Elämä on kuin Valintatalo

Ensimmäinen merkki. Illalla särki päätä.
Toinen merkki. Aamulla tuntui päässä takkuiselta, jotain on vialla.
Kolmas merkki. Hartioissa lihakset ovat jäykistyneet.
Neljäs merkki. Mielialat heittelevät, itkettää.
Viides merkki. Vihlauksia päässä. Kipua pieninä annoksina. Etenkin liikkuessa.

Mietin onko tulossa hirvittävä tappomigreeni vai jääkö se pieneksi varoitteluksi ympäri päätä. Mietin otanko lääkkeen vai en. Jos ottaa lääkkeen, väsähtää, jää puolittain toimintakyvyttömäksi lääkkeiden vaikutusten vuoksi. Jos ei ota lääkettä ja kohtaus tulee vaikeana, on täysin toimintakyvytön kivusta. Miksi ottaa riski ja jättää lääke ottamatta? Koska minulla olisi tänään tekemistä, soittelemista, lukemista, kirjoittamista, laskemista, suunnittelemista, siivoamista, tiskaamista,.... Kaikenlaista puuhaa, isoa ja pientä.

Otin lääkkeen. Parin viikon takainen tappomigreeni on liian lähellä muistissa. Tästä päivästä ei siis tullut sellaista kuin ajattelin. Nyt ollaan hiljaa koko päivän ja katsellaan tarvitseeko laittaa lisää nappeja nassuun. Koneella istuminen ei ole järkevintä tänä päivänä, mutten pysty olla kirjoittamatta. Lääkket vain tekevät olon oudoksi, väsyttää ja ajatus ei liiku kunnolla.

Sitä ei osaa olla kuin pettynyt migreenipäivinä. Tiedän migreenin vaikuttavan mielialaani paljon. Tulen itkuisemmaksi, ahdistuneemmaksi ja kaiken kuorruttaa syyllisyys. Migreeni ja masennus kuuluvat samaan sarjaan mitä tulee sairauksiin. Kun luu murtuu, se on helppo todeta. Milläs todistat migreenin ja masennuksen?

Migreeni herättää syyllisyyttä, etenkin nyt kun saan kohtaukset lääkkeillä jonkilaiseen kontrolliin. En oksenna, voin pitää ikkunaverhot auki ja päästää valoa asuntoon. Minun ei tarvitse tukkia korviani kovilta ääniltä. En kuitenkaan voi mennä ulos, en pysty keskittyä tai ajatella kunnolla ja tämä lääkeväsymys on kova. En tiedä itsekään, missä rajat menevät siinä, mitä pystyn tehdä. Se vaihtelee kohtauksen ja otetun lääkemäärän mukaan. Nyt kirjoitan blogia ja päädyin lopulta tekemään ne puhelut. En ollut taatusti parhaimmillani puhelimessa, mutta puhelujen tekemättömyys ahdisti, joten revin sen itsestäni sen verran yritystä.

En tiedä mikä laukaisee kohtauksia. Miksi siis tuntea syyllisyyttä, kun laukaisijana voi olla niin moni asia, joista suurinta osaa en edes tiedä. Välttelen kuitenkin aurinkoa, yritän vähentää suolaa, olla pitämättä hiuksia liian tiukalla poninhännällä, olla stressaamatta, seurata kuukautiskiertoa ja olla erityisen varovainen kaksi päivää ennen vuodon alkamista. Ei se kuitenkaan riitä. Yleensä niitä vain ei voi selittää ja vielä useammin niille ei voi tehdä mitään. En voi vaikuttaa esimerkiksi joskus ukonilmalla syntyviin kohtauksiin, en ole säiden haltija.

Vaikka tiedän kivun olevan totta, se tuntuu heikkoudelta alistua sille. Vaikka tiedän, etten voi aina estää kohtauksia, tunnen vastuullisuutta. Vaikka tiedän tarvitsevani kipeimmin juuri lepoa, mitään tekemättömyys tuntuu laiskuudelta.

Sama ristiriita seuraa masennusta. Kun rajat jaksamisessa ja kyvyissä ovat hukassa, eikä ole mitään mihin niitä verrata, homma vaikeutuu huomattavasti. Tarvitaan kahta asiaa, kykyä tuntea rajansa ja varmuutta sietää epävarmuutta. Varmuutta tietää mitä on ja ei ole.

Puhuin eilen äitini kanssa puhelimessa. Se oli kiukkuinen. Kiukku lensi vimmaisin siivin radiotaajuuksilla tukiasemalta toiselle ja ryömi puhelimeni kaiuttimen kautta luokseni. Herra tietää, mistä se oli vihainen. Ehkä minulle, ehkä maailmankaikkeudelle, omalle elämälleen tai juuri näkemälleen TV-ohjelmalle. Tulkitsin sen syväksi ärtymykseksi minun kyvyttömyydelleni elää elämääni tavallisen ihmisen tavoin. Se on asia, joka ylivoimaisesti eniten äitiäni ärsyttää. Tavoite kohdallani äidilleni on mahdollisimman tavallinen elämä. Moraalinen närkästys syntyy ja kasvaa kyvyttömyydestäni löytää työtä ja opiskella, sekä pysyä terveenä. Sen oli helppo hetkeksi luopua omasta syyllisyyden tunteestaan kun voin hyvin. Nyt se ajattelee, että parikymmentä vuotta paskaa on taas pöydällä, odottamassa möyhimistä.

Muttei se ole niin, taidan olla edes siinä suhteessa jokseenkin aikuiseksi kasvanut. Nykyään kiukkuisia hiljaisuuksia ja töksähteleviä lauseita kuunnellessani tiedän, ettei kyse ole minusta, hänen vastuullisuudestaan tai edes vuorovaikutuksestamme. Minä tyynnyttelen sitä kasvavaa kiukkua rauhoittavilla sanoilla ja jätän ne sitten taakseni. Mietin vain näin jälkikäteen, miten rankkaa on olla ukkosenjohdatin.