Uusi virtaviivainen blogikokemus, en jaksaisi tätä valkoisuutta nyt. Eikö jostain pääsisi siihen vanhaan taas? Saisiko jostan edes muutettua tämän vähemmän valkoiseksi?
Veressäni on edelleen eilinen opamox. En muistakaan koska edellisen kerran tunsin tarvetta ottaa yhden. Hajoamisen kokemuksia on ollut, mutta tablettien käyttäminen ei kuulu minulle. Nyt aggressiivisuus ja epätoivoinen surullisuus tuntuivat liialta.
Minulla on työn alla muistaakseni 50op. Olen siis tuskallisen työtaakan alla. Hermot tuntuvat hajoavan. Parisuhteeni tuntuu rakoilevan. Eilisessä hajoamisen hetkessä Ukon ajattelu ei helpottanut, päinvastoin. Ja tajuan, etten luota saavani sieltä ymmärrystä, lempeyttä ja rauhallisuutta, joka olisi niin tarvittu sellaisina hetkinä. Ukko ei helpota itseinhoani, ei lohduta. Merkityksettömyyden tunne varjostaa kaikkia tunteitani. Seksuaalisesti olen nujerrettu, haluni ovat kadonneet, ne ovat ruokkimattomana lakastuneet.
Sain eilen tietää opinnäytetyötäni ohjaavan opettajan nimen. Nimi olisi tuskin voinut ollut pahempi. Eilinen romahdukseni kulminoitui siihen. Seinä on osuva analogia, tuntui kuin juoksisi seinää. Pienemmistä ja isommista asioista muodostuu tiilten mosaiikki, joka on hellittämättömän läpipääsemätön.
Tuntuu että kirjoitan pelkkää ritirampsukuvausta taas. Se ahdistaa itseäkin. Lääkityksen, hoidonpuutteen, asunnon irtisanomisen, kyvyttömyyden lukea, parisuhteen, opintojen, huolen ystävästä, välirikon sisareen, kodin muuttumisen siivottomaksi kaatopaikaksi, taloudellisen ahdingon, äidin sairastamisen ja muiden pienten suurten huolien mosaiikki on nyt liian iso, että kykenisin eritellä niitä. Tunteet ovat hämmentyneet, enkä osaa eritellä niitä. Ne eivät muutu käsiteltävimmiksi. En saa niitä ulos, jotta kykenisin tarkastella niitä paremmin. Luimuilevat sisälläni suurena meluavana joukkona, enkä kuule omaa ääntäni pyytämään niitä rauhoittumaan.
Lisää turhaa kuvailua, analogioita, metaforia, turhaa, turhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti