Olen hylännyt blogini. Olen ollut liian väsynyt. Palaan, koska nyt ahdistaa.
Menneellä viikolla ruumis teki stopin. Se keikkui pari päivää partaalla ja sitten syöksyi. Kuljetutin itseni migreenini kanssa päivystykseen. Huomenna pitää mennä luennolle istumaan, pää kipuilee taas. En jaksa. Olen loppu. Haluan että kaikki päättyy nyt. Tahdon päättää kaiken tähän. Tehdä pisteen.
Olen ollut musta aukko taas. Rinnan päällä asuva musta möykky on kuin aukko joka vetää puoleensa. Huomaan sen siitä miten kaikkein läheisimmät lakkavat jaksamasta. Torjuntaa joka puolella. Minä torjun itsekin. Se on jokin kierre, kun itse on valtavassa tarpeessa ihmiset eivät jaksa. En voi heitä siitä syyttää. En voi väittää vain hyvien-päivien-ystäviksi, koska on ne luona huonoinakin päivinä. Ne vaan ärtyvät minuun kun olen huonossa kunnossa. Olen musta, paha voima, joka vetää ilon ympäriltään. Olen Harry Potterin Ankeuttaja. Ilonpilaaja, paskamaisuuden kanahka kaiken päällä, mätänevä, haiseva tahmea ja oksettava. Kaikki mihin kosken muutuu paskaiseksi. Onko ihme ettei minua kukaan juuri nyt jaksa.
Minä typerä ruikuttaja. Valittamassa huonoja päiviäni, enkä sitten edes erota kun se oikea tulee. Pää vaipuu sumuun, enkä saa mistään mitään irti.
Psyykkausta, tänään olen tehnyt psyykkausta. Tuntenut itseni äärimmäisen yksinäiseksi, haavoittuvaksi ja epätoivoiseksi. Aiheutan riitoja ja konflikteja. Pyrin olemaan rehellinen, sanomaan etten jaksa, että olen pahalla tuulella, että nyt olen lopussa. Tuntuu, ettei kukaan kuule. Mitä minun pitää tehdä, että minua kuultaisiin?
Sain entiseltä ystävältä tänään tekstiviestin. Emme ole kuukausiin olleet tekemisissä. Hän laittoi viestiin tyttärensä, minun kummityttöni joululahjatoivelistan. Ei muuta. Purskahdin nauruun, nauroin vetäen räkää keuhkoihini, pärskien kuolaa ympärinsä, pitelin vatsaani. Olisin itkenyt ellen olisi nauranut. Vasta myöhemmin itkin ja sitten suutuin. Nyt en jaksa enää ajatella.
Toinen ystävä on menettämässä minuun hermonsa. Olen ollut hänelle seuralainen paremman puutteessa. Ihminen jonka kanssa viettää aikaa, koska ei ole miestä. Kun löytyy vakavasti otettava mies, hän väsyy minuun ja lakkaa pitämästä yhteyttä. Hän on löytänyt vakavasti otettavan miehen. Ystävä ärtyy minuun, ei jaksa kuunnella, ei välitä puhumastani. Häntä ei kiinnosta. Yritän olla kiinnostunut hänen elämästään. Tuntuu etten jaksa. Toivon että se miesjuttu toimii, sitten hän lähtee elämästäni ja saan rauhassa olla yksin.
Toisen ystäväni luottamuksen olen pettänyt väsymällä. Hän väittää, ettei se haittaa, mutta haittaa se. Olen syyllisyys. Olen niin kova syyllisyys, että itken. Itken nykyään huomaamattani. Päivällä katsoin peiliin ja totesin saaneeni silmäkulmani ihon kyynelistä kuiviksi ja punottaviksi. Olin huomaamattani itkenyt.
Väsymykseni on ystävälle liikaa. Luulen hänen tuntevan syyllisyyttä, enkä varmaan saa sitä hänelle sanottua, että se on turhaa. En minäkään häntä kyennyt pahimmassa auttamaan. Kaikista viimeisin mitä tahdon on että tämä valtava taakkani siirtyisi hänelle.
Ahdistaa niin paljon huominen. En tiedä haluanko mennä kouluun. Tuntuu, että koska en jaksa, minun on turha sinne mennä. Minusta ei ole siellä mihinkään. Menen silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti