Miten asioita saadaan?

En voi mennä sähköpostiini.

No niin, minulla on rutiinini. Aamu alkaa kahvilla ja Farmvillellä. Kaksi isoa mukillista, jotka juodaan hitaasti ja nautiskellen kun samalla klikkaillaan palstoja palstan perään. Sitten mennään sähköpostiin, uutispalveluihin ja sen jälkeen aletaan harkita päivän ohjelmaa. Laitetaan vaatteet päälle ja tehdään jotain, siis sikäli, että tehdään jotain sinä päivänä. Tänään autuas rutiinini katkesi sähköpostin kohdalla. Siellä oli kaksi viestiä. Toinen oli ystävältä, toinen hakemastani työpaikasta. Aloitin ystäväni viestistä, mutten kyennyt keskittyä kunnolla, enkä muista siitä mitään.

Hakemani työpaikasta tulleessa viestissä minulle kerrottiin, että paikka oli valinnut kesätyöntekijät, mutta minua kutsuttiin paikalle tutustumaan keikkatyömahdollisuuksien merkeissä. Voi tuska. Hyppäsin ylös ja paniikinomaisesti siistin keittiön, laitoin likaiset pyykit lattialta pyykkikoriin, tuijotin säikähtäneen näköistä naamaani peilistä ja hoin ääneen: voi ei, voi ei, voi ei.

Minun on mentävä sinne. Tiedän, että minun on mentävä sinne, mutten tahdo. On vastattava sähköpostiin tänään, mutten tahdo. Mahassa pyörii paniikki. Pahinta on, etten voi mennä nyt sähköpostiini. En voi mennä kirjoittamaan ystävälleni, koska se tyhmä viesti on siellä myös. Enkä kuollaksenikaan taas muista, oliko ystäväni viestissä jotain sellaista, joka vaatisi välitöntä reagointia. Se nimittäin taisi alkaa, jotenkin siten, että hänellä oli eilen huono päivä. Miten ihana ystävä olenkaan.

Mikä on siis ongelmani? Nythän olen askeleen lähempänä taas asioita, jotka olen määritellyt tavoitteekseni.

Minulla on kaksi sanontaa:
1. Pessimisti ei pety.
2. Optimismi on vain mielikuvituksen puutetta.

Ensimmäisen kuulin aikoinaan eräältä naiselta, jonka huumorintaju ja äly teki minuun valtavan vaikutuksen. Jälkimmäisen olen keksinyt ihan itse oman kokemukseni pohjalta. Sen on saattanut sanoa, joku minua fiksumpi jossain paremminkin, mutta molemmat kuvaavat elämänkatsomustani paremmin kuin hyvin. Ne kertovat pahaapelkäävän pettyneen kyynikon tarinaa.

Noin vuosi sitten törmäsin henkilöön, joka hämmästyttää minua. Ihastuin hänen pohtivuuteensa ja mietteliääseen tyyliinsä ajatella asioita. Sittemmin havaitsin hänen peruslogiikassaan muutamia virheitä, jonka jälkeen minun on ollut vaikea kuunnella häntä vihastumatta tai huvittumatta, reagointi riippuu omasta mielentilastani. Yleensä hänen kommentointinsa asiaan kuin asiaan saa minut raivonsekaiseen turhautumisen kautta nauruun.

Hän on omassa etsinnässään laukkaamassa kohti mielenterveyttä ja totuutta, tai mahdollisesti juuri päinvastaiseen suuntaan. Ystäväni on todennut, että siitä miehestä tulisi loistava skientologi. Ajatuksen suurenmoisuus saa minut hämilleen. Miten älykkäästi ystäväni jälleen kerran hahmotti asian. Totta, tuttavamme ylenisi skientologian tasoilla ylimmille tasoille ja toteuttaisi uskoaan hämmästyttävällä voimalla ja vimmalla.

Tuttavani uskoo siihen, että ihminen saa mitä haluaa, todella haluaa. Kun henkilö muotoilee toiveensa ja tavoitteensa ja todella (todella) uskoo niihin, hän valjastaa itsensä ja ympäristönsä tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Kyllä, sanoin ympäristönsä. En usko, että kukaan kieltää tavoitteiden tärkeyttä tai niiden muotoilemisen tärkeyttä, minä ainakaan, mutta eromme on siinä, etten usko pelkän haluni saavan aikaan minkään konkreettista tapahtumista. Selitän tätä vielä. Tuttavani uskoo, että jos henkilö pelkää joutuvansa väkivallan kohteeksi, hän joutuu. Toisin sanoen, kaikki ajatukset, toiveemme ja pelkomme muokkaavat todellisuutta. Kun todella sitoudut ja uskot siihen, mitä tavoittelet saat sen, koska itse maailmankaikkeus asettuu puolellesi mahdollistamaan onnesi.

Yritän (todella yritän) kunnioittaa hänen tapaansa ajatella, mutta teoria vuotaa kuin seula. Asiassa on kuitenkin kääntöpuolensa. En voi täysin sanoutua irti siitä, olenhan itse patologinen pahanodottaja. Uskominen Eino Leinon "Kel' onni on" - ajatukseen, seuraa minua kuin jyrinä salamaa. Minut on pelolteltu hyvien asioiden menettämisen pelolla jo äidinmaidossa. Se on jotain ihmeellistä karmamatematiikkaa, jonka lainalaisuudet löytyvät yliluonnollisuuteen uskomisesta. Kun suureen ääneen julistaa onneaan tai tavoitteitaan, se on kuin ojentaisi takapuoltaan universumille huutaen, katso miten kaunis, ole hyvä ja potkaise. Tämäkään ei voi olla oikein. Jos en usko Suureen Suunnittelijaan, täytyisi tästäkin ruudusta ottaa rasti pois. Jos ei ole ketään onnea jakamassa, ei ole epäonnen luovuttajaakaan.

Mikä on siis jäljelle jäävä vaihtoehto? Rationaalinen realismi. Hui, se kuullostaa tylsältä ja on käytännössä vaativaa. Se vaatii tietoa ja perehtymistä, jatkuvaa kylmän logiikan käyttöä ja tunteiden kontrollointia. Normaali reagointitapa, ainakin minulla, on jokaisessa tilanteessa voimakas taipumus upota ensin tunteeseen ja vasta niiden tunteiden fysiologisten reaktioiden hälvettyä saada aivotoimintani järkiperäinenkin puoli käynnistettyä.

Miten täällä siis saadaan asioita? Asettamalla tavoitteita, tekemällä lujasti työtä, auttamalla muita, jotta itsekin saa apua ja toivomalla parasta (tai sitten ei, kun ei sillä ole siis väliä, mitä toivoo, mutta ei se haitaksikaan ole, joten miksi siis ei edes toivoisi parasta, kyllä terve ihminen pettymyksiä kestää). Ja kun jotain saa, ei se ole kiinni partaisesta avaruudessa kelluvasta miehestä (tämä oli mielikuvani jumalasta kun olin lapsi, Michelangelo olisi varmasti tyytyväinen), eikä omien aivojen ympärilleen lähettämistä maagisista säteistä. Kukaan ei ole paskamagneetti, paskaa vaan sattuu ja toisille sitä sattuu ihan helvetin paljon enemmän kuin toisille.