Kävin mummolassa. Vielä yksi isovanhemmistani elää kituuttaa elontiellä, muiden kasvaessa hautausmaalla siististi leikattua nurmea. Mummo on aina ollut vetreä. Se on niitä ylimaallisen reippaita ihmisiä, jotka ovat voimansa päivinä valmiita nostamaan vaikka maailman, mikäli siinä vain olisi rivat, joista nostaa. Hänestä on äkkiä tullut vanha. Se on kammottavaa. Hän on sellainen pitkää sitkeää hoikkuutta huokuva tarmonpesä ja äkkiä, oikeastaan viimeisen puolen vuoden aikana hänestä on tullut vanha. 80 vuotta kolkuttelee jo ovella ja näpsäkkä mummo alkaa olla väsynyt kaikkeen sontaan ympärillään. Sonta on lähinnä hänen jälkikasvunsa, jotka vielä neljä-viisikymppisinä jaksavat vaivata äitiparkaansa.
Minun isäni kuoli nuorena. Hän oli vanhin lapsista ja kaikki me tiedämme, että häntä tarvittaisiin nyt. Tarvittaisiin huolehtimaan ihmisestä, joka on aina huolehtinut kaikista muista. Minun mummo on kantanut vastuuta, kantaa edelleen. Sellaisia ihmisiä kuin minun mummo, ei enää tehdä. Sellaista nöyryyttä, joka minun mummossa on, ei enää ole. Kaikki siinä nöyryydessä ei ole hyvää, mutta välillä maailmaa katsellessa miettii, onko meissä kenessäkään enää yhtään nöyryyttä jäljellä.
Tuntuu, että jotkut suorastaan janoavat kokemuksia, jotka saavat meidät tuntemaan nöyryyttä ja kiitollisuutta, koska emme löydä niitä enää itsestämme ja toiset ovat hylänneet nöyryyden kokonaan. Haemme niitä jopa kuolemanvietillä. Onko se nöyryyttä, että hyppää lentokoneesta voidakseen tuntea onnea, koska tietää olevansa elossa. Olen ymmärtänyt, että juuri sen adrenaliinisyöksyn vuoksi sieltä alas tullaan, sen välittäjäainemyrskyn, joka saa tavallisen elämän näyttämään jotenkin valjulta ja toisaalta mielekkäämmältä. Kiitos, että olen ainakin elossa.
Kuitenkin, ainakin minä, jossain sisimmässäni kuvittelen yhä ansaitsevani jotain enemmän. Että jossakin on jokin kirja tai jokin muu, jossa minullekin määräytyy oikeutus onneen. Enkö kuitenkin ole saanut jo niin paljon? Minä vaadin parempaa palvelua elämältä. Miksi? Mikä oikeutus minulla on onneen? Mikä oikeus minulla on saada yhtään sen enempää kuin saan? Onko joku minulle jostain velkaa? Mikä tässä universumissa on sellaista, joka saa sen toimimaan puolestani tai vastaani? Jumala? Minä itse?
Olen maininnut, etten ole uskovainen. Ei siksi, ettenkö tiedä tarvitsevani uskoa, ilman uskoa asioihin jää paikalleen, ei pysty etenemään. Siitä missä tieto loppuu alkaa usko. Emme voi tietää kaikkea, joten on vain uskottava. On uskottava tieteen menetelmiin todistaa itsensä oikeaksi, on luotettava ihmisten luomiin järjestelmiin tiedon jakelussa ja ennen kaikkea on tyydyttävä siihen, että on inhimillinen. Ei tiedä kaikkea, enkä voi vaatia itseltään kaiken tietämistä. En esimerkiksi aina luota aivoihini ja sen kykyyn suodattaa erilleen arvoja ja asenteita tiedosta. Paljon on luonnontieteessä faktaa, kuten vaikka matematiikka, mutta esimerkiksi valtion budjetit voidaan laskea monellakin eri tapaa. Mihin sijoittaminen tuottaa valtiolle suurimman voiton ja mikä on sen voiton yksikkö. Onko se euro tai BKT vai mahdollisimman monen kansalaisen hyvinvointi.
Usko on kuitenkin kovin eri asia kuin uskonto. Uskonto määrittää Totuuden, kaikesta. Sen yhden ja ainoa. Uskonto on aina valtaa ja vallankäyttöä. Oma näkökulmani totuuteen on se, etten tiedä. Tämä lienee se seikka missä olen ihmisenä nöyrin. En ole valmis väittämään tietäväni totuutta. Ymmärrän tarpeen uskoa yliluonnollisiin voimiin ja olen sen valmis toiselle suomaan, kunhan uskova on valmis suomaan minulle vapauden sanoa, etten tiedä. Jos olet uskovana valmis olemaan käyttämättä valtaasi tuomita ja yrittää käännyttää niitä, jotka valitsevat toisin, valitsevat etteivät usko samoin, annan sinulle kunnioitukseni oman valintasi vuoksi, jopa ymmärrän sinua. Sinä saat voimasi uskonnosta, minä uskosta mahdollisuuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti