jää puutteelliseksi itsensä osalta, asiakin jää kesken. Olen nähnyt paljon vaivaa oppiakseni tunnistamaan tunteita ja hyväksymään ne itsessäni. Puhun niistä kurjista tunteista, jotka sotivat perfektionistin minäkuvaa vastaan. Vihaa, katkeruutta, kateutta, surua, pelkoa, koko sitä karvasta joukkoa, joiden kanssa pitää oppia tulemaan toimeen, ennemmin tai myöhemmin, koska jos niin ei tee, mikä tahansa niistä voi alkaa elää omaa elämäänsä. Minulla on ollut vihan kanssa kaikkein vaikeinta.
Sitä oli niin paljon, suurin osa kohdistui itseen. Itsetuhoisuutta ja muuta kivaa ajanvietettä on harrastettu sen kanssa. Oikein onnistuneesti olen itseäni tuhonnutkin, siinä olen varsinainen menestystarina. Eräs voisi ehkä sanoa ikuisesti positiivisena mielenkääntäjänä, että kyseessä on siis kohdistusvirhe. Erhe navigoinnissa. Minussa on kyky menestyä, kohde ja tavoite vain ovat väärät.
Kun tämän päivän arvioinnissakaan se järkeistys ei oikeastaan auta. Järki sanoo tosiasiat. Olen liian väsynyt, siitä ei tule mitään, teen sen myöhemmin, se on nyt mahdotonta. Se mitä tässä pitäisi siis purkaa on se tunne. Tunne on kyvyttömyyttä hyväksyä itsessään, ettei pysty. Tunne on helpotusta ja hirvittävää syyllisyyttä helpotuksesta. Tunne on itsevihaa ja tahtoa ruoskia itseä. Voisinhan minä sitäkin tehdä, jos haluan. Mutta haluanko?
Ehkä menen nukkumaan ja hyvästelen tämän päivän tältä erää. Käyn vielä valuttamassa päivän suihkussa päältäni. Huomenna taas, yritys huomiselle päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti