Pershäiriöinen

Aika on viime päivinä vääristynyt. Elin eilisen moneen kertaan eilen.

Joskus lukee itseään ja miettii, olenko minä todella kirjoittanut nuo sanat. Ihan kuin välillä jokin matelisi nahkoihini kirjoittamaan puolestani. Sitä itse näyttää ulos niin erilaiselta kuin välillä tietää olevansa. Kirjoitetut sanatkin muuttuvat vieraaksi. Hetkittäin kadottaa itsensä. Vanhalta nimeltään kai rajatila, nyttemmin epävakaa persoonallisuushäiriö. Minä unohdin sen diagnoosin sillä siunaaman sekunnilla sen saatuani. Se ei mennyt jakeluun. Ei tuntunut omalta. Vaativa pershäiriö, siinä oli järkeä. Mutta että epävakaa. Tiesinhän minä kuka olen. Minä olen minä.

Se on lievä. Onneksi. Muttei oireeton. Joskus sitä kiduttaa sillä itseään liikaakin. Tiedolla, että mikä se on, mikä itse on. Kiusaa siten, että luulottelee, ettei ole sitä, mitä tietää olevansa. On muka vain Pershäiriöinen, eikä muuta. Hukkaa osia itsestään, jotta voi olla häiriönsä.

Eräs hoitajani, yksi suurinpiirtein kolmestakymmenestä, jonka vastaanotolla olen istunut totesi, ettei masennus synny hetkessä. Että siitä paraneminenkin vie siksi aikaa. Seuraava hoitaja, jolle menin kysyi sen kuultuaan, pidinkö sitä oikeasti hyvänä ajatuksena. Sillä hetkellä en osannut sanoa. Siihen mennessä siinä oli ollut hyvin paljon järkeä. Sen jälkeen en ollut enää varma.

Sitä siis uskoo sen, mitä uskoo. Mikä itselle parhaalta tuntuu. Uskoo siihen, mikä auttaa. En usko, että minulle on hyväksi uskoa olevani epävakaa. Luulen, että vaativuus on hyvä tiedostaa, mutta jos ajattelee liikaa sitä, että päässä on sellainen vika, että on kyvytön muodostamaan kiinteää persoonaa ja se on parantumaton, käy hullusti. Muttei sitä tietoa voi ohittaakaan. Äh.

Näin viime yönä unta, että pakkaan. Siitä tietää, etten voi hyvin. Minä pakkaan unissani. Pakkasin äidin kanssa lasitavaroita entisessä asunnossani, jonne olin ne jo kerran hylännyt. Tiesin siinä pakatessa, että se työ on turhaa, koska olimme aikavääristymässä. Unessa oli hienoja elokuvamaisia efektejä, joissa unen todellisuus välähteli unen harhan yli ja näin sen mitä olisi pitänyt nähdä, mitä muuten vain nähnyt. Sellainen Fight Club tärinä, jossa näkökenttä vääristyy kuin Edwardin naama konsanaan. Kaikki olisi ihan turhaa, tavarat eivät olisi liikkuneet minnekään. Silmänräpäys ja ne ovat takaisin paikoillaan. Olin vain haamu, joka ei pysty muuttamaan asioita. Koirani juoksenteli jaloissa. Tiesin, että se on kuollut, mutta jos jotenkin saan kaiken pakattua ja todellisuuden muutettua, se palaa eloon. Kidutin itseäni saadakseni ajan ja paikan muuttumaan, koska se oli ainut tapa muuttaa todellisuutta sellaiseksi millaisena näen sen.

Heräsin syvässä vastenmielisyydessä. Tänään on maanantai ja päätän tyytyä lukemaan kirjaa koko päivän. Huomenna leikkautan hiukseni. Yritän näyttää ihmiseltä, naiselta. Naiselta, joka huolehtii hiuksistaan.

Minä rakastan tätä kappaletta. Se on niitä asioita, johon voin luottaa. Tämä kappale.