Olen ollut muiden nurkissa lähes kuukauden. Siitä kärsii erakon pää enemmän kuin tahdon itseäni erakoksi myöntää. Tänään vihdoin äitini lähti "ystävänsä" luo ja huomaan täydellisen hetken kirjoittaa viimein tulleen. Voin rauhassa poistaa selaimen muistista kaiken, joka voisi muut saman koneen käyttäjät ohjata sivuilleni.
Ensin äiti ei ollut lähdössä. Se oli itselleen tyypilliseen tapaan muuttanut mielensä salamaratkaisuna. Äiti on sellainen. Se tekee päätöksiä nopeammin kuin kukaan. Siskon kanssa teemme pilkkaa äidin tavasta ilmoitella meille jälkikasvulleen päätöksiään puhelimella. "Minä täällä hei. Ostin tänään uuden auton." "Äiti täällä, tilasin tänään kattoremontin." No heippa, minä tässä. Päätin jäädä vuorotteluvapaalle puoleksi vuodeksi." "No niin, menen ostamaan huomenna toisen koiran, tuletko mukaan?"
Masentavaa on etteivät äidin päätökset ole mitään virheitä. Se tekee loogisia, hyvin perusteltuja päätöksiä vain keskimääräistä huomattavasti nopeammin. Jos se ei olisi omia vanhempiaan vastaan kapinoinut perustamalla teini-iässä perhettä, se olisi varmaan vaikka mitä. Älykkyyttä on toisilla riesaksi asti. Sen pahimmat virheratkaisut liittyvät varmaan minuun ja rakkauselämäänsä. Leskeksi jäätyään sillä oli pitkä rivi täysin kelvottomia kusipäitä, jotka olivat hyvin valmiita ottamaan kaiken hyvän ja kaupan päälle halpaa p...ua, mutta unohtamaan tietyt realiteetit, joita on olemassa kun rouvalla on kolme itsenäiseksi kasvatettua lasta, jotka olivat juuri menettäneet rakkaan isänsä vaikealle sairaudelle.
Yhden pahimmista kanssa se oli kihloissa. Tiedän, että äiti tuntee katkeruutta vielä tänäkin päivänä, siitä miten se tarina lopulta päättyi, mutten suostu tuntemaan syyllisyyttä. Minä itse olin silloin kuolemanporteilla masennuksen kanssa. Itsetuhoinen ja lihaksi muuttunut elämäntuska. Kapinoin voimakkaasti kaikkea sitä paskaa vastaan, mitä oli vain pari vuotta ennemmin tapahtunut. Minulla ei ollut muuta kuin äiti. Ei ketään tai yleensä elämässä yhtään mitään muuta, eikä se vielä silloinkaan halunnut olla tukena. Kaikki ne vuodet kun olin kulkenut hylättynä ja yksin surujen ja sairauksien kanssa, ne löivät takaisin, miltei tappovat minut. Ja sillä hetkellä äitini päätti pitää yhtä kusipäätä minua tärkeämpänä. Se oli hetki, jota en unohda, ja lukiessa tätä huomaat, etten ole antanut anteeksi. En tule koskaan antamaankaan. Eräänä päivänä lähdin kotoa, enkä tullut takaisin.
Elämä meni eteenpäin, mies katosi ymmärrettyään, ettemme antaneet kukaan lapsista anteeksi sitä miten meitä oli kohdeltu. Jälkeen jäi vielä rikkinäisempi perhe. Jäi tukahdutettua katkeruutta puolin ja toisin. Asioita, joita ei anneta anteeksi, eikä niitä toisaalta kukaan pyydäkään. Se on hämmästyttävää millaisten arpien kanssa ihmiset voivat elää. Ne tikataan väkipakolla umpeen ja käännetään ehjempi puoli päällepäin. Ne näkyvät vain hetkinä, jolloin viha nousee esiin. Katkeruuden häivät koskettavat silmänurkkia ja sitä ymmärtää, miten ne ovat olemassa yhä. Läsnä jossain taustalla. Lopulta niillä ei ole väliä, niiden kanssa eletään ja yritetään unohtaa, koska se on helpompaa.
Minä elän tunteista ja siksi olen niistä tietoinen. Kun kohtaan ihmisiä, en välitä ulkonäöstä, puheista, historiasta. Välitän siitä, mitä tunnen ihmisen tuntevan. En huomaa uusia silmälaseja tai kampauksia, en kuule päivämääriä, mutta tiedän pitääkö ihminen itsestään uudessa kampauksessaan ja onko hän surullinen vai iloinen tulevista ja menneistä.
Tänään tulee pronssiottelu. Olen katsonut ehkä kaikki ottelut, en ole enää varma. Ihana rakas Espanja ottelee pokaalista huomenna. Minä istun sohvalla halaamssa tyynyä, kokemassa ja tuntemassa. Samalla nautin yksinäisyydestä. Tilasta, joka avautuu päässäni yksin ollessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti