Tiffany

Minulla on vähän jumalia, eikä yksikään niistä ole yliluonnollinen. Kirjallisessa maailmassa on yksi ylitse muiden: Terry Pratchett. Luen hänen kirjojaan uudelleen ja uudelleen. Ostan niitä, vaikka minulla ei olisi sellaiseen varaan. Katson kirjariviä hyllyssäni ja nautin tuosta sanojen omistamisen illuusiosta. Olen hankkinut itselleni lainaan sanoja, jotka tekevät minulle hyvää. Ne muuttuvat jokainen kerta lukiessa. Uudet oivallukset saavat sanat ja asiat näyttämään, tuntumaan erilaiselta. Tänään olen taas lukenut Tiffany Särkysestä.

***

"Joo, sä olet synnynnäinen noita-akka, se on selvä se", kelda sanoi ja tuijotti tyttöä silmiin." Sun sisälläsi on se pikkuruinen osa, joka pitää kurissa, niinhän? Se pikkuinen osa, joka pitää muita osia silmällä. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset ja se on sulle pieni lahja ja suuri kirous. Sä näät ja kuulet sellaista, mitä muut eivät pysty näkemään ja kuulemaan, maailma paljastaa sulle salaisuutensa, mutta sä oot aina samanlainen kuin ne juhlissa olevat ihmiset, jotka seisoo nurkassa lasi kourassa, eikä osaa juhlia muitten mukana. Sun sisälläsi on pienen pieni osa, joka ei suostu sulamaan ja virtaamaan muitten mukana. Sä oot Sarah Särkysen sukujuurta, se on selvä se. Pojat kävi hakemassa oikean ihmisen."

***

"Mitä sinä teit heille?" Tiffany huusi vihaisena.

"Voi, kyllä he ovat täällä... jossakin", Kuningatar sanoi kepeästi. "Kaikkihan on kuitenkin unta. Ja unta unen sisällä. Mihinkään ei kannata luottaa, pikkutyttö. Mikään ei ole todellista. Mikään ei pysy ennallaan. Kaikki menee pois. Et voi tehdä muuta kuin oppia uneksimaan. Ja nyt on liian myöhäistä. Ja minä... minun ei tarvitse enää oppia."

Tiffany ei ollut aivan varma siitä, mikä hänen ajatuksistaan oli nyt toiminnassa. Häntä väsytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut itseään jostakin ylhäältä ja hieman takaviistosta. Hän näki itsensä painavan päättäväisesti saappaat turpeeseen ja sitten...

...ja sitten...

...ja sitten, aivan kuin jokin olisi noussut esiin unen pilvistä, hän tunsi syvän, syvän Ajan alapuolellaan. Hän aisti kukkuloiden hengityksen ja ikivanhojen, ikivanhojen merien kaukaisen kohinan, joka oli jäänyt vangiksi miljooniin pienenpieniin simpukankuoriin. Hän ajatteli isoäiti Särkysen turpeen alla, muuttumassa takaisin osaksi liitua, osaksi maata aaltojen alla. Hänestä tuntui kuin ajan ja tähtien valtavat pyörät olisivat pyörineen hitaasti hänen ympärillään.

Tiffany avasi silmänsä ja sitten, jossakin sisimmässään, avasi ne vielä kerran.

Hän kuuli ruohon kasvavan ja turpeen alla mönkivien matojen äänet. Hän pystyi tuntemaan tuhannet ympärillään olevat pikku elämät, kaikki tuulen mukanaan tuomat tuoksut, näkemään kaikki yön varjot..

Tähtien ja vuosien, ajan ja avaruuden pyörät lukkiutuivat paikoilleen. Tiffany tiesi tarkalleen, missä hän oli ja kuka hän oli ja mikä hän oli.

Hän heilautti kättään. Kuningatar yritti estää häntä, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin pysäyttää vuosien pyörää. Tiffanyn kämmen osui hänen kasvoihinsa ja iski hänet maahan.

"Minä en koskaan itkenyt isoäidin takia, koska siihen ei ollut aihetta", hän sanoi. "Kuolleet eivät tarvitse kyyneliä. Me itkemme itsemme takia."

Hän kumartui lähemmäs ja vuosisadat kumartuivat hänen mukanaan.

"Salaisuus on se, ettei uneksi", hän kuiskasi. "Salaisuus on se, että herää. Herääminen on raskaampaa. Minä olen herännyt ja olen todellinen. Minä tiedän, mistä olen tulossa ja minne, olen menossa. Et pysty narraamaan minua enää. Tai koskettamaan minua. Tai mitään, joka on minun."

En ole enää koskaan tämän kaltainen, Tiffany ajatteli nähdessään kauhun Kuningattaren kasvoilla. En tunne enää koskaan itseäni yhtä korkeaksi kuin taivas tai yhtä vanhaksi kuin kukkulat tai yhtä voimakkaaksi kuin meri. Minulle on annettu jotakin lyhyeksi hetkeksi ja hintana on se, että minun on annettava se takaisin.

Ja palkinto on myös se, että se on annettava takaisin. Yksikään ihminen ei jaksaisi elää näin. Koko päivä saattaisi kulua kukkasen ihmeellisyyden ihastelemiseen ja sitten lypsäminen jäisi hoitamatta. Ei mikään ihme, että me uneksimme kautta koko elämän. Valveilla oleminen ja kaiken näkeminen on... kukaan ei kestäisi sitä kovinkaan pitkään.

***

"Se on kuin tarinoissa", Tiffany selitti. "Ei siinä mitään. Minä keksin sen itsekin. Tämä on se koulu, eikö olekin? Maaginen paikka? Maailma. Tässä. Eikä sitä tajua ennen kuin katsoo kunnolla. Tiesittekö, että pikkumiehet pitävät tätä maailmaa taivaana? Emme vain katso sitä kunnolla. Ei noituudesta voi antaa oppitunteja. Ei oikeasti. Kaikki on kiinni siitä kuinka olla... sinä itse, luulisin."

***

"Noituudessa on muuan asia". Muori Säävirkku sanoi. "Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin koulussa. Kokeet tulevat ensin, ja sen jälkeen sinun pitää tutkia vuosikausia, kuinka onnistuit läpäisemään ne. Siinä suhteessa se on aika samanlaista kuin elämä." Hän ojensi kätensä ja nosti hellästi Tiffanyn leukaa niin, että pystyi katsomaan tyttöä silmiin. "Huomaan, että olet avannut silmäsi", hän sanoi.

"Kyllä."

***

Tavallisen elämän valitseminen on vaikeampaa kuin luulisi. Kun valitsee tervehtymisen, joutuu valintojen eteen. On valittava, on pakotettava, on tehtävä juuri niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta. Kaikki itsessä yrittää vääntää itseä urille, jotka johtavat takaisin. Luovuttamisen helppous on niin houkuttelevaa. Mietin olenko sisukas vai laiska, onko minussa voimaa vai vain kyvyttömyyttä hallita... vai ehkä kaikkea. Syvällä on suunnattomia aaltoja, joiden kontrollointi tuntuu mahdottomalta. Sisällä voimia, jotka ovat todellisia, niihin täytyy vain luottaa.