En oikein kykene keskittyä mihinkään. En tiedä onko se tilanteen pakoilua vai masentuneisuutta vai se pahin mahdollinen eli minuutta. Kaupassa käydessä harhailin kauppaa edes takaisin. Listalla luki tavaroita, joita noukin yhtä kerralla. En pystynyt millään muistamaan tai ajattelemaan ostoksia eteenpäin. Lupasin tehdä pitsaa ja aineiden kerääminen tuntui äärimmäisen vaikealta. Kaupan hyllyjen logiikka petti.
Siskontytöt hoidossa. Luettiin, väritettiin, leikittiin,... Tytöt antavat energiaa valtavasti, toisaalta ottavat myös.
Huomenna äiti kuvataan. Se laitetaan pömpeliin, jossa sen keho käydään läpi joka kohdasta, jotta nähdään minne kaikkialle pöpö on itsensä jo levittänyt. Toivotaan tietenkin, ettei minnekään. Toivotaan, että kehkoissa vain olisi pieni helposti hoidettava kasvain. Sellainen joka häipyy sytostaateilla ja säteillä.
Mulla on ystävän ja rakkaan kaipuu. Tunnen itseni yksinäiseksi. Olisi ihanaa jos voisi käpertyä jonkun kainaloon, saada silitystä ja hellyyttä. Osaisinpa ottaa sellaista vastaan. Olen huomannut sen välillä haastavaksi. Oma arvottomuus saa haluamaan itse olla se joka antaa hellyyttä, eikä milloinkaan ikinä vaadi takaisin. Tahdon löytää jonkun joka tahtoo miltei väkisin opettaa minut vastaanottamaan.
Kaksi miestä kirjoittelee. Tai kirjoitteli. En tiedä kirjoittavatko enää. Pessimisti minussa odottaa ilmiselvää karkaaamista koko ajan. Odotan pakoa. Minä juuri jätin hyvän miehen, koska hän ei riittänyt. En minäkään riitä, on valtavasti miehiä, joille minä en riitä.
Ensimmäinen mies on mielenkiintoinen. Liian komea, jos sen ajatusmaailmassa ei olisi sitä jotain mielenkiintoista, en kirjoittelisi. Hän on minulle liian komea. Hänen vastauksensa kestävät pitkään, eikä sillä muutoin väliä. Mä vain ehdin aina luovuttaa välillä. Kuten nyt. Omassa läheisyyden kaipuussani olen varma ettei se kirjoita enää.
Toinen mies ilmeistyi tyhjästä. En tiedä siitä mitään. Se kirjoittaa varovaisia pieniä viestejä ja minä vastaan kepeitä ympäripyöreyksiä. En tunne, en tiedä, hän voi olla vaikka mitä, mutten tiedä. Olen hyvin varovainen nyt. Epäilyttää kaikki. Karvat pystyssä.
Pessimisti ei usko. En ota paniikkia nyt miehistä. Äitin syöpäasia tuntuu raskaammalta ja raskaammalta. Se on kai selvitettävä nyt ensin. Murehdittava se.
Olen lähes purkanut ahdistuksen tunteeni. Se tuntui jo kohtuullisen isolta aloittaessani kirjoittamaan. Huomenna kävelen itseni väsyneeksi. Täytyy päästä liikkeelle, liian pitkään liikkumatta. Huomisesta on selvittävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti