Kumma juttu kun se ei muuten toimi toisin päin. Korjaapa sisartani vaikka puutteellisista faktatiedoista hänelle tärkeässä asiassa, niin saat varautua tiukkaan täysin tunnepohjaiseen väittelyyn kolmevuotiaan taitotasolla. "Noh, kun se vaan on niin." "Eipäs!" "Onpas!" "Eipäs!" "Onpas!" Ja mustat pilvet kerääntyvät siskon kulmien ylle, kun se vetää huulensa tiukoiksi viivoiksi, eikä anna periksi. Meidän perheessä kilpailuvietti meni siskolle 100-0.
Olen vihattava henkilö päivinä jolloin hermoni ovat kireällä. Minä tarvitsen leppoisuutta ja rentoutta. Tiistai oli juoksemista odottamaan. Kauhea kiire odottamaan, ettei myöhästy. Väännät kiloittain tavaraa laukuissa paikasta A paikkaan B ja koko ajan pelkäät ja murehdit jotain. Hikiset vaatteet liimautuvat selkään ja koko ajan pelkäät ja murehdit. Ja se on itsestä kiinni, siis asenteesta. Joskus miettii, olisiko muka helpompaa jos olisi joku toinenkin murehtimassa virtajohdoista ja bussiaikatauluista ja kaikesta muusta, mutta ei. Realisti pitää olla, lähinnä sitä vain kiukkuilisi sen toisenkin hermot pilalle kun tuplatarkistaisi paitsi omat velvollisuutensa myös ne sen toisen jutut. Tai ei antaisi toisen tehdä mitään, kun sitten joutuisi kuitenkin tehdä muka uudelleen, koska oma tapa on tietenkin ainut oikea tapa, kun on sisimmässään hiukan neuroottinen ja jokseenkin yksinkertainen.
Pitäisi ehkä harrastaa enemmän sitä "menköön samaan konkurssiin"- ajattelua, mutta kun ei vain osaa. Sitä pingottelee hermonsa riekaleiksi ja sitten muuttuu raivohulluksi marttyyriksi, jonka mieli tekee kampata junan käytävällä juoksevat ja kiljuvat riiviöt ja sitten mennä korvat höyryten, silmät punaisina raivoamaan niille vastuuttomille vanhemmille, että ettekö te ääliöt tajua, ettei tämä juna ole turvallinen paikka päästää lapsia riehuen juoksemaan sitä yksin päästä päähän, ettekö te näe, tällaisiä minunlaisia hulluja täällä on liikkeellä, joilta menee hermot tällaiseen hommaan!
Sitä sitten kerää itsensä siitä, tuntee syvää häpeää ja tietää olevansa läpeensä paha, miksi sitä muuten niin hulluja ajattelisi. Jesses sentään, pieniä lapsia vasta, kesälomaretkellä, menossa mummolaan, pitämässä hauskaa kuten vain pienet pojat osaa.
Tänään meni kaupassa hermot. Saituus on joillakulla sairautta. Äitini mielestä olen kammottava hedonisti, jota täytyy kaupassa hillitä, ettei se vaan osta mitään turhaa tai ainakaan hyvää tai luoja varjelkoon mitään erikoista. Minä joka pidän ruuanlaitosta, mietin ostaisinko yrittimaustettua tomaattimurskaa vai yrittimaustettua paseerattua tomaattia, sain kuulla, että tavallinen maustamaton tomaattimurska olisi suotavin vaihtoehto, kun on yksinkertaisinta ja halvinta. Turhaa sellaista ylellisyyttä on kuin yrittimausteet 82 sentin arvoisessa tomaattimurskapurkissa.
Ja on muuten turhaa ostaa mustaviinimarjamehua, kun kaapissa on mustaviinimarjahyytelöä, josta saa mehua tehtyä aivan hyvin. Mä luulen, että alan ostaa täysin omat ruokani ja teen niistä vain itselleni ruokaa. Syököön jugurttia ja mysliä. Minä teen lihaa, kastikkeita, lisukkeita, wokkaan kasviksia, laitan välillä jopa ruokakermaa ruokaan. Hyi minua. Pitäisi moista moraalista rappeutumistaan jaksaa hävetä, mutten jaksa. En enää halua. Ylpein tuntemani ihminen on yrittänyt kasvattaa minutkin tuntemaan sairaanloista ylpeyttä nöyryydestä ja tekemään marttyyriudesta voittajuuden ja menestyksen tärkeimmän rakennuspalikan.
Äitini huokailulle ei löydy vertaansa. Syvät, katkerat, surulliset huokailut ovat hänen tunneilmaisunsa perusta. Minut on niillä kasvatettu ja kiltti tyttö osaakin kuulla kaikki ne huokaisujen sävyerot. Äitini mielestä marttyyrius ja tunneilmapiirillä kiristäminen ovat mitä parhain ja hedelmällisin tapa osoittaa mikä on oikein, väärin, hyvää, huonoa, sallittua ja ankarasti kiellettyä. En usko, että tämä on mitenkään harvinainen tapa, etenkään naisten keskuudessa. "Voi kyynel", mikä katkeruus meitä vaivaakaan ja syyllistämällä sekä uhriuttamalla jälkikasvumme on meitä suomalaisia aina tehokkaasti kasvatettu kuriin ja nuhteeseen. Kukapa sitä kapinoimaan ryhtyy kun on tiennyt alusta lähtien olevansa uhri. Saa vain kietoa kaiken murheen ympärilleen ja vetäytyä vihan seinien taakse tuntemaan katkeruutta elämää kohtaan. Partakaveri jakaa pelipanokset niin pirun väärin. Se on jotain ihme tuuria, kun joku voittaa todennäköisyydet ja tekee itsestään jotain. Jotain pahasti on vialla siinä, se on vienyt sen onnen joltain muulta, varmasti minulta. Huijannut. Varastanut. Se Paskapää.
Sitä kaavaa sitä tietysti yrittää selvittää. Ja se on mahdotonta. Mitkä ne oikean menestyksen rakennuspalikat ovat. Mistä joku löytää voiman selvitä jostain, jonka alle toinen tuupertuu. Miksi toisilla tuntuu olevan niin paljon helpompaa. Miksi toisella on menestykseen suorempi tie ja toisilla se vaan tyssää ensimmäiseen mäkeen kerta toisensa perään. Maailma on täynnä uskontoja yrittämään selvittää menestymisen salaisuuksia. Muista rukoilla, kiitä luojaasi ja ole nöyrä sekä vaatimaton.
Mä luulen jääneeni tänään kiinni tästä blogin kirjoittamisesta. Olen tämän pienen koloni pitänyt salaisuutena. Se on Minun. Toisaalta en jaksa välittääkään. Henkilö, joka minut kirjoittamisesta sai kiinni, joko etsii tämän käsiinsä tai ei. Jos hän tänne löytää, se mitä hän näillä tiedolla tekee on hänen asiansa. Minussa on lopulta hassu luottamus. Luulen, luulen hänen ymmärtävän. Jostain syystä luulen niin, ehkä olen väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti