Arthur

Olen repinyt itseäni ylös aamuisin. Loppuisi se keskipäivään nukkuminen, mutten silti pääse sänkyyn öisin. Se iskee paniikiksi taas, ne hetket ennen nukahtamista. Niinä hetkinä karjun itselleni. Huudan: Ole hiljaa paskapää. Äkilliset tuskaiset haistattelut kaikelle sille typeryydelle, mitä teen, kaikelle uskomattomalle tilan, ajan ja rahan tuhlaamiselle, jota olen.

Kävin onnittelemassa serkkua peruskoulun loppuun saattamisesta. Lukuaineiden keskiarvo 10.0. Kaikkien aineiden keskiarvo taisi olla 9.7. Nuorempi versio päätti alakoulun vain muutamia kymmenyksiä huonommalla todistuksella. Siellä on käynnissä jatkuva taistelu, neiti 13 yrittää pysyä perässä varsin epäreilussa kisassa. Tiedän, ettei minusta olisi sellaiseen. Tiedän, koska en tehnyt niin. Minusta ei ole puskemaan läpi minkä tahansa kunnianhimoisena ja kilpailuhenkisenä. Minusta puuttuu kilpailuhenkisyys. En osaa verenmaku suussa kisata minkään määritelmän mukaisesta menestyksestä.

Haluan menestyä ja olen kunnianhimoinen. Ja perfektionisti, mutten vertaa itseäni muihin. Minun kilpakumppanini on omassa päässäni. Se kisa on paljon ankarampi taisto kuin mikään nynnymäinen kisa siitä kuka saa koulustipendin. Se on janoa saavuttaa taso, joka toisi sisälle tyydytyksen tunteen. Se on pohjattoman reiän täyttämistä. Raakaa peliä ilman voittajaa. Se on loputonta häviämistä, itsensä mieletöntä raatelua. Mikä minut pelastaa lopulliselta itsetuholta: laiskuus. Kärsin paljon mielipahaa, koska olen laiska, mutta kolikon toinen puoli on, että tappaisin itseni työllä, mikäli en olisi perusluonteeltani laiska. Tappaisin itseni syömättömyydellä ja urheilulla, mikäli en olisi niin laiska. Kuluttaisin itseni loppuun räjähdysmäisellä tavalla ilman laiskuuttani.

Minussa on sisällä valtavasti fanaattisuutta. Olen addiktiivinen luonne. Jos otan projektin käsiini, teen sitä sormet ruvella, lähes nukkumatta, pelkästään antautuen tuolle yhdelle asialle. Tulen riippuvaiseksi niin helposti. Ihmisistä, ruuasta, tavoista, kaikesta. Jään epäterveesti kiinni ajatuksiin ja pyörin niissä kehää taukoamatta kunnes ajatus on ajateltu loppuun. On helpottavaa nähdä oma suurin heikkoutensa jonkinlaisen järjen valossa, hyötykäytössä. Vihaan sitä piirrettä itsessäni eniten. Tiedän sen olevan niin monen eri ongelmani syynä tai ainakin osasyynä.

Se on kai näkökulmasta kiinni. Mikäli en olisi niin saamarin ujo ja konservatiivinen olisin seksiaddikti. Mikäli en olisi niin kiltti, käyttäisin liikaa päihteitä. Tuo on totta, väärinkäyttäisin nappejani ja mitä tahansa mikä saisi pääni sekaisin, jos en olisi niin pirun joustava ja myöntyväinen, suorastaan alistuva. Huonot puoleni ovat siis pelastaneet minut monelta pahalta.

Minulle suuri ongelma omassa persoonassani on hahmottaa, mikä on ydintä ja muuttumatonta ja mikä muovautuu ajassa ja ympäristössä. En tiedän vastausta siihen, mikä se ydin on. Itsestäni tuntuu, että olen muuttunut persoonana myös sellaisissa asioissa, joita pidetään muuttumattomina. Kai kyse on tarpeesta tietää omaavansa sisällään, jotain johon voi tarttua, koska tajuaa olevansa itse vain se ainut jokin, joka on pysyvää. Että ihmisyys on rajallista, koska et voi muuttaa mitään muuta maailmassa kuin sen miten olet sinä.

Mitä jos sellaista ydintä ei ole, mitä jos sitä on enemmän se paikka, aika ja ihmiset ympärillään, että se on se ydin. On sisimmältään muuttuva, oma persoona virtaa ajassa ja paikassa, muuttaa muotoaan. Että se on valinta, kuten niin moni asia. Minä valitsen mitä olen. Minä valitsen millainen olen. Minä valitsen. Voiko se olla se, joka on muuttumatonta. Sisällän mahdollisuuden olla jotain muutakin kuin ulkoamääritellyt rajat antavat ymmärtää. (Se on kai todellista kapinaa se.) Tässä hetkessä valitsen olla tässä ja toimia näin. Tällä hetkellä olen kaikki mitä olen joskus ollut, olen se, mikä tällä hetkellä on se muotti, johon parhaiten sulaudun ja varaan oikeuden olla erilainen seuraavassa hetkessä.

Minuun tulee vaatimuksia kahdesta suuntaa: sisältä ja ulkoa. Niitä tulee koko ajan ja minun on omaksuttava, sisällytettävä kummatkin vaatimukset itseeni, joko olemalla ne tai olemalla jotain muuta. Se on raskas taakka kannettavaksi. On samalla pystyttävä hyväksymään sekä rajallisuus että rajattomuus. Kumpikaan ei ole totta, emme ole kumpaakaan; rajallisia tai rajattomia. Emme voi olla koostuneita, tasapainoisia ilman kokemusta rajoista, emmekä jaksa jatkuvia langetettuja sääntöjä ilman vapauden kokemusta.

Minun ytimeni on pieni värisevä pitkäkarvainen pikkueläin. Se on oikeastaan pelkkä kasa turkkia. Se vaihtelee väriä, tänään se on vaalean violetti. Se hengittää kiivaasti ja karvojen keskeltä näkyy pieni vaaleanpunainen, kiiltelevä, tuhiseva nenä. Ydinelukka yrittää haistella ilmassa leijuvia tuoksuja, päätellä tuulenvireiden mukanaan tuomista tuoksuista olisiko turvallista avata silmät. Minun ydinelukkani nimi on Arthur. Miksi ydinelukkani on miespuolinen? Sekin taitaa olla sitä kapinaa vain. Sormenpäitä työntämässä itseään kumisen kuoren läpi, kapinaa sisälläni murtautumassa ulos.