Unista puheenollen, näin unta laumasta pikkupoikia, ne huuteli vittuiluja. Minä, joka olin unessa lapsi ja aikuinen samaan aikaan, vittuilin takaisin. Sanoin jonkin niistä sellaisista asioista, mikä repii toisen sielua. Jokaisella on omansa, sellainen asia, joka ottaa sieltä sisimmästä ja raastaa paloiksi. Juoksin unessa sitten karkuun, menin koputtamaan naapurin ovelle. Se poika seurasi, tiesin, että nyt se käy käsiksi. Toivoin vain, että ovi ehtii avautua aiemmin, ennen kuin sattuu kunnolla. Poika tarttui minua kurkusta ja samalla ovi avautui. Siellä oli isä. Minä tartuin pojan takista kiinni, ettei se pääse karkuun. Isä oli iso mies. Se tarttui poikaa ja veti sen sisälle. Nosti ilmaan ja pudotti sen väkivaltaisesti lattiaan. Olin voitonriemuinen ja häpeissäni samaan aikaan. Olin johdattanut sen pojan isän luokse. Ensin raastanut sen psyykkeen hajalle, sitten tuonut sen isän luo, jonka tiesin toimivan aina ensin ja sitten vasta miettivän. Olin tuhonnut sen pojan kaikin tavoin.
Isä oli sellainen. Kiihkeä. Hurjan pelottava. Kaikki kaverit pelkäsi sitä. Se oli pitkä ja ihan tumma. Rakennuksilla ruskettunut, hoikka ja lihaksikas, melkein mustatukkainen, paksut viikset ja iso nenä. Sillä oli pistävän tummansiniset silmät ja persoona, joka sai sen näyttämään kymmenen senttiä pitemmältä. Sen jälkeen kun se kuoli, sitä vasta tajusi sen olleen vain 181cm pitkä. Se vain näytti isolta, eikä edes siitä syystä että itse oli lapsi. Siitä puhui muutkin. "Isäsi on iso mies." Muttei se ollut. Sillä oli ison ihmisen persoona. Niitä ihmisiä, joiden tietää olevan huoneessa.
Oikeasti se oli kiltti. Se joutui pitää viiksiä, koska muuten olisi näkynyt, että se hymyili koko ajan. Sillä oli rooli ylläpidettävänä. Olihan se tosissaan usein. Ei sietänyt vittuilua, jos se on epäreilua. Äiti kuulu sen työkavereilta isän kuoltua, miten siitä oli tykätty. Jos miehiä oli kohdeltu väärin, sen viikset oli alkaneet väpättää ja työkaluvyö pudonnut niille sijoilleen. Sitten se oli marssinut hiukan "keskustelemaan" isompien herrojen kanssa. Silti sillä oli töitä, kun se osasi laskea hyvät urakat ja oli oikeudenmukainen.
Kun olin pieni, meillä oli sellainen harmaa Datsun 100a. Jep. Just sellainen. Yhtenä kesäpäivänä isä heitti mut etupenkille ja lähdettiin mummolaan. Oli siistiä olla etupenkillä. Matkan varrella oli pieni kyläkauppa, isä näki kaupan pihalla mummon naapurin. Se kiepsautti autonsa ja kävi nostamassa naapurin mummun pyörän, ostokset ja mummelin autoon ja minut survottiin takakoppiin pyörän kanssa. Voin kertoa, että harmitti. Sadattelin mummelin mielessäni ja melkein itkua tihersin pettymyksestä. Päästiin sitten mummelin pihaan ja siinä kohtaa mummo vasta huomasi minutkin. "Voi, sulla on täällä tälläinen mukana. Voi, että en huomannutkaan. Odotas..." Sitten se mummo kaivoi laukustaan 5mk kolikon.
Ja sillä hetkellä minä opin häpeämään. Tunsin raastavaa syyllisyyttä. Olin huono ihminen. Siihen aikaan 5mk oli valtava omaisuus tytölle, jolla oli suurinpiirtein yhtä monta vuotta ikää. En pystynyt kuin nolona sopertamaan kiitos. Istuin hiljaa ja nöyränä lopun matkaa, eikä isäkään sanonut mitään. Se tiesi kyllä. Näki mitä tapahtui. Ymmärsi. Sillä oli valtavan loistava tunneäly, vaikka siihen aikaan kukaan ei ollut mistään tunneälystä kuullutkaan.
Se on kai yleistä, että sitä isäänsä jumaloi. Minäkin, vaikka olen äitintyttö aina ollut. Mutta eihän se viaton ihminen ollut, olipahan vain minun isä. Niitä sellaisia miehiä, jotka kantaa vastuuta. Niitä sellaisia miehiä, jotka ymmärtää tunteita. Niitä sellaisia miehiä, joille asioilla on merkitystä. Hyvä mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti