Yöpaitapäivä

Se ei ollut tarkoitus. Ei ollut tarkoitus viettää koko päivää sohvalla yöpaidassani, asiat vain johtivat toisiinsa, enkä tullut pukeneeksi. Nyt on liian myöhäistä, nyt on jo laitettava itsensä taas yöpuulle.

Luin tänään blogia. Se oli kirjoitettu hyvin, se sai minut tuntemaan itseni huonoksi kirjoittajaksi. Sanat ja tarinat tulevat toisilta kuin luonnonlahjana. Sydämen ja pään sivistys näkyy jokaisen sanan piirtämässä kuvassa. On elämän suurta ironiaa, miten surulliset, traagiset ja epätoivoiset asiat voivat olla niin kauniissa muodossa kun joku se taidon vain osaa. Ei voi olla ihastelematta ihmisten taitoja ja kykyjä.

Sinä olet kaunis, sinun sielusi on kaunis, kunpa näkisit sen itse.

Surusta löytyy suunnatonta kauneutta. Se on kauneutta, joka kiehtoo ja samalla hämmentää. Se on ristiriita, joka vetää puoleensa ihmisiä kuin hunaja kärpäsiä. Sen vuoksi ja sitä ylistämään syntyy taidetta, viihdettä ja kulttuuria. Se synnyttää palvojia, erityisesti herkimmistä meistä. Sitä romatisoidaan esimerkiksi vampyyrien ja goottikultturien voimalla. Kuoleman ympärillä nousee esille puhtautta, joka kirkastaa.

Silti se on illuusiota. Minä luovuin kuolemantoivosta jo vuosia sitten. Se oli taistelu, jossa en ollut voittaja, vain selviytyjä. Kuolema on olemisen lakkaamista, mutta se olemattomuus ei ole halpaa. Se on kovin kallista. Siinä kun ei käy kauppaa vain omalla omaisuudellaan, vaan sitä kuuluu jossain määrin aina joillekin muillekin. Siksi kai sitä hakkaa ihmissuhteitaan vesurilla aina aallonpohjia kosketellessaan. Mitä syvemmällä, sitä raivoisammin riistää itseltään niitä kenelle on olemassa olollaan jotain velkaa. Tuo ystävä, hakkaa pois, tuo tuttava, hakkaa pois. Pois vain, jotta olisi vielä vähemmän keitä satuttaisi. Niin, minä en halua kuolla. Olen vain tyystin lopettanut elämisen, se on lähes kuolemista, karvan päässä ei-olemisesta. Revin itseäni välillä elävien kirjoihin, mutta tämä erakoituminen näkyy minussa. Tuntuu, etten osaa tätä ihmisten peliä.

Sosiaalisuuskin on taito, joka vaatii harjoitusta. Pitää kerta kerran jälkeen jaksaa ottaa riskejä. Toinen ihminen on aina riski, varsinkin kun on sisältä hauras. Joillakin on ollut onni saada itseensä varmuus omasta itsestään. En tiedä miten sellainen synnytetään, jos sitä ei ole geeneissä ja kasvatuksessa lahjana saatu. Jos tietäisin, pänttäisin sitä oppia päähäni, kaapisin tyhjään sieluuni tilkkeeksi tuulia vastaan.

Oikeastaan se toinen ihminen ei ole se pahin uhka, vaan itse on. Kun eihän sitä pysty toisen tekemisiä kontrolloida, ei vaikka se tapahtuisi rakkaudesta ja välittämisestä. Voit huutaa ihanuuttani korvaani kaiken päivää lopun elämääni, enkä sitä koskaan tule uskomaan. Itse on se, jonka täytyy löytää usko omaan arvoonsa, pärjäämiseensä. Itse on se, jonka täytyy uskoa, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka miten tulisi lyötyä maahan, osaisin sieltä nousta, pystyisi kaapia itsensä maasta kasaan. Seuraus olisi se, että vihdoin uskaltaisi antaa elämän kantaa, voisi lakata pelkäämästä. Mikään ei voisi itse lannistaa, tietäisi pystyvänsä tuntea tunteensa terveesti. Pääsisi kaikesta läpi ja silloin kaikella ei olisi enää merkitystä. Minä olen se, jonka minuun pitäisi luottaa, minä olen se, joka päättää pärjäänkö.

