Olen tyhjä kuori. Minussa ei ole sisältöä. Kun ihminen lakkaa elämästä, hän alkaa tyhjentyä. Lopulta on jäljellä vain ihmisen kuori ja sisällä paljas ranka. Sitä on niin alttiina kolhuille, eikä osaa olla kuin raaka itsensä. Hämmentävästi paljastuu ontoksi otukseksi, jonka sisällä vain kuluneet hauraat luut kolisevat.
Sitä väsyy itseensä, väsyy vain ja kuihtuu pois. Minä mätän sisääni ruokaa täyttääkseni sitä tyhjiötä, mutta ei tuo läski täytä hyvin, päin vastoin, tekee vain raskaaksi. Se on sitä samaa nopeasti katoavaa energiaa, jona se kehoon ensin menee. Tyhjän täyttämistä katoavalla. Ja siitä riemusta jää jäljelle itseinho, vaikka se on se edes jonkinlainen tunne sentään. Sitä on musta aukko, miltei kirjaimellisesti. Valtava massa, joka vetää puoleensa kaiken tulematta täyteen. Reikä aika-avaruudessa, hah, miten kuvaavaa.
Olen miettinyt positiivisten ajatusten voimaa. Olen varmasti käsittänyt aivojen toiminnan osin väärin, mutta ymmärtääkseni ajatukset ja tunteet ovat neuroneissa eli hermosoluissa kulkevia hermoimpulseja. Neuronit ovat yhteydessä toisissaan synapsien välityksellä. Synapsessa taas ovat ne kuuluisat välittäjäaineet, kuten esimerkiksi serotoniini, adrenaliini ja dopamiini. Neuronit muuttuvat ja sopeutuvat "käytön" mukaan, siten että syntyy oppimisen kautta uusia synapseja. Toisaalta vanhat asiat unohtuvat, koska ihminen ei käytä jotain tiettyä ajatusta, tunnetta tai muistoa. Toisin sanoen oppiminen muokkaa aivoja ja uusia ajatuksia syntyy. Syntyy esimerkiksi ymmärrystä tai jopa tunteita.
No niin, eli se mitä minä mietin on se, että kun tutkitusti masentuneella on aivoissaan vähemmän mielihyvää tuottavia välittäjäaineita niin masennuksesta poisoppiminen on hankalaa, koska aivoissa ei ole tarpeeksi välittäjäaineita mahdollistamaan tehokasta positiivista ajattelua. Tarkoitan sitä, että jokaisen uuden ajatustavan oppiminen on aivoille työläänpää, kun aivoissa ei ole oikeanlaisia aineita mahdollistamaan sitä. Ei ole endorfiinia hakkaamaan positiivisia synapseja, sellaisia, jotka sanoo, että minä olen ihan ok tyyppi.
Jonkun ihmisen tapaaminen muuten voi kai siis olla jonkinlainen välittäjäaineiden superhyökkäys, joka muuttaa aivot, siten että rakastuu. Ulkopuolinen asia laukaisee meissä tapahtumia, joista seuraa rakastuminen. Vaan, en lähde miettimään niin isoa asiaakuin rakastuminen. Etenkinkään kun omasta edellisestä rakastumisesta on nyt 5 vuotta. Sen tarinan karmeasta lopusta onkin sitten jo pari vuotta aikaa.
Mutta palatakseni positiivisiin ajatuksiin. Masennuksesta parantuminen on kovaa työtä, sinun aivosi työskentelevät koko ajan sinua vastaan. Olet itse ohjelmoitunut tuhoamaan itsesi. Se on syöpä, tyhjyys, musta aukko.
Minulla on päässäni paikka, jonne olen joskus paennut, kun en saa unta. Univammaisuus on oikeasti tuskaa.
Minun oma paikkani on vanha kivitalo. Jugendtyylinen ja sen sisällä on lempipaikkani, makuuhuone ja sen valtava pylvässänky. Se on tummasta mahongista tehty ja täynnä pehmeitä tyynyjä ja peittoja, valkoisissa lakanoissaan. Puinen lankkulattia ja pelkistetyt mahonkikalusteet, valkoiset seinät ja suuret ranskalaiset ikkunat terassille. Ikkunoissa roikkuu keveät valkoiset voileeverhot. Terassilta on näkymä merelle. Leveät rappuset juostaan alas kivitetylle polulle, nurmikon poikki, hiukset tuulessa liehuen kohti hiekkarantaa. Parin hiekkadyynin jälkeen avautuu tasainen ranta ja ulappa. Kirkuvia lokkeja, eikä ketään silmän kantamattomiin. Siellä istutaan alas ja työnnetään varpaat hiekkaan ja hengitetään merituulta. Minun paikkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti