Identiteettikriisi

Olin hoitamassa siskon muksuja. Nuorempi Neiti 3 vuotta sai kaksi uhmakohtausta illan aikana, Voi Jee! Mietin siinä taiteillessani raivoavan tytön kanssa, etten muista vanhemmalla olleen sellaisia. Eikä sillä ollutkaan, se oli itse aurinko kunnes täytti 6 vuotta, sen jälkeen ei ole mikään ollut hyvin. Viimeiset kaksi vuotta on tapeltu ja taisteltu. Ehkä tällä nuoremmalla on helpompaa, se itkee ja huutaa tuskansa yksilöllisyydestään nyt. Pärjää sillä jotenmiten teini-ikään.

Se on jotenkin pelottava tunne. Pieni ihminen itkee naama väärinpäin, uhoaa ja karjuu voimattomana. Ei voi tehdä mitään, on täysin kyvytön auttamaan. Toinen on laittanut jarrut pohjaan, kaivautunut taisteluhautoihinsa, kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä. Tätinä tilanne on helpompaa. On vain yksi ilta kestettävänä voimattomuuttaan. Vanhempansa saavat taitella pienen ihmisen kasvukipujen kanssa päivittäin.

Tunsin itseni silti kehnoksi. Tunsin itseni kyvyttömäksi ja vaikka taistelun jälkeen aurinko palasi neidin kasvoille, jäi tunne jostain hajonneesta. Uhma on pienen ihmisen turvattomuutta, oivallusta omasta yksilöllisyydestä, siitä ikuisesta kamppailusta olla yksilö ja silti tarvita muita.

Aika tuntuu kuluvan. Mitään ei silti tapahdu. Yritän syödä terveemmin. Sokerin aiheuttamat ahdistuskohtaukset mietitityttävät. Teenkö minä itseäni sokerilla masentuneeksi.Kun on pitkiä aikoja syömättä sokeria huomaan olevani onnellisempi, ja syötyäni sokeria on seuraava yö yleensä uneton ja täynnä ahdistusta. Välillä ahdistaa toki muutenkin, mutta sokeri voimistaa kohtauksia. En vain silti osaa olla kaipaamatta sokeria.

Vaaka tekee sitä samaa mitä se aina tekee kun yrittää muka laihduttaa. Se lähtee nousuun. 2 pirhanan kiloa kun vakaasti on syömättä mitään typerää. Ne on ne ensimmäiset lannistaja kilot. Yritän olla sitkeä. Vaan mitä olisin jos en ylipainoinen karkin ahmija. Mitä minä olisin ilman rutiinejani? Ainaista karkkipussin rapinaa, tuttua ostoskorin sisältöä.

Olen joskus miettinyt, etten osaisi enää olla hoikka. Liian monta vuotta on menty liian monen kilon kanssa. Olisin sisältäni edelleen pulska. Inhoaisin edelleen kohteliaisuuksia ja kameroita, kävelisin kömpelösti, pyrkisin sulautumaan seiniin. Istuisin nurkissa ja selkä ihmisiin päin. Häpeäisin edelleen itseni olemattomiin. Minä en siitä muuttuisi vaikka näyttäisin pelistä toiselta. Sisältäni olisin edelleen kurjassa jamassa.

Jotain muuta ratkaisua täytyisi keksiä. Täytyisi olla jotain muuta määrittämään arvoni. Miten naurettavaa on jankata samaa. Lihavuuden kiroista kärsimättömät eivät tätä ehkä ymmärrä. "Mikäs siinä, laihduta pois, lakkaa valittamasta." Se vain ei toimi niin. Ruoka ei ole sama asia minulle. Se on palkinto, se on rangaistus. Se on perusvietti tyydytettäväksi. Perusvietti, jonka kautta itseään voi tehdä hulluksi.






Äh.
Välivaihe. Mä elän ikuisessa välivaiheessa. Odotan elämän alkamista. Piru vieköön. Aloittaisko elämisen? Jos alan elää, se tarkoittaa, että pitäisi tietää miten haluaa elää. Jos tahtoo tietää miten haluaa elää, pitäisi tietää kuka itse on.

Sitä kun on itselleen jatkuva pettymys. Mä en ole kiltti, en huomaavainen, iloinen, enkä reipas. En ole lempeä, enkä suloinen. Olen kiukkuinen ja jyrkkä. Raivoan maailman epäoikeudenmukaisuudelle, vedän hernepeltoja nenääni, enkä osaa rentoutua. Olen patalaiska, epäsosiaalinen, ylpeä ja turhamainen. En ole ole mitään sellaista hyvää, jota tahtoisin olla. Tahtoisin kovasti olla herttainen. Mutten ole. Tahtoisin. Mutten ole. Minusta on tullut särmikäs. Olen terävät kiukkuiset kulmat ja kireä ääni. Olisin mielelläni pehmeä, enkä pettynyt ja katkera. Uskoisin mielelläni kauniisiin asioihin.

Itsekeskeistä pajatusta. Olisi parempi katsoa välillä itsensä ulos. Toiset valittavat etteivät osaa katsoa itseään. Minä en näe ulos. Katkeruutta ja syyllisyyttä komplekseiksi asti. Mistä ihmeen pirusta sitä saisi uskallusta mennä ulos ja kohdata maailma. Saisi järkeä päähänsä unohtaa kilonsa ja olla välittämättä itsestään. Välittäisi muista niin paljon, että pitäisi itsestään huolta.

Ajatukset hajoavat nyt pirstaleiksi. Tämä on identiteettikriisi. Minullakaan ei ollut 3-vuotiaana uhmaa, eikä 6-vuotiaanakaan, ei ollut edes kunnon teinikapinaa.