Masennuksen kanssa se on vaikeaa, joutuu käsitellä kaiken lisäksi sitä väsymystä. Se uupumus on sanoin kuvaamatonta. Miten pienet asiat voivatkaan viedä tuhottomasti energiaa. Tästä päivästä tuli yöpaitapäivä, koska näin unta koirani kuolemasta. Raukkaparka juoksi päätäpahkaa autojen alle. Ja minä en ottanut sitä kiinni, en edes saanut kun se juoksi niin kovaa, se vain juoksi ja juoksi. Sitten se muuttui ulkonäöltään äitini koiraksi ja juoksi rekan alle. Silloin minä heräsin viimein. Vihaan unia, joissa koirani kuolee. Vihaan tuntea ne tunteet uudelleen.

Ajatukset olivat siis tuskassa ja hämmennyksessä kun ystävä soitti aamulla. En ollut vastata, enkä olisi vastannut, jos se olisi ollut kuka muu tahansa. Kenenkään muun puheluun en olisi vastannut. Kuuntelin tuttua ääntä, joka veti minut tähän maailmaan taas, antoi mahdollisuuden työntää ajatusvirran eri suuntaan. Puhelun loputtua tiesin, etten ole yksin. Ja samassa sattuma sattui peliin, täti laittoi tekstiviestin mol.fi löytämästään työpaikasta. Minä päätin repiä itseäni vielä lähemmäs todellisuutta ja tein vapisevin sormin työpaikkahakemuksen.

Minulla on onni, suunnaton onni. Olen saanut lahjaksi kyvyn olla helposti lähestyttävä. En tiedä mistä se johtuu. En silti ymmärrä ihmissuhteita. Se välimatkan kanssa taiteilu, joka ihmissuhteisiin liittyy on vaikeaa. En tahdo ihmisiä niin lähelle, minussa on jokin elmukelmu, joka hylkii sen, että joku todella koskettaa sieluuni. Tunnen usein kuuluvani harvinaisten otusten kerhoon. Perheeni jäsenet ovat samaa klaania, ystäväni on samaa heimoa, mutta miten äärimmäisen harvinaisia me olemme.

Kyse ei ole haluttomuudesta löytää kosketuspintaa, se on miltei selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta, jota on mahdoton kuvailla. Sitä oppii sulkemaan maailman ulkopuolelleen, koska ei löydä sitä omaa klaaniaan, omaa koloaan. Sitä mihin itse mahtuisi.

Maailma on tehty toisenlaisille ihmisille. Sellaisille, jotka ottavat ne asiat vakavasti, joille minä nauran, eivätkä välitä niistä asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Toisilla on se tarttumapinta, joilla ne osaavat tarttua kiinni siihen, mikä on normaalia ja tavallista. Ne osaavat mennä ravintoloihin, ne osaavat harrastaa, ne osaavat maksaa laskunsa, saada lapsia ja ymmärtävät maailmaa samoin. Ne puhuu samaa kieltä, jota ne ymmärtää. Puhetta asioista, jotka niitä kiinnostaa. Ja me, minun klaaniini kuuluvat, me puhumme muusta.

Käytämme kiihkeitä puheenvuoroja vaatiessamme välillä kohtuuttomuutta, välillä kohtuullisuutta. Katselemme maailmaa silmin, jotka haluavat nähdä isoja kuvioita, rakenteita selittämässä yksinkertaisikin asioita. Kihisemme talousuutisille, nauramme ja tunnemme tuskaa politiikan vuoksi, janoamme kulttuuria ja himoitsemme elokuvia, tietoa, ilmiöitä, kirjoja, selityksiä, musiikkia, oivalluksia, ajatuksia,... MUTTA ei siksi, että ne kertoisivat totuuden, vaan siksi että ne kertovat version totuudesta. Minun heimoni puhuessa sekoittuvat tieteet sotkuksi ja sen sotkun keskeltä löytyy hippuja, joita liimaillaan isoiksi levyiksi. Levyistä muodostuu maailma.

Ja tunnen kyvyttömyyttä. En ymmärrä lukemaani, en tajua selityksiä, havaitse ilmiöitä,... väsyneet, typerät aivoni. En ole edes kovin hyvä esimerkki klaanini edustajista. Liian väsynyt ja tyhmä lukeakseni, liian hölmö ymmärtääkseni lukemaani. En osaa olla kummassakaan maailmassa.