Sanomisia

Raskas päivä takana.
Aamumigreeni, joka onneksi talttui lääkkeillä. Sen päälle vähän siivoilua, joka keskeytyi äidin hysteeriseen itkukohtaukseen. Mä keskeytin siivoamisen ja istuin sohvalle, kuuntelin ja puhuin sitten. En oikein enää edes muista mitä sanoin.
Psykosomaattisista kivuista, ahdistuksen fyysisistä oireista, äidin lievästä masennuksesta ennen syöpäruljanssin alkua, traumareagoinnista ja psykiatriselta poliklinikalta avun hakemisesta ainakin.

Se itki itkunsa ja sai tunteitaan purettua. Mä istuin siinä ja mietin miten hyvä olen sellaisissa tilanteissa. Rauhallinen, hillitty ja koottu. Järkevä, empaattinen ja kohtuullinen. Vaistoan toisen pelot ja ahdistukset, osaan valita sanani. Miksi en itselleni osaa luoda samaa toivoa kuin toiselle.

Paino jojoilee. 5 kiloa ylös-alas, nestettä ehdotti ystävä. Paljon mahdollista. Mä haluan laihtua 10 kiloa. Se ei ole valtavasti. Mä en tahdo välttämättä tai välitä olla normaalipainoinen, mutta 10kiloa veisi mut sellaisiin vaatekokoihin ja terveydentilaan, että saisin varmasti vähentää diforminia ja voisin paremmin.

Puhuttiin tosiaan ystävän kanssa. Olen niin iloinen sen soitosta. Oli jännä huomata miten ensi alkuun puhelu tökki, mutta sitten löytyi vaihde, se meidän taajuus, jolla on hyvä olla.

Kuuden tunnin kuluttua pitäisi jo olla hereillä taas. Olen ylivirkeässä tilassa. Haaveilin kävelylenkkiä, jolla purkaa energiaa, mutta uppouduin kirjaani koko illaksi. Huomenna sitten väsyttää ja on takkuinen.

Mä puhuin äidin kanssa siitä miten se ja sisko on sellaisia eteenpäin ajattelevia, me selviää tästä hetkestä, siksi koska elävät aina osin tulevaisuudessa. Mä olen kuin isä siinä, että olen tässä hetkessä. Sellainen ihminen on paljon haavoittuvampi kuin se jonka katse on tulevassa. Ystävän kanssa heitettiin vitsiä siitä miten kaikki asiat, jotka ahdistavat hoidetaan sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Se on sitten sen ajan murhe. Se on ehkä ainut tapa jolla elän tulevassa, murehdin huomisen ahdistusta niin paljon, että ahdistun jo tänään. Isän selkäranka katkesi aikoinaan siihen, kun siltä vietii sairauden kautta tulevaisuus. Se lopetti elämisen kauan ennen kuolemaansa. Mä taidan tehdä samaa. Lopetan tähän hetkeen asiat, joille en näe tulevaisuutta.

Miesrintamalla on hiljaista. Tavallaan kaksi miestä kirjoittelee, kummankin motiivit ovat epäselvät. Niistä vain toiselle olen itse kirjoittanut aktiivisesti. Se sanoo kiinnostuksensa pysyneen tasaisena, mitä se mahtaakaan tarkoittaa, sitä en tiedä, koska kiinnostuksen määrästä mulla ei ole tietoa. Oletan sen olevan melko vähäistä. Tänään se saattoi kuitenkin kirpsahtaa, jopa mun vuokseni, en ole varma. Ainakin se heitti palstalla terävää kommentointia kun mua vastaan hyökättiin. Kaivoin siinä kyllä omaa vertakin nenästä sanomisillani, pakko myöntää. Mutta se tuntui kivalta ajatella, että se saattoi tehdä sen puollustaakseen mua, vetääkseen huomiota puoleensa, kukaan ei koskaan sellaista mun puolestani ole tehnyt. Samassa yhteydessä se piilotti sen, että pidämme yhteyttä. Se tietää, että saisin siitä paskaa niskaani. Saisin sitä niskaani ihan helvetisti. Se on ainakin sillä tavoin siis hyvä mies. Njooh. En ala sanomaan nyt mitään. Koen että se on mun tasoni yläpuolella. Olen sille liian pulska ja ruma.