Vuoden tauon jälkeen näin kummitytön taas. Tyttö täytti toukokuussa 4 vuotta. Se ei enää muistanut minua. Kun läksin en tiennyt itkeäkö ja jos itkisin, mille oikeastaan itken. Ystävän mies otti, petti ja jätti. Ystävä oli siis raskaana. Minä lähdin mukaan synnytysvalmennukseen. Päivystin puhelimessa ja ajoin ystävän laitokselle hakemaan vauvansa. Pidin kädestä kiinni ja tunsin voimattomuutta ystävän ponnistessa. Se oli äärimmäisen pelottava kokemus. Toisen ihmisen ulos tuleminen. Mutta siellä olin. Omissa laitteissakin tuntui tuskaa kun pieni ponnistettiin maailmaan. Miksi, en tiedä, ihme empaattisuutta. Kannoin nyytin äidilleen kun se oli pesty ja mitattu. Pieni ihminen, näin sinut ennen kuin äitisi.
Mutta mille minä olisin itkenyt? Sille, ettemme enää ole läheisiä. Etten tiedä tytön elämästä mitään. Vieras lapsi.
Olen päättänyt opetella jonkin kielen. Olen päättänyt mennä opiskelemaan espanjaa. Revin ne pirun rahat jostain. Avarran itseäni, toteutan haaveeni. Tämä on julkinen lupaus.
Olen ruikuttanut huonoja vointejani ystävilleni. Molemmat syystä yrittävät saada minut syömään lääkkeeni. Lupasin. Lupaus oli kai enemmän itselleni. Minulla on diabetes ja lääkkeitten syömättömyys, tiedän kyllä sen olevan sulaa hulluutta, mutta... aina tuntuu olevan mutta. Se mutta on kai se ruikuttava ääliö, joka ei tahdo ottaa lääkkeitään, koska... On olemassa jokin syy, jota en osaa kuvata, jokin peruste, jolla vakuutan itselleni, ettei tähän koneeseen kannata upottaa lääkkeitä. Uppoava laiva tai jotain.
Kirjoitin runon. Pitkästä aikaa. Joskus käytin kaiken aikani runoiluun. Se että siihen käyttää paljon aikaa, ei tee välttämättä hyväksi. Vaikka muistelisin kuulleeni, että minkä tahansa taidon oppiminen vaatii vähintään 500 tuntia harjoittelua. Olen silti vain surkeiden lorujen taitaja.
Ha-jo-a-vat a-ja-tuk-se-ni.
Jos tavutan sanani, saanko niistä paremmin kiinni.
Kirjain kerralla löydänkö järkeä ja logiikkaa.
Seuraavan sanan löytämisen riemu on väliaikainen.
Pitää löytää lisää.
Uusia hiljaisuuksia täytettäväksi.
Lisää tyhjiä, odottavia koloja.
Joku muu olisi hiljaa, minä tiedän.
Minulla vain on sisällä tunteiden pato.
Tarvitsisin teräviä sanoja patoa rikkomaan
ja helliä,
rakastavia sanoja täyttämään minut.
Tätä kirjoittamista on turha jatkaa. Ei ole sanottavaa. Ei tänäänkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti