La Furia Roja - The Red Fury

Se tarttui. Kiire äitini äänessä, soitto, tule kotiin, veljesi on tulossa, tule kotiin. Se lähtee kiireenä hänestä ja on lopulta suruna minussa. Minäkö se sitten olen, joka tuhoaa äidin kuvan hetkestä, jolloin koko perhe on kotona yhtä aikaa. Koko perhe, edes hetken yhdessä. Minäkö se olen, joka ei pääse. Minä, ja vain koska en saanut vietyä kirjaston kirjoja, käytyä Kelassa, soitettua sossuun. Kiire tarttuu puhelimessa ja syöksee minut syyllisyyden tuntoiseen suruun. Sanoin, etten pääse ennen tiistaita. Veli voi olla silloin jo matkalla takaisin omaan kiireelliseen elämäänsä. Eikä ole muuta kuin minä, jota voin syyttää saamattomuudestani, siitä etten pääse jo tänään tai edes huomenna.

Olen vihainen veljelle. Se paskapää ei taas paljon ajattele. En tiedä mihin purkaa ajatukseni ja tunteeni. Minä olen samanlainen. Vaadin toisilta liikaa. Tämä viikko on ollut helvetti tajutessani taas sen miten kammottava ihminen olen. Vihan koko kirjo on vieraillut luonani. Syyllisyyttä, katkeruutta, pelkoa ja vihaa. En jaksa olla kiinnostunut nyt mistään, kenestäkään. En välitä nyt. En jaksa olla kiinnostunut. Olen kietonut itseni vihaan ja myös siksi olen paskakasa, joka ei mitään ansaitse. Olen arvoton. Kamala, inhottava, viheliäinen ihminen. En halua olla kenenkään kanssa puheissa nyt, koska en siedä itseäni. Pelkään, että jokainen sanani heijastelee vihaani itseni kohtaan. Että oma vihani itseäni kohtaan näyttäytyy vihana muita kohtaan.

Huono päivä muutenkin. Näin viime yönä unta, että löysin koirani pennut. Se oli saanut ne tietämättäni. Ne olivat sekarotuisia piskejä ja minulle sanottiin, että voin niistä valita kummman haluan. Halusin kummatkin, mutten tiedä, miksi en olisi saanut kumpaakin. Toinen näytti koiraltani, toinen oli luonteeltaan koirani. Sofian valinta. Halusin kummatkin. Tunsin syyllisyyttä, koska en ollut huolehtinut niistä, että ne pienet pennut olivat olleet heitteillä 2 vuotta. Sitten aloin kysellä, miten ne voivat olla näin pieniä ja kun koirani kuolemastakin on jo pitempi aika? Ne pehmeät ihanat olennot kiipeilivät syliini, enkä tiennyt miten toimia. Halusin kummatkin. Kipeästi. Yritin tehdä päätöstä kumman valitsen ja tunsin jokaisen perustelun mahdolliselle valinnalle olevan täydellinen esimerkki vittupäisyydestäni. Miten muka voisin valita. Minä, paskapää.

Televisio on täynnä jalkapalloa, minua ei haittaa. Rakastan penkkiurheilua. Se on viihdettä. Jalkapallopeli on parhaimmillaan parempi kuin vastaavan mittainen hyvä elokuva. Katson paljon mielummin hyvän jalkapallo-ottelun kuin huonon elokuvan. Yritin saada siivottua ennen päivän ensimmäisen ottelun alkamista. Mutta ei, liikaa siivoamista. Minun on siivottava kunnolla, koska en tiedä koska palaan takaisin. Kukkien vuoksi on kai käytävä heinäkuussa. Käväistävä kastelemassa ne.

Voi itku. Minulla on niin paha olo. Tuskainen, paha olo. Nyt katson jalkapalloa, siivoilen samalla ja yritän unohtaa vihani.

Hyviä syitä katsoa jalkapalloa (nämä ovat nyt sitten niitä makuasioita taas):

 Niin, ja vastaus on Espanja. Kannustamani joukkue on Espanja. La Furia Roja - Punainen Raivo.