Kirjoitin Ukolle pitkän viestin eilen. Kirje taiteilee siinä rajoilla, sanoen totuuksia, välillä ilkeästi, välillä se matelee anteeksipyydellen. Sitä on joutunut tehdä kauheasti työtä sen eteen taas että on ymmärtänyt itseään. Lopuksi painoin Lähetä.
Asiat näyttäytyy aina eri valossa kun vähänkään näkee vaivaa katsoakseen. En usko, että Ukko ymmärsi viestini tarkoitusta. Olen sisimmässäni varma, että mitään ei tapahdu ja hän kohauttaa tällekin vain olkiaan ärtyneesti ja jatkaa kuten ennenkin. Kirje leimataan epäoikeudenmukaiseksi, kohtuuttomaksi, eikä siitä välity ne asiat, jotka halusin sanoa. Ukko vain tulee ärtyneeksi, mikään ei muutu. Toinen vaihtoehto on ero. Luottamukseni siihen että tästä seuraisi jotain hyvää on tuulen kuiskimisen tasolla.
Tuossa ihan meidän yläpuolella katseen ulottuvilla kulkee hyvä, toimiva parisuhde. Me olemme tässä vieressä, hetkittäin vain kelmunpaksuisen etäisyyden päässä siitä. Hyvää, toimivaa parisuhdetta ja meitä erottaa kelmu, joka tuntuu timantin kovalta. Tämän pitäisi toimia, meidän pitäisi sopia toisillemme, tässä olisi aineksia vaikka mihin. Elän potentiaalille, en todelliselle ja tapahtuvalle.
Kun valot sammuvat ja pitäisi nukahtaa, päässäni alkavat itseruoskinnan kulta-ajat. Siksi nukkumaan on vaikea mennä. Eilenkin vaikka kirjoittaminen rauhoitti, olin sängyssä mielen kipujen kanssa. Ne olivat lääkettä vaativia ahdistuskipuja, tarkoittaen että nousin ja otin ensin Stellan nukahtaakseni ja sitten Opamoxin ahdistukseeni. Vasta nielaistuani tajusin että se oli huomisen sinetti jo siinä hetkessä. Lääkkeet olivat helpotusta kipuun ja sitten vasta tuli mieleen että ne saavat aikaan yhdistettynä ainakin puolitoista vuorokautta kestävän pumpulisioinnin, jonka aikana on kyvytön astumaan ihmisten ilmoille. Mä en ole ihmisiä jotka haluavat kulkea ulkona tässä sumussa. Hidastetut liikkeet, lihasten hevottomuus, äh, ei ulos vielä moneen tuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti