keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Mikä on kirjoittajan äidinkieli?

Kohtalon tango soi päässä. Se tango, josta tulee mieleen Poliisiopisto-elokuvan gaybaari.
Lueskelin merkintöjäni. Ja on kai tehtävä välitilinpäätös otsikolla: Osaako kirjoittaja suomen kieltä?
Vastaus on, auttavasti.
Pirun pilkkusäännöt, hemmetin yhdyssanat ja kirotut kirjoitusvirheet. Olen minä pitkällä siinä mielessä, että miten oppimishäiriöinen kirjoittaa. Muksuna minulla oli hahmottamishäiriöitä. En vain oppinut lukemaan muiden tahtiin ja kirjoittaminen, se on oma luku sinänsä. Se oli työn ja tuskan takana, osata tämäkin kirjoitustaito. Kun muut opiskelivat niitä pilkkujen paikkoja, minä vielä mietin tuliko K:n sakarat varmasti oikeisiin suuntiin ja onko se rtaktori vai traktori.

Olin spesiaalitapaus (tai psesilaali vai onkohan siinä sanan alussa vielä jossain ehkä kirjain t:kin? stepsiaali?), minä istuin erityisopettajan huoneessa, enkä tiennyt miksi olen siellä. Rtaktorilla ne maajussit pikkukoulun läheisiä peltoja mielestäni kyntivät.




Ystäväni lisääntyvät. Olen siinä iässä, että samanikäiset ystäväni tuntuvat pupuilta lisääntymisvimmansa kanssa. Niitä tulee, häitä ja ristiäisiä. Minä olen ikuinen täti. Koko tuttavapiirini kasvava katras tuntee tätin, joka tulee välillä käymään, eikä sillä ole omia lapsia, eikä miestä ja se jaarittelee kummallisia sohvalla, ottaa vauvoja syliin heti kun saa ja huokaisee helpotuksesta palauttaessaan itkevät oikeille omistajilleen. Sille esitellään lelut ja majat ja kerrotaan juttuja, joista se on pihalla kun ei se edes tiedä mitä on Bakukanit(?), mutta sitä on hyvä sitten sivistää, vaikka se kysyy tosi tyhmiä. Se ehkä lukee sadun ja ehdottaa kummallisia lisäyksiä leikkeihin, joita leikitään.
Minä olen täti.

En osta syntymäpäivälahjoja, niitä mukuloita on jo liikaa. Hyvä kun pysyn selvillä nimestä ja syntymävuodesta. Minä istun sohvalla ja taiteilen siinä kapeassa välikössä, jossa sinkkuihmiset perheellisten ystäviensä kanssa ovat. Se väsynyt kotiäiti tahtoo puhua muusta kuin lapsista, mutta palaa jo seuraavassa lauseessa lapsiinsa. Se sopii. Voin minä lapsista puhua, olla empaattinen, mutten minä tiedä. En ole lapsen vuoksi öisin herännyt, heijannut kipeää taaperoa sylissäni, selvitellyt sisarusten riitoja, enkä minä tiedä mitä lantionpohjanlihaksille tapahtuu. En ole jongleerannut sitä lapsiperheen pallojen määrää ilmassa. Puhukoot siis ystäväni rakkaimmistaan, tarpeeksi olen vierestä nähnyt tietääkseni miten paljon se vaatii.

Minulla on hyviä ystäviä. Kun koirani tassutteli kohta kolme vuotta sitten Koirien Taivaaseen, suurin osa ystävistäni ymmärsi, kun hajosin paloiksi. Ne kaverit, joiden tiesin olevan kykenemättömiä ymmärtämään, en antanut nähdä suruani. On vain kourallinen ihmisiä, jotka näkivät suruni. Heistä suurin osa on perheeni jäseniä. Ja tiedän olevani onnekkaampi kuin rikkain ihminen maailmassa, minulla on useampi ihminen, joille voisin näyttää suruni. Sama koira oli se, joka veti erakon ulos asunnostaan, opetti antamaan tunteille nimiä ja näytti, että rikkinäisessä oli vielä jäljellä hyviä tunteita. Se löysi minusta rakkauden, hellyyden ja ilon. Koirani opetti minut luottamaan. Se pelasti henkeni. Kuolemien ja sairauksien tuskan paransi eräs sympaattinen hännän heiluttaja.

Tänä talvena masennuksen hiipiessä takaisin, selvittämätön suru on palannut huomaamatta takaisin. En minä kai kunnolla sitten surrutkaan, paahdoin vain työssä. Väkisin uskottelin itselleni, että kunnioitan muistoa selviämällä. Pahin ajatus oli tehdä tyhjäksi se työ, jonka koira minulle teki. Antaa koiran kuoleman viedä minut mustaan aukkoon, josta se oli kerran nenällään minut löytänyt. Kuorma-autollisia syyllisyyttä on kaatunut päälle. Kai ne tunnesolmut jotenkin toisiaan ruokkii. Kun ei yhden tunteen kanssa osaa olla, on hetken kuluttua muutenkin solmussa.

Nyt lähden lämmittelemään sydäntäni ystävän luo. Tiedän saavani hyvän kupillisen kahvia ja mitä herttaisimman ihmisen seurassa mietiskellä maailmaa. Mikäs sitä ihmisparkaa paremmin parantaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti